Sivut

perjantai 28. helmikuuta 2014

Leimattujen rujoriimejä

Ei uutta, ei kiehtovaa

Autojen äänet
ne riipaisut ikkunaan
pintaan huurteiseen
säröilyn huokauksia

Kuolleet mielessäni tuskissaan
huutaavat tuntemattoman korvaan
tekotaiteellisesta olemassaolostaan
verkkokalvojensa viiltohaavoista

Ääripääunet

Jos syöt mut elävältä
sä tulet sen huomamaan
kun kaivan tieni salaa
ihoon ja alitajuntaan

Ja kammiot rytmiset, ei enää
ei enää seinät hengitäkään
mutta pienoinen, kai siitä
sinä minua vain kiität

Hymyilethän nyt
sillä rauhaa se on
unta autuasta
kuolemanunikin
ja kehtolaulusi
laulan mä sulle
jos pyydät niin

Verenluovuttaja

Suonissa toisten
virtaa minun eliksiirini
ja kärsii kuivuudestani
kehoni tyhjä, vaillinainen

Punaisia tahroja pienoisia
neuloja vääntyneitä, saastaisia
voi huomata kaupan kulmalla
ja harmailla parkkipaikoilla

Ja tiedän sen
vereni minun
virtaa suonissa muiden
kiertää maailmalla
alla toisten ihojen

Silti osaan vain kumartaa
kalpeudestani kiittää ottajaa
neuloihin teräviin astuessani
rautatabletteja hamutessani

Itke, mutta älä huuda

Itke minulle kaunis kyynel
pullooni, panttilainaamoon
jotta hymyilisi päivän taas onneni
täyttyisi vaatimaton amulettini

Älä tyhjyydestä minua rokota
älä äänettömyydestä karkoita
äläkä kiltti evää
minulta pieniä armolahjoja
sillä kyyneleesi
ne vain
pitävät minut elossa
ne vain
kostuttavat ruumiin kuivan

Älä kiltti turhaan minua soimaa
minähän se maksan ylihintaa

Piraattirohtoja

Purkillinen taikajuomaa
on haltiatädillä tarjota
kumotako se kurkkuun
vai maahan salaa kaataa

Mutta hyi
mitäpä minä ajattelinkaan
vain tuhmat lapset
eivät lahjoja ota vastaan
Sormet ristissä
siis juon litkun karvaan
ja silmän välttäessä
sylkäisen hameenhelmaan

Ja jo hymyilee
haltia aspartaamihuulillaan
ei huomaa
hameenhelman tahraa
eikä vaikutuksen puutetta
ihmettele ollenkaan
vaan poskelle suukottaa
ja katoaa

Niin, en ihmettele ollenkaan
ettei juoma haltian
miltään maistunutkaan


tiistai 11. helmikuuta 2014

Marjaanan helmet

Inflaatiopäivät

Viimeiset nautinnon säikeet
heikko suonistaan rohmuaa
sytyttää itsensä palamaan
päiväksi lyhyeksi
ja kuukauden kituaa

Ei iltoja rakkaudentäyteisiä
ihmiselle kourakaupalla luvata
ei makeita taivaita
kämmenin avoimin ojenneta

Vain päiviään luovuttamalla
voi taivaita aukaista
hetkeksi autuuteen astua
hirvittävällä hinnalla
kärsimyksellä tatuoidulla

Maanpetturina

Tuttuun metsään sidottuna 
väkevillä sydänjuurilla
sammaleen painettuna
mutta muualle tiirailevana

Päiviäni selaan
etukäteen päiväkirjasta
tyhjyyskatseella
kiintymyksen ja kuvotuksen kartasta

Ja muualle vilkaistessani
isken syvemmälle juureni
ja käteni eteenpäin hamuillessa
kynsin, hampain, pidän kiinni maasta

Maasta olen tullut
maaksi pitää minun jälleen tuleman
täällä, ikävässä itseni
harmaudessa kotimaani

Lumikki

Hän on tumma
kuin eebenpuu tukastaan
ja hänen kasvonsa kalpeat
ne valkoisena lumen hohtaa
Mutta Lumikki tämä
ei saleja linnan luuttua
vaan myrkytti äitipuolen
ja mielensä naukkasi arsenikista

Hän ei seisoskele ikkunalla
ei katsele korventunutta valtakuntaa
vaan piilottelee suojassa muurien
linnansa kauneuksiin hukuttautuen

Äitipuolensa peiliä
neitonen tämäkin vartoaa
imartelua siirappista odottaa
muttei peilikään enää
näe kauneutta tuossa ihossa
verellä ja saastalla tahritussa

Niin sokeana ahneudesta
murhautti hän kauneudesta
valtakunnan jokaisen naisen
vanhan, nuoren, soman ja vaivaisen
nähdäkseen peilissä
jälleen kuningattaren

Punaisesta tihkuvaa
kuvaansa vain tuijottaa
ihon kalpean keskeltä
mustista silmäkuopistaan
kun enää ei tarvitse
edes punata huuliaan

Jumalten kosketukset

Aamunkoi, iltahämärä
ovat jumalten armoja
toivomuskaivoja kultaisia
metsässä väsymyksen ja harmauden

Näetkö tuon taian
mystisen loiston kaikaisuudessa
se on hetki, jolloin päivä ja yö
vihdoin saavat toisensa

Ei noita aikoja
ole pitkiä, monia
jäisessä kiertokulussa
elomme mustavalkoisuudessa

Mutta niiden voima
se auttaa jaksamaan
läpi kivikkojen armottomien
ankarien vuorien

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Onttoudessa nauravat pirut

Hukkumisesta

Menetetty inhimillisyys
toivomuskaivosta kuvastuu
palasia hauraita käsissä
ja pelkään, ne tuhkaksi muuttuu

Kaivo, kaivo
täytä minut vedelläsi
tuuli vie pois
kauaksi humisemasta kallosta

Parempi olla täynnä vettä
ailahtelevaa, oikullista
kuin kuunnella kuminaa jatkuvaa
luita kolottavaa

Peilikuvamaailma

Aaltoilevat kuvat seinien
yltyy kirkumislaulu
putoilevat lukot ovien
ja minuus hukkuu

Edessäni seisoo
irvikuvia kaksi
säröileviä, läpikuultavia
kummatkin painajaisia

Pinnalta hopeaiselta
ne katsovat tänään
varjosta valoon
sementtihuulillaan hymyilevät

Tietä etsimässä

Voittajan taival on kapea
täynnä vaaroja satunnaisia
piiloutuneita salaisuuksia
sumuisia soita

Kultaisten peltojen seassa
on kätköissä maahisten onkaloita
sieltä ne purevat jalkoja
kulkijan varomattoman

Lohikäärmeitä taivaalla
tulimeriä syökseviä, häikäiseviä
suuria petoja kukistettavia
siiviltään pudotettavia

Ja petojen jaloissa
lymyää oikukkaita lumoajia
arvoituksia lukevia helvetinkoiria
kuoppiinsa houkuttelevia, petollisia

Sokeaksi saattavat lumota
mutta syvemmältä nousee voima
eivätkä karhunpalvelustaan
ymmärrä poloiset
tienviittaa tarjotessaan

Vahvuuden löytää urhea
heikkoimmasta palastaan
etsiä osaa vaatimattomasta
mielensä pimeimmistä perukoista
jonne velhot, lohikäärmeet katsettaan
eivät ylpeyttään koskaan laskeneetkaan

Kolmiyhteinen

Trigonometria
vaivaa minua
polttaa
polttaa
polttaa
sisuskaluja

Sen voimassa
asuu piilossa toiveenpaloja
jotka syötetty on Iku-Torsolle
sen vatsaa sivaltamalla
löytyy uusia aurinkoja

Mutta onko mitään
kolmion ulkopuolella
Säteen voimasta
ei eletä
kuin kahdeksan minuuttia

Nukkekuningatar

Vain värejä haalistuneita
näet marionettikuningattaren viitalla
pölylaikkuja harmaudessa
hentoja uurteita ihossa

Maksoi maltaita uusista nukeista
piristyksistä hämyisen teatterin
muttei takaisin saanut tulipaloa
jonka koki ensimmäisellä kosketuksella

Liikkeet liian hioutuneita
kaavoihinsa kangistuneita
koneelliseksi koettua
täydellisyysteatteria

Niin kauan istui lavalla
että katsojista viimeinenkin
pakeni ylimaallista loistoa
epäluonnollista, makabeeria

Sillä kuin sisarensa
tunsi valtiatar nukkensa
ja näin narun omaankin
kuninkaalliseen kalloonsa kasvatti

Viimeinen ehtoollinen

Herrojen illalliskutsuilla
ei sijaa ole köyhälle
ei pöydän antimia
haluta sallia
syöpäläisen huulille
kuihtuneille, karheille

Naurua ilmasta
ei korinalla liata
ei kirkkautta haluta pilata
tupakasta köytyneellä korinalla
kielten epävireisten soinnilla

Eikä likaista raatoa
pöytään auta kukaan
Kuka sellaista haluaisikaan
kalmalta haisemaan?
Eihän kurkku kuiva
kuollutta enää paina
eikä nälkä kurniva
voi vatsaa vahingoittaa

Vain kauniilla seurueella
rikkaalla, heleästi nauravalla
tahdotaan ylevästi illastaa
laseja kilistää
ja onnea julistaa

Ei taakse vilkaista
ruttomaata palanutta
jossa kuolleet löntystää
vaivaiset huutaa
ja höyryt lopun sauhuaa