Sivut

lauantai 22. joulukuuta 2012

Paradoksihulluus


Jäihin vajonnut

Kauan kadoksissa ollut
sieluparka
olevaisuuden irvikuva
syövereissä mustissa

Tummien vesien kätköissä
sen
raukan
mieli asuu
hukutettuna halveksunnan aaltoihin
juurakoistaan tahtoo vapautua

Mut jos pinnalle nousee vihdoin
se syvyyksiin kaipaa
kylmiin pohjien vesiin
turmioon tutumpaan

Tatuoijat

Minussa jälleen edetköön
myrkyn perikuva
selkäytimeeni imeytyköön
sen tajunta

Juhlikoon luillani
periksi annan
repiköön rintani
kynsillään pikimustilla

Pienet arsenikkidemonit
en tiedä kuinka anella
tehkää siis työnne
lopettakaa nopeasti

Kuitenkin kannustuksiini
vastaukseksi saan
kolkkoa naurua vain
sillä demonit sen tietävät:

Kuoleman uni
ei minun velkojani kuittaa

Ruma korpinpoikanen

Vihani siivillä
elvytän itsekunnioitusta
repaleisilla jäänteillä
kitukasvuisilla epämuodostumilla

Niillä lentää yritän
epätoivoisesti sitkuttaa
mutta repaleet kantamaan
eivät kykene
ei
eivät milloinkaan

Näillä eväillä
en luotasi kykene karkaamaan
pyristelemään irti
korkeuksiin kohoamaan

Merkityksettömyyden mahdollisuudessa

Kuolemansa hetkellä
neiti kauneimpia sanojaan kirjoittaa
pitkittyneillä vuosikymmenillä
useamman veriromaanin vuodattaa

Olemattomat suuruudet
ei niillä väliä
enää mieltä
mauttomimmilla viisauksilla
sillä mahtavimmin soivat
tunteet noutajan lunnaina


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Blogin nimi muutettu!

"Boheemeja säveliä kauhuromantiikasta" on nykyään "Tuomittuja säveliä tunnenarkomaniasta". Vanha nimi tuntui vähän väkisin väännetyltä eikä enää niin ajankohtaiselta. Halusin kuitenkin säilyttää siitä hieman jotain. Muitakin muutoksia lähinnä ulkoasussa voi olla tiedossa. Toki otan vastaan myös toiveita sisällöstä, mikäli joku niitä haluaa esittää. Millaisia tekstejä sinä haluaisit minun tässä blogissa julkaisevan?

torstai 29. marraskuuta 2012

Itsepetoksen makabeeri maailma


Sielun plastiikkakirurgiaa

Turhamaisuuden perikuva
olen jokaisessa lauseessa
pilkussani, pisteessäni
surrealistisessa peilikuvassani
sadepäivän askelissa
viimeisissä runoissani
niissäkö vieläkin

Olen kuin ihminen
joka haltiaksi haluaa
enemmäksi
kuin kurja ruumis kantaa
Sillä inhimillisyys
se kovin rumentaa

Harhakieli

Abstrakti unelma
pääni sisällä koputtelee
ulospääsyä vaatii
psyykkeelleni irvailee

Sanojen kaarnalaivat
kömpelöinä kaatavat
ilmaisut viehkoimmat
ja ihmisyytemme kiroukset
ne raukkoina raiskaavat

Niinpä rakkaat ystäväni
vaikka kanssanne jakaisin
jäähyväissuudelman
suloisista katkerimman
seireenisieluni
saimaistumisen
- olisin yhä neitsyenä
vain utopia paperilla

Sillä sanat
ne ovat vain tyydyttymätön tarve
raskasmielisyys rinnoissamme
koskemattomuus ytimissämme

Rajapyykki

Labyrinttimaailmasta
varastanko kadotetun sieluparan
omani kaltaisen
sidotun ristiriitaisuuden

Tämä päivä
tähtikatseesi takia
kuvitelmasta kaukana
mutta viettelevyydessään silti
addiktoiva

Onniko riittää täyttymykseen
vai samankaltaisuuttako kaipaan
Kohtuuttomuuteni paratiisissa
luovunko kerrankin omenasta

Kammokuja

Varothan kultaseni
tässä kummitusjunassa
aivosi pidä piilossa
ettei niitä varasteta
ja suihin hotkaista

Jos vaunuun astut
sydämesi silppuavat
kikattaen intohimonpunalla
verihuorat

Raajasikin menettää saatat
irvitaikureille
Silmänkääntötempuilla
yks kaks huijaavat
ja näin tanssivat
irtonaiset jalkasi

Ja nyt
katso itseäsi
vihdoin ajelun loputtua
paljonkohan on jäljellä sinusta
uhkarohkeasta parasta?

Monsieur,
uskallan arvata
ruumiskuvajainen
kuiviin imetty lapsukainen

Mutta ethän toki syytä itseäsi
vanhempasihan sinut pakottivat
ystävien painostus
ja lippuluukun susimies

lauantai 24. marraskuuta 2012

Rakastuneena alitajuntaan

Kaipausrauha

Rumemmin en osaa nähdä
piirteitäsi sieluuni ikuistettuja
ruosteisia reunojasi
routaista katkeruutta

En minä osaa
tämän enempää irti päästää
laskea ulapalle
syöty on toivo sellaisesta
heitetty menemään
hymy huulilla
voin rakastaa kaukaisuutta

Inspiraatiotuska

Jääkidekeijut
eivät tavoita minua harmaudessa
eivät saa otetta
parodiatalvessa

Ihmemaani on vaillinainen
samoja kaavoja toistava
pysähdys syysilmassa
jarruttelee sanojani
aiheseulassani sensuroidussa

Kuka tai mikä
missä tai milloin
tuothan tullessasi
kuolettavat pakkaset
kiduttavan ikiroudan
jäisen luistinpinnan
jota koskea ei saa
mutta kaunis on katsella

Tarinan alku

Murenevat seinäni
mitä on takananne?
Kuka järsii illuusiotani?
Tämä pieni, kaunis maailma
pian on raunioina
vain rankkasateessa kyynellammikoissa
saattaa siitä nähdä heijastumia

Kaukaisuudessa
ilakoivat rummut
turhan äänekkäästi takovat
ja säikähdän
surrealistista todellisuutta

Haudankaivannan henkilökohtaisuus

Menneisyyteni demonitko
alitajuntani perukoilla vaanivat
harha-askelia kärkkyvät
hyökkäyshetkeä ihanteellista

Varoenko joudun astelemaan
olkani yli vilkuilemaan
mieleni aavekaupungissa
juoksemaan karkuun
vääristyneitä sointuja
ennen kuin riitaisat ajatukseni
saavat kiinni
nimeäni huutavat
ja se
se repii minut kappaleiksi

Kun pelkää horjahtamista

Taivasportaita harppoessa
tulee nähneeksi kaikenlaista
pilvilinnojen yläpuolella
kauneimpia tähdenlentoja

Kammoni jalkojani nakersi
ihailuni keskeytti
pudotus
joka allani nauroi

Sen katsetta vältellen
otin jälleen askeleen
mutta jalalleni 
vain tyhjyys ivali
loputon matka
kamaralle maan

Eteeni en tullut katsoneeksi
harha-askelia tarkkaillessani

HP-fanfictionia: Maailman laskiessa kymmeneen


Sisaren pianonsoitto raastoi Winona Macnairin korvia tytön yrittäessä tyhjentää mieltään. Ei Dorianen taidoissa vikaa ollut, mutta mokoma valitusvirsi ei suinkaan saanut hänen ajatuksiaan pois isänsä oikeudenkäynnistä. Winona saattoi lukea kaksoissisarensa ajatuksia improvisoidusta sävellyksestä. Kappale oli alkanut pelosta ja lievästä mollivoittoisuudesta, mutta pikkuhiljaa se oli edennyt pahemman laatuiseen ahdistukseen ellei suoranaiseen paniikkiin.

”Voisitko sinä mitenkään lopettaa tuota pimputusta? Se särkee korviani”, Winona sähähti tultuaan siihen tulokseen, että kappale riipaisi aivan liian läheltä.
”Ehkä parempi niin”, sisar huokaisi iskien soittimen kannen kiinni,
”en kuitenkaan saa mitään järkevää aikaan. Näin pahassa ahdistuksessa en saa mistään kiinni. Lievä melankolisuus on aina hyväksi säveltäessä, mutta tällaisesta luita ja ytimiä kalvavasta ahdistuksesta tulee vain rumaa jälkeä.”
”Suoraan sanottuna en ole hirveän kiinnostunut sinun sävellyksistäsi juuri nyt. Jos et satu muistamaan niin isämme istuu juuri oikeudessa vastaamassa useiden satojen henkilönkuvatusten murhista, kidutuksista ja herra ties mistä muusta!”
”Tietenkin minä muistan. Yritän vain kehitellä muuta puhuttavaa”, Doriane totesi pyöritellen mustanruskeita kiharoitaan hermostuneesti etusormensa ympärille.
”Minä en helvetti jaksa tätä!”, Winona parahti tuskastuneena ponkaisten vauhdilla ylös nojatuolista ja suunnaten kylpyhuoneeseen.

”Mitä sinä nyt?” sisar vielä huusi perään.

Winonan ahdistuksen sietokyvyn raja oli juuri ylittynyt, eikä hän todellakaan sillä hetkellä kokenut tarpeelliseksi selitellä sisarelleen mielenliikeitään. Nuorta naista kiinnosti sillä hetkellä ainoastaan pääsy kylpyhuoneeseen ja peilikaapille, jossa odottaisi nopea pääsylippu hetkelliseen selkeyteen. Pois välähdyksittäin vaihtuvista kauhukuvista, jotka muistuttivat vähemmän loistavan tulevaisuuden uhkaavasta vaihtoehdosta. Kauan ihmisten halveksuvista katseista, isän ankeuttajan suudelman jäljiltä tyhjästä katseesta ja poltetusta Macnairin suvun kartanosta.

Kylpyhuoneeseen päästyään avasi Winona kaappinsa ovet suorastaan liioitellun raivoisasti, kaivaen lukuisten meikkilaukkujen alta suurehkon keittiöveitsen. Tytön olo helpottui reilusti jo hänen huomatessaan pelastuksen olevan siellä missä sen pitikin. Kääntäessään kullatusta hanasta veden valumaan kylpyammeeseen, tiesi hän helpotuksen olevan enää muutaman sekunnin päässä. Muutama hetki ja mielessä olisi edes jonkinasteinen selkeys.

Astuessaan haaleaan kylpyveteen Winona kuuli kylpyhuoneen oven avautuvan takanaan. Hän ei ollut muistanut ahdistuksessaan lukita sitä. Oli sanomattakin selvää, että tulija oli Doriane, sillä kaksosten äiti oli isän kanssa oikeudessa, sisar Ofelia poikaystävällään Erniellä ja Antonio-veli lukkiutuneena kirjojensa pariin viidenteen kerrokseen. Winona ei kuitenkaan säikähtänyt, sillä kaksoissisar kyllä tiesi hänen kyseenalaisesta tavastaan purkaa ahdistustaan. Ei Doriane sitä hyvällä katsonut, mutta eipä hänellä suuremmin ollut siihen sanomistakaan. Saarnata tyttö saattoi, muttei hän sillä suuremmin mitään saavuttaisi.

”Winona, älä viitsi. Tuo ei auta mitään”, sisar huokaisi.
”Ja kuka sinä olet minua komentelemaan?” puhuteltu kysyi viileästi asettautuessaan ammeeseen.
”Sanoin vain, ettei tuo hyödytä sinua juurikaan.”
”Sinäkö sen luulet tietäväsi? Sinun ihossasi ei tieteeksäni ole arven arpea, joten sinulla ei taida olla hajuakaan siitä mitä puhut. Ota veitsi käteen ja testaa itse ennen kuin tulet minulle sanomaan yhtään mitään”, vaaleaverikkö tiuskaisti napaten teräaseen lavuaarin reunalta.
”Mitä pelleilyä! Millä logiikalla itsensä ruumiillinen satuttaminen parantaisi henkistä oloa yhtään, senkin typerys? Saat vaivasi palkaksi vain rumat jäljet ja –”

Doriane keskeytti lauseensa huomatessaan sisarensa kumartuneen veitsen kanssa sisäreisilleen ja viiltäen hänen nenänsä edessä vanhojen arpien vierelle uuden ruman viillon. Tummaverikön teki selvästikin pahaa katsoa Winonan vertavaluvaa reittä. Doriane kun ei ollut koskaan ymmärtänyt itsensä viiltämistä yhtään missään tilanteessa. Winona oikeastaan piti sitä sangen hyvänä asiana. Sisar kun voisi suhtautua asiaan kuten hänen typerät taiteilijaystävänsä. Ne idiootit kirjoittivat jopa runoja marmoriselle iholle valuvasta elämännesteestä kuin se olisi traaginenkin asia. Winona nauroi mokomille aivottomille haihattelijoille. Rumassa aukinaisessa ihossa ja siinä tykyttävässä kivussa ei ollut mitään romantisoimisen arvoista. Positiivisen sanan saattoi sanoa vain siitä helpotuksen tunteesta, joka levisi kehoon kivun korvatessa ahdistuksen.

”Onko sinun aivan pakko harrastaa tuota minun nenäni edessä?” sisar kysyi inhoten, katse edelleen Winonan reisissä.
”Itsepä tungit tänne katsomaan. Jospa nyt olisit oppinut jotain ja menisit vaikka hakemaan laukustasi itsellesi tupakan. Voisit tarjota minullekin. Viskiäkään en panisi pahakseni”, Winona kehotti virnistäen ilottomasti.

Hetken sisar vielä tuijotti Winonaa järkyttyneenä, mutta poistui sitten sanaakaan sanomatta. Dorianen kasvoilta kuvastuneen säikähdyksen Winona kyllä ymmärsi. Hän ei mahtanut olla kovinkaan viehättävä näky arpineen veren hailakanpunaiseksi värjäämässä kylpyvedessä. Noita tiesi näyttävänsä sillä hetkellä muutenkin kamalalta. Joku tytön tilanteesta tietämätön saattaisi luulla hänen kärsivän anemiasta. Silmänaluset olivat viime viikkoina saanet varsin tumman sävyn, kun taas muu iho oli muuttunut kelmeän kalpeaksi. Laihtuakin hän oli saattanut. Winona ei ollut kiinnittänyt mokomaan asiaan huomiota ahdingossaan. Syömättömyys tuntui varsin pieneltä murheelta verrattuna perheen aseman romahtamiseen ja isän todennäköiseen vankilatuomioon, pahimmillaan ankeuttajan suudelmaan.

Juomisen suhteen ei ollut suinkaan ollut samaa ongelmaa. Sherry, vodka ja viski olivat maistuneet niin Winonalle kuin Dorianellekin varsin hyvin viime päivinä. Heidän äitinsäkään ei ollut suuremmin jaksanut välittää tytärtensä juomistahdista. Hän oli aivan liian rikkinäinen kyetäkseen huolehtimaan toisten asioista. Winonan täytyi kyllä ihmetellä miksi, sillä isä ei ollut koskaan suuremmin huomioinut hiirulaisvaimoaan.

Ofelia ja Antonio käsittelivät myöskin surua omalla tavallaan. Antonio luki paljon normaalistikin ja nyt hän tuntui paneutuvan opintoihinsa entistä ahkerammin. Ehkä se olisi hyväkin. Jos ei muuta, niin hän ainakin turvaisi tulevaisuutensa ahkeralla opiskelulla. Lisäksi hän pysyisi poissa kaksostyttöjen jaloista. Winonalla nimittäin toisinaan meni hermot veljensä viisasteluun ja pseudoviisauteen. Näissä olosuhteissa veljen muka-älykkäät kommentit tuntuivat vain entistä raivostuttavammilta.

Ofelia puolestaan istui korpinkynteläisen poikaystävänsä luona kaiket illat. Kai sisar sai nysvämiehestään jotain iloa revityksi irti. Tosin Ofelia oli tullut itsekin hieman äitiinsä tylsyytensä puolesta. Valitettavasti hän ei ollut perinyt rouva Macnairin hiirulaismaisuutta vaan jaksoi valittaa Dorianelle ja Winonalle heidän juomisestaan ja tihentyneestä tupakoimistahdistaan. Hänenkin poissaolonsa oli siis loppujen lopuksi vain etu.

Winona tunsi olonsa jälleen hieman paremmaksi astellessan olohuoneeseen ja huomatessaan, että Doriane oli todella kaivanut esiin jälleen uuden viskipullon ja muutaman savukkeen. Ilta tulisi olemaan huomattavasti rauhallisempi kuin päivä. Winonan reisiä tosin vihloi edelleen, mutta se oli pieni hinta selvemmästä päästä.

”Heillä kestää oikeudessa pitkään”, Doriane totesi.
”Enkä suoranaisesti ihmettele. Lista isän rikoksista ei ole mitenkään lyhyt. Etenkään kun hän ei vain lopettanut niitä kuraverispaskoja vaikkapa Nottin tapaan vaan hoiti työn hieman yksityiskohtaisemmin.”
”Minä en kyllä ymmärrä, miten tässä pääsi käymään näin. Pimeyden lordi oli niin vahva ja sitten yhtäkkiä jostain tulee Harry Potter, joka murskaa hänet kuin torakan. Kuvittele, meidän ikäisemme poika, joka ei ainakaan kouluaikanaan osoittanut minkäänlaisia erityiskykyjä! Mitä oikein tapahtui? Minä en saata ymmärtää. Olen kyllä kuullut tarinan seljasauvasta, hirnyrkeistä ja siitä kaikesta muusta, mutta en siltikään ymmärrä. Miten kukaan ei äkännyt kuinka paljon hän loppujen lopuksi tiesi? Miten kukaan ei saanut tapetuksi sitä nulikkaa ajoissa?” Doriane parahti alkaen nyyhkyttää lohduttomasti.
”Kukaan meistä ei ymmärrä sitä. Mutta emme saa luovuttaa. Potter saastaisine jästiystävineen ei vaan yksinkertaisesti voi pysyä huipulla kovinkaan kauaa. Meille on pienestä asti kerrottu, kuinka alhaisella tasolla kuraveristen älykkyys ja taikuus on. Eivät he kykene kauaa vallan kahvassa roikkumaan. Mokoma järjestelmä kuihtuu kasaan muutamassa vuodessa, jolloin voimme jälleen päästä oikeutettuun asemaamme.”
”Minä en tiedä, Winona. Minusta tuntuu, että tämä on alku jollekin täysin uudelle ja vieraalle, emmekä me todellakaan ole osa sitä. Tämä on niin pelottavaa. Kun Potter ystävineen voitti, kun kuulin heidän voitonpuheensa ja näin tavat jolla he toimivat... Winona tiedätkö, minä olen alkanut epäillä. Mitä jos meidän oppimme ovatkin ne väärät? Jos kuraveriset todella ovatkin samalla tasolla kanssamme? Tiedän, että se kuullostaa järjettömältä, mutta mikä muu selittäisi heidän voittonsa? Minä en keksi mitään muuta selitystä. Valitettavasti monet jästisyntyiset – se kamala Grangerkin – ovat osoittaneet kiistatonta älykkyyttä toimissaan Pimeyden lordia vastaan.”

Hetkeen Winona ei voinut kuin tuijottaa Dorianea. Hänestä oli käsittämätöntä, että kuraveristen propaganda oli onnistunut tekemään pesän hänen oman sisarensakin mieleen. Kuinka toinen saattoi olla niin tyhmä, että kyseenalaisti monta tuhatta vuotta vanhat opit vain jonkun Dumbledoren suunnitteleman, valitettavasti onnistuneen metkun, tähden? Kuraveriset eivät siinä suunnitelmassa olleet olleet millään tavalla osallisena. Edesmennyt rehtori oli vain tahtonut saada kaiken näyttämään siltä, että hänen kuvottava utopiansa keskenään pariutuvien velhojen ja jästien valtakunnasta kävisi toteen.

Toivuttuaan sokistaan ei Winona osannut reagoida muutoin kuin läimäyttämällä sisartaan suoraan poskelle. Edes kuultuaan tytön parkaisun ja huomattuaan tämän poskille nousseet kyyneleet, ei Winona katunut tekoaan. Sanojensa johdosta Doriane olisi ansainnut pahempaakin. Jos tyttöjen isä olisi paikalla, olisi Doriane saanut tältä kunnolla selkään, eikä vain säälittävää läimäystä poskelle.

”Kuinka olet saattanut antaa tuollaisten ajatusten edes käväistä mielessäsi? Typerä letukka, eivätkö suvun arvot ja kunnia merkitse sinulle mitään! Oletko sinä saman tien heittämässä lokaan kaikkea oppimaamme, kun ensimmäinen vastoinkäyminen koittaa?” Winona huusi raivoisasti, jäisissä silmissä tulisuutta jota ei uskoisi sellaisissa voivan nähdä.
”Minä vain hyväksyn tosi asiat. Nythän tilanne on selvästikin -”

”Tytöt, rauhoittukaa! Äiti palasi!” keskeytti Antonion hermostunut huuto ovelta.

Kumpikin kaksosista hiljeni sen seurauksena. Tieto isän oikeudenkäynnistä oli sillä hetkellä tärkeämpi kuin sisarusten välinen poliittinen väittely. Noiden käräjien tulos määrittäisi huomattavan osan heidän tulevaisuudestaan. Siksipä Winona tunsi ahdistuksen jälleen nousevan pintaan. Hänen täytyisi äkkiä päästä kuulemaan tulos.

Niinpä hän nyökkäsi, seuraten sitten sisarensa kanssa veljeään toisesta kerroksesta tummapuisia portaita marmoriaulaan. Siellä seisoi tosiaankin pienikokoinen, jo hieman harmaantunut ja vielä normaaliakin surkeamman näköinen rouva Macnair. Winona saattoi lukea hänen kasvoiltaan, ettei oikeudenkäynti ollut mennyt aivan nappiin. Toisaalta nainen ei kuitenkaan vaikuttanut hirvittävän järkyttyneeltä, joten pahin mahdollinen ei ollut tapahtunut. Heidän isänsä ei ollut saanut ankeuttajan suudelmaa.

”Äiti, mitä tapahtui? Onko isä vankilassa?” Doriane kysyi ääni väristen.
”Isänne on kyllä vankilassa. Hän sai kymmenen vuotta eli ei juuri enempää mihin pyrimme. Matkaan tuli kuitenkin eräs mutka, joka vaikeuttaa asioitamme tulevaisuudessa jonkin verran”, rouva Macnair aloitti ja kaikki sisarusparven paikalla olevat jäsenet ymmärsivät viimeistään silloin, että jotain oli mennyt vikaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan keksinyt mitä se saattoi olla, kerran hiedän isänsä istui turvallisesti vankilassa.

”Muistatte varmaan, kun kerroin lahjoneeni tuomarin. Lupasin hänelle sodalta pelastuneet säästömme. Hän tuli kuitenkin ennen oikeudenkäyntiä ilmoittamaan minulle, ettei olekaan tyytyväinen tuohon summaan joten – joten minä jouduin lupaamaan hänelle lisää.”
”Mutta eihän meillä ole mistä antaa! Arvotavaroistammekin jouduimme myymään suurimman osan saadaksemme tuomarille riittävän summan kasaan!” Antonio äimisteli.
”Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minun oli tehtävä ainut, mitä enää saatoin. Ymmärrätte varmaan, että muussa tapauksessa isäänne olisi todennäköisesti suudeltu. Meillähän on omaisuutta yhä, nimittäin tämän kartanon muodossa. Kun myyn kartanon, saan annetuksi tuomarille hänen pyytämänsä summan ja voimme lisäksi ostaa jonkun pienen maalaiskartanon jonne asettua asumaan. Toisaalta on ehkä parempikin niin, ettemme joudu keskelle tätä hullunmyllyä. Muutamme jonnekin aivan muualle ja otamme vaikka minun tytönimeni käyttöön. Tarpeeksi syrjäisellä maaseudulla emme tule välttämättä tunnistetuksi ja voimme elää kutakuinkin normaalia elämää.”
”Sinä typerä luuska menit myymään meidän sukukartanomme!” Winona rääkäisi epäuskoisena.
”Winona! Älä nimittele äitiä”, Antonio varoitti.
”Minulla ei ollut vaihtoehtoja -”, rouva Macnair piipitti.
”Sinulla ei ollut vaihtoehtoja! Olisi ehkä ollut jos et olisi tuollainen aivoton typerys!”
”Winona, annahan olla! En minäkään ole uutisesta iloinen, mutta äiti teki parhaansa. Ei hän varmaankaan olisi voinut tilanteessa juuri muuta. Vai tuleeko mieleesi joku keino?” Winonan veli tiukkasi.
”No, hänhän on ihan sievä nainen iästään huolimatta! Hänellä olisi ollut muutakin tarjottavaa kuin kartano!” sisar huudahti.
”Kuinka sinä uskallat? Ehdotatko sinä, että äitisi arvokkaana aatelisrouvana kauppaisi itseään jollekin tuomarille, jonka verisäädystä meillä ei ole mitään hajua!”
”Toisinaan tärkeiden asioiden vuoksi on tehtävä epämiellyttäviäkin ratkaisuja. Mitä meinasitte sanoa isälle? Että kotiin palatessaan hän pääsee muuttamaan mukavaan pikku maalaistönöön?” Winona tuhahti halveksuvasti.
”Isä kyllä ymmärtää”, Antonio totesi vältellen sisarensa pilkallista katsetta.
”Niinkö luulet? Ymmärtää varmasti satoja vuosia vanhan sukukartanon myymisen! Te olette kummatkin suuria idiootteja! Minä pesen käteni tästä! Minä en ole mukana tässä älyttömyydessä ja te pidätte huolen, että isä myös tietää sen. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän palatessaan sinkoaisi niskoihinne muutaman kidutuskirouksen ja minun täytyy sanoa, että sen te ansaitsettekin!” vaaleaverikkö huudahti poistuen sitten mielenosoituksellisesti paikalta.

Raivostuneena Winona säntäsi lähimpään yksityiseen tilaan, joka oli toisen kerroksen kylpyhuone. Se samainen, jossa hän oli hetki sitten purkanut ahdistustaan kyseenalaisin keinoin. Tyttöä ahdisti edelleen, mutta itsensä viiltämisen sijasta hän paiskasi lipaston päällä lojuvan, veren tahriman veitsen täydellä voimalla kylpyammeeseen. Tähän tilanteeseen eivät verijäljet auttaisi. Hänen tämänhetkisessä asemassaan ei auttanut istuksia kylpyammeessa nirhaamassa sisäreisiä tylsällä veitsellä. Tunne kontrollin säilyttämisestä ei ratkaisi mitään. Ongelmassa piti porautua syvemmälle. Olisi tehtävä jotakin velhomaailman vääristymiselle. Järjestelmä kyllä tulisi kaatumaan muutamassa vuodessa kuraveristen taitamattomuuteen, mutta siihen mennessä he olisivat voineet saada pahaa jälkeä aikaan. Etenkin kun puhdasveriseen aristokratiaan oli jäänyt jäljelle melkeinpä vain heikkoluontoisia, saamattomia yksilöitä.

Aatetta täytyi jatkaa, jos ei muuten, niin maanalaisena liikkeenä. Toki tähtäimessä olisi nouseminen korkeammalle, mutta vasta resurssien riittäessä siihen. Valitettavasti melkein kaikki johtamistaitoisimmat kuolonsyöjät olivat kaatuneet sodassa tai viruivat Azkabanissa. Enää oli jäljellä pelkureita ja Winonan oma sukupolvi, jonka edustajista suurin osa oli hänen veljensä kaltaisia saamattomia typeryksiä.

Tytön kädet suorastaan tärisivät raivosta hänen ajatellessaan moisia idiootteja, jotka mahdollisesti vain pilaisivat koko liikkeen törttöilyllään. Katsoessaan itseään peilistä hän näki paljon potentiaalisemman johtajan. Winona oli pienikokoinen, siro, sekä hyvin viattoman näköinen, mutta ulkokuori ei kertonut paljoakaan siitä, mitä hän todella oli. Hauraassa ruumiissa asui vahva ja terävä mieli, jota hänen olemukseltaan karskimmat läheisensä eivät kyenneet peittoamaan.

Mokomat säälittävät pelkuriraukat tulisivat vielä toimimaan hänen käskystään. Winona tulisi värväämään heidät riveihinsä ja johtamaan vastarintaliikettä sellaisin elkein, että hänen isänsä halkeaisi ylpeydestä. Jonakin päivänä hän tulisi vielä marssimaan Azkabaniin ja hakemaan isänsä tovereineen joukkoihinsa. Mutta siihen olisi vielä paljon matkaa ja tytön täytyisi olla kärsivällinen. Winonan pitäisi kestää veljensä ja tämän ystävien idioottimaisuutta pyrkien voittamaan nämä puolelleen. Hänen pitäisi järjestää heille salainen kokoontumispaikka ja toimintasuunnitelma ainakin muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Se kaikki tulisi olemaan erittäin vaikeaa nyt, kun hänen perhettään tarkkailtiin erityisesti, mutta hän uskoi kyllä pystyvänsä vaadittuun.

Ainakin Winonan olisi yritettävä. Hän oli jo saanut hieman esimakua siitä, mitä elämä kuraveristen alaisuudessa tulisi olemaan. Aatelisnoita ei kestäisi saastojen ylenkatsontaa ja alhaista yhteiskunnallista asemaa kovin kauaa. Ei ainakaan ilman toivoa.

Nimenomaan sitä hän oli nyt luomassa. Valoa tunnelin päähän, pientä salaista, vaikkakin kivistä polkua pois hirmuhallinnosta. Pimeyden lordin unelma ei ollut kuollut hänen mukanaan. Se eli vielä muutamissa ylhäisön jäsenissä ja se riitti hyvin näin alkuun. Vaikka Lordi itse ei ollut sitä näkemässä niin jonakin päivänä taikaministeriön irvikuvan paikalla seisoisi hallintolaitos, josta koskaan aikaisemmin ei oltu uskallettu unelmoidakaan. Taitelu täysin puhtaan velhoyhteisöstä ei ollut vielä päättynyt. Saattoi hyvinkin olla, että se oli vasta päässyt alkuun.




torstai 8. marraskuuta 2012

Edenin musta lammas

Ja kuinka ikävöinkään traumoja

Kaipuutani kotiin
en saa näkymään lauseissa
En tunteiden haurasta kauneutta
kuin kliseisinä turhakkeina

Sinua en osaa sanoiksi pukea
rosopintaista rujoutta
terälehtiä tuhkassa
Huuleni tikanneena
en osaa kertoa
vihasi käärinliinan
kuristavan
tukahduttavan
tunteeni kaksisuuntaiset

Mutta huolimatta näistä kuolinkivuista
pelkään liikaa pelastumista
Älä ota lähemmäs
mutta ajattele minua

Avattuna

Ikäni anoin riemuvoittoa
korkeimpia oksia itseilmaisun
leskiä itkemään tunteitani
huokailemaan kateudessaan
omaelämänkertaani

Todellisuuteen petyin karvaasti
kliseiseen prinssiini ratsullaan
pikkutyttömäisiin unelmiini
vastasin katkeroitumalla

kuninkaan lehtolapsista
ei kasva hienoja rouvia

Tragediakaipuuta

Kolmen vuoden ikuisuustoiveet
yhä kummittelevat
mieleni rauniolla koputtelevat
särkyneitä ikkunoita
ja sumuiset nummet
vain kuulevat
keskeneräiset kappaleet
sävelettömät irvikuvat
yksinäisyys
ei tänään ole kaunista

Hengityskone

Silmäsi satuttavat
katsellaan koukuttavat
omani kadottamaan

Tuota kaipuutani
sitä en unohda
en hymyissä
en toisten kosketuksissa

Se palasiani syleilee
lempeänä varjona
ainoana uskottuna
kun tunnustaminen
kuolemantuomiona irvistelee

Halpoja kiiltokuvia

Elämässäni idyllisessä
minulla on marsipaaniystäviä
viiden tähden rakkaus
tähtitaivailla kirjailtu tulevaisuus

Minulla on huulipunaa
jolla uskotella itsensä nauramaan
Kirkkainta punaisen sävyä
hänen paidassaan

Mutta mieleeni painuneet iäksi
reisissä tatuoinnit
syanidimuste levinneenä
suurimpiin valtimoihini

Vajavaisuus
on valitus kohtuuttomuuden
ja räiskyvät sävyt
harmaaksi ikuistuneet

Väärinkäsityksiä

Riveillä liioiteltu
surkuelämä
ylidramatisoitu
olemattomuusikävä

Noin mustavalkoisena
en itseäni näe
sanat vääristävät
eivät ymmärrä

Ja kyllä, loisena minussa
pesii monia kitumia
ja eilinen onnettomuus
romantisoituna paholaisena
Se leimansa iski
vaatteideni alle
piiloon teiltä
selvempänä itselleni

Mutta onneton en ole
sitä niin en muotoilisi
nurinkurin
eilistä parempi
onnellisempi
on tämän päivän kipu


lauantai 27. lokakuuta 2012

Narcissa, kuolemattomani, luku 6


Lasit kilahtivat toisiaan vasten, kun Mustan sukukartanossa kaksi ylhäistä perhettä juhlivat jälleennäkemistä. Malfoyt olivat saapuneet meille tuntia aiemmin, josta asti minun oli täytynyt pitää yllä innostunutta roolia. Todellisuudessahan minua ei olisi juuri kiinnostaneet Abraxas Malfoyn sijoituspuheet tai Luciuksen päivittelyt hänen omasta erinomaisuudestaan. Jälkimmäisen puheet inhottivat minua jopa niin paljon, etten vastannut niihin kuin pienellä hymyllä. Luciuksesta huomasi, että reaktioni turhautti häntä, jonka vuoksi poika varmaankin kohdistikin seuravat sanansa ainoastaan minulle.

”Narcissa?”
”Niin?” vastasin teennäisesti hymyillen.
”Seurusteletko sinä vielä Mustan kanssa?”
”Etkö kuullut mitä tapahtui?” hämmästelin yrittäen peittää surun äänestäni.
”Kyllä, mietin vain, että lopetitteko te todella sen jälkeen” Malfoy uteli madaltaen äänensvoimakkuuttaan.
”Kyllä, kyllä me lopetimme. Pistän suvun kunnian ihastusten edelle”, vastasin mekaanisesti.
”Ihailtavaa sinulta. Juuri tuollaisen vaimon olen ajatellut haluavani, kun tulen täysi-ikäiseksi.”

Keltään muulta kuin Lucius Malfoylta ei voinut odottaa niin suoraa puhetta. Malfoy kun oli ehkä itsevarmin – vai pitäisikö sanoa ennemminkin itseriittoisin – ihminen, johon olin eläessäni törmännyt. Edes hänen vanhempansa eivät yltäneet hänen tasolleen, vaikka vastaavaa kuiskailtiin heistäkin. Hieman liian pitkäksi aikaa peilin äärelle unohtuva rouva tai omien liiketoimiensa erinomaisuudesta kerkaileva herra eivät kuitenkaan ylittäneet poikaansa mitä tuli omasta itsestään pidettäviin mainospuheisiin.

”Kiitos kohteliaisuudesta, olen imarreltu”, vastasin muka tyytyväisenä.

Lucius näytti liiankin tyytyväiseltä mairean hymyn piirtyessä lipeville kasvoille. Hän varmastikin kuvitteli minun olevan aivan ihastuksissani nyt. Suorastaan lumoutunut aatelisnuorukaisen viehätysvoimasta. No, totuus oli toinen, mutta sitä Malfoyn ei välttämättä tarvinnut tietää. Hyvä vain perhesuhteideni kannalta, jos Lucius kuvitteli minun kuuluvan hänen ihailijakerhoonsa.

”Oletko sinä miettinyt, mitä teet nyt?”
”Mitä tarkoitat?”
”Nyt, kun olet eronnut Mustasta.”
”Totta puhuakseni en”, totesin, enkä voinut estää halveksuntaani näkymästä lävitseni. Luciukselta oli hyvin häikäilemätöntä alkaa utelemaan moista heti näennäisen eroni jälkeen. Oli hän sitten mikä luihuisprinssi tahansa.
”Ah, no mutta siinä tapauksessa saatankin kysyä sinua kanssani Viistokujalle ensi viikolla?” poika kysyi huomaamatta äänensävyäni tai vaihtoehtoisesti ohittaen sen.
”Niinhän sinä saatat”, totesin tylysti.

Tiesin menneeni liian pitkälle, kun huoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Lucius näytti hämmästyksekseni ilmeisen kiusaantuneelta. Moista näkyä pääsi seuraamaan vain harvoin, joten hetkessä oli jotakin huvittavaakin. Tiesin kuitenkin, että jos en korjaisi tilannetta niin minulla tulisi olemaan kaikkea muuta kuin huvittavia hetkiä vanhempieni kanssa Luciuksen lähdön jälkeen.

”Kunhan vitsailin, tietenkin saat kysyä minua. Tulen mielelläni”, vastasin tavoittaen jälleen teennäisen innostuneen äänensävyni.

Bellatrix hymyili minulle rohkaisevasti pöydän päästä. Kuvitteli varmaankin, että tästä alkaisi elämää suurempi rakkaustarina. Pyh, ennemminkin elämää suurempi katasrofi. Menettäisin varmasti Malfoyhin hermoni, jos meidän täytyisi viettää edes hetki kahdestaan. Kauhukseni sellainen hetki koitti varsin pian.

”Kovin ystävällistä. Haluaisitko siirtyä kanssani kuistille?” poika kysyi.
”Totta kai”, valehtelin.

Vanhempamme katsoivat mielissään siirtymistämme ulos ja minä tiesin, että tämä olisi heidän ajatuksissaan ensimmäinen askel kohti avioliittomme. Kaikki meni juuri niin kuin he olivat suunnitelleet, Sirius oli saatu pois pelistä ja Lucius tilalle. Pian olisin Lucius Malfoyn ensiluokkainen edustusvaimo, eikä rooli ollut minusta todellakaan niin miellyttävä kuin varmasti monen muun tupani nuoren noidan mielestä olisi ollut.

Kuistille päästyämme Lucius otti minua kädestä ja ohjasi istumaan valkoiselle penkille, jonka jälkeen hän itse istahti viereeni. Poika tuijotti jatkuvasti silmiini kuvitellen varmaankin katseensa sulattavan minut siihen paikkaan. Ajatus huvitti minua sen verran, että minun oli pakko naamioida tirskahdukseni aivastukseksi.

”Olet varmaan jo kuullut vanhempiemme suunnitelmista?”
”Minkä suhteen?” kysyin muka yllättyneenä, vaikka osasin kyllä arvata mistä oli kyse.
”Avioliiton. Meidän avioliittomme”, Lucius totesi ylpeys äänestään kuultaen.
”Voi kyllä”, tuhahdin ivallisesti, mutta poika ei tuntunut huomaavan äänensävyssäni mitään erikoista.
”Miellyttääkö se sinua?”
”Tietenkin”, valehtelin jälleen.
”Mukava kuulla, sillä minua myös”, nuorukainen totesi herrasmiesmäisesti.

Nyökkäsin pontevasti ja toivoin, ettei Lucius puhuisi enää yhtään imelämmin sillä silloin oksentaisin. Tuollaista puhetta en tahtonut kuulla kuin korkeintaan Siriukselta, eikä hänkään ikimaailmassa esittäisi sitä noin limaisessa muodossa. Luciuksen sanomana kauneinkin rakkaudentunnustus kuullosti vain teennäiseltä parodialta itsestään.

Havahduin ajatuksistani, kun Lucius yhtäkkiä ottikin vaatien leuastani kiinni ja veti kovakouraiseen suudelmaan. Ensimmäinen reaktioni oli tönäistä poika pois, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei sellainen käynyt päinsä. Jouduin siis jäämään siihen inhottavaan hetkeen, jonka jokainen kosketus viestitti, että kuuluisin Luciukselle nyt ja aina. Pääni sisällä pieni ääni huusi vastalauseita, mutten voinut väittää sille vastaan juuri nyt. Minun oli näyteltävä mukana tai ajaisin itseni turmioon.

”Tiedätkö Narcissa, siitä hetkestä lähtien kun näin sinut ensimmäistä kertaa, tiesin että kuulumme yhteen”, poika sanoi laskiessaan minut vapaaksi.

En tiennyt mitä sanoa, sillä ensimmäistä kertaa kun näin Luciuksen ajattelin hänen olevan itserakkaista idiooteista se kaikista itserakkain ja idioottmaisin. Vaikka tiesin olleeni pakotettu suudelmaan hänen kanssaan, tunsin silti syyllisyyden pistoksen. Minun ei olisi kuulunut tehdä sitä. Minun kuului tehdä niin vain Siriuksen kanssa. Ei muiden, ei etenkään Lucius Malfoyn.

”Tunnen samoin”, totesin valheellisesti.

”Tiesin tämän. Tiesin, että lopulta voittaisin Mustan ja saisin sinut omakseni. Musta ei ole, kuin likainen verenpetturi, kun minusta taas on paljon suurempiin tekoihin”, Lucius tunnusti uho äänessään.

En enää tiennyt puhuiko poika minulle vai itselleen. Hän ei katsonut silmiini puhuessaan, vaan suoraan eteenpäin. Tuntui kuin mies olisi elänyt omissa pilvilinnoissaan, joiden valtias hän itse oli - muu maailma alamaisinaan. Sinä hetkenä tajusin, ettei Lucius ollut pelkästään itserakas vaan jossain määrin myös suuruudenhullu. Tuo ominaisuus pelotti minua, sillä saatoin aavistaa, ettei sitä seuraisi mitään hyvää.

Myöhemmin illalla, Malfoyden lähdön jälkeen, äitini saapui huoneeseeni. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy, jonka olin osannut odottaa näkeväni. Olisin tosin toivonut, että äiti olisi voinut edes yrittää peitellä riemukkuuttaan. Ei hän sokea ollut. Ei hän voinut odottaa, että pitäisin tästä avioliittoajatuksesta.

”Narcissa, olen ylpeä sinusta”, nainen totesi.

Nyökkäsin, sillä en kyennyt vastaamaan mitään järkevää. Pelkäsin vain, että alkaisin itkemään, pyörtyisin tai jotakin muuta vastaavaa, jos vain yrittäisinkin puhua. Minun sydämeni kuului toisaalle ja oli suorastaan kammottavaa ajatella, että tulisin sidotuksi Luciukseen loppuiäkseni.

”Juttelimme Malfoyden kanssa hieman sinun tulevaisuudestasi.”
”Tarkoitat varmasti minun ja Luciuksen tulevaisuutta?” kysyin katse lattiassa.
”Aivan niin. Me olemme tulleet tulokseen, että teidät vihitään todennäköisesti tulevan talven aikana.”
”Jaahas”, töksäytin. Mitään tähdellisempää en kyennyt sanomaan ilman, että viileyden naamio olisi tippunut kasvoiltani.

Äitini katseli minua hetken surumielinen hymy huulillaan.

”Älä nyt, Narcissa. Minulle tulee tuollaisesta vain huonompi olo. Tiedät, että tämä on välttämätöntä.”
”Onko?” nyyhkäisin.
”Kyllä, sinun on naitava puhdasverinen poika. Isäsi haluaa sen olevan Lucius Malfoy. Hänen suvullaan on valtaa ja omaisuutta mittaamattomasti, mikä tekee pojasta otollisen miehen sinulle.”
”Hmph.”
”Olen pahoillani, jos Lucius ei miellytä sinua. En voi tehdä asialle mitään. Isäsi tämän viime kädessä päättää.”
”Tiedän”, huokaisin.
”Minä lähden nyt”, äiti totesi selvästikin odottavan minun sanovan vielä jotain.
”No lähde”, töksäytin.

Äitini katsoi minuun vielä kerran huolestuneena, mutta sulki sitten oven perässään ja jätti tyttärensä yksin keskelle hiljaisuutta.

En ymmärrä, miksi tässä piti käydä näin. Miksi minut pitäisi naittaa Malfoylle? Miksi juuri hänelle kaikista ihmisistä? Ja miksi näin pian? Minun olisi valittava aivan liian nopeasti, mitä halusin elämältä. Valittava suvun ja Siriuksen väliltä.

Purskahdin lohduttomaan itkuun nyt kun saatoin sen tehdä. Isäni ei kuullut, sillä hän oli alakerrassa äidin kanssa. Bellatrix oli varmasti heidän seuranaan ja Andromeda… Hänestä en tiennyt, mutta ei minua haitannut vaikka hän kuulisikin. Hän oli kuullut monet muutkin kerrat.

En välittänyt, vaikka uusi leninkini kastui kyyneleistä, sillä loppujen lopuksi se ei ollut minkään arvoinen. Lucius Malfoyn naiva tyttö voisi saada tuosta vain uuden ja vielä koreamman. Ajatus ei juuri lohduttanut minua. Mutta eipä köyhänkään elämä hääppöiseltä kuullostanut. Sellainen minusta tulisi, jos aloittaisin elämäni Siriuksen kanssa. Tavallinen tyttö, joka osti vaatteensa Matami Malkinin tusinaosastolta. Mutta hyvin mahdollisesti onnellinen tavallinen tyttö.

Mutta entä jos naisin Malfoyn? Minusta tulisi alkuun onneton, mutta säilyttäisin sukuni kunnian ja maineeni. Minua arvostettaisiin ja saisin kaiken materian, jonka vain keksin pyytää. Oppisin kyllä ajan kanssa elämään sen asian kanssa, etten tulisi olemaan rakastamani miehen kanssa. Ehkä saattaisin jonakin päivänä olla onnellinenkin.

Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin oven saranoiden narahtavan. Sisään astui Andromeda, joka oli ilmeisesti kuullut nyyhkytykseni viereiseen huoneeseen. Meda oli aina ollut sisaristani se lempeämpi ja huomaavaisempi. Jos Bellatrix olisi sattunut paikalle todistamaan itkukohtaukseni, olisi hän todennäköisesti nuhdellut minua ankarasti.

”Shh, Narcissa, ei mitään hätää.”

Katsahdin silmiin, jotka olivat sekä molemmilla sisarillani että äidilläni identtiset. Adromedan ja äidin ruskeista silmistä kuvastui lämpö, kun taas Bellan kylmyys sai hänen omansa näyttämään ennemminkin tummanmustilta. Andromedan yleisilmekin oli sellainen, että hänelle oli helppo mennä vuodattamaan surunsa. Se suorastaan huokui myötätuntoa. Oli vaikea uskoa, ettei ankara kasvatuksemme ollut itkenyt hänestä sellaisia hyveitä pois.

”Sinä selviät kyllä, Narcissa, olet vahva”, sisar rohkaisi ojentaen minulle nenäliinaansa.
”He aikovat naittaa minut Luciukselle”, nyyhkytin lohduttomasti.
”Minä tiedän. Kuulin kaiken.”
”Mutta se on niin väärin!”
”Niin, minä tiedän. Minutkin halutaan naittaa Rabastanille, Bellatrixin sulhasehdokkaan veljelle”, Meda totesi katkerasti.
”Mutta – mutta entä Tonks?”
”Olen päättänyt karata”, Andromeda töksäytti ja sai suuni loksahtamaan auki.

Karkaaminen oli kamalinta, mitä meidän kaltaisemme puhdasverinen tyttö voisi tehdä. Pettää vanhempansa ja tahrata sukunsa kunnian. Se olisi peruuttamaton teko, joka vain äärimmäisen harvoin annettiin anteeksi. Kun nimi kerran poltettaisiin sukupuusta, sitä olisi hankalaa enää paikata takaisin.

”Mutta ethän sinä voi! Miten minun sitten käy?”
”Lähde sinäkin. Sirius auttaa sinua varmasti.”
”Mutta entä suku?”, kauhistelin.
”Juuri suvun takia minä lähden. Se on pilannut elämäni ja nyt se yrittää viedä minulta ihmisen, jota rakastan kaikista eniten. Vie hänet vain koska hän on jästisyntyinen!”
”Minä en tiedä, onko minusta tuohon”, nyyhkytin epätoivoisesti. Rakastin Siriusta äärettömän paljon, mutta pelkäsin, etten pystyisi uhraamaan kaikkea muuta hänen vuokseen. Tavallaan halusin kyllä, mutten tiennyt oliko minusta loppupeleissä siihen.
”Se ei tule olemaan helppoa, mutta sinä pystyt siihen. Sinä olet vahva.”

Nieleskelin hetken kyyneleitä ja punnitsin vaihtoehtoja. Oli totta, etten halunnut ikuista elämään vailla rakkautta ja todellisia ihmissuhteita palkkana vain materiaa. Voisi hyvinkin olla, että murtuisin sellaisessa tilanteessa. En osannut kuvitellakaan kuinka elää ilman rakkauttani. Elämä olisi niin harmaata, niin kovin intohimotonta ja kylmää. Oliko sellainen todella minua varten?

”Hyvä on”, huokaisin, vaikken edelleenkään ollut aivan varma päätöksestäni.
”Sinä siis lähdet?”
”Kyllä”, totesin.
”Meillä ei ole varsinaista kiirettä. Haluan antaa sinulle aikaa totuttautua suunnitelmaan. Voimme hyvin odottaa muutaman kuukauden.”
”Tehdään niin.”
”Usko pois, Narcissa, se on meille parhaaksi.”

”Niin mikä?” kysyi kylmä ääni ovelta.

Bellatrix oli ilmestynyt oviaukkoon kulmakarvat koholla, kasvoillaan kysyvä ilme. Hän näytti arvanneen, että meneillään oli jotain kiellettyä, ellei tyttö sitten ollut kuunnellut koko ajan oven takana. Toivottavasti ei, sillä silloin suunnitelmamme olisivat murskana. En edes halunnut kuvitella mitä kaikkea kammottavaa kiinnijäämisestä voisi seurata.

”Mitä te täällä oikein vetistelette? Narcissa, nouse ylös sieltä lattialta kyyrystä! Tuo on säälittävää!” Bella tuhahti.

Hänen äänensävynsä sai minut nousemaan niin nopeasti kuin vain kykenin ja kuivamaan kyyneleeni. Oli parempi tehdä tytölle mieliksi jos sillä voisi välttää nuhteet ja ristikuulustelun. Täytyi myöntää, että tietyssä mielentilassa Bella hieman pelotti minua. Hän osasi olla niin kova ja kylmä halutessaan.

”Älä viitsi Bella, säikytät hänet hengiltä”, Meda huokaisi kietoen kätensä ympärilleni.
”Puhdasveristen ei kuulu kyyristellä nurkissa ja itkeä.”
”Tuo on niin lapsellista.”
”Haluatko sinä sanoa tuon isälle?”

Andromeda vaikeni saman tien. Isän mainitseminen aiheutti aina saman reaktion hänessä. Tyttö ei nimittäin ollut lapsenakaan oikein soveltunut rooliinsa, minkä vuoksi isä oli ollut hänelle kaikista ankarin. Minä ja Bella emme tienneet, mitä kaikkea suljettujen ovien takana oli tapahtunut isän rankaistessa Andromedaa. Emme me ehkä halunneetkaan. Olimme kuulleet muiden perheiden lapsilta puistattavista kasvatusmenetelmistä, joita joihinkin lapsiin käytettiin. En halunnut edes kuvitella siskoani niiden onnettomien lasten paikalle. Jotakin kammottavaa sisarelleni oli selvästi tapahtunut ja Bellatrix käytti sitä mielellään aseena tällaisissa tilanteissa.

”En tiedä, mitä sinä sanoit Cissylle, Meda, mutta toivon ettei se ollut mitään mikä sekoittaisi hänen päätään. Etenkään nyt kun hän juuri tuli järkiinsä sen Mustan suhteen.”
”Se ei ollut mitään sellaista. Hän on vain kovin hämmentynyt ja epäuskoinen tästä nopeasta muutoksesta. Juurihan sinä sanoit olevasi kaiken yllättyneisyytesi keskellä onnellisempi kuin aikoihin, vai mitä Cissy?”, Meda selitti tyynesti.

Bellatrix näytti epäuskoiselta, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”Hyvä, että sentään peität mokomat juonesi sukua vastaan, toisin kuin se Sirius”, tuhahti Bella.
”Ei hän mitään juoninut! Hän lohdutti minua, kun tajusin miten suuri virhe suhde Siriuksen kanssa oli!” huudahdin.
”Miksi hän sitten peitteli sitä?”
”Koska… koska minä käskin. En halunnut, että sinä saat tietää. En halunnut, että pääsisit sanomaan olleesi koko ajan oikeassa”, valehtelin.
”Niin, no niinhän se on. Olisit vain kuunnellut ajoissa, niin sinun ei olisi tarvinnut hävetä”, Bella tuhahti.
”Minä tiedän”, vastasin, jonka jälkeen jäimme kaikki seisomaan hiljaisuuteen.

”Minua väsyttää, taidan lähteä nukkumaan. Hyvää yötä!” Bellatrix lopulta totesi.
”Hyvää yötä”, toivotimme Andromedan kanssa kuin yhdestä suusta.

Loimme Andromedan kanssa vielä pitkän, tietäväisen katseen toisiimme, jonka jälkeen toinenkin sisareni siirtyi omaan makuukammariinsa. Minua ei enää itkettänyt, mutta sisälläni velloi kammottava ahdistus, jonka tiesin rauhoittuvan vasta lopullisen päätöksen koittaessa. Jos vielä silloinkaan. Pelkäsin, että väärän valinnan seurauksena saattaisin joutua kokemaan näitä tunteita loppuelämäni. Siksi minun olisi nyt punnittava vaihtoehtoni tarkasti. Vielä voisin perääntyä, mutta tiesin kohtaloni hetken lähestyvän salakavalasti minuutti minuutilta.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Orjantappurakruunun jalokivi


Ystäväni ja lukijani Hannabellan toivomuksesta teksti oman fantasiakirjani hahmosta Phoenixista.

***

Tunkkaisenmakea haju täytti nuoren haltianaisen sieraimet hänen astellessaan natisevia, jo melkein lahoja portaita majatalontapaisen yläkertaan. Naisenalku tunsi pienehkön rakennuksen kuin omat taskunsa, sillä oli vielä vuosi sitten kutsunut sitä kodintapaiseksi. Minkään sortin asiakas Phoenix ei kuitenkaan ollut ollut, vaan teki toisinaan töitä rouva Atkinssille. Useiden muiden köyhien satamakaupungin tyttöjen tapaan ei tummaverikölläkään ollut varaa tinkiä työn laadusta. Jokainen Seireeninkutsuun pyrkivä tyttö ymmärsi kyllä, minkälaista työtä oli menossa hakemaan. Majatalo ei ollut vaarallinen kuten esimerkiksi muutaman korttelin päässä sijaitseva Kuolemavalot, mutta sitä ei missään nimessä voinut kutsua kunnialliseksi. Eipä sitä voinut sanoa henkilökunnastkaan. Tyttöjen tehtävänä oli nimittäin levittää haaransa kulloisellekin asiakkaalle. Mistään mukavasta tarjoilijantyöstä oli turha unelmoidakaan.

Phoenix oli saapunut ensimmäistä kertaa Seireeninkutsuun ollessaan neljätoistavuotias. Sitä ennen hän oli toiminut keittiöapulaisena eräässä kapakassa ruokapalkalla. Jäätyään kiinni emännän meripihkariipuksen varastamisesta tyttö heitettiin kadulle, josta rouva Atkins oli sitten löytänyt keijukaismaisen haltiatytön. Varmasti jo tuolloin, tarjotessaan hänelle tiskaajan paikkaa, oli rouva Atkinssilla ollut mielessä aivan toisenlainen työ. Ensin Phoenixin oli kuitenkin täytynyt nähdä miten arki majatalossa kulki. Toisinaan näkyvilläkin paikoilla irstailevat portot asiakkaineen eivät olleet säikäyttäneet Phoenixia edes ensimmäisinä päivinään. Pahamaineisessa satamakaupungissa asuvana hän oli jo tottunut kaikkeen.

Vuosi sitten Phoenix oli ollut majatalon suosituimpia naisia. Asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Nuori nainen ei enää työskennellyt rouva Atkinssilla, sillä aivan toisenlaiset työt olivat vieneet hänet mukanaan. Hän oli saanut paikan Hiljaisiksi bansheiksi itseään kutsuvien rikollisten keskuudesta. Ei ollut mitenkään harvinaista, että Turmionsalmessa nainen osasi käsitellä aseita. Oikeastaan se oli välttämätöntä, jos toivoi saavansa edes jossain määrin kunniallista kohtelua osakseen. Phoenix oli kuitenkin ollut aina suorastaan poikkeuksellisen taitava käsittelemään miekkaa ja erään kapakassa sattuneen nujakan seurauksena hän olikin saanut nykyisen työpaikankaltaisensa. Monikaan ei olisi pitänyt tytön työtehtäviä mukavina, sillä niihin kuului kapakoiden, majatalojen ja toisinaan myös onnettomien, läpikulkumatkalla olevien muukalaisten ryöstely. Verityöt eivät olleet Hiljaisten bansheiden pääasiallinen toimialue, mutta toisinaan niitäkin tehtiin. Phoenix ei voinut kieltää, etteikö verta olisi hieman roiskunut hänenkin käsilleen kuluneen vuoden aikana.

Katsellessaan nyt selvästikin fryji-kasvista valmistettua uutetta piipuissaan polttelevia entisiä työtovereitaan, oli Phoenix iloinen, että oli lähtenyt mokomasta halvasta porttolasta. Ei naisenalku pitänyt huoran työtä huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona, mutta olot majatalossa eivät olleet kummoiset. Saastaisuus paistoi tönöstä kilometrien päähän, eikä portoille tarjoiltava ruokakaan ollut mitään ensiluokkaista. Asiakkaatkaan eivät olleet aina miehiä komeimmasta päästä, mutta suosittu huora saattoi sentään jonkin verran vaikuttaa asiakkaisiinsa. Toki hyvällä portolla taso parani jo koventuneen hinnankin vuoksi.

Phoenixia puistatti eniten nähdä keittiöapulaisia, joiden olojen rinnalla rumimmankin porton elämä oli luksusta. Tiskaajat, lakaisijat ja muut melkein näkymättömät työntekijät joutuivat elämään muutamalla, monesti pilantuneella leivänkannikalla, eikä heillä ollut edes olkivuodetta, jolla nukkua. Tulisijan edessä saattoi lämmitellä kylminä öinä, muttei sekään taannut miellyttäviä nukkumishetkiä. Phoenix muisti oman aikansa tiskaajana ja heitti vaivihkaa läheiselle lakaisijatyttöselle kultakolikon. Nälkäisen, kadulla eläneen lapsen tapaan ei tyttö turhia kiitellyt vaan tarttui ahnaasti kiiltävään rahaan liasta mustilla käsillään.

Vain hetki sen jälkeen, kun tyttö oli mennyt matkoihinsa, käveli Phoenixin eteen humalaisin askelin kaksi porttoa, jotka nainen tunsi ennestään. Heidän nimensä olivat Liljana ja Muirgen. Kummastakaan haltia ei ollut suuremmin pitänyt tyttöjen ollessa röyhkeitä ja typeriä. Liljana nyt oli vielä jossain määrin sievä tuuheinen vaaleine tukkineen, mutta pyylevästä ja punanaamaisesta Muirgenista ei voinut sanoa samaa. Paitsi että jälkimmäinen oli ruma, hän oli myös äärimmäisen utelias. Silläkin hetkellä hän söi katseellaan Phoexin metallipanssarein suojattuja jäseniä, lanteilla roikkuvia tikareita ja eritoten niitä muutamaa kallista korua, jotka nainen oli saanut palkaksi töistään.

”Haltiatyttö on tullut takaisin. Meinasitko palata viemään meikän asiakkaat?” Muirgen sammalsi.

Sianlaisen avatessa suunsa myös väljähtäneeltä oluelta lemuava hengitys paljasti porton juoneen. Muirgen ei varmasti aavistanutkaan miten vastenmielinen hän sillä hetkellä Phoenixin silmissä oli. Humalainen käytös, päässä vähemmän viehättävästi seisovat silmät ja pahanhajuinen hengitys eivät pukeneet jo ennestään rumahkoa tyttöä.

”Ei pelkoa siitä, siskoseni. Mä ansaitsen nykyän hieman toisenlaisilla tavoilla”, Phoenix totesi hymyillen ylenkatseellisesti.
”Vai niin. Ollaankos sitä löydetty rikas rakastaja? Joku merirosvokapteeniko?” Liljana naurahti.
”Voi sitä tienata muillakin tavoilla kuin miellyttämällä miestä. Vai luuletteko merirosvokapteenin pukevan naisensa panssareihin?”

Phoenixia huvitti entisten työtovereidensa hidasjärkisyys. Alamaailman eliitti ei halunnut peitellä rakastajattariensa avuja raskailla suojilla. Noille onnekkaille naisille lahjoitettiin kalliista kankaista ommeltuja pukuja, jotka parhaimmillaan kilpailivat jopa herttuattarien leninkien kanssa. Aina sen mukaan, mihin miehellä oli varaa. Harvat turhaan kitsastelivat naistensa pukemisessa. Esimerkiksi merirosvokapteeneille rakastajat olivat verrattavissa laivoihin. Mitä koreampi, sen parempi. Jos rakastajatteren kauneutta ylistettiin jopa Turmionsalmen perimmäisissä kapakoissa, saattoi olla varma, että omakin nimi tuli hieman tunnetummaksi satamakaupungin pimeillä kujilla.

”Mistä sinä sitten nuo helyt olet hankkinut?” Muirgen tiukkasi. Paksukainen näytti saaneen tarpeekseen tuloksettomasta pähkäilystä.
”Se ei oikeastaan kuulu sulle ollenkaan. Mä en ole täällä vastaamassa teille mistään. Pomo lähetti mut emännän puheille”, Phoenix tuhahti.

Haltian entiset työtoverit nyökkäsivät hölmistyneinä, osaamatta selvästikään vastata muuta tylyyn kehotukseen. Phoenix tiesi, millä tavoin porttolassa hänestä moisen ylenkatsonnan jälkeen puhuttaisiin, mutta suuremmin nainen ei siitä jaksanut välittää. Jo elellessään majatalossa Phoenix oli tuntenut itsensä paremmaksi vähä-älyisiin huoriin verrattuna. Hänellä ei ollut ollut suuremmin ystäviä Seireeninkutsussa, mutta eipä hän sellaisia kaivannutkaan mokomista typeryksistä. Vielä vähemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut nähdä entisten työtovereidensa naamoja kuin jos välttämättä halusi.

”Ah, se olet todella sinä, haltiatyttö! Kovin kummallisessa varustuksessa tosiaan, kuten tytöt kertoivatkin. Haluatko vaikkapa tuopillisen olutta samalla kun kerrot asiasi?” lihavahko rouva huudahti saapuessaan huoneesta, jossa Phoenix tiesi tämän valmistavan tyttöjä asiakkaitaan varten.

Rouva Atkins oli aina ollut miellyttävä Phoenixia kohtaan. Tyttö tiesi, että rouva osasi kyllä olla aivan päinvastainenkin, mutta vain sellaisille ihmisille, joista ei kokenut voivansa millään lailla hyötyä. Phoenix oli ollut Atkinssin valttikortti rotunsa vuoksi. Haltioita ei liikkunut paljon heidän yhteisönsä ulkopuolella ja vielä vähemmän Turmionsalmen kaltaisissa paikoissa. Etenkin naispuolisten ulkomuoto oli pieni, siro ja useimmiten hyvin kaunis, jonka vuoksi monet ihmismiehet himoitisivat salaisesti tai vähemmän salaisesti näitä vieraan lajin edustajia. Phoenix oli ollut Seireeninkutsun eksoottinen kruununjalokivi ja nyt hänestä oli tullut vaikutusvaltainen ryövärijärjestön jäsen. Turmionsalmessa nämä järjestöt olivat hallitseva voima ja siten Phoenixin sosiaalinen asema oli aivan eri luokkaa kuin porttona työskennellessään. Pahamaineisella kaupungilla ei ollut ollut aatelisia miesmuistiin, joten kukaan ei välittänyt syntyperästä suuremmin. Phoenix ei ollut suinkaan ainut alhaisista lähtökohdista noussut.

”Juuri nyt en tarvitse mitään. Tulin vain ilmoittamaan, että pomo haluaa tulla viettämään iltaa tänne, joten katso, että porttola on auringonlaskun aikaan tyhjä”, Phoenix töksäytti.

Mainetta niittäneille rosvovaltiailla oli tapana viettää iltaa milloin missäkin kapakassa tai porttolassa, useimmiten täysin ilmaiseksi omistajapolojen pelätessä henkiriepunsa puolesta. Myös hiljaisten bansheiden johtaja Gawain suosi tätä tapaa, vaikka saattoikin lähtiessään jättää hieman palkkiota hyvin onnistuneesta illasta.

Rouva Atkinssille majatalossa rellestävät ryövärit olivat arkipäivää, joten hän ei suuremmin säikähtänyt Phoenixin ilmoitusta. Yleensä kaikki meni hyvin, kunhan vieraita palveltiin parhaan kyvyn mukaan ja muuten pysyteltiin poissa heidän jaloistaan. Phoenix oli itsekin ollut monesti osana tällaisia illanviettoja ja todennut saman. Niin työntekijänä kuin asiakkaanakin.

Ilta Seireeninkutsussa menikin niin rauhallisesti kuin ikinä vain saattoi olettaa kyseisenlaisessa paikassa ja seurassa. Auringonlaskun aikaan parikymmenpäinen joukko saapui tarkoituksella tyhjänä pidettyyn majataloon, jossa heitä odottikin jo ruoasta ja juomasta notkuvat pöydät sekä innokkaina ainakin esiintyvät portot. Phoenix tiesi varsin hyvin, että salaa jokainen tyttö pelkäsi saavansa ne joukon kuvottavimmat yksilöt. Kaikilla kun ei ollut varaa valita. Kauneimmat tytöistä, tummatukkainen, veistoksellisen upea Ravenna ja nukenkasvoinen, muodokas Olwen saivat tietenkin korkea-arvoisimpien ryöväreiden huomion, sekä mahdollisesti myös hieman ylimääräistä palkkiota illan päätteeksi. Sianlaisella Muirgenilla oli puolestaan aihetta huoleen. Järjestössä lähinnä raakana voimana toimivat Lorne ja Nudd olivat vähemmän viehättäviä, tyhmiä ja moukkamaisia tapauksia. Kukaan portoista ei tahtonut joutua heidän seurakseen, mutta tyttöjen onnettomuudeksi valinnan tekivät miehet. Jos itse ei sattunut pääsemään korkea-arvoisempien jäsenten suosioon, joutui hyvin mahdollisesti Lornen ja Nuddin hampaisiin. Tällä kertaa onni ei siis näyttänyt suosivan Muigrenia. Phoenix ei viitsinyt edes teeskennellä sääliä inhoamaansa typerystä kohtaan ja ainoastaan naurahti, kun Nudd kouraisi tämän takalistoa merkiksi kiinnostuksestaan.

”Sulla näyttää menevän varsin hyvin”, yksi vähemmän ärsyttävistä portoista, Fiona-niminen, sievä, ruskeatukkainen tyttö totesi istuutuen olutta siemailevan Phoenixin viereen. Tämän hän sanoi katse tiukasti kiinni Phoenixin kultaisessa kaulakorussa.
”Eikö sulla ole töitä?” mustatukkainen kysyi nyökäten merkitsevästi kollegoihinsa päin.
”Asiakas sammui. Liikaa olutta. Marie ja mä vietiin se lepäämään yhteen huoneista”, Fiona totesi.
”Ehkä voit sitten mennä pelastamaan Muirgenin Nuddilta”, kiltalainen naurahti saaden entisen työtoverinsa nyrpistämään nenäänsä.
”Enpä taida mennä pilaamaan Muirgenin ainutkertaista tilaisuutta.”

Phoenix huomasi Fionan katseen kiinnittyvän jälleen hänen koruihinsa. Tyttöä hieman huvitti entisten työtovereidensa suhtautuminen hänen uuteen asemaansa. Varmasti Fionakin nyt koruja tarkastellessaan mietti, voisiko hänkin kenties yltää vastaavaan. Vastaushan oli melkein jokaisen porttolan asukkaan kohdalla ei. Ei heillä ollut yhtä huonot lähtökohdat kuin jollain maalaistalon hennolla tyttärellä. Näistä naisista suurin osa osasi edes jotenkuten puolustaa itseään, mutta kiltaan pääsemiseksi tarvettiin etenkin naisen kohdalla muutakin. Miesten tilanne oli hieman parempi, sillä he saattoivat päästä jäseneksi vain vaikkapa järkälemäisen ulkomuodon vuoksi. Naisen piti osata taistella, oltava nokkela, sisukas ja valmis veritöihin. Etenkin viimeinen rajoitti monien pääsyä osaksi järjestöä. Porttojen moraali ei kenties ollut kovin korkea, mutta Phoenix ei olisi osannut kuvitella yhtäkään heistä surmaamaan ketään.

”Mutta kuten totesit, mulla menee varsin hyvin. Töitä riittää ja rahatilanteenikaan ei ole kovin huono. Kyllähän tällä elää, eikä tarvitse leipänsä eteen alentua toteuttamaan kenenkään miehenkuvatuksen kieroutuneita mielihaluja”, tyttö kertoi lopulta tyydyttäen hieman toisen uteliaisuutta.
”Mitä sä sitten oikein teet?”
”Toimin killan palveluksessa. Ymmärrät varmasti, etten voi kertoa sen tarkemmin.”
”Ai – niinpä tietysti. Enpä tullut ajatelleeksi”, Fiona totesi nolona.

Phoenix heilautti kättään sen merkiksi, että kömmähdys oli unohdettu. Vaikka Fiona oli yksi siedettävimmästä portoista, ei hänkään ollut kovinkaan älykäs. Vastaavanlaiset ajattelemattomat kysymykset olivat tytölle hyvin tyypillisiä. Mutta huora-aikoinaan Phoenix oli ollut valmis kestämään niitä hieman saadakseen edes joskus edes siedettävää keskusteluseuraa. Nytkin tyttö jutteli entiselle kollegalleen oikeastaan ihan mielellään. Eipä hänellä juuri muutakaan tekemistä ollut, kun kiltalaiset olivat täysin keskittyneitä naisiin.

”Minäkin toivon toisinaan, että pääsisin täältä pois. Elämään hieman hohdokkaampaa elämää”, Fiona tunnusti.
”Varmasti jokainen miettii tuollaisia joskus. Mutta eihän sulla huonosti mene täällä. Voisit olla keittiöapulaisenakin”, Phoenix huomautti.
”Niinhän mä voisin. Mutta silti sitä kaipaisi johonkin suurempiin ympyröihin. Vaikka ihan mukavaahan täällä välillä on. Joskus saa uuden leninginkin tai jonkun halvahkon korun”, Fiona huokaisi.
”Niinpä niin. Tiedän mitä tarkoitat.”
”Mitä? Vieläkö sä kaipaat pidemmälle?” portto äimisteli,
”no toisaalta sulla vois olla saumojakin. Sä olet ihan kaunis ja haltiakin vielä. Joku merirosvokapteeni varmaan mielellään ottaisi sut rakastajattareks. Se kai on korkein asema mihin täällä voi tähdätä.”
”En tarkoittanut ihan tuota. Lähinnä mä mietin ulkomaita. Haluaisin tavata toisia haltioita. Ne vaan tuntuvat karttavan tällaisia paikkoja, joten pitäisi varmaan mennä aika kauas. Eikä mulla sentään niin paljoa kultaa ole, että matkustelemaan viitsisin ruveta”, Phoenix selitti.

Oikeastaan haltioiden tapaaminen ei ollut edes ainut syy, miksi Phoenix halusi pois Turmionsalmesta. Phoenix oli alkanut pikkuhiljaa kyllästyä samaa kaavaa toistavaan elämäänsä satamaksupungissa. Joku voisi kuvitella, että vaaroja tihkuva elämä ryöväreiden ja huorien keskellä olisi viimeisenä tylsää, mutta nimenomaan jatkuvaan selviytymiskamppailuun Phoenix olikin kyllästynyt. Hän ei jaksanut enää vilkuilla jatkuvasti olkansa yli toinen käsi sapelin varrella. Rauhalliseksi luonteeksi tyttö ei voinut itseään kutsua, mutta kaipasi silti elämäänsä jonkinlaista vakautta. Ikuisesti Phoenix ei voisi itseään elättää ryöväämällä tai huoraamalla. Sen kertoi jo sekin tosiseikka, ettei Turmionsalmessa juuri vanhuksiin törmännyt. Eliniänodote ei ollut kenelläkään kaupungissa asuvalla korkea.

Phoenixin suunnitelmiin ei kuulunut kuolla nuorena, pahaisessa satamakaupungissa, jossa kukaan ei muistaisi häntä enää muutaman vuoden jälkeen. Phoenix koki kykenevänsä muuhunkin. Maailmalla olisi enemmänkin tarjottavaa hänelle. Tyttö tarvitsisi vain tilaisuuden suuren kultamäärän ja matkaseuran muodossa. Kulta toisi hänelle ruoan ja juoman, seura turvan. Ilman niitä olisi turha kuvitellakaan lähtevänsä.

Phoenix alkoi olla levoton, sillä kohtalo ei toistaiseksi ollut ollut hänelle aivan tarpeeksi suopea. Mutta oli hän kuitenkin jo päässyt varsin pitkälle. Pidemmälle kuin moni orpona katulapsena aloittanut saattoi kuvitellakaan pääsevänsä. Mikä siis estäisi häntä kurkottamasta vielä hieman korkeammalle? Etenkin kun Phoenix tiesi, että hänestä olisi johonkin suurempaan kuin se, mitä hän nyt oli. Tyttö ei osannut sanoa, mistä niin suuri varmuus kumpusi. Phoenix ei ollut kovinkaan taikauskoinen, mutta jonkinlaiseksi merkiksi hän silti kummallisen tuntemuksensa koki. Eikä se mitään muuta voisikaan olla, kunhan Phoenix vaan jaksaisi jatkaa yhä sinnikkäästi menestyksensä tiellä.