Sivut

torstai 26. joulukuuta 2013

Eikä aamunkoittoon meistä, vielä ole valmis kukaan

Luurankokaupassa

Ei tuossa puodissa
myydä kukkakimppuja
vain luurankoja
suurella alennuksella

Hei, katso hyllyjä
noita notkuvia
ja valitse pää paljas
rumimmin virnuileva

On kalloja kutistettuja
katkenneita sääriluita
kuihtunut solisluu
ja lonkka
sekä takuusopimus
Se keskimäärin
on 80 vuotta

Luut erinomaiset
ne kaappeihisi haikailevat
ja paketti lähtee hinnalla
häpeällisen alhaisella 

Toteemipaalu

Taasko tapat itseäsi
joko kymmenettä kertaa nirhaat
voikukille irvailet
sadepisaroille naurat

Veresi sakeus
sokeus se huvittaa
tuulen leikit
latvasi oksien

Tämä puu
se nopeasti lahoaa
mutta kauniita kukkia
sen oksista versoaa

Siis kaadeta ei
jalkoja tänään
verisateessa paistatella
mutta sadetanssia
sitä voi aina tanssia

Yksinäisyysnuotteja

Korpien kuiskeessa
pilliini puhallan
kuin vastausta odottaen
kaikuun vain tuudittauten

Ikuisuudessa ei tarpeeksi ole
tähtiä tälle sydämelle
kuoppaiselle rakkineelle
mädättymään jätetylle

Kutsuuni et vastaa
tänäänkään kuule huutoani
ja pillini ruosteinen
jo riitasointuja suoltaa

Ilotulitteita

Avaruudessa en tunne sanoja
sormiani meteorisade hivelee
ja kun käsiisi tartun
räjähtävät galaksit itsekseen

Älä koske minuun
Älä tällä kertaa
sillä en kykene enää katsomaan
tummansinisiä haaveita
niitä kadonneita rakkauksia
joita joskus elättelin
ja aikaan unohdin

 Valheita, korulauseita

Kysyit, miksi vihaan sitä kuvaa
jossa hymyillemme jouluaattona
miksi vihaan sitä tunnelmaa
kun minut ikuistetaan

Jos en ole kauniina näissä sanoissa
kuvissani kuningattarena
seivästän itseni kuolemalla
ja kyyneleeni kovettuvat kiveksi

Minä niin vihaan aurinkoa
sen menettämistä peläten
ja itsekseni mietin
kuinka monta minuuttia
jaksan nousuja ja laskuja
peläten uusintoja

 Joku joka en ole

Vilkuttavat ihmiskanit
hymyilevät parodisesti
omalle hiekkalaatikolleen
jossa leikin traktoreilla
poikien leluilla

Radiosta kuuluu musiikkia
Kulta, en ole enkeli
Olen vain katkera
katkera rakastamaan sinua

Ja kun istun yksin nahkasohvalla
voin paeta unelmia
verissä asuvia paholaisia
ja olen erilainen huomenna
se joku
joksi loitsit minut lauluilla

Itsensä rakastaminen

Jos et tappaisi itseäsi tänään
sukkahoususi jalkaasi pukisit
keittäisit teetä
ja hymyilisit

Jos peiliin katsoisit
epäonnistujaa et näkisi
nauraisit vähän
unohtaisit olemassaolosi

Ei ne jäljet kuolemaa tee
ei miekka kuoliniskua
ja jos unohdat lääkkeesi huomenna
ei se tee sinusta hullua

Haluan keinua kovempaa

Haluan pois niiden luota
niiden äänien
jotka mieleni sisällä
karkuun juoksevat

Ja se on ok minulle, on ok
etten osaa puhua
normaalilla kovuudella
vain huutaa ja kuiskata
ja joskus vähän laulella

Hyräillä kauniista maasta
pään sisällä siinneestä
jonka tuhkaiset terälehdet
ovat järkeilyyn sortuneet



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kompassin neula, se villisti pyörii

Aino

Valkoiseen pukeutuneena
kahlaa hän kaislikossa
lanteita myöten
elementtinsä armoilla

Silmillään myrskyisillä
silmäilee horisonttia
hiljaisen tyyntä maalausta
aina tavoittamatonta

Taakseen katsoo, rantaan hän
jossa toiset nauraen karkeloivat
Alakulossaan itkee
painaa päänsä
pinnan heijastukseen
ei nousta enää halua

Kuivalla maalla
ei kävellä osaa
ei koskevilla jaloilla
tanssiaskelia taida
Vain katsoa nurkasta
hymyillä puolella huulella
saattaa hän, sivullisena

Ei kokonaisuutta
pirstalesilmillä saavuta
miljoonilla heijastuksilla
kuvaa yhtenäistä
mutta ei omista pyrstöä
ei kiduksia
joilla karkuun viilettää
Vain aaltoihin antautumalla,
karata voi
tyttö valkoisessa mekossa
hukutetun mielen pirstaleita
keräillä pohjasta
hän Ahdin kainalosta

Pysähtymispakko

Juoksiessa ei ajatella kerkeä
säntäillessä, verenvuotoa pidellessä
Niin monesti lyötynä maahan
sielu
- kyllästynyt iskuihin
metsästä mökkiään kaipaa

Ikuisuudet etsinyt
ympyrää kiertäen
asumattomilla seuduilla
sieluttomuuden synkissä sopukoissa

Mutta kuinka sielua löytäkään
juostessa aina
kimalluksen perässä säntäillessä

Sillä pikaisella silmäilyllä
ei syvemmälle päästä
ja niinpä vasta hengähtyessä
ymmärtää virheensä
- voi kivikkoiselta seudultakin
suojaisa mökki löytyä

Missä?

Sä olet ihan kuin et olisi täällä
Sä olet ihan kuin et olisi täällä

Kuinka olisin
kun hajosin
muurahaisiksi parketille
ja palaseni
ne nyt viilettävät
koloihin erikokoisiin

Kuinka olisin vierelläsi
kun olen kadottanut itseni
pupunkoloon ja helvettiin
alakerran maailmoihin
ihmemaahan ja manalaan
selkärankani nikamaan

Lukkokaupassa

Sanat minut jättivät
sumumaailmaani pyörimään
vihaamaan itseäni
ja huulieni valheita

Mitään kaunista ei saa
merkittävää
näistä rikkinäisistä tavuista

Vain kliseisiä kuolemia
vääristyneitä valokuvia
sillä sensuurin tuulet puhaltavat

Kauhukuva

Sumuvuorien juurelle
piiloutunut korppikotka
höyheniään pöyhii
niin ylväänä, kopeana
vaikkeivät enää ne kiillä
eikä näe kukaan

Raadonsyöjä-raukka
niin häpeää osaansa
mutta näistä linnuista
ei kasva rohkeita

Ei saalistajaksi ole
noistä poloisista
vain toisten apajilta
ne elantonta varastavat

Noidan oppitytär

Rohkeudessaan hihastani varastaa
oppitytär pieni ennusteen
tutkii sumua ihmeissään
muttei vielä nää
mitä kätkee sisään
pallo usvamaailmojen

Vielä vierasta kieltä puhuu
ei henkien ääniä ymmärrä
vain kutsuhuudon kuulee
ja suuntaviivan löytää

Lapsi, vanhemmiten ymmärrät
polkusi vielä sumuisen
näet läpi henkien
laaksojen ja järvien
ja tuon päivän taiassa
ei pysäyttää voi sinua
korkeinkaan vuori
syvinkään meri

Suhteellisuudentaju

Todellisuuden taiassa
ei ole juuri mieleisiäni sanoja
ne loitsin kuvitelmasta
yhteen punon
ja ehkä jonain päivänä nään
onko tuloksena
nauha kaunein
vai umpisolmu
mutta vielä tänään
ovat silmäni sidotut
samaisilla langoilla

sokeutetut

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ihminen vailla ihoa

Ajan yhä virtatulta

Tummilla niityillä Tuonen
kalastin virvatulta
sormillani hapuilin
kaulassani nyt roikkuvilla

Luuni amuletteina
surkeita lohtuja ovat
pimeydessä tietä eivät
yksinäiselle kuiskaa

Ja oppaani, keijuni, rakkaani
sen aikaan kadotin
kenties sekin lohtu pieni
vain valheen virnistys oli

Nyt riutuneena
harmaassa kaislikossa
kannan taakkani vailla aaretta
pimeydessä haron pelastusta
vain suonsilmiä löytäen

Kulta silmissä
vieläkin kiiltää
(En tyydy vähempään)

Saappaan alla

Leukojen välistä
sana karkaa
toinenkin
paholaisen sävyttämä

En sisältäni
enempää riimejä
omiani ainakaan sävellä

Viha on ainut kuolematon
se sanelee
kuinka säälittävästi
askeleeni tallennan
Se raapii reisiin itseinhon
korvakäytäviä nakertaa

Voin piiloutua, juosta karkuun
taistella ja kuolla puolesta
mutta ilkeä herra
hän vain asuu
täällä korvieni välissä

Voin uhrata itseni
sukuni, ystäväni
Mutta hän huoraksi
synnittömänkin kastaa
ja hallitsee täällä
ilkeä herra
ja on jo nälissään

Kadonneet pojat

Lapset ovat hirviöitä
nuo aikuisissa asustavat
he, joissa itää ikävä

Äitiä, isää huutavat
tyrykalvot puhkaisevat
kaikkein lähimmiltä pitelijöiltä

Olet heille hetki kauneutta
tuulenhenkäys autiomaassa
hetken helpotus
sideharso avohaavalla

ja arpeutuessa
he silmiisi katsovat
viattomalla sinellään
minuutesi manipuloivat

Mutta ennen pitkää
kun haalenee haavat
terävöityy katse
ja arjen kaavat
koti-ikävä koittaa
pienille eksyneille
horisonttiin kadonneille
harmaahapsille

Lyö kello lähdön aikaa
ja ennen kuin huomaatkaan
soutavat he jälleen
tuolla kaukaisuudessa

Ikuisesti kai
tuolla kyynelmerellään

vailla airoja seilaavat  

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Kuollako elääkseen (9. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.


***

Illalla pukeuduin verenpunaiseen, vartalonmyötäiseen samettileninkiini ja kultakoruihin. Tunsin, että seuraavat tunnit tulisivat olemaan mieleenpainuvia, vaikken osannutkaan vielä sanoa millä tapaa. Halusin joka tapauksessa näyttää hyvältä jo pelkästään sen vuoksi, että illastimme mieheni kanssa pitkästä aikaa yhdessä. Leninki ja korut tekivät yleisilmeestäni heti paljon elävämmän.

Ihailtuani pukuani hetken kokovartalopeilistä, jonka jälkeen siirryin pukeutumispöytäni ääreen kaunistautumaan. Yllätyksekseni huomasin, että sen päälle oli jätetty tummanpunainen ruusu. Nostin kukan käsiini ja huomasin siitä roikkuvan pienen pienen kortin.

Muista kello 18, lapussa luki. Nostaessani ruusun maljakkoon, huomasin peilistä, että kasvoilleni oli noussut pieni hymynpoikanen. Se oli kovin hämmentävää, sillä en ollut oikein edes muistanut miltä näytin hymyilevänä. Olin aika ällistynyt siitä, että mieheni oli keksinyt tuoda minulle ruusun. Ele oli hyvin perinteinen, mutta jotenkin en olisi osannut odottaa sitä ollenkaan.

Kellon lähennellessä kuutta olin viimeinkin valmis. Ilokseni näytin varsin kauniilta huolimatta aiemmista väsymyksen merkeistä kasvoillani. Olin saanut ne varsin hyvin piiloon meikillä. Toivoin, että voisin samaan tapaan hetkeksi peittää myös itse ongelmat. Ehkäpä virkistävää vaihtelua tuova illallinen kumppanini seurassa auttaisi minua unohtamaan ne hetkeksi.

Sinä iltana ruokasali oli täynnä punaisia kynttilöitä. Pöly ja hämähäkinseitit olivat kaikki kadonneet kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Aika oli toki jättänyt myös varsin pysyviä jälkiä kalusteisiin, mutta mieheni tekemä siivousurakka oli kyllä ollut eduksi huoneelle. Sellaista tilaa olisin kehdannut esitellä vieraille häpeilemättä. Tiesin, että jotkut tuolikankaat olivat hieman rispaantuneet ja pöytään tullut ikäviä naarmuja, mutta hämärässä kynttilänvalossa ne eivät näkyneet.

"Upeaa", henkäisin antaen katseeni vaeltaa putipuhtaassa tilassa.
"Onhan täällä kieltämättä varsin erinäköistä kuin aamulla", mieheni hymähti tullessaan luokseni.
"Todellakin. Salihan on melkein kuin vanhoina aikoina. Olet tehnyt suuren työn", hämmästelin.
"Voisimme alkaa pikkuhiljaa kunnostaa myös muita huoneita. Suurimmaksi osaksi linna voisi olla entisen kaltainen, mutta olen kaavaillut myös joitain uudistuksia", mies selitti.
"Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä nyt. En halua stressata sinua aiheella liiaksi. Siirrytään siis menuun. Ruokalistallamme on tänään broileria hunajakastikkeessa, imellettyjä juureksia, sekä perunoita. Jälkiruoaksi olisi tarjolla vadelmapiirakkaa vaahterasiirapin kera."

Vaikka pöytä ei suoranaisesti notkunutkaan ruoista vanhan ajan tapaan, niin broilerin hunajainen tuoksu muistutti kovin vanhempieni illalliskutsuista. Pöydän pinnasta ei ollut tuolloin näkynyt järjettömien ruokamäärien vuoksi juuri mitään. Niin alku-, pää- kuin jälkiruokiakin oli lukemattomia erilaisia. Ruokaa oli ollut niin paljon, että siitä oltiin saatu syödyksi vain osa. Tähteet annettiin yleensä köyhille. Lähialueen huonotuloisimmat eivät olleetkaan juuri koskaan nälissään. Linna takasi heille täydet vatsat miltei joka päivä.

Istuin ruokapöytään muistellen noita päiviä hymyillen. Itse olin ollut hyvin nirso ruokien suhteen aikoinaan. Nykyään olisin aivan mielelläni syönyt mitä tahansa juhlapöydästä. Jos jäisin linnaan niin ensimmäisten asioiden joukossa palkkaisin sinne kokin. Kumppanini tekemä broileri näytti oikein hyvältä, mutta ikävöin vanhaa, yltäkylläistä loistoa. Kaipasin linnaan jälleen suuria ihmisjoukkoja nauramaan ja juhlimaan, jättimäisiä ruoka- ja juomapöytiä, musiikkia, narreja ja kaikkea muuta hovielämään kuuluvaa. Jos jäisin vanhaan elämääni, niin haluaisin sen palaavan parhaimpaan mahdolliseen muotoonsa. Vähempään en tyytyisi.

Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe


"Näytät erittäin hyvältä tänään", mieheni totesi saaden minut hymyilemään hämmentyneesti.

Oloni oli tietyllä tapaa kovin pikkutyttömäinen. En ollut viime vuosina pukeutunut parhaimpiini kovinkaan usein, saati sitten saanut ulkonäöstäni kehuja mieheni möllättäessä miniatyyrin äärellä. Kehun kuuleminen pitkästä aikaa tuntui todella hyvältä. Tiesin kyllä ilmankin olevani viehättävä nainen, mutta oli toki piristävää, että joku välillä muistutti asiasta.

"Kuin myös", vastasin todenmukaisesti.

Myös mieheni oli laittautunut parhaimpiinsa ja näytti oikein komealta pitkässä punaisessa samettitakissaan ja mustassa kolmikolkkahatussaan, jota koristi valkoinen sulka. Tummat värit sopivat hänelle erinomaisesti. Etenkin verenpunainen sointui kauniisti yhteen tummanruskeiden kiharoiden kanssa. Yleisilme oli nyt muutenkin paljon siistimpi, kun puolisoni oli vaivautunut kampaamaan hiuksensa ja selvästi suihkauttanut myös hieman jotain parfyymia.

"Kuinka olet voinut sen ikkunaepisodin jälkeen?" mies uteli.

Rehellisesti sanottuna en olisi tahtonut puhua siitä juuri sellaisena hetkenä. Oloni oli rauhallinen, enkä ollut juuri miettinyt asiaa. Nyt tilanteeni palasi kuitenkin kummittelemaan mieleeni ja sai minut hieman ahdistuneeksi. Mieheni olisi voinut olla hienotunteisempi ja olla asiasta hiljaa. Ymmärsin kyllä silti toisen olevan malttamaton tietämään, miten hänen kilpailijansa näkeminen silloisessa seurassa oli vaikuttanut minuun. Illuusioni oli jo rikkoutunut, joten ei ollut mitään järkeä pimittää vastaustakaan.

"Se itsessään ei ole suuremmin vaikuttanut vointiini. Lähinnä minua vaivaa tämä tilanne kokonaisuudessaan", totesin viileästi.
"Minun on vaikea ymmärtää, miten hänen käytöksensä muiden naisten parissa voi olla sinulle noin helposti ohitettava asia. Minua kyllä kuvottaisi."
"Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta ei se ole niin yksinkertaista", totesin hieman kiusaantuneena. En ollut aivan varma sanomastani itsekään.
 "Kuten haluat", toinen naurahti, syventyen sitten broileriinsa.

Kiusallinen kesksutelu oli onneksi nopeasti ohi. Hetken hiljaisuuden jälkeen siirryimme luonnollisempiin aiheisiin. Mieheni kertoi lähettäneensä kirjeitä muutamille vanhoille tuttavilleen, joista suurin osa oli linnassakin joskus vieraillut. Kirjeissään hän oli vihjannut hovin nousevan taas jaloilleen ja että parhaille paikoille etsittiin yhä sopivia miehiä niitä täyttämään. Hänkin oli onneksi omasta puolestaan miettinyt hyvin tarkkaan kelle kirjoittaa, sillä emme halunneet ympärillemme enää pintaliitäjiä tai pettureita.

"Oletko miettinyt sitä mitä sanoin sinulle? Että voisit kirjoittaa vanhoille ystävillesi ja muille hovilaisille itsekin?" mieheni kysyi kaataen itselleen toisen lasillisen viiniä.
"Olen, mutta en halua kirjoittaa ihan kelle tahansa. Minun on mietittävä asiaa tarkkaan."
"Paitsi että hoitaisit ihmissuhteitasi taas kuntoon, olisi sinun ehkä hyvä puhua tämänhetkisestä tilanteestasi jollekulle. Oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa?"
"On se käynyt mielessäni, mutten oikein tiedä kelle puhuisin. Ei minulla oikein enää ole ketään läheisiä ystäviä."
"Elvytä vanhoja suhteitasi. Tai mitä jos ottaisit yhteyttä vaikka vanhaan lastenhoitajaasi? Käsittääkseni hän näytteli sinulle enemmän vanhemman roolia kuin kuningaspari", mieheni ehdotti.

Hän ei ollut väärässä siinä. Lastenhoitajani oli tosiaan suorittanut arkiset askareet kanssani, sekä leikittänyt ja opettanut minua. Muistin hänet yhä elävästi, enkä ollut varma, haluaisinko tavata naista. Hän ei ollut koskaan ollut millään tavoin epäreilu minua kohtaan, mutta ei hän toisaalta ollut hirveästi aikaillut lähtöään, kun vanhempani kuolivat. Minusta tuntui, että mitään todellista sidettä minun ja tuon naisihmisen välille ei ollut päässyt muodostumaan. Lapsena pidin häntä jonkinlaisena äitihahmona, mutta vanhempieni kuoleman jälkeen aloin epäillä, ettei naista ollut oikeasti kiinnostanut hyvinvointini. Oli hyvinkin mahdollista, että hän oli ruvennut työhönsä muhkean palkan vuoksi.

"En osaa sanoa olisiko siitä mitään apua tai vastaisiko hän edes kirjeeseeni. Hän oli ensimmäisiä lähtijöitä vanhempieni kuoleman jälkeen. Uskon, että hän juoksi vain rahan perässä", selitin miehelleni, jonka ilme kuitenkin pysyi uteliaana.
"Älä lyö hanskoja tiskiin liian aikaisin. Et sinä mitään menetä, vaikkei hän vastaisikaan. Minusta sinun olisi hyvä kokeilla lähettää hänelle kirje. Jos vastaus on hedelmätön tai sitä ei tule ollenkaan, niin se on hänen menetyksensä. Sittenpähän tiedät, ketä et ainakaan palkkaa omien lastesi hoitajaksi", mieheni selitti järkeenkäyvästi.

En voinut kieltää, etteikö suunnitelma olisi potentiaalinen. Enhän minä loppujen lopuksi mitään menettäisi, vaikkei nainen vastaisikaan minulle. Kokeilla saattoi aina. En voinut tietää hänen syistään jättää linna ja minut tai oliko se kaduttanut häntä jälkikäteen. Ehkä olisi hyvä antaa naiselle yksi mahdollisuus ja tuomita hänen käytöksensä sen mukaan.

"Ehkä minun olisi sitten vain tehtävä se", myönsin hieman epävarmana.
"Ehkä, mutta ei huolehdita siitä nyt enempää. Haluan, että rentoudut nyt."

Mieheni oli oikeassa. Nyt ei ollut ehkä oikea hetki miettiä koko asiaa. Tämä ilta olisi hyvä pyhittää levolle. Tulevaisuutta voisi miettiä myöhemminkin. Asioilla ei ollut niin kiire, etteivätkö ne olisi voineet odottaa yhtä iltaa.

Yritin siis tietoisesti olla ajattelematta tapahtunutta ja siitä seuraavaa. Seuraavan tunnin ajan keskityinkin vain mieheeni ja hänen valmistamaansa juhla-ateriaan. Ruoka oli melkein yhtä erinomaista kun vanhoina hyvinä aikoina. Lisäksi minusta tuntui todella hyvältä keskustella mieheni kanssa oikeasti. Emme olleet puhuneet kunnolla ikuisuuksiin ja lähiaikoinakin enimmäkseen vallalla olevasta tilanteesta. Illallispöydässä kävimme ensimmäisen kunnon keskustelumme pitkiin aikoihin. Mieheni kun oli pitkästä aikaa uskaltautunut ulos muurien sisältä ja ottanut hieman selvää siitä, miten ympäröivässä maailmassa sujui. Oli mielenkiintoista kuulla, mitä entinen hovin väki nykyään teki ja mitä linnan ulkopuolella tapahtui.

"Ajattelin itse asiassa, että voisimme kutsua muutamia vanhoja ystäviä käymään tällä viikolla. Voisimme pelata korttia aivan kuin vanhempiesi aikoihin. Sinä et tietenkään päässyt tuolloin vielä mukaan, mutta voin opettaa sinua", kumppanini ehdotti.
"Mikä ettei, se kuulostaa hauskalta", naurahdin, vaikkakin hieman epävarmasti.

En ollut varma, oppisinko pelejä tarpeeksi nopeasti. Minua pelotti, että pilaisin muiden kokemuksen ja esiintyisin mieheni ystävien edessä kansakunnan suurimpana idioottina. En kuitenkaan viitsinyt kieltäytyä, sillä minua todella kiinnosti tavata nämä ihmiset ja myös oppia pelaamaan korteilla. Äidin ja isän valtakautena se oli ollut linnassa iltahuvia, jota monet mielellään harrastivat. Ehkäpä voisin herättää perinteen henkiin omalla kaudellani.

"Siinä tapauksessa", mies totesi vetäisten samettitakkinsa taskusta pelikortit,
"voimmekin aloittaa harjoittelun saman tien."

Pelin säännöt eivät olleet vaikeat, kun niihin pääsi sisälle. Menestykseni ei siltikään ollut mieheni tasoista yhdelläkään kierroksella ja hän voittikin jokaisen pelaamamme pelin. Loppujen lopuksi, lukemattomien uusintojen jälkeen, heitin kortit suoraan päin mieheni näköä ärtyneenä huonosta menestyksestäni. En minä toki tosissani ollut kovinkaan pahoillani ja nauroinkin hänen hämmentyneelle ilmeelleen korttien sataessa takille.

"Tuota sinun ei kannata tehdä vieraillemme, mutta muuten pärjäsit ihan hyvin." toinen totesi virnuillen.
"Silloin minun on voitettava ainakin kerran", naureskelin.
"Siinä tapauksessa sinun on harjoiteltava lisää. Ei kuitenkaan enää tänään. Kello alkaa olla jo aika paljon. Minun olisi ehkä viisainta saattaa sinut makuuhuoneeseesi", mies selitti vilkaisten ovenvieruksen suurta kaappikelloa.
"Ehkä niin, tunnenkin itseni jo aika väsyneeksi", haukottelin.

Niinpä puolisoni tarttui kädestäni ja lähti johdattamaan kohti yläkerroksissa sijaitsevaa omaa makuuhuonettani. Nukkumapaikkoja oli meille linnassa kolme. Kummallekin omat ja yksi yhteinen. Yhteinen makuuhuone oli vanhempiemme entinen. Muistan, etteivät he olleet nukkuneet yhtä ainutta yötä erillään. Me puolestamme emme olleet nukkuneet yhdessä vuosiin.

Kävellessämme toisen kerroksen suurta käytävää pitkin, mieheni yllättäen pysähtyi. Hetken ihmettelin, miksi hän seisahtui keskelle tyhjää käytävää, mutta sitten ymmärsin vilkaista ulos. Syksyinen ruskamaisema ei ollut enää entisensä, vaan taivaalta oli alkanut hiljalleen sataa lumihiutaleita. Ensilumi tuli tänä vuonna aikaisin. Se oli kauniimpaa katsottavaa kuin olin muistanut. Talvi merkitsi minulle usein kylmää ja kipeää vuodenaikaa, jolloin harmauteni oli huipussaan. Nyt kuitenkin lumisade tuntui yllättävän hyvältä. Maahan satava valkoinen peitto tuntui ennemminkin kirkastavan kuin synkentävän maailmani.

Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan


"Mitä vastaisit, jos pyytäisin sinua käymään vielä kanssani katolla?" mies ehdotti. Olin itse ajatellut aivan samaa.
"Vastaisin lähteväni mielelläni", totesin hymyillen, jolloin mieheni kasvot kirskastuivat jälleen hieman. Minun edelleen oli hyvin vaikea uskoa sitä, että hänen kankeutensa oli hiljalleen kuolemassa.

Kiirehdimme katolle kuin olisimme pelänneet lumisateen loppuvan niiden minuuttien aikana, kun kipusimme portaita ylös. Pelko oli täysin turha. Sade oli ainoastaan yltynyt ja huomasimme maankin jo saaneen toivomaamme valkoista väriä. Ensilumet tuskin kestäisivät maassa, mutta voisimme nauttia niistä tämän hetken. Ympärillä levittäytyvä maisema oli nimittäin henkeäsalpaavan kaunis. Paitsi että hento valkoinen harso oli peittänyt maan, olivat jääkiteet koristelleet myös puiden lehdet. Oli kuin palatsin pihapuut olisivat saaneet hopeapeitteen. Myös kauempi maailma säkenöi kuin lastensatujen ihmemaat. Se näytti niin henkeäsalpaavan kauniilta, että mieleni olisi tehnyt saman tien hypätä kylmältä kivikatolta tuohon unenomaiseen todellisuuteen. Yllätyin, sillä tällä kertaa tunsin haluavani tehdä sen yksin. En tuntenut tarvitsevani ketään ottamaan minua vastaan. Unimaailmani oli yllättäen tullut todeksi ensilumisateessa, enkä minä tuntenut tarvitsevani opasta sinne. En miestäni, enkä Häntä. Tunsin hieman syyllisyyttä kokemastani tunteesta, etenkin kun mieheni seisoi siinä vierelläni, pitäen kiinni kädestäni. Hänen todellisuudessaan olimme tässä yhdessä, mutta omassani hetki oli vain minun.

Losing emotion
Finding devotion
Should I dress in white and search the sea
As I always wished to be - one with the waves
Ocean Soul


Kumppanini kuitenkin rikkoi hetkeni ottaessaan minua kiinni vyötäröltäni. Yllättäen hän nosti minut ilmaan, suudellen ja samalla pyörittäen kuin pikkulasta. En oikein tiennyt kuinka suhtautua tähän yllättävään tempaukseen, sillä kaikekssa spontaaniudessaan se oli kyllä kovin romanttinen. Toisaalta äskeinen hetki oli saanut minut miettimään jälleen maailmaa. Eikä pelkästään sitä, vaan myös yksinäisyyttä. Ehkä minun polkuni olisi määrä eritä tästä maailmasta kokonaan. Ehkä minun olisi tarkoitus löytää uusi maailma aivan itsekseni. Sitä vaihtoehtoa en ollut tullut ajatelleeksi, sillä se oli tuntunut niin kovin pelottavalta. En ollut uskonut pärjääväni yksin, vaan ajattelin tarvitsevani jonkun, johon tukeutua. Ensilumisateen koristamassa maailmassa ymmärsin kuitenkin, että jotkut asiat saattoivat olla jopa kauniimpia yksin.

Kaikesta huolimatta mieheni teko tuntui myös hyvältä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ennen tehnyt mitään sellaista, mutta se ei siltikään tuntunut teennäiseltä. Oli kuitenkin hyvin vaikea pitää hauskaa, kun mietti samalla lähtöä. En halunnut herätellä tunteitani liikaa, ennen kuin tiesin, että jääminen olisi viisasta. En halunnut tehdä sitä miehellenikään. Jos vain itsekkäästi nauttisin viimeisistä päivistä, niin lopputuloksena voisi olla kipeitä aikoja kummallekin.

Pyrin kuitenkin näyttämään sopivasti iloa. Sen verran, että pääsisin toisen kanssa samalla taajuudelle, mutta ettei kumpikaan innostuisi liikaa. Piristin kyllä mielelläni toisen ankeutta, mutten halunnut antaa lupauksia tulevaisuudesta. Toisinaan se vaan oli hyvin vaikeaa, sillä tietenkin hänen väriensä palaaminen tuntui hyvältä. En siltikään tiennyt, voisiko se enää pelastaa meidän rakkauttamme.

"Ehkä on aika mennä sisälle", toinen totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Minua inhotti myöntää se, mutta hän oli oikeassa. Olisin halunnut jäädä ihailemaan lumen kuorruttamaa maisemaa vielä hetkeksi, sillä tiesin sen olevan kadonnut aamulla. Minulla alkoi kuitenkin olla jo varsin kylmä ja säähän sopimattomat kangaskenkäni olivat kastuneet katolle kerääntyneessä lumessa.

"Taidat olla oikeassa", huokaisin.

Olin jo valmiina lähtemään kohti portaita, mutta mieheni pysäyttikin minut yllättäen. Käännyin katsomaan hänen tummia, sinivihreitä silmiään ja tunsin katseen lävistävän minut. Se ei vanhan katseen tapaan ollut katkera, eikä edes surullinen. Toisaalta se ei ollut myöskään iloinen tai raukea. Minun oli hyvin vaikea lukea toisen kasvoilta tämän mietteitä.

"Minä rakastan sinua", mies tunnusti yllättäen.

Huomasin hänen olevan erittäin vakavissaan. Tunnustus ei kuitenkaan tullut epätoivoisen miehen huulilta. Se ei ollut yritys takertua minuun viimeisillä hetkillä. Se oli vilpitön totuus. Tuntui hullulta, miten se kaiken kokemamme jälkeen saattoi yhä tuntua itsestäänselvältä. Hän rakasti minua ja minä häntä. Kaikesta huolimatta.

En vastannut miehelleni sanoin. En yksinkertaisesti osannut. Sen sijaan vedin hänet lähelleni, suudellen jälleen uudelleen. Se oli ensimmäinen oma-aloitteisesta, vapaasta tahdosta annettu suudelma pitkään aikaan. Juuri siksi se tuntui niin hyvältä. Se ei ollut enää velvoite. Se ei ollut enää osa harmautta, vaan uusi siveltimenveto puhtaalle, valkoiselle kankaalle.

Kiss while your lips are still red
While he`s still silent
Rest while bosom is still untouched, unveiled
Hold another hand while the hand`s still without a tool
Drown into eyes while they`re still blind
Love while the night still hides the withering dawn


"Mennään", sanoin hieman hämilläni irroittauduttuani puolisostani.

Toinen ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi itsetyytyväinen hymy kasvoillaan. Hänen iltansa oli selvästikin sujunut suunnitelmien mukaan. En toki sanonut, että omanikaan olisi ollut huono. Ajatukset yksinäisyydestä säntäilivät kyllä mielessäni, mutta silti minusta tuntui hyvältä olla juuri sillä hetkellä mieheni seurassa. Se oli asia, jota minun olisi mietittävä. Halusin maailman, mutta toisaalta viihdyin hänen seurassaan paremmin kuin koskaan. Minulla olisi paljon pohdittavaa, muttei sinä iltana. Seuraavaksi minua odottaisi pehmeä sänky ja toivottavasti makoisat unet. Pohtimisen voisi aloittaa seuraavana aamuna.

Hiljaisuus vallitsi minun ja kumppanini välillä kävellessämme makuuhuoneelleni. Kumpikin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, jotka tosin mahdollisesti koskivat samaa aihetta. Me kumpikin kuitenkin pidimme ajatukset omana tietonamme, emmekä häirinneet toisiamme niillä. Vasta saapuessamme makuuhuoneeni tammiselle ovelle oli aika jälleen kohdata toinen.

"Minulla oli hauska ilta", toteisin epävarmasti.

Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, etteikö minulla olisi ollut hauskaa. Sitä oli vain kovin vaikea pukea sanoiksi. Oikeastaan en olisi halunnut illan edes päättyvän. Olisin halunnut mennä vielä pelaamaan korttia, syömään ruoantähteitä ja ehkäpä käymään ulkonakin, mutta olin aivan liian väsynyt sellaiseen. Toivoin hartaasti, että taianomaisia päiviä tulisi vielä, eikä tämä jäisi ainoaksi laatuaan.

"Minulla myös. Harmi, että se päättyi näin nopeasti", toinen myötäili.
"Nyt minun varmaankin pitäisi mennä nukkumaan."
"Niinhän sinun pitäisi", mieheni totesi pieni huvittuneisuus pilkistäen äänestään.
"No, hyvää yötä sitten", toivotin kömpelösti.
"Hyvää yötä", kumppani vastasi kääntyen kannoillaan.

Katsoin hänen menoaan haikeana. En tosiaankaan olisi halunnut illan päättyvän siihen. Tuntui kuin jotakin olisi puuttunut yhä. Halusin yhä olla hänen lähellään, huolimatta siitä, että äsken olin tahtonut vain olla yksin.

"Odota!" huudahdin ennen kuin kerkesin huomaamaan itsekään.

Mieheni pysähtyi ja kääntyi jälleen kohti minua. Minun yllätyksekseni hän ei näyttänyt yhtään siltä, etteikö olisi osannut odottaa huutoani. Hän taisi tuntea minut paremmin kuin olin osannut kuvitellakaan.

"Jäisitkö luokseni yöksi?" kysyin hieman hämilläni, pyöritellen kiharoitani sormeni ympärille.
"Mielelläni", toinen vastasi hymyillen jälleen tuttua itsetyytyväistä hymyään.


tiistai 19. marraskuuta 2013

Tiellä Avaloniin

Verhon taakse

Kohtalonkelloni komeat
kuiskivat kaukaa
niin kovin hiljaa
ne polkuani laulavat

Vaimea soittoni on
niin katkeransuloinen
siitä selvää en saa
tänään vielä - vai koskaan?

Vain yksittäisiä sointuja
erotan joukosta
riitaisia, käsittämättömiä
kuiskauksia maailmasta

jossa elänyt olen
tietämättäni elämän

Kuningatar palaneiden valtakuntien

Säröjä peitän sormillani
kruunusta sylissäni
edessäsi tiukasti 
otettani pidän

Ja sinä hämmästelet
kultaa hehkuvaa
kauneinta silmäterääni 
keskellä tuhkavaltakunnan

Mielipuoleksi syytät
enkä sitä kiellä
mutta silmiisi, prinssini
kruunusta vain 
kuvajaiseni heijastuu

sillä kuin kruununi
myös ihoni
lohkeilee palaessaan
Merkkisi savuaa
mutta säröjen tapaan
sen peitän jalokivillä
ontoilla, tuhkaksi haluavilla

Kiintiökärsijä

Kadonneet muistoni
auringonsäteillä kuorrutetut
silmäni sokaisten
hiipivät kimppuuni

Helvetistä kiivenneet unelmani
vanhat laulut
soivat taukoamatta
korvissani rikkonaisissa

En tätä tietä valinnut
mutta se minulle kirjoitettiin
ja sinä lisäsit
muutaman pisteen

Ja turhat muistot,
suloisen ikävät
nakertavat marttyyrin selkänahkaa

Tuonelan huora

Näin kaukana kotoa
en halua olla
irrallisena palana
ajelehtia alas
Tuonelan jokea

En tarvitse enää enempää
käsiä joihin tarttua
vahvemman siteen haluan
sielullisen valan
kuolemattomalta

Lautturi
kädestäni irti päästä
siunaa matkani 
jotta voin räpiköidä
jokeni ylös 
ja saada vanhan rauhani

Tragediarakkaus

Tuomiostani torveni
laulavat salakavalasti
kuiskivat fantasiailluusioista
kylmien reaaliteettien ohella

Sisin rakastunut dramatiikkaan
kärsimykseen, ikuiseen tragediaan
addiktoitunut sielurukka
uhrautunee riippuvuudessaan
hieroo vanhoja arpiaan
merisuolalla iänikuisella

Ensilumen sataessa
nautin hurmoksesta
paljasjaloin
kinoksessa

Aaltojen alla

Sumuharhon kädenliikkeellä
pyyhkäisen varoen
sen kauneutta kadottamatta
tieni rantaan valaisen

Järvet minua
kauan ovat kutsuneet
laulaneet lauluaan
rakkauttaan kuiskineet

Tummissa vesissä
ei ole sisaria
ei veljiä
ei ketään pitämään kädestä
paattiini silti nousen
varovaisesti hymyillen
aironi lopulta lasken

Väärillä vahvuuksilla

Osaanko piirtää
ajatuskaavoja
sumupilvien läpi
katseeni kohdentaa

Osaanko vältellä katsetta
ohjata energiaa oikeaan
lopettaa kipuvirsien säveltämisen
juuri oikealla sekunnilla

Rakkaudettomia
ovat sielut
jotka papereille vain
uskaltavat puhua

Mutta kyllä, olen kunnossa
sillä väärällä tavalla

Älä rakasta

Hakkaavat seiniä
pienet ajatusvirheet
virnuilevat tunneskaalalleni
sekopäiselle rakkikoiralleni

Rakastan alistua
niskan päällä
potkia murskaksi muureja
itsestään korjaantuvia
kuolematoiveita

Älä ota minua vakasti
kun teurastan viattomia
hysteerisesti hihittäen
Älä ota todesta


torstai 7. marraskuuta 2013

Kuollako elääkseen (8. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.


***

Lähetettyäni kirjeen lähdin käyskentelemään linnan käytäville. Oloni oli hieman levoton, enkä oikein osannut pysyä paikoillani. Ajatukset hakkasivat päässäni kiivasti, vaikka oloni olikin vapautuneempi kuin aiemmin. Kaipasin kovasti neuvoja. Oli jälleen sellainen hetki, jolloin ikävöin vanhempiani. Toivoin, että minulla olisi äiti tai isä, jonka luokse voisin mennä ja kuulla hänen kantansa. Tarvitsin lisää näkökulmia, sillä koin etten voinut omieni pohjalta ruveta ratkaisemaan mitään.

Huomaamattani päädyinkin linnan aulaan, jossa komeilivat jättimäiset maalaukset kummastakin vanhemmastani. Yleensä välttelin huonetta tualujen vuoksi, sillä en halunnut herättää kipeitä muistoja. Nyt kuitenkin pysähdyin äitini kultareunuksisen maalauksen eteen. Se oli korea, barokkilaiseen tyyliin maalattu teos. Äiti oli kuvattu koko pituudeltaan, sonnustautuneena koreaan, punaiseen leninkiin. Lämmin punainen toi mielenkiintoisen ristiriidan äidin kylmiin piirteisiin. Tukka oli omani tapaan korpinmusta, samoin kuin kulmat ja ripset. Mustat silmät tuijottivat katsojaa pisteliäästi ja suu oli tapansa mukaan tiukkana viivana. Sellaisena minä äitini muistinkin. En kovinkaan lempeänä, mutta omalla tavallaan mahtavana naisena. 

"Mitä minun pitäisi tehdä?" kuiskasin kuin odottaen maalauksen vastaavan minulle,
"minä en yhtään tiedä mihin olen menossa. Auta minua."

"Häpeäisit! Mietitkö todella tahraavasi arvokkaan siniveresi maalaisaatelisella kuralla? Mitä sinusta on kasvanutkaan! Jos minä vielä eläisin, niin laittaisin pisteen tuollaiselle touhulle. Kuinka kauhistuttavaa, suorastaan katastrofaalista! Sinä olet nuori kuningatar, et mikään talonpoikaishempukka joka juoksentelee kaiken maailman renkien perässä! Tai niin minä ainakin luulin",  saatoin kuulla äidin läksyttävän päässäni.

"Mutta äiti, minä olen niin onneton! Elämäni on ollut niin kauhistuttavan harmaata ja kurjaa. En tiedä, voinko enää koskaa rakastaa aviomiestäni samalla tapaa. Enhän minä voi jäädä, jos se tekee minut onnettomaksi! Eikö tärkeintä ole kuitenkin se, että olen onnellinen?" vastasin äänelle epätoivo omaani kuristaen.

"Kuningatarko olisi onneton! Ja pyh! On kiittämättömyyttä väittää, ettetkö olisi onnellinen. Olethan valtakunnan ensimmäinen nainen, joka saa kyllä kaiken tarvitsemansa, mitä ikinä keksiikään pyytää. Se pitää sisällään myöskin velvollisuuksia, joita vastaan käytöksesi sotii. Sinun pitää ymmärtää, että sinun asemassasi olevalla ihmisellä on tärkeämpiäkin asioita sydämellään kuin oma onnellisuus, ma chérie."

Pudistelin päätäni pettyneenä. Ei äidin neuvoista todellisuudessa olisi ollut mitään apua. Hän ei koskaan mielellään myöntänyt ongelmia, vaan mieluummin lakaisi ne maton alle. Sen lisäksi äiti oli aina pistänyt velvollisuuden onnen edelle. Hänen mielestään se oli kuningattaren tehtävä. Itse en ollut täysin samaa mieltä. Koin enemminkin, että jokaisen oli raivattava oma polkunsa itse ja löytää onni siinä samalla. Kellekään ei voinut osoittaa valmista tietä, vaan oli tärkeintä etsiä omaa onneaan. Joskus se saattoi löytyä mitä kummallisimmista paikoista.

A crow flew to me, kept its distance
Such a proud creation
I saw its soul, envied its pride
But needed nothing it had

Isäni oli aina ollut enemmän minun linjoillani. Hän ei painottanut velvollisuutta onnen yli. Sen vuoksi heillä olikin niin paljon riitoja äidin kanssa. Äidin mielestä oli ollut tärkeintä johtaa valtakuntaa ja näyttää muille miten pitävä ote parilla oli siitä. Isä oli myös pitänyt johtamista tärkeänä, mutta painottanut moraalista otetta ja onnellisuutta elämässä yleensäkin.

Niinpä siirryinkin isäni valtavan muotokuvan eteen. Kuninkaalla oli siinä yllään muhkea kärpännahkaviitta, päässään kruunu ja kädessään valtikka. Hän oli ollut hyvin kookas ja mahtava mies. Kuvassa miehellä oli itsevarma hymy leveillä kasvoillaan. Hän ei ollut ollut turhan vakava, mutta osasi kyllä suhtautua asioihin niiden vaatimalla otteella. Yleisesti isä oli ollut hyväntyylinen. Hän oli painottanut oikeudenmukaisuutta ja oli sen suhteen hyvin päättäväinen ja jopa tiukka. 

"Kuinka sinä olet kehdannut pettää pelastajasi? Kuinka paljon hän onkaan sinun eteesi tehnyt! Mutta sinä et ole ollenkaan kiitollinen. Olet vain vaihtamassa heti ensimmäiseen onnenonkijaan, joka syöksyy paikalle. Tyttö pieni, sellaisia on pilvin pimein ja jos sinä lankeat heti ensimmäiseen niin en halua tietää, mitä sinusta tulee. Sinusta on kasvanut hyvin epävarma ja oikullinen nainen, enkä minä pidä siitä. Olisit edes luopunut asemastasi ja avioliitostasi ensin, ennen kuin alat suunnittelemaan uutta kumppanuutta. Tuo toimintasi on epäoikeudenmukaista, moraalitonta ja kaikille osapuolille tuskallista", jylisi puolestaan isän ääni päässäni.

Olin unohtanut isän ehdottomuuden ja tuomitsevuuden. Yleisesti lempeä mies saattoi muuttua hyvinkin jyrkäksi, kun joku uhmasi hänen arvojaan. Kuninkaan silmissä olisin tässä vaiheessa silkkaa kuraa. Kevytkenkäinen tytönletukka. Hänenkään avustaan ei siis olisi ollut apua tilanteessani. Turhaan minä sitä kaipasin. Kummatkin vanhempani olivat olleet omalla tavallaan hyvin jyrkkiä, eivätkä kovinkaan ymmärtäväisiä. Molempien päässä oli ollut selkeät visiot siitä, kuinka asioiden kuului mennä. Muita ratkaisuja he eivät koskaan olleet kelpuuttaneet.

An owl came to me, old and wise
Pierced right through my youth
I learned its ways, envied its sense
But needed nothing it had


Niinpä vetäydyin pois aulasta. Oli turhaa viettää siellä enää yhtään enempää aikaa. Tulisin vain auttamattoman surulliseksi yksinäisyydessäni ja avuttomuudessani. Minun oli vain hyväksyttävä orpouteni lisäksi se tosiasia, etteivät vanhempani olleet koskaan olleet mitään täydellisiä esikuvia. Eivät oikeastaan edes rakastavia ja ymmärtäväisiä suunnannäyttäjiä. Isä oli päässyt hyvin lähelle, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Sitä oli muutenkin varsin turhaa spekuloida. Vanhempani olivat kuolleet, eivätkä takaisin palaisi. En voisi kysyä heiltä neuvoa ongelmaani, eikä heidän mahdollisten mielipiteidensäkään pohtimisessa juuri ollut järkeä. Sainhan äsken todeta, etteivät ne todellakaan olisi olleet millään tavalla toivomani kaltaisia.

Don’t give me love, don’t give me faith
Wisdom nor pride, give innocence instead
Don’t give me love, I’ve had my share
Beauty nor rest, give me truth instead


Päätin, etten miettisi asiaa sen enempää vaan ottaisin hieman aikaa itselleni ikkunani ääressä. Ulkomaailman seuraaminen rauhoitti minua hieman. Silloin ei tarvinnut olla niin kiinni omassa tilanteessaan. Saatoin seurata lasten leikkiä, kyläläisten peltotöitä tai luontoa ilman häiriötekijöitä.

Niin ainakin luulin. Asettuessani ikkunani ääreen huomasin nimittäin ensimmäisenä alhaalla olevassa nuorisoporukassa Hänet. En tahtonut juuri sillä hetkellä tulla nähdyksi, joten vetäydyin sivummalle keskeltä suurta ikkunaa. Tarkoitukseni ei ollut mennä piiloon vakoilemaan häntä, mutta hän olisi varmaankin tullut luokseni, mikäli olisi huomannut minut. En kaivannut nyt seuraa. Halusin vain katsella ulkomaailman elämää yksinäni.

Yritin keskittää katseeni muualle, mutta se löysi kerta toisensa jälkeen tiensä tuohon nuorisoporukkaan. Vaikka minua hieman ärsyttikin rahvastytöjen äänekäs kikatus, säälittävä näyttävä keimailu ja yleinen typeryys niin en siltikään seurannut tapahtumia mitenkään sydän kurkussa, mustasukkaisuudesta pakahtuen. En vain kyennyt pitämään ajatuksiani erossa Hänestä, silloin kun hän tunki itsensä suoraan ikkunani alle. En oikein tiennyt, kuinka olisin siihen suhtautunut. Viimekertaisen keskustelumme sävy ja sitä seuranneet ajatukseni romantisoinnista kummittelivat päässäni yhä. Jokin osa minussa kaipasi etäisyyttä ja tahtoi jopa työntää toisen pois.

"Aah, näköjään sinun uljas prinssisi on löytänyt arvoistaan seuraa. Rahvastyttöjä. Kuinka suloista", naurahti ivallinen ääni takaani.

Mieheni saapui taakseni kietoen kätensä lanteilleni. Hän selvästikin nautti tilanteesta, enkä oikeastaan ihmetellyt sitä. Se oli kuitenkin vähemmän herkullinen kuin mitä mies oletti. Olin vapauttanut Hänet kaikista siteistä minua kohtaan, joten nuorukaisen käytös oli aivan oikeutettua. Mieheni ei siis päässyt seuraamaan tilannetta, jossa narautin petturikeikarin rysän päältä.

"Minä annoin Hänelle luvan muihin naisiin. Ei hän ole velvollinen odottamaan minua. En voi kieltää Häneltä läheisyyttä ja muuta sen kylkiäisenä tulevaa, kun itse kuitenkin asun yhä saman katon alla sinun kanssasi. Sellaisessa tilanteessa yksinäisyys voi olla varsin musertavaa. Hyvä vain, jos hän saa hieman muuta ajateltavaa", selitin ja oletin toisen närkästyvän ilonsa pilaamisesta.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan hän purskahti äänekkääseen, hieman vahingoniloiselta kuulostavaan nauruun. En ymmärtänyt, mikä tilanteessa oli niin kovin huvittavaa. Se vaivasi minua, sillä en tiennyt nauroiko mieheni minulle vai Hänelle. En tosin osannut sanoa, kumpi loppujen lopuksi olisi parempi vaihtoehto.

"Vai että annoit sinä luvan sellaiseen. Tavallaan osasin kyllä odottaa sitä. Hän oli varmasti pöyristynyt, kun et olekaan mustasukkaisuudesta kipeä?" toinen kysyi naurunremakasta toivuttuaan.
"Kieltämättä hän oli yllättynyt. Eikö se kuitenkin ole aika ymmärrettävää? Hän ei varmastikaan olisi odottanut minun kehottavan häntä tapaamaan muita naisia. Äkkiseltään ajateltunahan se on aika mieletöntä", selitin hieman puolusteleva sävy äänessäni.
"Niinkö? Minusta tuntuu, että hän vain yllättyi kovin, kun maailmasi ei pyörikään hänen ympärillään. Ehkä ihan hyvä, että annoit hänelle tällaisen vapauden. Nyt näemme, mitä hän on miehiään", toinen sanoi hieman turhan hilpeään sävyyn.
"Minä sanoin jo sinulle, ettei minua haittaa muut naiset. Tehkööt mitä tykkää, se ei ole minun asiani", tiuskaisin.

Olin varsin ärtynyt mieheni sanoista. Kumppanini halusi tietenkin nähdä Hänet niin huonossa valossa kuin oli mahdollista, se oli ihan ymmärrettävää. Hän voisi silti olla esittämättä kärkkäitä mielipiteitään minulle. Miehen perusteet niille eivät olleet parhaita mahdollisia, vaan niissä oli ammottavia aukkoja. Ymmärsin kyllä toisaalta, miksi hän ajatteli kuten ajatteli. Ulospäin Hänen käytöksensä saattoikin olla kovin epäilyttävää, mutta minun silmiini se ei ollut sitä. Mieheni ei tuntenut Häntä, ei ollut kuullut Hänen puheitaan ja tarinaansa. Minä ymmärsin toisen motiivit kyseenalaisillekin teoilleen ja ajatuksilleen, eivätkä ne siten näyttäneet niin pahoilta kuin ulkopuolisen silmin olisivat voineet.

"Eivätkö haittaa? Ehkä eivät nyt, mutta mietihän asiaa hieman pidemmälle. Tuntuisiko sinusta hyvältä olla hänen kanssaan tietäen, ettei hän edes jaksanut odottaa sinua ilman jonkun toisen naisen sylin lämpöä? Eikö sinusta tunnu pahalta ajatella, että sillä aikaa kun sinä kärsit täällä vaikeiden ajatuksien kourissa, hän vehtaa jossain porttolassa rahvasnaisten kanssa?" kumppanini esitti.

Hänen silmissään oli yhä se vahingoniloinen kiilto, mutta tiesin toisaalta miehen olevan myös tosissaan. Nämä ajatukset eivät olleet ainoastaan itsekästä kieroilua ja manipulointia, vaan hän oli todella miettinyt tilannetta kannaltani. Kyllähän asia kuullosti pahalta, kun sen noin esitti. Mutta minä tiesin, ettei Hän mitenkään nauttinut tilanteestaan. Ei tämä odottelu ollut hänelle mitään iloisen rellestämisen aikaa. Nuorukainen haki toisia naisia nimenomaan pahaan oloonsa, yksinäisyyteen ja epävarmuuteen. Kieltämättä ajatus jäi silti mieheni sanojen jälkeen vaivaamaan minua. Järjellä ajateltuna olisin voinut vain ohittaa asian, mutta mieheni oli iskenyt suoraan kuninkaalliseen ylpeyteeni. Eikö kuningatar ollut riskin arvoinen? Pienen odottelun? Oliko Hänellä niin suuri tarve rahvasnaisen syliin, että se kummiteli hänen mielessään jopa silloin, kun miehelle oli avautunut mahdollisuus saada kuningatar?

All your love is a lie,
You're one-night butterfly
Hurt me, be the one
Whoever brings the night


"Ajatus ei ole mukava, mutta kestän sen kyllä", totesin, mutta nyt hieman epävarmana.
"Katsohan nyt häntä. Katso häntä noiden likaisten hupakoiden kanssa. Jos sinua ei haittaa ajatus toisista naisista, niin ajattelepa vielä hänen suosimaansa laatua. Miksei hän yrittänyt jotain parempaa kuin tavallisia talonpoikaistyttöjä? Koska se on vaikeampaa. Koska nuo työt ovat helppoja saavuttaa. Hänellä ei ole tasoa. Katso nyt noita naisia. Tuntuisiko sinusta hyvältä ajatella, että hän on ollut sekä noiden kuvottavuuksien, että sinun kanssasi?"

Katsahdin jälleen alas. Mieheni ei ollut täysin väärässä. Tytöt eivät olleet aivan kamalimmasta päästä, mutta epäilemättä pesunkestävää rahvasta, hyvin arkisia enkä osannut sanoa, voisiko heitä kutsua edes sieviksi. Tiesin itsekin olevani heitä paljon, paljon halutumpi vaihtoehto varmaan kenen tahansa silmissä. Ei kuitenkaan ollut minun tehtäväni arvioida Hänen naisiaan. Mielytymykset olivat erilaisia ja nuo mitäänsanomattomat hupakot saattoivat Hänen mielestään olla vaikka kuinka kauniita ja kiehtovia. Saatoinko silloin sanoa, että hän olisi jollain tapaa vajonnut alas? Se oli hankala kysymys. Samaan aikaan se oli ajatuksena kovin pinnallinen. Huolimatta asemastani, älykkyydestäni ja ulkonäöstäni, en tiennyt saatoinko sanoa olevani noita ihmisiä parempi.

 Vaikka olisinkin, ei se tarkoittanut, että minulla olisi oikeus halveksia Hänen tekemisiään heidän kanssaan. Eivät he kuitenkaan Häneen tartuttaisi mitään hirvittävää tautia, joka merkkaisi minutkin alhaiseksi rahvasnaiseksi, jos päätyisin Häneen. Mitä haittaa minulle siis voisi olla siitä, että Hän olisi heidän kanssaan? Ulkopuoliset voisivat ehkä pitää minua alhaisena, mutta he tulisivat ajattelemaan minusta muutenkin hyvin mielenkiintoisia asioita, jos lähtisin linnasta Hänen matkaansa. Tuskin sellainen asia kuin nuorukaisen vanhat naisjutut painaisi vaa'assa silloin kovinkaan paljoa.

"Myönnettäköön, että ajatus inhottaa minua hieman. Mutta ehkä kykenen elämään sen kanssa. En voi nyt ajatella vain itseäni. Kun asia ei minuun varsinaisesti satu, niin en viitsi sitä kieltää. Eikä minulla oikeastaan ole siihen edes oikeutta", vastasin katsomatta kumppaniani silmiin. En halunnut hänen näkevän päässäni liikkuvia ajatuksia.

"Minä en hänen tilanteessaan kyllä vilkaisisikaan muihin naisiin. Minun mielestäni tuo käytös kertoo jotain hänen tunteidensa voimakkuudesta sinua kohtaan. Se, että hän edes haluaa tehdä niin", toinen totesi irroittaen otteensa minusta ja astuen hieman kauemmaksi. Ele kertoi hänen olevan tekemässä lähtöä. Ehkä ihan hyvä niin, sillä keskustelumme oli ollut kovin hämmentävä.

Kiinnitin kuitenkin enemmän huomiota hänen sanoihinsa, sillä niissä oli hyvin paljon mietittävää. Hänen sanansa saattoivat kyllä olla vain yritystä saada kilpailija huonompaan valoon minun silmissäni. Toisaalta pystyin kyllä kuvittelemaan, ettei mieheni todella Hänen tilanteessaan koskisi muihin naisiin. Hän ei ollut osoittanut kiinnostusta ketään muuta naista kohtaan niin pitkään aikaan kuin vain muistin. Erona heidän välillään tosin oli se, että mieheni oli jo ollut kanssani ties kuinka kauan ja hänellä tietenkin olisi vahvemmat tunteet minua kohtaan. Sitä en voinut tietää, olisiko hän vähemmillä tunteilla kaivannut muita naisia. Lisäksi heidän persoonissaankin oli asiaan littyviä, hyvin olennaisia eroja. Miehelläni ei ollut hirvittävää tarvetta läheisyydelle ja hän pärjäsi yksinkin. Hänen kilpailijallaan sen sijaan tuntui olevan luonnostaan suuri läheisyydentarve ja yksinolo tuotti vaikeuksia.

"Minä mietin asiaa. Pointtisi eivät olleet pelkästään huonoja", myönsin seuraten katseellani ulkona oleskelevan porukan ilonpitoa.
"Hyvä niin. Älä ole sokea sen miehen tempuille. Hän on hyvin helposti luettavissa, jos vain haluat avata silmäsi", mies totesi, eikä jatkanut aiheesta enää sen enempää,
"olen muuten suunnitellut jotain varallemme illaksi. Voisitko tulla kello kuudeksi ruokasaliin?"
"Eiköhän se sovi, ei minulla muutakaan ole", totesin kohauttaen olkiani.

Ajatukseni olivat kuitenkin aivan muualla kuin illastamisessa. Viime päivinä olin saanut niin paljon uutta ajateltavaa. Haavekuvani ulkomaailmasta ei ollut enää läheskään yhtä puhdas kuin mitä se oli aikanaan ollut. Asiat olivat paljon, paljon monimutkaisempia kuin olin luullut, vaikken ollut missään vaiheessa pitänytkään päätöstä helppona. Olin saanut lisää aikaa valintaan, mutta myös punnittavia asioita putkahteli koko ajan lisää. Tuntui, että jatkuvasti ilmenevien, uusien ongelmien vuoksi haavekuvani lipui vain kauemmaksi ja kauemmaksi minusta. Sitä voisi pitää positiivisena asiana, selvyytenä tilanteeseen, mutta halusin pitää siitä vielä kiinni, edes hetken. En ollut valmis hyväksymään sen mahdottomuutta näin nopeasti. En saattanut ymmärtää, miksi unikuvani oltiin esitetty minulle ilmielävänä, mikäli sillä ei ollut mitään tarkoitusta. Sellainen minun oli löydettävä, ennen kuin voisin tehdä lopullisen ratkaisuni. Haluisin olla varma siitä, ettei minun kuulunut kulkea tuota tietä, ennen kuin sulkisin portit sen suulta.

Oh how I wish
For soothing rain
All I wish is to dream again
My loving heart
Lost in the dark
For hope I'd give my everything


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kuollako elääkseen (7. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.


***

"Mitä sinä sanoit?" kysyin vielä varmistaakseni, että olin kuullut oikein.
"Ystävättäresi on sairastunut lavantautiin. Sairaus voi olla kohtalokas", toinen selitti, pyrkien selvästi pysymään mahdollisimman rauhallisena vuokseni.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. En ollut nähnyt lapsuudenystävääni moneen, moneen vuoteen ja kirjeitäkään emme olleet lähetelleet aikoihin. En tiennyt edes, miltä hän nykyisin näytti, mutta silti tieto vihlaisi minua syvältä. Lapsena olimme olleet läheisiä ja hän oli jakanut kanssani linnan loistokkaat päivät. Hän oli niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olin ollut millään lailla tekemisissä katastrofin jälkeen. Tyttö oli minua kaksi vuotta vanhempi ja naimisissa jonkun kreivin kanssa. Asuinpaikka oli parin päivän matkan päässä linnasta. Käsittääkseni heidän yhteiselonsa oli alkanut varsin hyvin. Olin odottanut ystävättärelleni mukavaa ja leppoisaa elämää, mutta asiat olivat kääntyneetkin aivan päinvastaiseen suuntaan.

Toivoin todella, että hän selviäisi. Tuntui kovin väärältä, että joku niin elinvoimainen ja aito ihminen kohtaisi loppunsa niin nuorena. Tyttö oli vasta kauniin elämänsä alussa. Minua puistatti ajatellakin eläväistä ystävätärtäni makaamassa arkussa valkoiseen leninkiin puettuna, tummat hiukset verhoten kerran niin sieviä, mutta kalman myötä harmaankalpeiksi muuttuneita kasvoja.

"Näytät todella kauhistuneelta", mieheni totesi huolestunut ilme raamikkailla kasvoillaan.
"Minä olen. En voi uskoa -", aloitin, mutta ääneni sortui ennen kuin kerkesin sen pidemmälle.

Ensimmäistä kertaa aikoihin mieheni asteli luokseni ja sulki vapisevan varteni syleilyynsä. Hämmennyin eleestä, mutta en pahalla tapaa. Lämmin ja pyytteetön kosketus tuntui pitkästä aikaa todella hyvältä. Tuntui kuin sydäntäni repivät jäiset piikit olisivat sulaneet hieman sen voimasta. Se oli ällistyttävää. Oli kummalista, miten paljon oikeanlainen kosketus saattoikaan helpottaa ahdinkoa.

Come wet a widow's eye
Cover the night with your love
Dry the rain from my beaten face
Drink the wine the red sweet taste of mine


"Kyllä hän selviää, usko pois. Muistan ystävättäresi olleen vahvan ja elinvoimaisen oloinen nuori nainen. Hän jos kuka jaksaa taistella sairautta vastaan", mies rauhotteli silittäen hiuksiani.
"Emme voi tietää sitä. Nuoret ja vahvat ihmiset ovat ennenkin kuolleet siihen tautiin. Tämä on minulle aivan liikaa! En jaksa enää enempää vastoinkäymisiä. Kuinka voin miettiä omaa tulevaisuuttani tällaisen pyörteen keskellä? Tuntuu, että jokaisesta minuutista selviäminen on haaste!" parahdin purskahtaen vuolaaseen itkuun.

Mieheni katsoi minua hyvin huolestuneena, oikeastaan jopa hätääntyneenä. En tiennyt, eikö hän vain osannut suhtautua pahaan olooni vai sattuiko häneen todella niin paljon nähdä minut siinä tilassa. Minun pitäisi tuntea oma mieheni paremmin, mutta hänen harmaa elottomuutensa oli muuttanut asioita hyvin paljon. Minun oli ollut välillä hyvin vaikea uskoa hänen välittävän minusta vähääkään, minkä vuoksi tämä uusi käytös tuntui todella oudolta.

"Sinun ei nyt tarvitse miettiä tilannettasi. Tein väärin, kun hoputin sinua pikaiseen ratkaisuun. Ota aikaa niin paljon kuin haluat. Parempi oikeastaan, ettet ajattele juuri nyt koko aisiaa. Yritä vain selvitä näistä raskaista päivistä niin kuin parhaaksi näet", toinen selitti tiukentaen otettaan minusta.
"Mutta en minä voi! En voi laittaa teitä odottamaan ja kärsimään takiani", nyyhkytin epätoivoisesti.
"En minä kärsi, kun asiat ovat näin. En kovin pahasti. Toki epävarmuus vaivaa minua, mutta sinä olet täällä minun kanssani, yhä minun vaimonani. Tätä kautta saan vain enemmän aikaa näyttää sinulle, että asiat ovat korjattavissa. Olen niin pahoillani, etten ole tehnyt sitä ennen. Ymmärrän nyt, että minun olisi täytynyt toimia täysin toisin. Mutta saat nähdä, että kaikesta tulee taas yhtä loistavaa kuin vanhoina hienoina päivinä."

En tiennyt kuinka suhtautua hänen sanoihinsa. Ne olivat kovin kauniita ja lupasivat paljon, mutten tiennyt voisiko sellainen tulevaisuus olla enää mahdollinen. Siksi ne myös koskivat minuun. Hän oli niin varma asiastaan. Täysin vakuuttunut, että saisi asiat vielä järjestykseen, että jäisin hänen luokseen ja olisimme joku päivä vielä onnellisempia kuin koskaan. Pelkäsin joutuvani rikkomaan hänen illuusionsa. Minusta tuntui kammottavalta ajatella, mitä kävisi jos päättäisin lähteä. Mieheni toiveikkuus tiputtaisi hänet todella, todella korkealta.

"Sinun on muistettava, että jatkettu aika voi päättyä huonosti. Uhrauksesi voi olla täysin turha", muistutin varmistaakseni, että hänen jalkansa olivat tukevasti maan kamaralla.
"Minä tiedän sen. Tiedän myös, kuinka asioiden kuuluisi olla. Luotan siihen, että ne menevät siihen suuntaan. Se sinun keikarisi kyllä ajastaan paljastaa todellisen luonteensa, kun taas minä voin näyttää sinulle mitä voin parhaimmillani sinulle tarjota. Harmaa verho on väistynyt. Olin hyvin syvällä mieleni synkissä syövereissä, mutta nyt olen palannut. Sinun vuoksesi. Pelastaakseni sen, mitä meistä on jäljellä ja palauttaakseni sen vanhaan loistoonsa", kumppanini kuiskasi korvaani saaden minut jälleen nyyhkyttämään.
"Olen pahoillani, mutta en jaksa juuri nyt puhua tästä asiasta. O-olen niin sekaisin", sopersin epämääräisesti.

Tuntui kovin tylyltä sanoa niin, mutten voinut muuta. Asian miettiminen juuri sillä hetkellä ylikuormitti minut totaalisesti. En tahtonut ajatella oikeastaan mitään. Ystävättäreni sairaus esti asioiden rationaalisen pyörittelyn täysin. Tuntui kuin mieleni portit olisi paiskattu kiinni suoraan edestäni. Kun yritin päästä käsiksi ajatuksiini, kohtasin vain kylmää kivimuuria. Olin kuin lukittuna jonkinlaiseen välitilaan. En voinut olla ajattelematta epätoivoista tilannettani, mutten toisaalta kyennyt luomaan minkäänlaisia loogisia ajatusketjuja. Kaikki asiat vain pyörivät päässäni sekavana möykkynä, ahdistuksen pyörittäessä sitä villisti ympäriinsä.

"Et tietenkään, eikä sinun tarvitsekaan. Olet niin väsyneen näköinen, että sinun kannataisi varmaankin mennä suoraan petiin. Sitä ennen haluan kuitenkin näyttää sinulle vielä yhden asian, jos suinkin jaksat vielä hetken", mieheni ehdotti huulillaan epävarma, pieni hymynkare.
"Nukkuminen tuntuu ajan tuhlaamiselta. On niin paljon keskeneräisiä asioita, enkä haluaisi jättää niitä puolitiehen. Veikkaan silti, että olet oikeassa. En minä tänään saa mitään aikaan, vaikka kuinka yrittäisin ajatella. Ehkä on siis parasta, että näytät sen mitä nyt ikinä oletkaan näyttämässä ja menen sitten nukkumaan", myönsin.
"Hienoa, seuraa siis minua", toinen totesi lähtien kävelemään käytävää eteenpäin.

Seurasin mieheni päättäväisiä askelia ja huomasin pian hänen johdattavan minut kohti näyttämöä. Mitä kummaa hän sieltä tahtoi näyttää? Eihän estradilla ollut kuin pölyä ja sirpaleita. Toisin sanoen, ei mitään kovin kummoista nähtävää. Sellaisen näkeminen tekisi minut vain murheelliseksi, enkä uskonut hänen tahtovan sellaista.

Saavuttuamme kulissien läpi näyttämölle minua kohtasi todellinen yllätys. Näyttämö oli yhtä pölyinen ja saastainen kuin ennenkin, samoin katsomo, mutta keskellä oleva miniatyyri ei ollut enää samanlainen. Se oli jälleen ehjä ja kenties komeampi kuin koskaan ennen. Yksityiskohtia ja värejä oli vaikka muille jakaa. Rakennelma oli myös kokonaisuudessaan paljon suurempi. En tiennyt kuinka mieheni oli sen tehnyt, mutta hän oli jollain konstilla saanut kylän talojen savupiipuista nousemaan pieniä höyryvanoja, sekä rakentanut linnan viereiseen joen myös pienoismalliin. Siinä virtasi aivan oikeaa vettäkin! En ymmärtänyt kuinka hän oli saanut sen kasaan niin nopeasti. Vielä muutamia päiviä sitten vanha miniatyyri oli ollut palasina lattialla. Senkin suunnittelemiseen ja rakentamiseen olimme käyttäneet vuosia. Toki pohjatyö oli vienyt hyvin suuren osan ajasta, eikä toisen ollut tarvinnut tehdä sitä nyt ollenkaan, mutta saavutus oli silti melkoinen. Hänen oli täytynyt käyttää parannuksiin ja uudelleenrakennukseen kaikki aikansa. Olikohan hän ehtinyt edes syödä tai nukkua?

"Uskomatonta", totesin, sillä enempään en kyennyt.
"Olen rakentanut sitä yötä päivää. Kokoamiseen ei mennyt kauaa, sillä muistin tarkalleen missä kohtaa mikäkin palanen vanhassa rakennelmassa oli. Muutoksien suunnitteluun meni aikansa, sillä minun täytyi keksiä kuinka saada joki virtaamaan ja höyry nousemaan piipuista. Maalaaminen oli toki lastenleikkiä, mutta vei toki aikansa", mies selitti kuin jostakin hyvin arkisesta ja tavanomaisesta asiasta.

Ihmettelin kuinka pirteä hän saattoi olla, vaikka oli rakentanut malliaan jatkuvasti. Selityksestään päätellen hänellä ei ollut jäänyt ihmeemmin aikaa nukkumiseen. Olin kovin hämmentynyt. Kummallisinta tilanteessa oli se, mistä hän oli saanut yhtäkkiä niin paljon voimia ja innostusta. Vielä muutama päivä sitten kumppanini oli istunut katse lasittuneena lattialla, tekemättä yhtään mitään. Väsyneenä ja masentuneena, kykenemättä liikkumaan askeltakaan. Mitä oli tapahtunut?

"M-mutta miksi?" kysyinkin ihmeissäni.
"Todistaakseni sinulle ja itselleni, että toivoa on yhä. Aloittaminen oli todella vaikeaa, enkä ollut aivan varma pystyisinkö siihen, mutta loppujen lopuksi rakentaminen onnistui yllättävän nopeasti ja helposti. Kenties sama koskee myös oikean linnan kunnostusta. Pitää vain uskaltaa aloittaa", toinen totesi hymyillen ja tarttuen kiinni kädestäni.
"En tiedä mitä sanoa", vastasin epävarmasti.

Kyyneleet tuntuivat jälleen nousevan silmiini. Mieheni oli tehnyt niin kauniisti. Minua suretti ajatella, etten ehkä kykenisi antamaan mitään vastalahjaksi. Hänen katseensa oli niin toiveikas ja epätoivoinen samaan aikaan, että minuun sattui. En kestänyt nähdä kumppaniani sellaisena ja mietinkin, kuinka koskaan voisin lähteä. En kuitenkaan voinut tehdä päätöksiäni hänen tunteidensa perusteella. Minun oli ajateltava tässä asiassa itseäni, sillä vain se synnyttäisi lopulta kaikille parhaan lopputuloksen. Jos valitsisin omien halujeni vastaisesti, olisi edessä vain kurjuutta kaikille osapuolille. En pystyisi mitenkään tekemään onnelliseksi ihmistä, jonka kanssa en todella halunnut olla. Voimakas reaktioni mieheni katseeseen kuitenkin kertoi jostain. Tunteeni eivät voineet olla täysin kuolleet, mikäli hänen tuskansa herätti vielä jotain sellaista. Se oli asia, jota minun täytyisi miettiä. Ei niinkään se, kuinka paljon mieheeni sattui jos lähtisin. Niin kipeää kuin se tekikin.

Teach me passion for I fear it's gone
Show me love, hold the lorn


"Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Tärkeintä on vain, että tiedät, kuinka paljon olen valmis tekemään tämän asian takia", hän totesi haudaten kasvonsa hiuksiini.

Hetken seisoimme siinä sanomatta mitään. Olisin ehkä tahtonut kiittää häntä, pyytää anteeksi tai sanoa edes jotain, mutta sanat eivät vain tulleet suustani ulos. Vaikka arvostin hänen elettään hyvin, hyvin paljon ja tunsin oloni todella liikuttuneeksi sen johdosta, tunsin sen myös sekoittaneen päätäni entisestään. Hän oli antanut minulle nyt konkreettisen esimerkin siitä, että asiat voisivat mennä parempaan. Että hän todella yritti vuokseni. Tiesin nyt, ettei se ollut vain puhetta.

Ymmärsin valmistautuneeni jo pitkään lähtöön. Olin harkinnut toki karkaamista ihan tietoisestikin, mutta suurimman työn olin tehnyt alitajuntaisesti. Ymmärsin sen vasta nyt, kun mieheni osoitti, miten paljon minua todella rakasti. Kokemaani melkein shokkimaista hämmennystä olisi tuskin syntynyt, mikäli olisin vielä ollut niin kahden vaiheilla kuin luulin. Olin jo hyväksynyt ajatuksen siitä, ettei linna voisi tarjota minulle enää mitään. Että oli aika lähteä. Nyt kumppanini oli kuitenkin osoittanut luuloni ainakin osittain vääriksi. Minun olisi mietittävä koko asia alusta asti uudelleen.

"Sinun taitaa olla aika päästä nukkumaan", mieheni kuiskasi korvaani.

Se oli aivan totta. Kaikki miettiminen oli väsyttänyt minut täysin ja nähtävästi se näkyi myös ulospäin. Sinä päivänä oli ehkä turha ajatella sen enempää. Olisi hyvä vain vetäytyä sänkyyn ja olla pohtimatta hetkeen asiaa. Nukkua pitkät yöunet ja ehkä jatkaa ajatustyötä aamulla. Mutta vain mikäli pystyin. Tunsin nimittäin, että saattaisin tarvita hetken aikaa hermolomaa asialta.

Niinpä nyökkäsin miehelleni ja yllätyksekseni hän nosti minut käsivarsilleen kantaakseen minut sänkyyn. En kuitenkaan vastustellut, sillä tunsin saattavani nukahtaa siihen paikkaan. Oloni oli äärettömän kyllästynyt ja loppuunpalanut, mutta omalla tavallaan myös rauhallinen. Tiesin, ettei minun tarvitsisi sillä hetkellä tehdä summanmutikassa päätöksiä. Olin saanut aikaa, joka kyllä ohjaisi minut oikeaan suuntaan. Tiesin, että lopulta saisin oikean ratkaisun aikaan, tavalla tai toisella. Oloni ei enää ollut niin äärettömän epätoivoinen.

Mieheni laskiessa minut sänkyyn, ymmärsin, että itse asiaa enemmän minua oli kuluttanut kiire, jonka koin sillä olevan. En ollut kyennyt ajattelemaan kunnolla, koska pelkäsin jatkuvasti, milloin minut asetettaisiin lopulliseen piinapenkkiin. Nyt olin viimeinkin vapautunut kiireisyyden kahleista ja saatoin alkaa kunnolla, vailla lamaannuttavaa paniikkia, puntaroimaan asiaa. Tiesin, ettei se tulisi olemaan helppoa ja että tulisin vielä jonkin aikaa olemaan aivan tukossa, mutta suunta näytti jo hieman valoisammalta. Saatoin siis sulkea silmäni tietäen, että asiat vielä järjestyisivät. Siihen oloon oli hyvä nukahtaa.

It's not the end
Not the kingdom come
It is the journey that matters, the distant wanderer


Seuraavana aamuna heräsin, kun huoneen ovi potkaistiin auki. Ovella oli mieheni, joka saapui luokseni sänkyyn aamiaistarjotin käsissään. Olin punastua, sillä en tiennyt miten suhtautua sellaiseen eleeseen. Oloni oli jopa hieman kiusaantunut hänen runsaan yrittämisensä johdosta. En olisi viikko sitten todellakaan uskonut, että kumppanini tulisi vielä tuomaan minulle aamiaistarjottimen sänkyyn. Sen vuoksi oli hyvin vaikea sanoa oikein mitään siihen kaikkeen, mitä hän nyt teki.

"Huomenta, toin sinulle vähän aamiaista. Mukana on myös pala lähileipurin tiikerikakkua. Sinä rakastit ainakin aiemmin sen paikan kakkuja, joten ajattelin ostaa sinulle jotain sieltä", mies selitti, laskien jättimäisen tarjottimen syliini.

En osannut oikein muuta kuin kiittää. Olin kuitenkin iloinen eleestä, sillä huomasin minulla olevan yllättävän kova nälkä. En ollut syönyt kunnolla aikoihin, mutta nyt minulla oli sudennälkä. Runsas aamiainen siis todellakin teki terää. Eikä toinen ollut ollenkaan väärässä kakkupalastakaan. Se maistui aivan yhtä hyvältä kuin aikoinaan.

"Toin sinulle myös kirjetarvikkeet. Ajattelin, että haluaisit ehkä kirjoittaa sairaalle ystävättärellesi ja kenties jollekin terveellekin. Olisin varannut vaunut viemään meidät paikan päälle, ellei tartuntavaaraa olisi. En halua ottaa sellaista riskiä, enkä usko että sinäkään välttämättä", mieheni selitti.

Nyökkäsin pontevasti vastaukseksi. Joko omalle tai mieheni kohdalle sattuva lavantauti ei olisi iloinen yllätys tämän kaiken sotkun päälle. Ystävättäreni saisi kirjeeni suunnilleen samoihin aikoihin kuin olisimme itse päässeet perille hänen luokseen. Jos hän ehtisi nukkua pois sitä ennen, niin en voisi asialle mitään. Paikan päälle lähteminen ei nopeuttaisi yhteyden saamista ollenkaan ja olisi lisäksi vielä hyvin riskialtista. Kirjeen lähettäminen saisi riittää toistaiseksi. Jos ystävättäreni parantuisi niin voisin myöhemmin mennä vierailulle hänen luokseen.

Mieheni ehdotus muillekin vanhoille tuttavilleni kirjoittamisesta oli hyvä, muttei ehkä aivan ajankohtainen. Minun oli mietittävä, mitä haluaisin sanoa ja keille kaikille. Monet niistä ihmisistä olivat hylänneet minut tunnontuskitta ja olleet pitämättä yhteyttä linnan rappioitumisen jälkeen. En tahtoisi sellaisia ihmisiä lähelleni. Mutta oli toki muutamia, jotka olivat lähteneet pakosta, saadakseen elantonsa jostain, sekä lapsuudenystäviäni, jotka olivat joutuneet pois vanhempiensa pakottamina. Linnassa olisi kyllä yhä ollut töitä ja jopa varoja maksaa niiden tekijöille, mutta minä olin ollut vasta pieni lapsi tuolloin. En olisi millään voinut turvata kenenkään elantoa. Mieheni olisi toki voinut tehdä sen, mutta oli ollut niin murtunut kuningasparin kuolemasta, ettei ollut kyennyt oikein mihinkään muuhun kuin minusta huolehtimiseen.

"Voisin olla hetken itsekseni nyt kun kirjoitan", sanoin varovaisesti.
"Tietenkin, niin minä oletinkin. Menen itsekin kirjoittamaan muutamalle vanhalle tuttavalleni. Löydät minut työhuoneestani, jos haluat jutella", mies selitti noustessaan sängyltä.
"Hyvä on", vastasin saaden jonkinlaisen hymynkareen huulilleni.
"Tulihan se sieltä. Hymy. Olen odottanut sitä", kumppanini totesi hymyillen itsekin.

Ne sanat sanottuaan hän jätti minut yksin tyhjän kirjepaperin, sulkakynän ja sekavia ajatuksia täynnä olevan pääni kanssa. En tiennyt ollenkaan mitä kirjoittaa sairaalle, mahdollisesti kuolevalle lapsuudenystävälleni. Normaalien kuulumisten kysely tuntui todella typerältä ja niin myös omista asioita valittaminen. Niinpä päädyin toivottamaan voimia ja onnea hänen matkalleen. Pyrin myös pysymään toiveikkaana, kirjoittaen, että haluaisin tavata tyttöä hänen selviydyttyä sairaudestaan.

Kirjeen lähetettyäni päätin, että yrittäisin ajatella asiaa mahdollisimman vähän. Saisin kyllä kuulla hänen tilastaan taas jonkin ajan kuluttua. Oli aivan turhaa huolehtia hirveästi ja miettiä, mihin päin sairaus kääntyisi, kun ei asialle voinut tehdä mitään. Tietenkään en saisi ajatusta täysin mielestäni, mutta sen märehtiminen olisi täysin turhaa. Minulla olisi nyt ajankohtaisempaakin mietittävää.

Slow, love, slow
Only the weak are not lonely

tiistai 5. marraskuuta 2013

Kuollako elääkseen (6.luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.


***

Illalla löysin itseni jälleen korkeimman tornin huipulta. Ilta oli hämärä, muttei varsinaisen pimeä. Saatoinkin nähdä kuun valossa kylän talojen katot, taivaan ja kauhistuttavan pudotuksen alas. Piliviä ei suuremmin ollut, mutta tuuli tuiversi varsin voimakkaasti. Kumppanini viitan ansiosta minulla ei ollut kylmä, vaan tuulenvire tuntui ainoastaan mukavalta kasvojani vasten. Yksin ylhäällä oli hyvä olla, sillä siellä kykenin taas hengittämään. Rinnassa lepäävä paino ei tuntunut aivan yhtä musertavalta kuin alhaalla. Aika tuntui pysähtyneen. Olin yksin rauhaisassa illassa.

Minusta tuntui, etten tahtoisi lähteä sieltä ikinä. Alhaalla odottivat jälleen valinnan kauhut. Joutuisin näkemään kumppanini onnettomat ja Hänen odottavaiset kasvonsa. Kumpikin teki kipeää. Enhän minä tiennyt vielä, mitä tekisin. Minulla ei suoraan sanoen ollut hajuakaan siitä. En voisi rikkoa miestäni palasiksi lähtemällä, pudottaa vielä syvemmälle mustuuden rotkoon. Mutten myöskään voisi pettää pelastajani odotuksia. Vaihtoehtoinani oli tehdä mieheni helvetistä kestämätön tai pudottaa Hänet sinne. Saatoin pelastaa vain yhden sielun kahdesta. Eikä sekään ollut varmaa. Myöhemmin saattaisin suistaa pelastuneenkin helvettiin ja vieläpä itseni kaupan päälle. 


Tuntui, etten voinut tehdä valintaa suuntaan enkä toiseen. Mitä tahansa tekisin, olisivat riskit mahdottoman suuret. Oloni oli niin kovin lohduton. Oikeastaan ennemminkin lyöty. Minulla ei vain yksinkertaisesti ollut voimia sellaiseen ponnistukseen. Ulkoisen paineen poistuminen ei merkinnyt sisäisen ahdistuksen helpottumista. Se kiersi sydämen ympärillä kuin pahimmanlaatuinen kuristajakäärme. Hengittäminen tuntui haastavalta, eikä mikään asento helpottanut oloa.


En voinut olla miettimättä, olisiko ulos tilanteesta jokin toinen tie. Sellainen jossa minun ei tarvitsisi päättää. Olin niin kyllästynyt miettimään, väsynyt kärsimään. Mitä tahansa valitsisinkin, se tulisi olemaan uskomattoman raskasta. Minuun koskisi joka tapauksessa. Toisaalta se oli jollain kummallisella tavalla myös helpottavaa. Eipä minun tarvitsisi ainakaan huolehtia siitä, että toinen tie olisi ruusuinen ja toinen taas kivinen. Että sokeana joutuisin etsimään kumpi on kumpi. Kumpikin olisi omalla tavallaan kaunis ja kauhistuttava. Se oli kuitenkin varsin laiha lohtu, kun mietti millaista kärsimystä tulisin kestämään. Kauneutensa ohella kumpikin valinta oli painajaismainen.


Running for her life
The dark rain from her eyes still falls
Breathtaking butterfly
Chose a dark day to live

Save one breath for me


Nousin ylös maasta ja kävelin aivan katon reunalle. Pudotus oli melkoinen, riittävä tappamaan ihmisen. Jos putoaisin, ei minua olisi ketään ottamassa kiinni. Tavallaan ajatus kiehtoi minua. Yksi hyppy, askel reunan yli, niin minun ei tarvitsisi enää koskaan tehdä yhtäkään valintaa. Ei ikinä enää miettiä tätä asiaa tai mitään muutakaan. Saisin ikuisen rauhan sielulleni, joka oli kärsinyt jo aivan turhan paljon rasitusta. Sanottiin, että sateen jälkeen tulee aina aurinko. En ollut kovinkaan varma siitä. Oma elämäni oli ollut pelkkää harmaata sadepilveä jo hyvin pitkään. Olisi tavallaan niin helppoa vain astua reunan yli ja hylätä se kaikki.


It is the end of all hope

To lose the child, the faith
To end all the innocence
To be someone like me
This is the birth of all hope
To have what I once had
This life unforgiven
It will end with a birth

Toisaalta pelkäsin mustuutta. Kammosin olemattomuutta. Jos kuolemani jälkeen tulisinkin vain maaksi niin se olisi vähintäänkin yhtä karmea kohtalo kuin harmaus. Kaikki valintani olivat siis aivan yhtä epäreiluja, riskialttiita ja pelottavia. Edes kuolema ei pelastaisi minua tästä pinteestä.


Vetäydyin pois reunalta. Minua oli alkanut huimaamaan hyvin nopeasti, enkä loppujen lopuksi halunnut tippua. Toivoin vain, että voisin nukkua jatkuvasti. Nähdä taianomaisia unia kauniimmasta maailmasta. Kaukana kaikista ongelmistani ja kivuistani. Sellaista vaihtoehtoa minulle ei kuitenkaan suotu. Palkaksi taisteluistani olin saanut vain epävarmuutta.


Murheellisin mielin palasin takaisin sisälle. En tavannut miestäni käytäviltä, mikä oli sillä hetkellä ehkä ihan hyvä asia. En halunnut hänen näkevän, kuinka paha oloni todella oli ja minkälaisten asioiden kanssa olin äskettäin kamppaillut. Pelkäsin sen kaiken näkyvän väsyneistä silmistäni. Olin itsekin säikähtänyt peilikuvaani törmättyäni siihen yläkäytävillä. Takaisin olivat katsoneet niin kovin väsyneet ja kyllästyneet kasvot. Silmäni olivat loistaneet epätoivosta mustissa kuopissaan ja ihoni oli loistanut kuolemankalpeana. Olin aina pitänyt lumivalkoista ihoa kauniina, mutta omani oli jo epäterveen näköinen, melkeinpä harmahtava. Juuri silloin en kuitenkaan jaksanut välittää ulkonäöstäni suuremmin. Pahan oloni kanssa jaksaminen vei kaikki voimani.


Näin Häntä vasta muutaman päivän kuluttua. Oli ihan viisas veto antaa minulle aikaa. Olin tarvinnut sitä kootakseni itseni ja jäsennelläkseni hieman ajatuksiani. Oli mahdotonta sanoa menikö aika nopeasti vai hitaasti. Oli kuin olisin ollut täysin ajattomassa tilassa. Vain minä ja ajatukseni, ei ketään muita. Tila oli ollut epätodellisuutensa tähden helpottava, mutta siitäkin oli herättävä joskus.


Niinpä eräänä aamuna mennessäni jälleen ikkunalaudalleni, Hän istui sen reunalla. En oikeastaan yllättynyt ollenkaan, sillä tunsin itsekin luissani, että jotain olisi tapahtuva sinä päivänä. Hiljainen ajattomuuteni oli ohitse.


"Kuinka sinä pärjäät?" Hän kysyi katsoen minua tutkiskelevasti.
"Mieheni kuunteli keskustelumme salissa. Hän tietää kaiken", huokaisin. 


Pelkäsin joutuvani selittämään välillämme käydyn keskustelun miehelle. Se ei innostanut minua hirveästi. Olin vatvonut sitä päässäni ties kuinka paljon, enkä jaksanut enää jauhaa siitä yhtään enempää. Olin vain väsynyt ja halusin levähtää. En kaivannut jauhamista, kaipasin vain vapautta ja lepoa. Aikaa ilman ajatuksia. Vastapainona yksinäiselle itsetutkiskelulle tahdoin nyt vain viettää aikaa haluamieni ihmisten kanssa ilman syyllisyyttä tai huolta tulevaisuudesta. 


"En ole yllättynyt", toinen totesi, sen enempää asiaa kommentoimatta.
"Minun pitää valita", avasin. Tiesin, että minun oli sanottava jotakin, vaikka olisinkin mieluummin ollut vain hiljaa.
"Se on aika selvää. Sääli, että tämä tilanne tuli näin nopeasti. Huomaan, että olet paljon rajoittuneempi nyt kuin aiemmin. Pelkäätkö kenties, että miehesi tarkkailee sinua?"
"Hän ei rakastaisi ajatusta sinusta ikkunalaudallamme. En halua edes miettiä kuinka monta rajaa köyhempi olisit, jos hän tietäisi että olet taas täällä", selitin muistellen mieheni reaktiota kädestä pitämiseen.
"En ole hirvittävän peloissani siitä asiasta", toinen vastasi varsin huolettomasti, tutkaillen kynsiään kuin niiden kunto olisi huolestuttavampi asia kuin mieheni raivo.


Pudistelin päätäni, sillä en täysin kyennyt ymmärtämään hänen asennettaan. Rohkeus oli toki ihailtavaa, mutta pelkäsin toisen olevan jo tyhmänrohkea. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin hänen oma asiansa. Toki se minua häiritsi, mutta en jaksanut kaiken muun taakkani alla alkaa miettimään mokomaa. Uskoin sitä paitsi, että kumppanini olisi jälleen lukittautunut näyttämölle, joten hänen ilmestymisestään tuskin olisi pelkoa. 


"En ymmärrä, miksi harkitset vielä jäämistä. Mitä mieltä siinä on?" Hän kysyi kulmat kurtussa.
"Menneisyyteni. Elämämme ei ole aina ollut sellaista kuin se on nyt. Joskus olimme todella onnellisia. Osa minusta haluaa yhä uskoa, että vanha aika olisi vielä saavutettavissa."
"Mutta onko se? Olen suoraan sanottuna aika huolissani elämästäsi täällä, kerran miehesi hiippailee perässäsi linnassa, ei salli vieraita, eikä tuo arkeesi mitään iloa."
"Ei se mene aivan noin. Vieraita meillä ei ole käynyt aikoihin, mutten usko, että reaktio olisi ollut tuollainen mikäli en olisi ollut niin paljon poissa kotoa. On ymmärrettävää huolestua siitä, että oma vaimo viettää enemmän aikaa toisen miehen kanssa kuin kotona. Perässäni hiippailu oli ehkä vähän kummallista, mutta tapahtumien valossa sekään ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän outoa", selitin hieman kiusaantuneena. 


Vaikken ollut sanonut miestäni vastaan mitään, niin tunsin silti oloni inhottavaksi analysoidessani häntä. Se tuntui tavallaan selkäänpuukotukselta. Lisäksi tunsin hieman tarvetta puolustaa kumppaniani, jonka toinen näki selvästikin vääristyneen huonona. Oikeastaan ongelma oli heidän yhteisensä. Mieheni näki Hänet valheellisena, itsekkäänä keikarina, kun taas Hän näki kumppanini epäterveenä ja kahlitsevana. Halusin korjata nämä käsitykset, mutta se tuntui mahdottomalta. Ymmärrettävistä syistä kumpikaan ei halunnut nähdä toisessa hyvää.


"Hän ei voi omistaa sinua", toinen totesi ykskantaan.
"Ei tietenkään voi, mutta hän on kovin peloissaan. Ihmiset tekevät typeriä asioita epätoivoisina", huokaisin lopen kyllästyneenä miehestäni jauhamiseen. Olin miettinyt niitä asioita jo itsekseni niin paljon, että kertaaminen Hänen kanssaan tuntui kovin typerältä.
"Jos niin sanot. Mietin vain sinun hyvinvointiasi."
"En ymmärrä miksi teet sitä niin paljon", lipsautin ennen kuin kerkesin edes ajatella asiaa.


Se ei kuitenkaan ollut mitään tyhjää sanahelinää. Olin tosissani miettinyt sitä hyvin paljon. Miksi hän teki niin paljon minun eteeni? Mikä minussa oli sen arvoista? Hän ei edes tuntenut minua kunnolla, joten oli varsin hullua, että hän käytti niin paljon aikaansa ja voimiaan minuun. Saatoinko minä todella olla hänen mielestään niin mielenkiintoinen vai oliko tässä jotain muuta taustalla? 


"Olemme puhuneet tästä aiemminkin. Mikset sinä vain voi uskoa olevasi erityinen? Ei kukaan noista tytöistä muualla ole samanlainen kuin sinä. Monet ovat tyhmiä ja sivistymättömiä. Älykkäämmät sitten usein mielikuvituksettomia tai tylsiä. Puhumattakaan siltä, miltä sopivia luonteen ominaisuuksia omistavat naiset sitten näyttävät. Hyvin harvat voivat saada noita kaikkia puolia ja päälle vielä hyvää ulkonäköä. Sinulla on ne kaikki. Myönnettäköön, että aivan aluksi minä lähinnä säälin sinua. Käyskentelit tässä harmaassa linnassa kovin murheellisen näköisenä. Halusin hieman piristää sinua. Vietyäni sinut kylään huomasin kuitenkin, että sinussa on paljon sellaista, mitä olin jo pitkään kaivannut. Jo ensimmäisen tapaamisemme jälkeen sääli muuttui kiinnostukseksi ja se puolestaan on syventynyt koko ajan. Sanoisin, että sinusta on tullut minulle hyvin, hyvin merkityksellinen. Ihan jo sen takia, että tämä tilaisuus voi olla ainutkertainen", Hän selitti katsoen jatkuvasti minua silmiin.


Äänensävy ei ollut väsynyt tai kärsimätön, vaan hän tuntui todella tahtovan selventää asian minulle, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Huolimatta vilpittömästä sävystä ja perusteellisesta kuvauksesta, en voinut kuitenkaan täydellä sydämellä uskoa häntä. Aikoinani olin unelmoinut prinsseistä ikkunan alla ja salamana syntyvistä tunteista, mutta harmaiden vuosieni aikana olin oppinut, ettei sellainen olisi mahdollista. En halunnut uppoutua purppuraunelmoihini enää, koska pudotus takaisin harmaaseen olisi hirvittävä.


"Minun on vaikea uskoa tuota kaikkea. Tiedän, että olen arvokkaampi kuin jotkut aivottomat rahvastytöt, mutta puhut hyvin suurista asioista. Kaikesta sanomastasi huolimatta aikaa on kulunut loppujen lopuksi vasta hyvin vähän. Kenties minä en olekaan aivan kaikkea, mitä luulet. Toisaalta voin olla myös paljon sellaista, mitä et vielä tiedosta. Et voi tietää minusta kovinkaan paljoa varmasti, jonka vuoksi pelkään, että olet täydennellyt aukkoja oman mielesi mukaan. Romantisoinut minua", selitin vaivalloisesti. 


Tavallaan asian esittäminen oli vaikeaa, sillä tottakai minä pidin siitä millä tavalla hän minusta puhui. Sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, ellei se perustuisi todellisuuteen. En voinut haudata asiaa mieleeni, sillä se voisi myöhemmin kostautua meille kummallekin todella pahasti. 


Toinen hiljeni sanoistani ja näytti miettivän kuumeisesti. Toivoin hänen sanovan edes jotain, sillä sydämeni tuntui räjähtävän. Halusin niin paljon hänen kieltävän kaiken sanomani, mutta silloin hän valehtelisi minulle päin naamaa. Kenties myös itselleen. Tässä vaiheessa asioita romantisoinnin mahdollisuus oli suuri ja pelkäsin, että hän oli tehnyt sitä hyvin runsaasti kohdallani. 


"En voi kieltää sitä. Asia voi olla kuten sanoit, ainakin osittain. Sinusta näki paljon asioita hyvin nopeasti, eivätkä ne voi oikein millään tapaa olla romantisointia. Olet jo todistanut olevasi älykäs, mielikuvitusrikas ja sen lisäksi viihdyn seurassasi todella hyvin. On kuitenkin totta, etteivät ne piirteet ole kaikki kaikessa. On myös paljon muita piirteitä, joita en ole vielä nähnyt. Minun on todella mietittävä asiaa vielä, meidän kummankin parhaaksi", Hän myönsi. 


Olin saanut tahtoni läpi. Hän oli luvannut miettiä asiaa tarkemmin. En siltikään ollut tyytyväinen, vaan oloni oli oikeastaan vielä pahempi. En ymmärtänyt itseäni ollenkaan. Olin inttänyt itselleni ja Hänelle, miten tärkeää oli punnita romantisoimisen osuus tunteissa. Yllättäen huomasin kuitenkin olevani suorastaan raivoissani. Vaikka vihani oli kohtuutonta, niin ymmärsin kuitenkin sen lähteen. Olin päästänyt hänet jo kovin lähelle itseäni. Edes mieheni ei ollut päässyt niihin kaikkiin asioihin käsiksi. Sen jälkeen oli hyvin karua kuulla, ettei itse välttämättä ollutkaan se, josta toinen välitti. Se saattoi olla vain Hänen itsensä luoma harhakuva minusta. Tuntui kuin hän olisi pettänyt minut sellaisten asioiden suhteen, jotka olivat kaikkein syvimmällä minussa. Totuus kuitenkin oli, etten voinut syyttää siitä häntä. Romantisoinnin mahdollisuus oli ilmeinen ja minun olisi pitänyt itse huomioida se, ennen kuin päästin toisen niin lähelle. Itselleni minun olisi pitänyt olla vihainen, mutten voinut estää jäätä hiipimästä iholleni, tehden minusta kuin läpitunkemattoman, kylmän muurin.


"Hyvä, niin minä ajattelinkin. Minusta olisi myös hyvä, jos tapaisit muitakin ihmisiä kuin minua. En tarkoita nyt ystäviäsi, vaan naisia. Se tekee hyvää sekä minulle että sinulle. Sinun ei tarvitse silloin olla jatkuvasti kiinni tässä tilanteessa. Lisäksi minä näen, hyppäätkö heti ensimmäisen ehdokkaan kelkkaan. Koska en minä voi sitäkään tietää. Sanat ovat kuitenkin aina vain sanoja. En minä voi olla varma, ettetkö sinä selitä kaikki erityisyyshöpinät jokaiselle naiselle, joka vaan sattuu olemaan suostuvainen eikä mikään aivan hirvittävä noita-akka", totesin kalseasti.
"Sanasi hämmentävät minua. Sinä näet asiat nyt kovin väärin. Se mitä voisin haluta muista naisista olisi jotain aivan muuta kuin mitä haluan sinusta. Sanoin olleeni kauan yksin. Kaipaan kyllä läheisyyttä, sillä yksinäisyys voi olla kovin musertavaa. On totta, etten voi ikuisesti odotella sinua. Jossain vaiheessa lähden etsimään onneani muualta. Mutta en minä ketä tahansa rahvastyttöä ota elämänkummanikseni. Sinun on ihan turha luulla, että lähtisin jonkun sellaisen matkaan", toinen vastasi selvästikin ällistyneenä.


Minä tavallaan ymmärsin hänen tarpeensa läheisyyteen. Vaikka mieheni asui kanssani linnassa, olin minäkin ollut yksin jo jonkin aikaa. Kyllä minäkin kaipasin läheisyyttä, ymmärrystä ja kaikkea sitä mitä toinen ihminen saattoi mukanaan tuoda. Omalla tavallaan se kuitenkin ällötti minua. Ei niinkään hänen tarpeensa, vaan se mihin yksinäisyys yleensäkin saattoi ihmisen ajaa. Heikkoon ja epätoivoiseen tilaan, jossa teki typeriä ratkaisuja ja säntäili ympäriinsä vailla mitään järkevää päämäärää. Olin huomannut sen myös omalla kohdallani. Järkevistä ihmisistä tuli yllättäen hyvin tyhmiä ja heikkoja. Mitä syvemmälle tunteeseen vajosi, sitä vähäisemmät olivat myöskin kriteerit toiselle ihmiselle. Minulla ei siitä ollut kokemusta, mutta oli täysin loogista ajatella, että sellaisen käytöksen seurauksena saattoi pian löytää itsensä jonkun sellaisen ihmisen viereltä, joka oli aika kaukana ihannekumppanista. Siinä tulisi helposti satuttaneeksi toista ihmistä ja itseään, kun tavoitteet eivät sitten kohtaisikaan. Se tuntui kohtuuttomalta hinnalta maksettavaksi siitä, että sai kokea hetken läheisyyttä. 


"Saat hakea läheisyyttä aivan niin paljon kuin haluat. En minä oikeastaan välitä siitä, eikä se juuri ole minun asiani. Me emme ole minkäänlaisessa romanttisessa suhteessa toisiimme. Sinä teet muiden naisten kanssa mitä haluat, mutta ilmoita minulle, mikäli tunteesi minua kohtaan muuttuvat. Minä en voi tietää sinun tasostasi. Sanasi kun eivät vielä paina kovinkaan paljoa. Tässähän minä sen näen, kuinka käy", selitin todenmukaisesti.


Halusin kyllä uskoa Häntä, mutta se oli varsin vaikeaa. Hän ei kyennyt sanomaan edes, olivatko Hänen omat tunteensa minua kohtaan romantisoituja vai tosia, joten miten voisin luottaa toisen arvostelukykyyn missään muussakaan? Tuntui typerältä luottaa ihmiseen, jolla oli vain sellaiset kortit tarjottavanaan. Pelissä oli vähän liikaa sokeaan luottamukseen.
"Sinä tulet kyllä näkemään, miten asiat ovat, jos vain haluat sitä. Eivät ne toiset merkitse mitään. Voin luvata sen sinulle", Hän vakuutti.
"Sen näemme", totesin, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui välillemme.


Olisin kovasti halunnut sanoa jotain, mutta sanat eivät vain tulleet huuliltani ulos. Sisälleni oli patoutunut niin paljon vihaa, että pelkäsin sanovani jotain aivan hirvittävää, jos avaisin suuni. Niinpä pysyin hiljaa ja katselin lattiaa kiusaantuneena, mutta toisaalta kiehuen raivosta. Toinen katseli minua kummastuneena, muttei myöskään sanonut mitään. Ehkä hän aisti, millainen olo minulla oli. 


"Minun varmaan pitäisi nyt lähteä", toinen totesi hieman vaivautuneena.
"Mene", äyskäisin kulmat koholla.


Sanest choice in this insane worldBeware the beast but enjoy the feast he offers


Hetken Hän vielä katseli minua tutkailevasti, kuin varmistaakseen, kannattiko hänen todella perääntyä. Olin sen verran kyllästynyt koko keskusteluumme, että pyrin olemaan vihjaamatta hiuskarvallanikaan, että haluaisin toisen jäävän. Tavallaan toivoin kyllä, että asiat voisivat olla kuin ennen. Että äskeisen keskustelun voisi pyyhkiä pois. Se ei kuitenkaan olisi ollenkaan viisasta. Oli todella tärkeää, että saisimme nyt aikaa. Hänen ei tarvitsisi nyt olla niin kärsimätön minun suhteeni ja minä näkisin, tarkoittiko hän todella kaikkea mitä sanoi. Lisäksi olin ottanut omat vaaleanpunaiset lasit silmiltäni. Minun oli myönnettävä, että olin itsekin jossain määrin romantisoinut Hänen persoonaansa. Kyseessä ei ollut mikään täydellinen pelastava prinssi, kuten olin jossain syvällä mieleni perukoilla toivonut, vaan ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Olin toki tiedostanut miehessä olevan virheitä, mutta nyt ymmärsin myös sen asian, että Hän saattoi myös satuttaa minua siinä missä kuka tahansa muukin. Ettei minun kannattanut aivan sokeasti uskoa kaikkea sitä, mitä toinen sanoi. 


Saatoin huokaista helpotuksesta Hänen lähtiessään kapuamaan alas tikkaita. Olin jälleen yksin. Hänen läsnäolonsa sekoitti aina päätäni jonkin verran, joten yksinäisyys oli tervetullutta. Saatoin jälleen miettiä asioita realistisemmin, eivätkä tunteeni olleet niin kovasti läsnä. Suoraan sanottuna en olisi jaksanut ajatella asiaa enää ollenkaan, mutta se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka olisin yrittänyt työntää sen pois. Kirottu tilanne. Kirottu mahdollisuus ja pettymys. Pahiten kirosin kuitenkin itseäni, kun olin taas päästänyt unelmani pääni sisällä niin pitkälle. Huolimatta epävarmuudestani, minusta oli ollut todella kaunista, että joku oli omistautunut minulle niin täysin ja uskonut niin hienoksi ihmiseksi. Nyt se kaikki oli viety minulta ja tunsin, että pieni palanen harmautta oli jälleen palannut sydämeeni.


Eyes so bright, seductive lies
Crimson masquerade where I merely played my part


"Eräs vanhoista ystävistäsi on näköjään lähettänyt kirjeen", huikkasi mieheni, joka oli yllättäen ilmestynyt käytävään.
"Vanhoista ystävistäni? Mitä ihmettä? Eihän heistä ole kuulunut aikoihin", hämmästelin.
"Mietin aivan samaa. Onpa kummaa. Kyseessä on se espanjattaren näköinen tyttö, sinun ikäisesi", kumppanini selitti.
Hänen kasvoillaan oli jälleen yllättävän eloisa ilme. Sen näkeminen teki varsin hyvää. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi hakenut postin. Yleensä minä kävin aamunkoiton aikoihin katsomassa luukun, jossa harvoin oli mitään. Nyt monen vuoden jälkeen mieheni oli tehnyt sen ja näytti yllättävän hyväntuuliselta.
"Minun puolestani voit lukea sen minulle, tuskin hän mistään salaisesta näin pitkän hiljaiselon jälkeen kertoo", kehotin epävarman hymyn noustessa huulilleni.


Sanojeni johdosta mies avasi kirjeen varovaisesti kuorestaan, oikoen hieman rypistynyttä kirjeparia. Hänen katseensa alkoi liikkua, ylittäen sanoja, joiden merkityksestä en osannut sanoa mitään. Mieheni katse oli kummallinen niitä lukiessaan ja suoraan sanoen minua hieman pelotti, mistä ihmeestä mahtoi olla kyse.


"Rakas, en haluaisi joutua kertomaan sinulle tätä kaiken tapahtuneen päälle", mies huokaisi,
"mutta sinun ystävättäresi on sairas. Kuolemanvakavasti."