Sivut

tiistai 7. tammikuuta 2014

Tervasta kasvavat kukat

Päivitystä: Kuten huomaatte, blogin ulkoasua on päivitetty ja nimi muutettu. Mielestäni uusi ilme kuvastaa sisältöä paljon paremmin kuin vanha. Onhan sitä muuttunut parissa vuodessa ihmisenä ja kirjoittajanakin huikeasti. Toivottavasti päivitys on mieleenne!

***

Karkumatkalla

Suloiset sekunnit unettomuuden
en nukkua haluaisi taaskaan
vaikka väsymys hartioitani painaa
väkisin lytistää kasaan

Sillä kuulen laulun lapsuudesta
sen hiljaisen, niin etäisen
ja hieman karmivan, haikean
neitsyiden hiuksissa soivan

Mutta hämärä taivas aamuyön
uneen kutsuu taas
ja luovutan, painun alas
lapsuuden pelkoni kitaan

Unissani kuulen huutavan
yksinäisen pedon kaukaisuudessa
mutten enää tunne pelkoa
sillä nyt asun piilovarjoissa

Ja juoksen toiseen maailmaan
kauas haikeusrantaan
ja vaatteiden päältä huuhtoutuessa
voi lomassa helpotuksen
huutaa riemusta itkien

Pahe

Savua tupakan
tapa kielletty, lomassa muiden
naurattaa vielä tänään
ilottomasti jokaisella tavalla

Minun syöpäni ei ole paha
ei vielä terminaalivaiheessa
hymähtää voi mokomalle
kuolemassa uineelle turhakkeelle

Vielä kasvaa hiukset päässäni
en kuihtunut ole täysin
ja hyvä on ennuste
vaikka kivuliaasti nieleskelen

Bella

Sinä sanoit etten pysty ja vedit hiuksista
sinä kiljuit korvaani, varpaani talloit koroilla

Sinä ammuit polvilumpioni
ja raahasit pyörätuoliin
Sinä maailmani romutit, turvallisuuden varastit
ja kummatkin piikkipensaaseen piilotit

ja kädestäsi yhä, minä tyhmä pidän
vastaan hymyyn, siirapin nielen
mutta potkin roskakoreja itkien
ja salaa hameellesi sylkien

Tasapuolisuuden nimissä

Pelko ja toivo ripsiään räpyttelee
ne käsistään toisiaan hymyillen pitelee
enkä väliin tuohon, minä halua ilmaantua
en kihlasormukseksi heille, heiteltäväksi ruveta

Kaihoisasti toisiaan katselkoot
saastassaan riutukoot
Ei meille muillekaan paljoa luvattu
elämässä aarteita ojennettu
vaan viisivuotiaan piirroksia
ainoastaan revittiin unelmasta

Turhaa

Jos katsot minua kun laulan
ja silmäni kiiltävät
katso silloin pois
äläkä sano mitään, rakas
älä sano mitään

Tyhjyyttä on kaikki
harmaata illuusion alla
jos katsot haukkasi silmillä
pyyhit pölyrätillä

Ei totuutta ankaraa poista
herkinkään tunnustus rakkauden
saati sensuuri likainen
defenssisi vaillinainen

Nostalgiasivut

Camelotissa
minulla oli kukkia hiuksissa
ja huulillani mansikoita
sylissäni päivänkakkaroita

Päiväkirjan sivuille
aikoinaan kuvat tallennettu
nuo sisintä kouraisevat
katkerat nautinnot

En keksiä osaa aikakonetta
enkä mokomaa haluaisikaan
pölyisiin nurkkiin ahdistamaan
kirjani sivuja rumentamaan

Ominaistuoksu

Sormisesi tahmaavat
kirjepaperin ruusuisen
kukkaistuoksuinen pinta
jo sanoistasi suttaantuu

Kalman hunaja
huulilta tipahtelee
paperille valkoiselle
synnittömyyden esiripulle

Yksi maistaa makean
ei mädän aromia tunne
mutta toinen on viisaampi
eikä sääliä tunne

Naamioaave

Niin tympääntynyt
on tuon tytön suu
huulipuna yhä virheetön
ei sotkemassa ketään ole

Niin katkerat silmät
ja naiivi kangastus
mutta kauniit epäilemättä
vain sumun peittämät

Niin ruma on naamari takaraivossa
ylimielinen virnistys epävarma
ja sormiensa aseet pitkät
mutta kovin tylsät
kirpputorilta ostetut
loppuun kulutetut

Hirsimökissä viimeisessä

Pienen pirtin portailla
minä kirjoitan runoja
katselen suurta maailmaa
välistä kaltereiden, hoitokodista

He puhuvat maailmanlopusta
turkiksista ja kultakoruista
Laulavat teknologian filosofiasta
vanhasta sädekehäpirusta
ääripääkodeista
ja otteen irtoamisesta

Mutta minä vain kirjoitan tarinoita
pikkuväestä taikametsän
ja piiloidun punkkani syvyyksiin
yöllä valoja väistelemään

Kun tervasta kasvoi kukkia

Taas minulle valehdellaan
vaikkei lupauksia lausu kukaan
Petoksen kukkia ruukussa kasvaa
vaikkei näkynyt ole kastelijaa

Tummanvioletteja naurusuita
versoaa niin suuria, kivuliaita
ja vaikka takaisin koitan huutaa
ei minulle kuiskauskaan vastaa

Tervaan tiputeltua siirappia
en pois minä saa ongittua
siihen kukkani kodin rakentaa
ja minä kiroan sen istuttajaa

torstai 2. tammikuuta 2014

Vielä nyt, kun aikaa on

Tulitaivaiden aamu

Edessäni punainen taivas
liekkimeri katkeran kaunis
huudot lapsiraukkojen
hiljaiset kyyneleet vanhempien

Minä katson ikkunasta
kurkottelen näkymää lohdutonta
varmaa kuolemaa ihmisen
niin hauraan, ylimielisen

Ja tuona päivänä
minä kyyneliä vuodatan
vuoksi rotumme sairastuneen
vaikka parempi sille on syli tulen
hauta tuhkainen

Se perimmäinen

Turhuuksien tie
se elämämme on
rujoudessaan sokeuttaa
kun jokaisen Tuonen helmaan
on määrä lopulta seilata
vaikka uimme vastavirtaan

ja minä katson ruumistani
silmänräpäyksen nuorta, elävää
mutta kuluvat päivät
ja rypistyy iho
käpristyy vähitellen kuolemaan

Ei paeta voi
Manalan maita
ei pimeitä maita unisia
Eikä elämässä lopulta
voi muuta saavuttaa
kuin kultaiset kolikot lautturille

Masokismin kääntöpuoli

Puhukaa minulle kultaisilla sanoilla
niillä niin myrkyllisillä, petollisilla
Palaset rakkaat persoonan
nyt sytyttäkää liekkini uudestaan

Haluan jälleen euforisoida
olemattomia todellisuuksia
oven avauksia
ikkunaluukkuja
Tahdon juosta niityllä
ilman puristavia korkokenkiä
nyt virtaan itseni ojentaa

Ja lopulta pärskiä vettä,
kastua ja kylmettyä
sillä kärsimyksen kierroksilla
nautinto kasvattaa versojaan
ja mitä kovemmalla panoksella pelaan
sitä riemukkaammin voitan
tai romanttisemmin häviän

Pieni mannerneito

Valtameren keskiössä
vetää pyörre syvyksiin
kuristaa ja hellästi kuiskaa
kodista vedenalaisesta

Kädet pinnalla
ne minua kohden kurkottelevat
mutta tartu en, en tälläkään kertaa
eikä se auttaisi halutessanikaan

Pointtini on, en syvyyksissä huku
siellä kotini odottaa
Atlantis, kadonnut kaupunki
sieluni maa

Valoa satelee pinnasta
on valtakuntani kauniimpi katsoa
kuin yksikään kaupunki maanpäällinen
paratiisi todellisuutemme

Se hopeaa kiiltää ja kultaa
ihmiset, linnat ja pellot
On koskettavinta sen salien musiikki
sen unenomaisen maailman
purppuranpunainen ktotini

Mutta pinnalle palaan aina
arkeen kuivaan
harmaisiin pukumiehiin
ja kaavanaamioiden vankeihin

Ja aina itken kotiani
kun ei vanginvartijat huomaa
salaa sinne karkaan
sillä timanttisella avaimella
joka löytyy jokaiselta taskusta
mikäli uskaltaa katsoa

Labyrinttivankila

Mielen seinämät
täynnä pieniä aukkoja
ja kun koputan
karisevat ne lattiaan

Kurkin ulos raoista
en vielä ulos mahdu
ja ulkomaailman irrallisuus
pitää minut ristiinnaulittuna

Kaipaan puuttuvaa palaani
ennen karkaamista
ja vapautta paineesta
joka kirkuu kaltereissa

Kun minulla on tarpeeksi voimia
täytän sellit manianaurulla
tiiliseinän muserran
ja valoon astun, vapauttavaan

Horisontissa
jo näen laivoja
joiden purjeet liehuvat vapaudessa
ja otan ensimmäisen askeleeni
kokonaisuuden perikuvaan