Sivut

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Tänään minun ei pitänyt kirjoittaa


Kuolemako kolkuttaa ovellani?

Kuka nyöritti teräskorsetin liian tiukalle?
Sillä sen luut – voi kuinka ne puristavatkaan
hankaavat vasten sydäntä ja keuhkoja
enkä jaksa löysätä rautalankoja
sillä jo oleminen vie liikaa voimia
joten ehkä vain odotan että henkeni kuluu loppuun
ja kun silmäni sulkeutuvat
voin hymyillä ivallisesti maailmalle

Näpistely on rikos

Tässä maailmassa
rakastaa ja mestauttaa ovat synonyymejä
pirullisille mielille vietteleviä leikkejä
ja valitettavasti
en osaa enää sinuun naulautua
näillä verkkokalvoilla särkyneillä
Siis voin vain sanoillani tarrautua
lauseenpätkillä pettyneillä

Pelkoni kuiskaa
Tänään on liian myöhäistä
Mitä - korjailla syntejä vanhentuneita?
mutten osaa luopua päivistä
jotka muistuttavat eilisestä
ja jos minun rakkauteni ei riitä
miksi tarjoat tuota sormusta?
                                    
Vastaillaanpa viesteihin

Puhelin valittaa
miljoona viestiä
”Kulta pieni, koita jaksaa”
Voi sinua, se aika meni jo vuosia sitten
tänään on vain
tyhjyyskipuja

”Kyllä se siitä”
Tietenkin, jos autat keräämään palaseni
jotka sirottelin ympäri tätä saakelin kaupunkia
Mene puolestani siihen kouluun
hänen kotiinsa – ja omaani
sen huoran uniin
lähetetään sille painajaisia

mutta kaikki se
taitaa olla toiveajattelua

sillä

”Tiedän.”
on kylmä totuus

Onneksi olen selvillä ajatuksistani

Tähän tämä aina menee
kirjoittelen typeriä lauseita sinulle
ja kysyn yhä uudelleen:
Miten minä tästä hyödyn?
sillä ihmiset ovat demoneja
pukeutuneena inhimillisyyden rooliasuihin
enkä halua muodostaa enempää riippuvaisuussuhteita
-       kiitos vain
nykyisissäkin on tarpeeksi

Anteeksi
vittuuntuneena kirjoitan mitä sattuu

Miksi muuten olisin tässä?

Minulla ei ole ymmärrystä kellekään
kaikki mitä puhutte
se on minulle hepreaa
Hei, en minä osaa teitä parantaa!
Mitä te hölmöt oikein kuvittelettekaan?
Katsokaa nyt tätä malliesimerkkiä
joka on sotkeutunut omiin suhdelankoihinsa
Ainut mitä voin teille sanoa 
on
perääntykää
se ei ole sen arvoista

mutta taidan valehdella

torstai 29. maaliskuuta 2012

Epäkunnossa?


Näetkö kolikon arvon sen kiillolta?

Merkitseekö minun arvostukseni
vai olenko vain yksi lantti
miljoonien joukossa
ja jos huudan
kuuletteko huutoni
vai olenko pelkkä mitätön tyttönen
suurmiesten rinnalla?
Kumpi on suurempaa
luovuuteni vai naiseuteni?
Olenko minä kauniit kasvot
vai kaunis sielu?
Ja ennen kaikkea:
saanko taiteilijan tittelin
vasta kasvojeni kuoltua?

Mikään uni ei kestä kauaa

Tärisevät kädet
jumittunut mieli
ja taivaani pudonneet rippeet
odottavat viimeistä tuomiota
Hiljetessämme
seuranamme
on vain kauhu konsanaan
Ne aavekädet
jotka sävelsivät maailmanlopun sinfonian
Ne sävelet
jotka rikkoivat maailmankuvan vanhan
Minä pelkään
että avatessani silmäni
oletkin painajaiseni
mutta onko se sittenkään suurin kauhuni?

Varmuus on illuusiota

Älä koske
piilota kätesi selkäsi taakse
sillä kuoriraukkani
on enää haurasta tomua
liimattuna kokoon ”harhaluuloilla”
Älä valita – en minä erota enää todellisuutta
ja mietin
onko sellaista valhetta olemassa
näiden kaikkien kuvitelmien valtakunnassa
sydäntyynyillä pehmustetussa vankilanpoikasessa

Uusi lauluni kuuroille korville

”Katsokaa tätä puolittaista edustushymyä
ja sanokaa uudelleen
ettette olisi koskaan uskonut minusta
(Se tyttö, oletko nyt aivan varma?)
Katsokaa näitä saastuneita silmiä
ja laulakaa laulu siitä
että maailmassa on toivoa”
Myötätuntoinen katse
huolestuneet kysymykset
-       ne tulevat nauhureista
sillä kyllä minä tiedän, hyvä rouva
että olen teille vain lisäeuro lompakossa
mustetarha papereissa


keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Jos kaikki euforia johtaa häpeään



Huomaisitteko jos katoaisin hetkeksi?

Sinä olet niin kaunis
että kyyneleenikin haluavat luoksesi
ja silmissäsi asuvat seireenit
eivät päästä katsettani harhailemaan
lukitsivat itsensä
Olisitko minun tänään
ei välitetä huomisesta
jätetään maailma
sillä minä ajattelin karata tänään
tuonne vastarannalle
sillä kuulin
että sinä majailet siellä

Kun minusta kasvoi painajainen

Humalluin ihmisistä jälleen liikaa
silmistä jäänsinisistä ja sammalenvihreistä
sieluista vahvoista ja hauraista
lauluista mystisistä ja enkelimäisistä
enkä osaa pysäyttää tätä hulluutta
joka etenee verenkierrossani
valtaa vähitellen jokaisen soluni
murtaen vuosien varrella rakentaman patoni
enkä enää osaa kontrolloida itseäni
samaan tapaan
kuin jälkeen viimeisimmän syntymäni
Älä siis avaa silmiäsi
ja katso
mikä minusta on tullut

Jos vielä tämän kerran

Jos myöntäisin hieman ikävöiväni sinua
saisinko osakseni paheksuvia katseita
ilkeitä kuiskutuksia ja pistäviä katseita
mutta eivät minun ystäväni tuomitse
eivätkä pistä tikkua ristiin
lopettaaksensa kirotun touhuni
kun päästän itseni taas karkaamaan
kielletylle tielle
mutta mikäs siinä
sillä sinä olet ainut aito asia elämässäni
rakas humalani

Vallankumouksellista

Illuusiosuruni
on mielenkiintoista katsottavaa
Iskikö masokismi päälle?
Ihan pikkaisen vain
päivittäisen tuska-annoksen verran
mutta en päästä sitä iholle
sillä mikään ei ole tänään todellista
eikä huomenna
Ehkä tämä filosofiani
ei mestaa minua
giljotiinissa

Kunniasotia

Itsenäisyys on valetta
kuinka vain sen otat
me olemme kaikki riippuvaisia
typeristä elämän ehdoista
luonnonlaeista
ja salaisista fantasioista
joten miksi kummassa
minä häpeäisin
tätä addiktiota
Mutta valitettavasti
kysely ei suuremmin auta
kun päähän on liimattu
veritiara halvoilla timanteilla

Keskustelin mielikuvitusystäväni kanssa

Tämä teksti ei ole missään määrin juonellinen, eikä edes järjellinen. Tämän tarkoituksena on olla alustus tekstille, jonka näköjään lupasin huomenna kirjoittaa. Se tosin ei tule koskaan julkaisuun. Ajattelin vaan käsitellä tänne blogiini sitä, olenko todella valmis kirjoittamaan tekstin, jossa avaan persoonaani oikein kunnolla, ihan suoraan, ilman mitään korulauseita tai vertauskuvia. Joskus tekee ihan hyvää olla ihan kylmän suorapuheinen. Jos olisin kerrankin itselleni rehellinen. Mutta joo, tässä olisi siis hyvin sekava prologi tekstille, jota en koskaan tule julkaisemaan.

***

Onko tuollaisessa hyödyttömässä itsesäälissä kieriskelyssä nyt mitään järkeä?
Ehkä ei, mutta mitä muutakaan tekisin?
Voisit ehkä tehdä elämästäsi omanlaistasi. Idiootti, kaikki on kiinni sinusta itsestäsi.
Eikä ole.
On, loppujen lopuksi se on niin ja sinä tiedät sen.
Mutta kun se sattuu.
Totta perkeleessä se sattuu. Sun pitäisi opetella kestämään vähän enemmän kipua. Olet liian herkkä.
En oikeastaan. Tästä herkkyydestä on mulle suuresti hyötyä muutamassa asiassa.
Laskelmoiva Milla?
Taiteilija-Milla
Niinpä tietysti.
Mitä sinä nyt tuolla tarkoitat?
Sitä mitä kuulet nykyään aika usein.
Viittaat siihen, etten voi pistää asioita aina taiteellisuuteni piikkiin?
Siihen nimenomaan. Ihmiset on ihan kypsyneitä suhun.
Onpas yllätys.
Etkä tee asialle mitään?
En mä voi persoonaani muuttaa. Se on voi voi jos joku ei kestä.
Ollaanpa sitä nyt kovaa.
That's me.
Sä valehtelet itsellesi jälleen.
En minä tiedä mitkä osat persoonassani ovat totta ja mitkä harhaa.
Kaikki on harhaa. Ei mitään todellisuutta olekaan.
Mä tulen hulluksi jos ajattelen noin.
Saisit uusia näkökulmia tarkkailla asioita.
Ehkäpä, mutta onko se sen arvoista?
Sittenpähän näkisit.
Miksi tässä elämässä mikään ei olla varmaa?
Koska tämä on elämää. Joudut ottamaan riskejä.
Se on väärin. Jos me eletään vain kerran niin olisi aika julmaa laittaa meidät epäonnistumaan.
Taas sä puhut kuin joku muu päättäisi sun elämästä. Tuo sun kohtalonuskosi alkaa olla jo aika lapsellista. Yritä jo herätä, Milla-rakas. Kaikki on sun omissa käsissäsi.
Mä voisin hautautua jonnekin.
Niinpä tietysti. Et sinä osaakaan muuta kuin paeta.
Muhun on sattunut jo liikaa.
Ihmiset ovat selvinneet pahemmastakin. Sä et ole kokenut vielä mitään.
Mä en ole samanlainen kuin muut.
Et niin, sä olet säälittävä ristiriitainen paska.
Taiteilija.
Älä taas vedä tuota juttua överiksi. Se ei ole mikään vamma, joka oikeuttaisi sinua käyttäytymään kuin joku kakara.
Mm. Miksi mä edes kirjoitan tätä paskaa?
Koska se ehkä auttaa sinua järjestämään ajatuksiasi.
Niinkö luulet? Musta tuntuu ettei tästä ole mitään apua. Enkä mä voi käsitellä syvimpiä kerroksia kuitenkaan, kun tämä nyt sattuu menemään julkaisuun.
No käsitellään sitten tässä uloimmat ja ne sisimmät vaikka siihen ihanaan Poe-vihkoon, jota pääset viimein täyttämään vanhan runokirjan lopuessa.
Jep, enää kolme sivua.
Jätit kommentoimatta olennaisinta.
Mm. Joku voi nähdä sen tekstin. Jos vaikka Vili sattuisi penkomaan mun tavaroita. Siinähän riemu repeisi.
Ei Viliä sun runokirjasi kiinnosta, tiedät sen varsin hyvin. Se vaan yrittää etsiä suklaata tai jotain vastaavaa. Sä yrität vaan, ettet sun tarvitsisi kirjoittaa niitä asioita.
Kyllä mä haluan kirjoittaa niistä.
Kuullostaa jo paremmalle.
Mutta mua pelottaa.
On syytäkin. Ties mitä karmeuksia sun ajatussyövereistä paljastuukaan.
Niin. Eli onko mun pakko?
On. Sä et enää kestä noiden ajatustesi kanssa. Ne vaan pyörii, pyörii ja pyörii sun päässä, etkä saa niitä purettua mihinkään.
Enkö mä voisi vaan puhua jollekulle?
Kelle?
No öö.
Niin Milla, nämä asiat on sellaisia, ettet voi puhua niistä yhtään kellekään. Se voi kostautua sulle myöhemmin ja tiedät sen.
Rupee menemään jo niihin sisimpiin kerroksiin.
Sä olet raivostuttava.
Mä tiedän sen.
Etkä sä tee sillekään mitään.
No en jaksa.
Sä olet laiska.
... ja saamaton. Mä tiedän sen. Eikä se oikeastaan haittaa mua.
Olisi syytä.
No älä nyt viitsi.
Mene nyt vielä viiltämään ranteet auki niin tuo sun angstisi pääsee oikein täysiin mittoihinsa.
En mä ajatellut. En hyödy siitä mitenkään.
Nyt puhut oikein.
Alkaa kuullostamaan huolestuttavalta.
Sun elämäs alkaa kuullostamaan huolestuttavalta.
Helppo sun on sanoa.
Mä en voi muuta kuin nauraa sulle ja sun toteutumattomille unelmillesi. Muistatko millainen sä halusit olla vielä muutama vuosi sitten?
Kaikkea mitä mä en halua olla tänään.
Niin ja se on ihan hyvä. Ei sua ole tehty sellaiseen. Sut on tehty elämään sossun rahoilla ja itkemään kurjaa kohtaloasi.
Sun ääni kuuluu aina vain hiljempaa.
Mä olen huomannut sen. Toisinaan sä et tunnu kuulevan mua enää ollenkaan.
Jep.
Etenkään sen yhden asian suhteen.
Mä taidan tietää mistä puhut, mutta se ei kuulu uloimpiin kerroksiin.
Sä haluat purkaa sen asian nyt.
Tai sitten en.
Milloin sä muka sitten voit? Menet pian liikkatunnille ja sitten menet Janille yöksi. Tuskin rupeat kirjoittamaan siitä asiasta Janilla, vai mitä luulet?
Enpä taida.
Niin, sitähän minäkin.
Mutta en voi käsitellä sitä tässäkään.
Ehkä sä et sitten käsittele. Mutta käsittelet sen asian viimeistään huomenna, sovitaanko näin?
Meillä on diili.

Ne ovat minun naruni - älkää vedelkö niistä

Tämän illan harha

Onnellisuus on illuusiota
mutta mikä tässä maailmassa ei olisi
Olenko tänään vapaa itsestäni
Kahleköynnösruusuistani
Olenko vankikarkuri?
Minä taidan tietää
mikä siinä on kaunista
ja ei - en voi estää itseäni tuntemasta
tätä jauhamaani addiktiota
unimaailman kaikukuvia

Kosketa minua

Valoni sokaisevat minut
tappavat loistollaan
kun istun köytettynä sähköpylväässä
(En edes valita)
Älä ole lähellä
Älä kaukana
Huudan itselleni
hauraina ajatuksina
Entä ikuiset valokuvatoiveeni
Ne sanovat:
Älä tyttö luovuta

Kuinka monta kauneutta löydät?

Rakkaus on peilikuva
joka heijastaa itseäni
omia pieniä lohtujani
ja olen
saavuttamaton
rajaton
olematon
Enkä todella usko
että minusta on mitään jäljellä
kun loppuvat
tunnustusten takertumisleikit

Pitäisikö peilejä pelätä?

Jos joskus olin demoninlainen
tänään olen Saatana
haikeana siinä suuruudessa
joka koskee jokaisen syntejä
(vanhentuneita?)
Ketä tänään ihannoin?
Itseänikö vain?
Minuuteni peilikuvaa

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Yritäpä määrittää kaavoja epävakaudelle

Taivaallinen valo?

Menneinä päivinäni
luulin luopuneeni paljosta
mutta eihän se ole samanlaista
kun ei ymmärrä vankilaansa
ja saa paljon vastinetta

Tänään edessäni on enemmän
mutta luopuminen tappaa minut
ratkoo sydämen verisuonista
ja jättää kuivumaan ikäväänsä
Kertokaa minulle
miten voin pelastaa itseni
enkelitulilta

Kun tunteeni ja järkeni eivät pelaa yhteen

Pienet punahilkat
juoksevat kilpaa toisiaan potkien
minun hermoradoillani
ja minä tuijotan sinua hiljaisuudessa
tukahdutetussa raivossa
Enkä saa tälle epäuskonaurulle loppua
sillä on jo liian myöhäistä

Illuusiota

Kuka minua pitää pystyssä
jos haluan itse tipahtaa
vahingossa tai tahallaan
ei siinä ole eroa suurtakaan
kun enkelit ja demonit pitävät neuvonpitoa
arvailevat hyppäänkö tänään vai huomenna

Takaraivossa

Tyhjyys jäädyttää minut
lumidemonit syyttävät itsensä laiminlyömisestä
Uskoisinko kuiskeita
sillä ovathan ne kuitenkin vain paholaisia
ja todennäköisesti haluavat johdattaa minut paleltumasta
helvetin tuleen

Tunteet vallankahvassa

Olen pahasti kipeä
elämän jokaisella osa-alueella
mutta väsymykseni vie kyvyn välittää
ja olen kuin muka boheemin elokuvan päähenkilö
joka tosin taisi eksyä hieman väärille raiteille
omassa itsessään

Vain omillani

Huomaan kirjoittavani liikaa itsestäni
Narsisti
Ei, en
sano mitä haluat
sillä sinä et voi määrätä tahtiani
tällä muhkuraisella tielläni
Enkä osaa enää puhua
sinun huulillasi

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kulkevatko luodit tyhjyydessä?

Hmm... Lafiannan persoona on tässä tekstissä aika erilainen kuin esimerkiksi tuossa Sisarrakkautta- novellissa. Ehkä annan sen itselleni anteeksi, kun olen kuitenkin vasta kehittelyvaiheessa. Te saatte tuomita, jos haluatte.

***

Aterimet kilisivät ja juopuneet nauroivat. Ruoan lämmin tuoksu ympäröi itse kunkin ja kuohujuoma laseissa kupli kutsuvasti. Harkitsin ottavani vielä yhden lasillisen. Tuskin se ketään tappaisi. Aviopuolisokin oli juonut jo lukemattoman määrän, joten tuskin hänelläkään olisi asiaan valittamista. Sitä paitsi Armelin tuuli oli poikkeuksellisen hyvä. Kaikki sujuisi varmasti oikein mallikkaasti.

”Lafianna, kaulakorusi on aivan upea! En yleensä välitä meripihkakoruista, mutta tuo sinun on kieltämättä hyvin houkuttelevan näköinen”, rouva Jalila kehui.
”Suuret kiitokset, minäkin pidän teidän korustanne suuresti”, vastasin hymyillen väkinäisesti.

Todellisuudessa rouva Jalilan vaaleanpunainen kivikasa oli minusta täysin mauton, mutta muodon vuoksi sallin rouvalle kunnian kehuistani. Muutama neiti pöydässä peitti tirskahduksen ja minun täytyi myöntää, että kommentti oli myös tarkoitettu huvittamaan. Ei kai ollut pahasta nauraa hieman mokoman typerystädin kustannuksella?

”Oletteko huomanneet minkä järkyttävän määrän kultaa ja timantteja Ousseavirren valtiaan rakastajatar kantaa? Tiedättehän, se uusi ilmestys pitkillä violetinsävyisillä hiuksilla ja pistävillä silmillä?” rouva kiirehti juoruamaan. Kaikki tiesivät sen olevan yksi hänen suosikkiharrastuksistaan, mutta kukaan ei pistänyt pahakseen. Toisinaan ylimysakan puheista sai irti jotain hyödyllistäkin.

”Tiedän, kenestä puhut. Hänellä on tosiaan varsin paljon arvokkaankin oloisia koruja. Ihmettelen, miten Ousseavirren Brennus kustantaa hänelle sellaisia nyt, kun kasvu on ollut vähäistä. Jotkut hänen ihmisistään jopa näkevät nälkää”, kuittasin.
”Huhutaankin, ettei Brennus olisi nuoren neidin ainut ylhäinen rakastaja. Sanotaan, että myös Cadvalader Norremitore olisi langennut hänen pauloihinsa.”

Yllättyneet henkäykset valtasivat salin ja kahdet kasvot olivat jähmettyneet ilmeettömiksi. Toiset pelosta, toiset silkasta vihasta. Aviomieheni oli iskenyt juomalasinsa pöytään hieman turhan lujaa, mutta kukaan minun lisäkseni ei huomannut sitä.

Cadvalader Norremitore oli mies, johon olin ollut täysin hullaantunut vielä jokin aika sitten. Olin pitänyt miestä suorastaan upeana, enkä ollut osannut vastustaa kiusausta toisen tarjotessa minulle avaimia makuukammariinsa. Aviomieheni ei hyväksynyt rakastajia, mutta olin luullut pystyväni peittämään jälkeni. Olin väärässä. Armelilla oli tarkkailijoita, jotka seurasivat minua, minne ikinä meninkin. Ei ollut kerjennyt kulua kuin muutama päivä kiellettyä suhdetta ja Armel jo tiesi.

”Cadvalader Norremitore… Hän on kyllä todellinen naistenmies. Säälin suuresti niitä miesraukkoja, joiden vaimot lankeavat häneen. Harvalla ylhäisemmälläkään olisi viehätysvoimaa häntä vastaan”, totesi puolestaan Clanae Dwynrea.
”Minä en pidä Norremitorea kovinkaan erikoisena. Mutta suonette anteeksi, minusta tuntuu, että annoin Danalle väärät ohjeet leninkieni järjestelemiseksi. Minun on siis poistuttava hetkeksi”, totesin ja pikkupirujen riehuessa vatsassani riensin pois salista.

Olin varma, että antaisin ylen pöytäpuheiden vuoksi, sillä tiesin, ettei keskustelu jäisi siihen. Saisin varmasti kuulla siitä vielä Armelilta. Hän etsisi minut käsiinsä joko saman tien tai myöhemmin ja saisin jälleen kuulla kunnian teostani. Tiesin sen jo etukäteen. Hän ei voinut antaa anteeksi. Ei, vaikka en ollut tehnyt elettäkään toiseen mieheen koskeakseni pitkiin aikoihin.

Saavuttuani omaan huoneeseeni lysähdin lattialle, sillä voimani eivät riittäneet pitämään minua pystyssä. Pelkäsin sen taas alkavan pian. Tiesin sen alkavan. Se oli ehkä vain sekunneista kiinni. Tai sitten tunneista. Oli mahdoton sanoa, lähtisikö Armel perääni vai odottaisiko vieraiden lähtöä. Toivoin suuresti, että hän pelkäisi puheita ja jäisi saliin, mutta kekseliäänä miehenä puolisoni saattaisi kyllä kehitellä jonkinlaisen selityksen äkilliselle lähdölleen.

Sydämeni tuntui räjähtävän paineen alla. Pelkäsin tosissani menettäväni tajuntani, jos en saisi hallituksi itseäni. Paniikki hakkasi päässäni hetki hetkeltä voimakkaampana ja olin varma, että pian se saisi minusta todella vallan. Iskisi lattiaan, lävistäsi nauloillaan ja tyhjentäisi keuhkot siinä samalla.

Ovi narahti enkä kyennyt katsomaan tulijaan. Silmäni olivat täynnä pelkoa, enkä halunnut paljastaa sitä, sillä aistin ilmapiirin jäiseksi. Pelkoni vain hyödynnettäisiin, sitä ruokittaisiin ja lopulta raiskattaisiin ivallisesti nauraen. Mietin jo etukäteen, kuinka kestäisin sen. Jokainen minuutti tuntui loputtomalta kidutukselta ja minä olin niin väsynyt. Tuntui helpommalta vaihtoehdolta avata makuuhuoneen suuret ikkunat ja syöksyä alas tyhjyyteen kuin kestää se helvetti.

”Varmasti nautit äskeisestä keskustelusta hyvin paljon”, aviopuolisoni ääni totesi viileän rauhallisena oven naksahdettua jälleen kiinni.
”Armel, sinä tiedät, etten nauttinut, sinä tiedät – ”
”Minä en tiedä mitään sinun suhteesi, Lafianna. Paitsi sen, että sinä olet typerin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.”
”Armel…”, kuiskasin nyyhkytys kurkussani. Sydämen tahti vain yltyi.
”Sinun on turha selitellä, se ei korjaa mitään. Enkä minä edes usko sinua. Tiedätkö, minä olen miettinyt, että sinä varmastikin suunnittelit karata sen niljakkeen kanssa. Varmasti olisit nöyryyttänyt minua hieman lisää, ellen olisi pistänyt sille pistettä.”

Olin hiljaa, sillä en tiennyt mitä sanoa. Hetkellinen huuma Cadvaladerista oli kyllä ollut voimakas, mutten uskonut, että se olisi johtanut todella sille tasolle, että olisin hyvästellyt Armelin lopullisesti ja lähtenyt toisen miehen matkaan. Olisin kyllä itsekin ymmärtänyt todelliset tunteeni ennen sitä. Armelia minä todella rakastin kaikkien ihastusteni ylitse.

”Sinä olet kyllä pahin lutka, johon olen törmännyt, Lafianna. Yksi halpa huora. Tiedätkö, voisin ottaa eron sinusta lopullisesti. Sittenhän saisit itsellesi sopivan yhteiskunnallisen aseman häpeän riivaamana. Se sopisi sinulle loistavasti. Kukaan ei ainakaan yllättyisi tulevista tempuistasi. Saisit tehdä kehollasi ihan mitä ikinä haluat.”
”Ei, Armel, sinä tiedät, etten halua sellaista. Sinä tiedät miten pahoillani olen ja että jokainen päivä kadun tekoani. Jos vain voisin perua sen, niin peruisin. Mutta en voi. Rakas, meidän täytyy keskittyä tulevaan, meidän täytyy saada tuo asia päästäsi. Me voimme olla enemmän kuin nyt. Voimme yhä olla kaikkien kaunein pari ja saada muut kadehtimaan meitä. Me kuulumme yhteen, minä tiedän sen nyt”, itkin ja tunsin voimieni pian jättävän minut.
”Narttu. Luuletko sinä todella, että se menee enää niin? Minä olin valmis antamaan sinulle kaiken. Mutta sinä petit minut. Sinun silmäsi ovat nyt tahratut. Näen niissä enää sen lian, jonka se mies jätti jälkeensä. Sinä et ole enää minun puhdas keijuni. Sinä olet langennut ja sinusta on tullut pahimman luokan demoni.”
”Ei, ei – sinä et voi tarkoittaa tuota. S-sinä tiedät miten minä sinua rakastan. Tiedät, miten kadun.”

Paine oli kasvanut liian suureksi ja jouduin puristamaan päätäni käsilläni. Tuntui kuin se ei olisi muuten pysynyt koossa siinä kamalassa tilanteessa. Ahdistus hakkasi sisälläni niin monenlaisin nuotein, että tuntui, kuin olisin tukehtunut niihin. Tällaiset tilanteet, ne hirttivät sydämeni ja suolestivat minut elävältä. Mieleni alkoi horjua ja raajani murtua. Enää yksi sana ja se kaikki hajoaisi käsiini. En kestänyt enää. Kyyneleet valuivat jo vuolaana ja käteni tärisivät kuin pahasti sairaalla. Pian se tapahtuisi. Hajoaisin palasiksi siinä enkä enää korjaantuisi.

”Sinä olet arvoton. Sinussa ei ole mitään ja tiedät sen itsekin”, Armel totesi kuin minkä tahansa arkisen asian, mutta antaen sanoille sellaisen painon, että sisälläni raksahti jokin rikki.
”Minä en kestä, Armel, minä en jaksa. En jaksa enää p-puhua, minuun sattuu. Sinä lupasit, että tämä olisi ohitse, ettei enää –”
”Ole hiljaa. Minä en jaksa kuunnella sinua”, Armel huusi ja sai minut säpsähtämään.

Yritin epätoivoisesti nousta lähteäkseni, sillä tuntui, etten enää kestänyt sitä riivausta. Tiesin, että se kaikki oli omaa syytäni, mutten jaksanut taistella enää kipua vastaan. Halusin vajota ja ensimmäistä kertaa elämässäni tahdoin todella piiloutua pois valokeilasta. Tämä näytelmä oli mennyt liian pitkälle ja halusin jo vaihtaa näyttämöä. Kadonneet voimani kuitenkin pysäyttivät minut heti alkuunsa.

”Mihin sinä luulet meneväsi?” Armel ärähti saaden minut jälleen säpsähtämään.
”Minä – minä en tiedä. Minä haluan pois, Armel, minä haluan kadota. En jaksa enää”, sain sanotuksi, vaikkakin hyvin vaivalloisesti.
”Taas se alkaa. Sinä et voi aina paeta tekojesi seurauksia. Kyllä sinä vaan keikistelet muille miehille minkä kerkeät ja menit pidemmällekin, mutta kun sinun täytyisi vastata tekemisistäsi, haluat kadota. Sinä olet säälittävä.”

Tunteet kasvoivat jälleen uusiin ulottuvuuksiin, enkä enää hallinnut itseäni. Takaraivossani hakkasi vain ajatus: pois pois pois, millä tavalla vain, kunhan saisin unohtaa. Halusin vapaaksi näistä tunnekahleista, irti kasaantuvasta syyllisyydestä.

Hetkellinen hulluus koitti ja löysin itseni avoimelta ikkunalta. Pudotusta alas oli sen verran, ettei hyppääminen olisi sattunut. Vaikka samapa tuo, kunhan se toinen kipu lakkaisi jyskyttämästä rinnassani. Kamalin ahdistus ja suurin vitsaus, jonkalaista en ollut aikaisemmin edes kuvitellut voivan olla mahdollista tuntea.

Viileä ilma selvensi ajatuksiani hieman ja vielä hetken päästä ymmärsin yhä seisovani siinä, askeleen päässä lopusta. Armel istui hiljaisen tyynesti paikallaan tarkkaillen minua julman pistävällä katseellaan. Sillä katseella, jota en tuntenut omakseni. Se oli jotain muuta kuin minun mieheni katse. Se oli se, joka kertoi välinpitämättömyydestä ja julmuudesta. Se oli se, joka antaisi minun hypätä.

”Minä en enää lähde mukaan noihin temppuihisi. Et sinä hyppää, me tiedämme sen molemmat. Saatat roikkua siinä tunnin tai pari jahkaillen, ottaisitko sen askeleen vai et, muttet kumminkaan ota. Sinä haluat päästä takaisin huoraamaan, et sinä vielä halua kuolla.”
”Armel ei – minä olen niin loppu, minä minä… En minä voi tehdä sitä”, huudahdin purskahtaen itkuun.

Rohkeuteni loppui kesken. Se ei ollut tarpeeksi vahva viimeisen askelen ottamiseen ja siksi tunsinkin hävinneeni pelin. Jäin kitumaan siihen helvettiin vielä ainakin seuraavaan kertaan asti. Ehkä silloin uskaltaisin heittäytyä tuntemattomaan ja löytää ulospääsytieni. Toistaiseksi minussa oli vielä liikaa turhaa toivoa jäljellä.

”Oliko tuossa mitään järkeä taaskaan?” Armel huokaisi kyllästyneenä.
”Ei ollut, minä tiedän sen”, vastasin luovuttaneena. Armelille olisi turha yrittääkään selittää. Etenkään silloin, kun hän oli tuossa tilassa.

”Tiedätkö, voisin tapattaa sen rakastajasi. Oikeastaan voisin surmata hänet itse, se tuntuisi paljon paremmalle. Ensin tosin kiduttaisin häntä vuosien ajan. Leikkaisin siitä elukasta joka päivä pienen palan irti ja syöttäisin sille itselleen, että se pysyisi hengissä. Mikä autuuden tunne siitä seuraisikaan!” puoliso selitti mania katseessaan.
”Armel, minua oksettaa, ole kiltti –”
”Ai sinua oksettaa? Mitä, onko se iljetys sinulle yhä niin rakas?”
”Minä vain – sinä kuvailet niin tarkasti, että alan voida pahoin”, huokaisin voipuneena. Tunsin, että pian nukahtaisin siihen paikkaan. En tuntunut olevan enää yhtään samassa maailmassa keskustelukumppanini kanssa vaan uupumuksen johdosta livuin yhä kauemmaksi makuuhuoneestamme. Hulluus oli kuluttanut minut loppuun.

”Mutta sen jälkeen, kun olisin Norremitoren surmannut, minun olisi lähdettävä itsekin. En ansaitsisi enää elää tuollaisen hirmuteon jälkeen.”
”Ei, Armel, älä –!”
”Hiljaa! Minä puhun nyt.”

Järkytys oli saanut minusta vallan. Olin aina tiennyt, että mielessään Armel suunnitteli vaikka minkälaisia kivuliaita tapoja surmata Norremitore, mutta näin pitkälle en ajatellut hänen menneen ajatuksissaan. Vaikutti siltä kuin hän olisi vakavasti harkinnut jokaista ajatusta. Sen näki hänen katseestaankin. Silmät eivät leiskuneet kuin tunnekuohun vallassa olevalla, vaan ne kuvastivat pelkästään tyyntä päättäväisyyttä.

”Miltä se sinusta tuntuisi? Se, että olisit aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman? Varmasti oikein mahtavalta. Tavallaanhan se olisi sinulle suuren luokan tunnustus. Ajattele, kaksi ihmistä kuolisi sinun takiasi. Eikö se tekisi sinusta erittäin merkittävän henkilön?”

Lysähdin maahan, enkä tuntenut enää mitään. Mieleni oli täysin tyhjä ja tunsin oloni kuin kuolleeksi. Vastausta en koskaan saanut aikaiseksi, sillä olin jo jossain aivan muualla, toisissa elämissäni, joihin Armel ei koskaan pääsisi sanoillaan.

Hän taisi tietää sen sillä sanaakaan sanomatta nousi ylös nojatuolistaan ja käveli ylitseni, ulos ovesta välittämättä lainkaan sen hetkisestä kunnostani.


***


Myöhemmin yöllä heräsin sängystäni, jonne joku palvelustytöistä oli minut oletettavasti kantanut. Paniikki oli laskenut, mutta tyhjyys oli jäänyt jyskyttämään päähäni ja mietin, kuinka monta päivää vielä kestäisin.

Kauhukseni kuulin ovelta jälleen tutut askelet. Armel oli tulossa nukkumaan. Tunsin tärinän taas valtaavan kehoni ja ajatukseni karkasivat väkisinkin tarpeeseen poistua huoneesta. Olin varma, etten enää kestäisi toista samanlaista keskustelua. Tällä kertaa minä todella hyppäisin.

”Lafianna rakas, oletko sinä siellä?” kuiskasi myötätuntoinen ääni.
”A-Armel? Olenhan minä, tosin ajattelin nukkua, mikäli et pistä pahaksesi”, selitin pelästyneenä.

Ovi avautui ja mieheni astui sisään olemus varsin lysähtäneenä. Hän vaikutti täysin eri ihmiseltä kuin silloin, kun viimeksi näin hänet. Kaikki välinpitämättömyys ja viileys oli karissut olemuksesta ja tilalle oli vaihtunut uupunut masentuneisuus. Tuo olento voitti säälini ja myötätuntoni. Se oli kuin raunio siitä miehestä, johon olin joskus rakastunut. Kaikkea muuta kuin se toinen, joka oli äsken viettänyt hirvittävän hetken seurassani.

”Minä – minä rakastan sinua ja olen niin pahoillani. Olin sinulle kammottava. Minä ymmärrän hyvin, jos et halua minua enää samaan sänkyyn kanssasi, jos haluat muuttaa tämän suhteen vain nimelliseksi. Minä olen niin pahoillani, enkä ymmärrä kuin saatoin jälleen olla niin julma sinua kohtaan.”
”Tule tänne rakas”, kuiskasin toisaalta loputtoman surullisena, toisaalta suuren onnen vallassa siitä, että olin saanut mieheni edes jossain määrin takaisin.
”Kuinka minä voin hyvittää tämän sinulle? Minun on pakko saada tehdä jotain.”
”Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Minä annan anteeksi.”

Kuten aina ennenkin, kuiskasi julma ääni alitajunnan pohjalta.

”Lafianna, minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua, Armel”, kuiskasin ja vedin miehen vasten itseäni.

Ulkopuolinen olisi sanonut yön olleen täynnä rakkautta ja anteeksiantoa, mutta se jokin sisälläni raksahtanut ei enää asettunut paikoilleen. Sitä eivät parantaneet hellimmätkään suudelmat tai kosketukset. Luodinreikä oli jäänyt keskelle rintaa ja siitä tuuli ikävästi lävitse, vaikka teeskentelin ruusuista avioelämää puristaen viimeisetkin riippeet itsestäni yrittämiseen. Kuinka kauan voin elää reikä sydämessä, mietin yhä tänä päivänäkin. Kuinka kauan kestää ennen kuin menehdyn verenhukkaan vai odottaa huomisessa päivässä kenties siisti, kivuton kuolema?

Kuinka moneen osaan voin itseni jakaa?


Luovutusvoitto

Rattaiden pyöriessä
nyökyttelen hiljaisuudessa
Sano mitä teen
Kerro kuinka toimia
kuinka polvistua
ja kumartaa syvään
sillä sekin on parempi
kuin maata muta-alustalla
rukoillen viikatemiestä
sekunti ennen heräämistäni

Kuolemantuomiota

Pahat sanat itkevät minussa
janoavat kuolemaani
vaikka suu ylistää rakkautta
on sisällä ammottava tyhjyys
joka jättämättä tilaa muulle
uskottelee itselleen
että paranee
Mutta meneekö se niin?
Vai ovatko tunteet kroonisia?
Oveen naulattuja nimitauluja
jotka poraavat koukkunsa syvälle lihaani
ja siihen toiseen
pelottavaan mustuuteen

Mitä pidät tästä naamiostani?

Riippuvaisuus
sitä on kivuliasta tunnustaa
tyhjille seinillekään
kalvenneille valokuville
joista tuijottaa se lapsi
jolle toisinaan puhun
edelleen
vaikka kuolema korjasi
jo monta vuotta sitten
Elämä koostuu koukkusuhteista
tuolloin ja nyt
noudatamme samaa kaavaa
vaikka tänään muka olemme
niin helvetin itsenäisiä
ja yksilöllisyys pursuaa korvistamme
  
Ivanauruni suloinen

Tunteeni ovat muualla
eivät kanssani tänään
Säästyäksemme nyrkkitappeluilta
teimme sopimuksen
Olkoot missä ovat
minä odotan täällä
sillä uskon niiden palaavan
pian
häntä koipien välissä
kun maailma ei muutu ruusuiseksi
vaikka miten heittelisi terälehtiä

Idiootit
saavat vain syytteen
roskaamisesta

Kuka kiusaa tajuntaani


Jos tämä hulluus ei lopu, minä lopun

Kehoni kultaiset tuet
ovat jättäneet minut oman onneni nojaan
sillä pyysin niitä hylkäämään
rypemättä hyvästeissään
ja kun otan ensimmäiset askeleeni rullatuolitta
älä ota vastaan
kun kaadun

Älä

Leikitään tyhmää
Kysellään itsestäänselvyyksiä
ja pudistellaan päitä
sillä typerys on se
joka ei ymmärrä
että seuraus tälle kaikelle
on vain yksi suuri katastrofi
joka jyllää itse kunkin päässä
vieden viimeisetkin hivenet järjellisyydestä
ja ristiinnauliten
kummankin onnenrippeet

Kuinka monessa todellisuudessa voin elää?

Lasin läpi
on kaunista katsella maailmaa
kun kosketus sattuu
enkä rampana osaa kävellä
ja äänihuulenikin ovat vaurioituneet
enkä voi huutaa kuin sen verran
että surullisimmat lauseeni
itkevät paperille

Peilissä kaikki näytti kauniimmalta

Eivätkä tätä puutetta korjaa kauneusunet

Kumoamme loukkauksen toisella
Mikä loistava logiikka!
Annetaan sille aplodit
sillä kaikki kaunis kuolee aikanaan
ainakin painajaissaduissa
joita satelee ympärilleni
kuin miljoonien orpojen kyyneliä
kuin minun peilikuvamuistojani

Sinä teit minusta sellaisen

Kaunis kokonaisuutena
mutta säröjä menneisyydessä
Ei, en unohda sanaa
Arvoton
Enkä
Huora
Enkä
Jako
Ne syövät minun sisintäni
vievät sydämen pantikseen
Ne jättävät minuun mustuneen tupakanjäljen
jokainen helvetinmerkki
ja vaikka otit minut omaksesi eilen
vaikka hivelin anteeksiannolla vartaloasi
ja tunsin sinut itsessäni
huusi joku silti korvaani
Arvoton

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Mielipuolen ensiaskeleet


Niin kuollut kuin kuopattukin

Syön tyhjiä sanoja aamupalaksi
ja maistan pilaantuneen puun
Parasta ennen taisi mennä eilen
Mutta kuka helvetti säilyttää pilaantuneita tuotteita?
(Minä)
siksipä oksennan viimeisen kerran
ja suljen bioastian

 Ehkä minä tarvitsen kahleita

Mielipuolinaurua
jos vähän
vain hieman
päästäisin itseäni vapaaksi
kalpeaan ulkomaailmaan
Löysäisin talutushihnaa
ja pakkopaitaa
mutta jos karkaan kokonaan
käytän sinuun sahaa ja arsenikkia
sillä söin barbinukkeni
ja ne ovat nyt vallan iloisia
mustassa vatsahapossa

Minua et voi rikkoa – tein sen jo itse

Pienet koukut sielussani kikattavat
kipua yllyttäen rakastavat
ja ne sanovat
pistäytyneensä pidemmäksi aikaa
Uskoinko, että irrottaminen koskee?
Hetkellinen helvetti korjaa pitkän kiirastulen
Puhdistautuminen – ja pah
Uskonko minä edes?
-       Miksi vielä viivyttelen?
Nopeasti
revin irti
jokaisen
vitun
kuolleen
unelmanpalasen

Kuka nyt nauraa?

Missä yövyn tänään?

Sänkyni alla demoni
laskee sekunteja yöhön
siihen hetkeen kun pahaa aavistamatta
suljen silmäni siltä
ja totuudelta

Eilen se kahlitsi sänkyyn
omisti väkivalloin
Kiduttaen raapi kynsillään
punaisilla helvetinliekeillään
kirjoitti verelläni
omalla kädelläni

Mutta tänään olen valmiina
kun saapuu teurastaja
pilkkakirveellään iskee sänkyyni
mutta vain yllättyäkseen
sen autuaaseen hiljaisuuteen
ammottavaan tyhjyyteen

Kulta
sinä et koskaan maksanut minulle
 

Turhautuneisuushuutoja


Lukkoni ovat rikki

Toivoni ympäröi minut
sirpaleina lattialla
Olen niin tyhjä
ja täysi
etten saa suustani sanoja ulos
kun ihmiset haluavat
kuka minkäkin osan minusta
ja jos en anna vapaaehtoisesti
ne ottavat väkisin
Enkä minä avuttomuudessani osaa anoa
kuin murskatuimman oljenkorren

Auta

Arsenikkia huulilla

Mietin onko minussa mitään
jota et voisi viedä
Kaipauspirut ovat soluttautuneet mieleeni
toimivat vasten parempaa tietoani
ja meidän ankkurilla yhdistetyt sydämemme
hakkaavat eri tahtiin
mutta sinä olet kaivautunut niin sisälle minuun
etten enää voi poistaa sinua
ja jälleen piikitän itseeni
uuden annoksen riippuvuutta

Enkä enää itsekään usko itseäni

Miksi sanon mitään
kun huuleni kylvävät turmiota
suuntaan ja toiseen
ja tahtoisin vain paeta
näitä iänikuisia railoja sielussa
Enkä tänään osaa kirjoittaa tunteistani
En kokonaisena
sillä tekstiraukkani
ovat todisteita minua vastaan
jos teen virheliikkeen
väärään suuntaan

Häviän

Yksi ja sama kappale soittolistallani
ei anna minun unohtaa
ja voisin vajota syvälle tyynyvaltakuntaan
sillä tahtoisin vain unohtaa kaiken
mitä koskaan ajattelin
sinusta
ehkä minustakin
sillä minun sydämessäni vallitsee lämpökato
tyhjyys turruttaa kaiken