Sivut

perjantai 23. joulukuuta 2011

Satumetsän porteilla

Hiljainen minuutti

Pelon sakset leikkaavat poikki estoja
Milloin ylitin rajani kultaisen
Sen jolla luokiteltiin toisaalta normaali
mutta silti
kaikkea muuta

Herra, auta, pelasta
Suojele minua maailmalta
ja hän
hylkääkö ehkä
miten vain
Tämä on alku
tavalla
tai sitten toisella

Menneisyyden haamut

Ylimielinen seireeni
se nauraa sisällä minuuteni
”Mitäs minä sanoin?” laulaa huora
kuin olisin meistä se heikompi
vaikka hän
seireeni
on se oikullisempi

Virtapiirejä

Tuhannet kasvot odottavat
kiljuvat
itkevät
liekkihurmiota
Energiako ei kierrä?
Rouva Lehtori
olette väärässä
Tänään
Täällä
Sama energia
Kyllä
Se kiertää

Viestinviejä

Korpimetsät
kinokset
ja jäähaltijat piiloissaan
- kauneutta parhaimmillaan

Niiden ohitse kiidän
kanssa ratsuni mustavalkoisen
ja peikot luolissaan
ne kääntyvät katsomaan
kun herätän prinssin
lumikuninkaan pojan
”Jo aika tullut on
jakaa lumialmut
tuoda valkeus
että olisi jouluilomme
kuin paratiisin ensimmäinen päivä.”
Ja poika lähtee
minä hymyilen
mutta paikoilleni pysähdyn
sillä enhän minä ole suurmies
en kuningas
en sankari
vain kirjuri
joka loi sen kaiken

Olematon horisontti

Aavelaivat tyrskyissä
etsivät olematonta satamaa
Kadotetut sielut vankilassa
- ne itkevät katkeruuttaan
kun seilataan ja seilataan
poljetaan paikallaan
eikä satamaa
ei rantaa
näy tänään – ei milloinkaan

Älä päästä irti

Lapset
varokaa satumetsää
se illan tullen synkäksi muuttuu
aurinko laskee ja varjot saapuu
ja ilkeät henget – ne aikoja eläneet
teidät tavoittavat
kuvitelmanne katouttavat
ja aikuiseksi kasvattavat

Kuningattaren vuosi

Kuoleva lumikuningatar
hän jäistä ksylofonia soittelee
loppunsa säveliä maailmalle tarjoilee
kun kevät jo sarastaa
umpijää sulaa taas

Vain tyttäret puoliksi inhimilliset
kesäöiden viileys pelastaa
kunnes jälleen saapuu routa
kastaen yhden lapsista
kuningattareksi talven satumaisen
mutta vain hetkeksi aikaa
sillä jäisenä ei kukaan elä kauaa

Alitajunnasta

Kryptani porttia vartioi
yksinäinen aavetytär
istuu aidalla
itkien jäisiä kyyneliä (ikuisesti vain)
sillä koskaan ei hän minua jätä
vaikkei ole aikoihin ollut olemassa
kuin kalpeana muistona
valokuvien kasvona

Äläkä koskaan pysähdy


Juostessani peikkoja karkuun
on sydämeni rasituskoomassa
Puikkelehdin ja piilottelen
mutta pirut pysyvät kannoilla
Huudan, itken ja anelen
mutten toivokaan armoa
kolkkoa naurua vastauksena vain
suo takaa-ajajain
ja kai ikuisesti
on perässä ajatuksissain

Kaavassa

Illuusiot säikyttelevät
luonnonlaeille ivallisesti elehtivät
Irvistelevät kauhistuneille katsojille
tarjoavat valhetta kadotetuille


Merkitty


Jäätynyt sokeri huulilla ihmisen
talven vampyyri jätti jälkensä
paitsi ruumiissa
myös hengessä polttelee
vallan uusi halu
jäinen polte
vaarallinen mieliteko
sillä ne viheliäiset olennot
antavat kuin lahjaksi kaipuun
joka ohjaa luokse lumoavan
kauniista kauneimman
kuoleman

lauantai 17. joulukuuta 2011

Toisinaan sallin itselleni hengähdystauon

Niin tai näin

Heiluri sisälläni
mittaa aikaamme
Onko se ikiliikkuja
vai hetkenkö vain liikahtaa
tuulen kannustamana heilahtaa
Luovuuteni kukka
itkee puolestasi
inspiraationi
kun taiteilija
ei saa maalata omakuvaa

Persoonakuilu


Harkitse tarkkaan
Lauseesi punnitse
Vaakakupissa
jonka itse asetit
Sillä yksi sana
voi sitä painaa
suuntaan
toiseen
ja huomaat kohta
Minä olen kaukana

Pinnalla

Toisinaan olen niin väsynyt
että voisin nukkua miljoonia vuosia
Enkä ehkä jaksa sinua
en unelmahaituvia
Vain jälki paperilla
runous
silloin parantaa
tai musiikkikappale
lyijykynätyön kehitys

Sisäinen kauneus

Kauniita ovat nuketkin
mutta sisältä pelkkää muovia
joskus posliinia
yksitoikkoista liukuhihnatavaraa
Minun sisälläni on satumetsiä
Maailmoja
toisinaan kyllä synkkiä
mutta kauniita

maanantai 12. joulukuuta 2011

Matkalla

Kaukana kuvitelmasta

Mustat sumuharsot
tarttuvat kiinni siivistäni
lapsuuteni jäännöksistä
unelmapalasistani
eivät ylemmäs päästä
kohoamaan korkealle
liimaavat alustalle

Pahan menot

Leikki-ikäisten noitapiiri
Ironiset rituaalit
Kolmannen valtakunnan synnit
ja ihmisyyden rippeet
kilpailevat huomiostani
jäätyneessä maailmassani

Tikitys

Elokuvani final episode
Minuuteni sykkii
Riemukiljuntaa
Luoteja taivaalla
Nopeammin
nopeammin
my triumph
saavu jo!
En jaksaisi odottaa
enää kauempaa

Tähtisumu

Suuri avaruus avautuu edessäni
Mahdollisuudet
joihin hukun nauraen
Tarttuisinko jo kiinni
tuosta mahtavasta asteroidiparvesta
vai odottaisinko seuraavaa
edelleen mahtavampaa?

Kontrasteja


Hämyinen cabaree
yhtäkkiä valaistuu
Tippuvat savukkeet
Maa jyrähtää
mielenosoitusta
Nauravat burleskit
uutta aikakautta
odottavat
sillä se
- voi
heidät tuhoon syöksee

Haukkoja

Muistona legendoille
kaikuu jylhissä laaksoissa
hiljainen ooppera
vangitsee tunnetilan
kunnioituksen
nostaa mielen siivilleen

Kadonneet rakastetut

Kuiskauksia sumujärven yllä
Nainen hyräilee
kuollutta sinfoniaa
unohdettua tarinaa
kohtaloa kahden ihmisen
eri teille eksyneen
ja kuulijat unohtavat
kuten aina

Nevermore

Kauhujen tunnit
hiipivät sisään
avoimesta ikkunasta
asettuvat taloksi
kuin Poen korppi
mutteivät raaku mitään
eivät edes
”Ei milloinkaan”

Banshee

Pelokas metsä
Itkevät kissankellot
eksyksissä haahuilevat
eivät koskaan karkaa
ja nyt
kirkuu Banshee

Viallisia pelkoja

Yksilöllinen

Hänelle on tuhansia kaksoissiskoja
mutta minä
Minä olen yksilöllinen
Ainutkertainen
Vääränlainen?
Väliäkö tuolla
Olen upea viallisena
kun ei ole kuvajaista

Puolituntisia


Puoliksi rajatut silmät
Pirstaleita kulmissa
Jyskytyksiä rinnanpohjassa
Hikipisarat kirpoavat pintaan
Niin, sinä et tullutkaan

Pelkotiloja

Nurkassa vaanii pelko
En kestä taakseni katsoa
Ote tiukka rinnastani
saattaa muutamia suonia katkoa
Puhelin valittaa
Enkä uskalla vilkaista sitä

Hiutaleita


Kuvitelmani on huulillani
mutten uskalla raottaa niitä
Rakkauteni on hyppysissäni
ja minä raukka
pelkään,
voi kuinka pelkäänkään
että se putoaa
Avaanko suuni
vai pidänkö jalat maassa
En uskalla kohota pilviin
sillä en ehkä enää pääse alas

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Se paljon puhuttu uusi alku?

Rahvaan valitus

Sanoja sanoja ja sanoja
hienoja, kenties koreita
mutta en saa selvää viimeisestä lauseesta
siitä upeimmasta
loppusoinnusta

Tervetuliaisjuhla

Uusi tunne nostaa päätään
Sydämen taakse kuopattu
Keijupölyllä tukehdutettu
Tänään se saa käsiinsä ohjakset
Oman mieleni tuotokset
Puhuen puolestani
Ottaen vastaan kiitokseni
sillä minä
en enää taivu
en enää näytä sirpaleita kellekään
Piilotan ne
niin kuin silloin
kun loin itseni

Ääni alitajunnan pohjalta

Minä olen täynnä
niin täynnä
kuoleman sanoja
iskuja sydämeesi
jotka kauan sitten sisääni piilotin
Olen ääni
joka piinaa viattoman korvia
seireenien naurua niin piinallista
sillä en enää jaksa seisoa
kuin hiljainen tyttönen
kuin marmoripatsas

Mahdottomuuksia

Rakennan linnani muurit vanhoista kyynelistäni
Tuon vanhan vahvuuteni mukaan kanssa uuden tahtoni
Tästä ihmemaasta olin kuullut vain hauraimmissa unelmissani
Mutta se on tässä
nyt
edessäni hetken kuluttua
kun olen vielä aavistuksen verran vahvempi

Lähettiläs

On aika tehdä muutoksia
Luoda uusia maailmoja unistani
tuoda ihmisten eteen palasia toiveistani
antaa heidän lukea persoonaani
kanssa koreiden lauseiden
toteutumattomien unelmien

Jalat maassa

Uuden alun polut pyörryttävät
Tuovat eteen herkullisia tilaisuuksia
Pilvilinnat,
adios teille
on aika lähteä
Näytän keskisormea pienille paholaisilleni
teidän on syytä nyt häipyä
kuten kuvitelmien
kuten heikkouden

Crescendo

Hulluus on suhteellisuutta
Mielialojen poukkoilua
Suuntaan
Toiseen
Naurua ivallista
Miksi ottaa sitä turhan vakavasti?
Kun vuoristoradassa voi huutaa
Odottaa alamäkeä

Tauko

Piirrän seinälleni hermostuneita kukkasia
Vatsanpohjassa kutittelee ikäviä happoja
Turhautuneisuus hakkaa vasaralla
laittaa jalat vipattamaan
kiertämään ympyrää ajatuksissaan
sillä aika pitää jälleen vapaapäivää

Lasten kauhuelokuvia

Tämä teksti syntyi hyvin hajanaisista ajatuksista rankentuen pikkuhiljaa tarinaksi. Innoitukseni sain Nighwishin Poet and the Pendulumista ja Song of Myselfista. Teksti ei perustu kumpaankaan kipaleeseen, mutta tunnelma toimi vaikuttajana.
Jos jotakuta huvittaa kopioida teksti omaan käyttöön niin senkus, mutta omanaan ei saa esittäää.

***


Tähän varmaankin sijoittaisin alkutekstini. Onhan jokainen pieni tarinakin kuin elokuva. Ainakin minulle, taiteilijalle kynän päässä. Ja minähän siitä päätän, eikö niin? Omasta tarinastani, omasta elokuvastani, jonka ensi-illan sallin nyt koko maailmalle. Mutta varoitan sinua, tämä ei ole filmi, jota katsoessa voi rentoutua ja heittää huolensa taka-alalle. Totuus on, että tämän tarinan alkutekstit ovat valitettavasti kovin surulliset:


Kaikki alkoi pienistä keijukaisista nuoruuden porteilla. Ne kuiskivat päähenkilölle ilkeitä lauseita, lumosointuja korville. Kertoivat kierrellen hänen olevan arvoton hylkiö, rumilus ja hyödytön yksilö. Ylimielinen ja itseriittoinen… ja mitä vielä. Kamalia sanaleikkejä. He täyttivät tyttöraukan sisimmän kaikenlaisella kiusallisella ongelmajätteellä, jonka paljastaminen olisi ollut vähintäänkin häpeällistä tai pahempaakin. Tiedättehän varmasti mitä kauhuelokuvissa tehdään niille jotka puhuvat liikaa?

Mutta nyt uskoisin jo olevan väliajan vuoro:

Noina päivinä pieni tyttönen loi unelmansa, jossa kaikki oli toisin. Siellä hän oli vailla huolia varjoista ympärillään ja sydämessään. Ilman raskasta taakkaa kannettavanaan. Ja niin hän lenteli vapaana kahleista, täysin painottomana täydellisyyden yläpuolella kohoten korkeuksiin. Tavoittamattomiin.

Outouksista oudoin ja kiehtovin oli, että paratiisissa pahuuskin hyväili häntä tehden näyttämötaiteesta aina vain kauniimpaa. Se oli ase, jolla tyttö tähtäsi viholaiskasvoihin, omiin alistettuihin orjiinsa. Heihin, jotka toisessa maailmassa kehtasivat nimittää häntä niillä kauhistuttavilla hirviösanoilla. Mutta vihdoinkin, taiteilijan pään sisällä, he olivat alistettuina, valmiina kohtamaan loppunsa maailman kuningattaren edessä. Eikä pikkuisilla keijuraukoilla ollut ketään turvanaan, sillä tuolla oikeudenkäynnillä ei ollut katsojia. Oli vain päähenkilö, syytetty ja ikuisuuden syytäjä kera pienen lapsosen runojen, jotka kuiskailivat ilmassa kuolemantuomiota. Kertasivat menneisyyden nuotteja saaden paholaiset kerrankin katumaan syntejään. Ah, voi sitä ylemmyydentunnetta!

Se oli varmaankin loppuhuipennus. Onko seuraavaksi vuorossa onnellinen päätös tarinalle?


Kun kaikki kuoleman keijukaissotilaat oli tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan, päähenkilömme sai huokaista helpotuksesta ja astua takaisin paratiisin viattomammalle puolelle. Keskelle villeinä virtaavia puroja ja violetteja niittyjä. Sinne nurmelle hän jäi makaamaan, lepäämään, kunnes haavansa olivat parantuneet ja sen jälkeen, vihdoinkin, pääsi huippukohtaan, mielikuvituksen vuoristorataan ja leikittelemään kuvitelmalla. Heittelemään sitä suuntaan ja toiseen toteuttaakseen mahdottomia visioita. Kiusattu saattoi vihdoinkin olla vapaa ja turvassa. Ja niin kului pitkä, pitkä aika, kunnes hän ymmärsi haluavansa jotain enemmän. Nimittäin se, miksi lapsi vannonut syntyneensä: suuri legenda, oikea taitelija, jotta voisi paistatella ihailussa ja kumarrella suurelle yleisölle. Sulautua yhdeksi musiikin kanssa ja muuttua jumalolennoksi.

Joudun esittämään vilpittömät pahoitteluni, sillä olen hukannut viimeisen kohtauksen. Kertokaa minulle, kuinka nyt autan Liisan pois Ihmemaasta?