Sivut

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kulkevatko luodit tyhjyydessä?

Hmm... Lafiannan persoona on tässä tekstissä aika erilainen kuin esimerkiksi tuossa Sisarrakkautta- novellissa. Ehkä annan sen itselleni anteeksi, kun olen kuitenkin vasta kehittelyvaiheessa. Te saatte tuomita, jos haluatte.

***

Aterimet kilisivät ja juopuneet nauroivat. Ruoan lämmin tuoksu ympäröi itse kunkin ja kuohujuoma laseissa kupli kutsuvasti. Harkitsin ottavani vielä yhden lasillisen. Tuskin se ketään tappaisi. Aviopuolisokin oli juonut jo lukemattoman määrän, joten tuskin hänelläkään olisi asiaan valittamista. Sitä paitsi Armelin tuuli oli poikkeuksellisen hyvä. Kaikki sujuisi varmasti oikein mallikkaasti.

”Lafianna, kaulakorusi on aivan upea! En yleensä välitä meripihkakoruista, mutta tuo sinun on kieltämättä hyvin houkuttelevan näköinen”, rouva Jalila kehui.
”Suuret kiitokset, minäkin pidän teidän korustanne suuresti”, vastasin hymyillen väkinäisesti.

Todellisuudessa rouva Jalilan vaaleanpunainen kivikasa oli minusta täysin mauton, mutta muodon vuoksi sallin rouvalle kunnian kehuistani. Muutama neiti pöydässä peitti tirskahduksen ja minun täytyi myöntää, että kommentti oli myös tarkoitettu huvittamaan. Ei kai ollut pahasta nauraa hieman mokoman typerystädin kustannuksella?

”Oletteko huomanneet minkä järkyttävän määrän kultaa ja timantteja Ousseavirren valtiaan rakastajatar kantaa? Tiedättehän, se uusi ilmestys pitkillä violetinsävyisillä hiuksilla ja pistävillä silmillä?” rouva kiirehti juoruamaan. Kaikki tiesivät sen olevan yksi hänen suosikkiharrastuksistaan, mutta kukaan ei pistänyt pahakseen. Toisinaan ylimysakan puheista sai irti jotain hyödyllistäkin.

”Tiedän, kenestä puhut. Hänellä on tosiaan varsin paljon arvokkaankin oloisia koruja. Ihmettelen, miten Ousseavirren Brennus kustantaa hänelle sellaisia nyt, kun kasvu on ollut vähäistä. Jotkut hänen ihmisistään jopa näkevät nälkää”, kuittasin.
”Huhutaankin, ettei Brennus olisi nuoren neidin ainut ylhäinen rakastaja. Sanotaan, että myös Cadvalader Norremitore olisi langennut hänen pauloihinsa.”

Yllättyneet henkäykset valtasivat salin ja kahdet kasvot olivat jähmettyneet ilmeettömiksi. Toiset pelosta, toiset silkasta vihasta. Aviomieheni oli iskenyt juomalasinsa pöytään hieman turhan lujaa, mutta kukaan minun lisäkseni ei huomannut sitä.

Cadvalader Norremitore oli mies, johon olin ollut täysin hullaantunut vielä jokin aika sitten. Olin pitänyt miestä suorastaan upeana, enkä ollut osannut vastustaa kiusausta toisen tarjotessa minulle avaimia makuukammariinsa. Aviomieheni ei hyväksynyt rakastajia, mutta olin luullut pystyväni peittämään jälkeni. Olin väärässä. Armelilla oli tarkkailijoita, jotka seurasivat minua, minne ikinä meninkin. Ei ollut kerjennyt kulua kuin muutama päivä kiellettyä suhdetta ja Armel jo tiesi.

”Cadvalader Norremitore… Hän on kyllä todellinen naistenmies. Säälin suuresti niitä miesraukkoja, joiden vaimot lankeavat häneen. Harvalla ylhäisemmälläkään olisi viehätysvoimaa häntä vastaan”, totesi puolestaan Clanae Dwynrea.
”Minä en pidä Norremitorea kovinkaan erikoisena. Mutta suonette anteeksi, minusta tuntuu, että annoin Danalle väärät ohjeet leninkieni järjestelemiseksi. Minun on siis poistuttava hetkeksi”, totesin ja pikkupirujen riehuessa vatsassani riensin pois salista.

Olin varma, että antaisin ylen pöytäpuheiden vuoksi, sillä tiesin, ettei keskustelu jäisi siihen. Saisin varmasti kuulla siitä vielä Armelilta. Hän etsisi minut käsiinsä joko saman tien tai myöhemmin ja saisin jälleen kuulla kunnian teostani. Tiesin sen jo etukäteen. Hän ei voinut antaa anteeksi. Ei, vaikka en ollut tehnyt elettäkään toiseen mieheen koskeakseni pitkiin aikoihin.

Saavuttuani omaan huoneeseeni lysähdin lattialle, sillä voimani eivät riittäneet pitämään minua pystyssä. Pelkäsin sen taas alkavan pian. Tiesin sen alkavan. Se oli ehkä vain sekunneista kiinni. Tai sitten tunneista. Oli mahdoton sanoa, lähtisikö Armel perääni vai odottaisiko vieraiden lähtöä. Toivoin suuresti, että hän pelkäisi puheita ja jäisi saliin, mutta kekseliäänä miehenä puolisoni saattaisi kyllä kehitellä jonkinlaisen selityksen äkilliselle lähdölleen.

Sydämeni tuntui räjähtävän paineen alla. Pelkäsin tosissani menettäväni tajuntani, jos en saisi hallituksi itseäni. Paniikki hakkasi päässäni hetki hetkeltä voimakkaampana ja olin varma, että pian se saisi minusta todella vallan. Iskisi lattiaan, lävistäsi nauloillaan ja tyhjentäisi keuhkot siinä samalla.

Ovi narahti enkä kyennyt katsomaan tulijaan. Silmäni olivat täynnä pelkoa, enkä halunnut paljastaa sitä, sillä aistin ilmapiirin jäiseksi. Pelkoni vain hyödynnettäisiin, sitä ruokittaisiin ja lopulta raiskattaisiin ivallisesti nauraen. Mietin jo etukäteen, kuinka kestäisin sen. Jokainen minuutti tuntui loputtomalta kidutukselta ja minä olin niin väsynyt. Tuntui helpommalta vaihtoehdolta avata makuuhuoneen suuret ikkunat ja syöksyä alas tyhjyyteen kuin kestää se helvetti.

”Varmasti nautit äskeisestä keskustelusta hyvin paljon”, aviopuolisoni ääni totesi viileän rauhallisena oven naksahdettua jälleen kiinni.
”Armel, sinä tiedät, etten nauttinut, sinä tiedät – ”
”Minä en tiedä mitään sinun suhteesi, Lafianna. Paitsi sen, että sinä olet typerin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.”
”Armel…”, kuiskasin nyyhkytys kurkussani. Sydämen tahti vain yltyi.
”Sinun on turha selitellä, se ei korjaa mitään. Enkä minä edes usko sinua. Tiedätkö, minä olen miettinyt, että sinä varmastikin suunnittelit karata sen niljakkeen kanssa. Varmasti olisit nöyryyttänyt minua hieman lisää, ellen olisi pistänyt sille pistettä.”

Olin hiljaa, sillä en tiennyt mitä sanoa. Hetkellinen huuma Cadvaladerista oli kyllä ollut voimakas, mutten uskonut, että se olisi johtanut todella sille tasolle, että olisin hyvästellyt Armelin lopullisesti ja lähtenyt toisen miehen matkaan. Olisin kyllä itsekin ymmärtänyt todelliset tunteeni ennen sitä. Armelia minä todella rakastin kaikkien ihastusteni ylitse.

”Sinä olet kyllä pahin lutka, johon olen törmännyt, Lafianna. Yksi halpa huora. Tiedätkö, voisin ottaa eron sinusta lopullisesti. Sittenhän saisit itsellesi sopivan yhteiskunnallisen aseman häpeän riivaamana. Se sopisi sinulle loistavasti. Kukaan ei ainakaan yllättyisi tulevista tempuistasi. Saisit tehdä kehollasi ihan mitä ikinä haluat.”
”Ei, Armel, sinä tiedät, etten halua sellaista. Sinä tiedät miten pahoillani olen ja että jokainen päivä kadun tekoani. Jos vain voisin perua sen, niin peruisin. Mutta en voi. Rakas, meidän täytyy keskittyä tulevaan, meidän täytyy saada tuo asia päästäsi. Me voimme olla enemmän kuin nyt. Voimme yhä olla kaikkien kaunein pari ja saada muut kadehtimaan meitä. Me kuulumme yhteen, minä tiedän sen nyt”, itkin ja tunsin voimieni pian jättävän minut.
”Narttu. Luuletko sinä todella, että se menee enää niin? Minä olin valmis antamaan sinulle kaiken. Mutta sinä petit minut. Sinun silmäsi ovat nyt tahratut. Näen niissä enää sen lian, jonka se mies jätti jälkeensä. Sinä et ole enää minun puhdas keijuni. Sinä olet langennut ja sinusta on tullut pahimman luokan demoni.”
”Ei, ei – sinä et voi tarkoittaa tuota. S-sinä tiedät miten minä sinua rakastan. Tiedät, miten kadun.”

Paine oli kasvanut liian suureksi ja jouduin puristamaan päätäni käsilläni. Tuntui kuin se ei olisi muuten pysynyt koossa siinä kamalassa tilanteessa. Ahdistus hakkasi sisälläni niin monenlaisin nuotein, että tuntui, kuin olisin tukehtunut niihin. Tällaiset tilanteet, ne hirttivät sydämeni ja suolestivat minut elävältä. Mieleni alkoi horjua ja raajani murtua. Enää yksi sana ja se kaikki hajoaisi käsiini. En kestänyt enää. Kyyneleet valuivat jo vuolaana ja käteni tärisivät kuin pahasti sairaalla. Pian se tapahtuisi. Hajoaisin palasiksi siinä enkä enää korjaantuisi.

”Sinä olet arvoton. Sinussa ei ole mitään ja tiedät sen itsekin”, Armel totesi kuin minkä tahansa arkisen asian, mutta antaen sanoille sellaisen painon, että sisälläni raksahti jokin rikki.
”Minä en kestä, Armel, minä en jaksa. En jaksa enää p-puhua, minuun sattuu. Sinä lupasit, että tämä olisi ohitse, ettei enää –”
”Ole hiljaa. Minä en jaksa kuunnella sinua”, Armel huusi ja sai minut säpsähtämään.

Yritin epätoivoisesti nousta lähteäkseni, sillä tuntui, etten enää kestänyt sitä riivausta. Tiesin, että se kaikki oli omaa syytäni, mutten jaksanut taistella enää kipua vastaan. Halusin vajota ja ensimmäistä kertaa elämässäni tahdoin todella piiloutua pois valokeilasta. Tämä näytelmä oli mennyt liian pitkälle ja halusin jo vaihtaa näyttämöä. Kadonneet voimani kuitenkin pysäyttivät minut heti alkuunsa.

”Mihin sinä luulet meneväsi?” Armel ärähti saaden minut jälleen säpsähtämään.
”Minä – minä en tiedä. Minä haluan pois, Armel, minä haluan kadota. En jaksa enää”, sain sanotuksi, vaikkakin hyvin vaivalloisesti.
”Taas se alkaa. Sinä et voi aina paeta tekojesi seurauksia. Kyllä sinä vaan keikistelet muille miehille minkä kerkeät ja menit pidemmällekin, mutta kun sinun täytyisi vastata tekemisistäsi, haluat kadota. Sinä olet säälittävä.”

Tunteet kasvoivat jälleen uusiin ulottuvuuksiin, enkä enää hallinnut itseäni. Takaraivossani hakkasi vain ajatus: pois pois pois, millä tavalla vain, kunhan saisin unohtaa. Halusin vapaaksi näistä tunnekahleista, irti kasaantuvasta syyllisyydestä.

Hetkellinen hulluus koitti ja löysin itseni avoimelta ikkunalta. Pudotusta alas oli sen verran, ettei hyppääminen olisi sattunut. Vaikka samapa tuo, kunhan se toinen kipu lakkaisi jyskyttämästä rinnassani. Kamalin ahdistus ja suurin vitsaus, jonkalaista en ollut aikaisemmin edes kuvitellut voivan olla mahdollista tuntea.

Viileä ilma selvensi ajatuksiani hieman ja vielä hetken päästä ymmärsin yhä seisovani siinä, askeleen päässä lopusta. Armel istui hiljaisen tyynesti paikallaan tarkkaillen minua julman pistävällä katseellaan. Sillä katseella, jota en tuntenut omakseni. Se oli jotain muuta kuin minun mieheni katse. Se oli se, joka kertoi välinpitämättömyydestä ja julmuudesta. Se oli se, joka antaisi minun hypätä.

”Minä en enää lähde mukaan noihin temppuihisi. Et sinä hyppää, me tiedämme sen molemmat. Saatat roikkua siinä tunnin tai pari jahkaillen, ottaisitko sen askeleen vai et, muttet kumminkaan ota. Sinä haluat päästä takaisin huoraamaan, et sinä vielä halua kuolla.”
”Armel ei – minä olen niin loppu, minä minä… En minä voi tehdä sitä”, huudahdin purskahtaen itkuun.

Rohkeuteni loppui kesken. Se ei ollut tarpeeksi vahva viimeisen askelen ottamiseen ja siksi tunsinkin hävinneeni pelin. Jäin kitumaan siihen helvettiin vielä ainakin seuraavaan kertaan asti. Ehkä silloin uskaltaisin heittäytyä tuntemattomaan ja löytää ulospääsytieni. Toistaiseksi minussa oli vielä liikaa turhaa toivoa jäljellä.

”Oliko tuossa mitään järkeä taaskaan?” Armel huokaisi kyllästyneenä.
”Ei ollut, minä tiedän sen”, vastasin luovuttaneena. Armelille olisi turha yrittääkään selittää. Etenkään silloin, kun hän oli tuossa tilassa.

”Tiedätkö, voisin tapattaa sen rakastajasi. Oikeastaan voisin surmata hänet itse, se tuntuisi paljon paremmalle. Ensin tosin kiduttaisin häntä vuosien ajan. Leikkaisin siitä elukasta joka päivä pienen palan irti ja syöttäisin sille itselleen, että se pysyisi hengissä. Mikä autuuden tunne siitä seuraisikaan!” puoliso selitti mania katseessaan.
”Armel, minua oksettaa, ole kiltti –”
”Ai sinua oksettaa? Mitä, onko se iljetys sinulle yhä niin rakas?”
”Minä vain – sinä kuvailet niin tarkasti, että alan voida pahoin”, huokaisin voipuneena. Tunsin, että pian nukahtaisin siihen paikkaan. En tuntunut olevan enää yhtään samassa maailmassa keskustelukumppanini kanssa vaan uupumuksen johdosta livuin yhä kauemmaksi makuuhuoneestamme. Hulluus oli kuluttanut minut loppuun.

”Mutta sen jälkeen, kun olisin Norremitoren surmannut, minun olisi lähdettävä itsekin. En ansaitsisi enää elää tuollaisen hirmuteon jälkeen.”
”Ei, Armel, älä –!”
”Hiljaa! Minä puhun nyt.”

Järkytys oli saanut minusta vallan. Olin aina tiennyt, että mielessään Armel suunnitteli vaikka minkälaisia kivuliaita tapoja surmata Norremitore, mutta näin pitkälle en ajatellut hänen menneen ajatuksissaan. Vaikutti siltä kuin hän olisi vakavasti harkinnut jokaista ajatusta. Sen näki hänen katseestaankin. Silmät eivät leiskuneet kuin tunnekuohun vallassa olevalla, vaan ne kuvastivat pelkästään tyyntä päättäväisyyttä.

”Miltä se sinusta tuntuisi? Se, että olisit aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman? Varmasti oikein mahtavalta. Tavallaanhan se olisi sinulle suuren luokan tunnustus. Ajattele, kaksi ihmistä kuolisi sinun takiasi. Eikö se tekisi sinusta erittäin merkittävän henkilön?”

Lysähdin maahan, enkä tuntenut enää mitään. Mieleni oli täysin tyhjä ja tunsin oloni kuin kuolleeksi. Vastausta en koskaan saanut aikaiseksi, sillä olin jo jossain aivan muualla, toisissa elämissäni, joihin Armel ei koskaan pääsisi sanoillaan.

Hän taisi tietää sen sillä sanaakaan sanomatta nousi ylös nojatuolistaan ja käveli ylitseni, ulos ovesta välittämättä lainkaan sen hetkisestä kunnostani.


***


Myöhemmin yöllä heräsin sängystäni, jonne joku palvelustytöistä oli minut oletettavasti kantanut. Paniikki oli laskenut, mutta tyhjyys oli jäänyt jyskyttämään päähäni ja mietin, kuinka monta päivää vielä kestäisin.

Kauhukseni kuulin ovelta jälleen tutut askelet. Armel oli tulossa nukkumaan. Tunsin tärinän taas valtaavan kehoni ja ajatukseni karkasivat väkisinkin tarpeeseen poistua huoneesta. Olin varma, etten enää kestäisi toista samanlaista keskustelua. Tällä kertaa minä todella hyppäisin.

”Lafianna rakas, oletko sinä siellä?” kuiskasi myötätuntoinen ääni.
”A-Armel? Olenhan minä, tosin ajattelin nukkua, mikäli et pistä pahaksesi”, selitin pelästyneenä.

Ovi avautui ja mieheni astui sisään olemus varsin lysähtäneenä. Hän vaikutti täysin eri ihmiseltä kuin silloin, kun viimeksi näin hänet. Kaikki välinpitämättömyys ja viileys oli karissut olemuksesta ja tilalle oli vaihtunut uupunut masentuneisuus. Tuo olento voitti säälini ja myötätuntoni. Se oli kuin raunio siitä miehestä, johon olin joskus rakastunut. Kaikkea muuta kuin se toinen, joka oli äsken viettänyt hirvittävän hetken seurassani.

”Minä – minä rakastan sinua ja olen niin pahoillani. Olin sinulle kammottava. Minä ymmärrän hyvin, jos et halua minua enää samaan sänkyyn kanssasi, jos haluat muuttaa tämän suhteen vain nimelliseksi. Minä olen niin pahoillani, enkä ymmärrä kuin saatoin jälleen olla niin julma sinua kohtaan.”
”Tule tänne rakas”, kuiskasin toisaalta loputtoman surullisena, toisaalta suuren onnen vallassa siitä, että olin saanut mieheni edes jossain määrin takaisin.
”Kuinka minä voin hyvittää tämän sinulle? Minun on pakko saada tehdä jotain.”
”Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Minä annan anteeksi.”

Kuten aina ennenkin, kuiskasi julma ääni alitajunnan pohjalta.

”Lafianna, minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua, Armel”, kuiskasin ja vedin miehen vasten itseäni.

Ulkopuolinen olisi sanonut yön olleen täynnä rakkautta ja anteeksiantoa, mutta se jokin sisälläni raksahtanut ei enää asettunut paikoilleen. Sitä eivät parantaneet hellimmätkään suudelmat tai kosketukset. Luodinreikä oli jäänyt keskelle rintaa ja siitä tuuli ikävästi lävitse, vaikka teeskentelin ruusuista avioelämää puristaen viimeisetkin riippeet itsestäni yrittämiseen. Kuinka kauan voin elää reikä sydämessä, mietin yhä tänä päivänäkin. Kuinka kauan kestää ennen kuin menehdyn verenhukkaan vai odottaa huomisessa päivässä kenties siisti, kivuton kuolema?

2 kommenttia:

  1. Nimivalinta ja luodinreikäilmaisun käyttäminen ilmaisemaan Lafiannan rintaan jäänyttä, ammottavaa aukkoa eivät osuneet nyt maaliin fandomin takia. Samalla tavalla ei osu maaliin kirjoittaa Bellatrix Lestrangea pelaamaan revolverilla Venäläistä rulettia.

    Cadvalader Norrimitorin tarjotessa avaimen makuukamariinsa minä en voisi vastustaa kiusausta. Hänen upeutensa paistaa rivien välistä kuin itsepäisen vittumainen aurinko sälekaihdinten väleistä. Aviomieskö häntä upeampi? :D Ehei, ehei.

    Olen maininnutkin kenet tosielämän kaksilahkeisen Armel tuo mieleen... Lafianna muuttuu syvällisempään suuntaan kallistuvaksi ja menettelevämmäksi. Haltiarouva ei ole kovin menettelevä vieläkään, koska mukamas syvällisyyttä vängän väkisin yrittävät naisihmiset ovat hohhoijjaa. ”Säälikää minua!” arvon rouva nyyhkyttää rivien välissä räpytellen mantelinmuotoisia silmiään kehystäviä pitkiä ripsiä. ”Hyppäisinkö vai enkö hyppäisi?” Hellimpien hyväilyjen ja suudelmien mahdinpuute on todistettu.

    Lafiannan aviomies joka vahtii silmä tarkkana puolisonsa jokaista liikettä, on puistattava miekkonen, ja tämä esimerkki pakottaa rakkauden täydellisyyden ylistäjät katsomaan tunnetta pimeältäkin kantilta . Vaimoke ei ole enää puhdas keijukainen! Vaimon pitää omistautua vain hänelle ja langeta siis polvilleen kiittämään tuon maailman jumalia siitä että on päässyt korkealle koristehyllylle eläväksi koristekeijunukeksi kokemaan esineellistävän kahelintaimen lemmen. Norrimitoren surmaamiskeinot ovat jo semikauhuväkivaltaa.

    Viimeisessä kappaleessa on virheitä. Kerronta muuttuu ensimmäisen persoonan näkökulmasta kolmannen persoonan näkökulmaksi.

    Pidin kätesi jäljestä, Bels. Kirjoitit paniikkikohtauksesta todella voimallisesti, sillä ilmaisutapasi lävistävine neuloineen ja lattiaan iskemisineen tähdensi, miten avuttomalta ja hirveältä tuntuu saada paha paniikkikohtaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cadvalader Norrimitori on mies, joka toisille osuu ja uppoaa, toisille aiheuttaa yökkimisrefleksin. Hänessä on jotain Lucius Malfoymaista, mutta toisaalta Rhett Butleria. Tuohon mieskategoriaan sijoittuu kumminkin.

      Lafianna on aika sietämätön tapaus. Dramatisoi itseään jatkuvasti, säälittävyyteen asti. Aivan aluksi hän oli jopa hieman tuksumainen huomionhaussaan, mutta nyt olen tosiaan tehnyt hänestä vähän siedettävämmän. Varmaan jää suunnilleen tällaiseksi kuin tässä tekstissä.

      Armel on tosiaan puistattava tapaus. Omistushaluinen ja pakkomielteisen rakastunut.

      Kiva kuulla, että olit pitänyt. Paniikkikohtauksen kuvaaminen oli tässä tekstissä Lafiannan luonteen parantelemisen ohella niitä asioita, joihin panostin erityisesti. :)

      Poista