Sivut

lauantai 27. lokakuuta 2012

Narcissa, kuolemattomani, luku 6


Lasit kilahtivat toisiaan vasten, kun Mustan sukukartanossa kaksi ylhäistä perhettä juhlivat jälleennäkemistä. Malfoyt olivat saapuneet meille tuntia aiemmin, josta asti minun oli täytynyt pitää yllä innostunutta roolia. Todellisuudessahan minua ei olisi juuri kiinnostaneet Abraxas Malfoyn sijoituspuheet tai Luciuksen päivittelyt hänen omasta erinomaisuudestaan. Jälkimmäisen puheet inhottivat minua jopa niin paljon, etten vastannut niihin kuin pienellä hymyllä. Luciuksesta huomasi, että reaktioni turhautti häntä, jonka vuoksi poika varmaankin kohdistikin seuravat sanansa ainoastaan minulle.

”Narcissa?”
”Niin?” vastasin teennäisesti hymyillen.
”Seurusteletko sinä vielä Mustan kanssa?”
”Etkö kuullut mitä tapahtui?” hämmästelin yrittäen peittää surun äänestäni.
”Kyllä, mietin vain, että lopetitteko te todella sen jälkeen” Malfoy uteli madaltaen äänensvoimakkuuttaan.
”Kyllä, kyllä me lopetimme. Pistän suvun kunnian ihastusten edelle”, vastasin mekaanisesti.
”Ihailtavaa sinulta. Juuri tuollaisen vaimon olen ajatellut haluavani, kun tulen täysi-ikäiseksi.”

Keltään muulta kuin Lucius Malfoylta ei voinut odottaa niin suoraa puhetta. Malfoy kun oli ehkä itsevarmin – vai pitäisikö sanoa ennemminkin itseriittoisin – ihminen, johon olin eläessäni törmännyt. Edes hänen vanhempansa eivät yltäneet hänen tasolleen, vaikka vastaavaa kuiskailtiin heistäkin. Hieman liian pitkäksi aikaa peilin äärelle unohtuva rouva tai omien liiketoimiensa erinomaisuudesta kerkaileva herra eivät kuitenkaan ylittäneet poikaansa mitä tuli omasta itsestään pidettäviin mainospuheisiin.

”Kiitos kohteliaisuudesta, olen imarreltu”, vastasin muka tyytyväisenä.

Lucius näytti liiankin tyytyväiseltä mairean hymyn piirtyessä lipeville kasvoille. Hän varmastikin kuvitteli minun olevan aivan ihastuksissani nyt. Suorastaan lumoutunut aatelisnuorukaisen viehätysvoimasta. No, totuus oli toinen, mutta sitä Malfoyn ei välttämättä tarvinnut tietää. Hyvä vain perhesuhteideni kannalta, jos Lucius kuvitteli minun kuuluvan hänen ihailijakerhoonsa.

”Oletko sinä miettinyt, mitä teet nyt?”
”Mitä tarkoitat?”
”Nyt, kun olet eronnut Mustasta.”
”Totta puhuakseni en”, totesin, enkä voinut estää halveksuntaani näkymästä lävitseni. Luciukselta oli hyvin häikäilemätöntä alkaa utelemaan moista heti näennäisen eroni jälkeen. Oli hän sitten mikä luihuisprinssi tahansa.
”Ah, no mutta siinä tapauksessa saatankin kysyä sinua kanssani Viistokujalle ensi viikolla?” poika kysyi huomaamatta äänensävyäni tai vaihtoehtoisesti ohittaen sen.
”Niinhän sinä saatat”, totesin tylysti.

Tiesin menneeni liian pitkälle, kun huoneeseen laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Lucius näytti hämmästyksekseni ilmeisen kiusaantuneelta. Moista näkyä pääsi seuraamaan vain harvoin, joten hetkessä oli jotakin huvittavaakin. Tiesin kuitenkin, että jos en korjaisi tilannetta niin minulla tulisi olemaan kaikkea muuta kuin huvittavia hetkiä vanhempieni kanssa Luciuksen lähdön jälkeen.

”Kunhan vitsailin, tietenkin saat kysyä minua. Tulen mielelläni”, vastasin tavoittaen jälleen teennäisen innostuneen äänensävyni.

Bellatrix hymyili minulle rohkaisevasti pöydän päästä. Kuvitteli varmaankin, että tästä alkaisi elämää suurempi rakkaustarina. Pyh, ennemminkin elämää suurempi katasrofi. Menettäisin varmasti Malfoyhin hermoni, jos meidän täytyisi viettää edes hetki kahdestaan. Kauhukseni sellainen hetki koitti varsin pian.

”Kovin ystävällistä. Haluaisitko siirtyä kanssani kuistille?” poika kysyi.
”Totta kai”, valehtelin.

Vanhempamme katsoivat mielissään siirtymistämme ulos ja minä tiesin, että tämä olisi heidän ajatuksissaan ensimmäinen askel kohti avioliittomme. Kaikki meni juuri niin kuin he olivat suunnitelleet, Sirius oli saatu pois pelistä ja Lucius tilalle. Pian olisin Lucius Malfoyn ensiluokkainen edustusvaimo, eikä rooli ollut minusta todellakaan niin miellyttävä kuin varmasti monen muun tupani nuoren noidan mielestä olisi ollut.

Kuistille päästyämme Lucius otti minua kädestä ja ohjasi istumaan valkoiselle penkille, jonka jälkeen hän itse istahti viereeni. Poika tuijotti jatkuvasti silmiini kuvitellen varmaankin katseensa sulattavan minut siihen paikkaan. Ajatus huvitti minua sen verran, että minun oli pakko naamioida tirskahdukseni aivastukseksi.

”Olet varmaan jo kuullut vanhempiemme suunnitelmista?”
”Minkä suhteen?” kysyin muka yllättyneenä, vaikka osasin kyllä arvata mistä oli kyse.
”Avioliiton. Meidän avioliittomme”, Lucius totesi ylpeys äänestään kuultaen.
”Voi kyllä”, tuhahdin ivallisesti, mutta poika ei tuntunut huomaavan äänensävyssäni mitään erikoista.
”Miellyttääkö se sinua?”
”Tietenkin”, valehtelin jälleen.
”Mukava kuulla, sillä minua myös”, nuorukainen totesi herrasmiesmäisesti.

Nyökkäsin pontevasti ja toivoin, ettei Lucius puhuisi enää yhtään imelämmin sillä silloin oksentaisin. Tuollaista puhetta en tahtonut kuulla kuin korkeintaan Siriukselta, eikä hänkään ikimaailmassa esittäisi sitä noin limaisessa muodossa. Luciuksen sanomana kauneinkin rakkaudentunnustus kuullosti vain teennäiseltä parodialta itsestään.

Havahduin ajatuksistani, kun Lucius yhtäkkiä ottikin vaatien leuastani kiinni ja veti kovakouraiseen suudelmaan. Ensimmäinen reaktioni oli tönäistä poika pois, mutta tajusin onneksi ajoissa, ettei sellainen käynyt päinsä. Jouduin siis jäämään siihen inhottavaan hetkeen, jonka jokainen kosketus viestitti, että kuuluisin Luciukselle nyt ja aina. Pääni sisällä pieni ääni huusi vastalauseita, mutten voinut väittää sille vastaan juuri nyt. Minun oli näyteltävä mukana tai ajaisin itseni turmioon.

”Tiedätkö Narcissa, siitä hetkestä lähtien kun näin sinut ensimmäistä kertaa, tiesin että kuulumme yhteen”, poika sanoi laskiessaan minut vapaaksi.

En tiennyt mitä sanoa, sillä ensimmäistä kertaa kun näin Luciuksen ajattelin hänen olevan itserakkaista idiooteista se kaikista itserakkain ja idioottmaisin. Vaikka tiesin olleeni pakotettu suudelmaan hänen kanssaan, tunsin silti syyllisyyden pistoksen. Minun ei olisi kuulunut tehdä sitä. Minun kuului tehdä niin vain Siriuksen kanssa. Ei muiden, ei etenkään Lucius Malfoyn.

”Tunnen samoin”, totesin valheellisesti.

”Tiesin tämän. Tiesin, että lopulta voittaisin Mustan ja saisin sinut omakseni. Musta ei ole, kuin likainen verenpetturi, kun minusta taas on paljon suurempiin tekoihin”, Lucius tunnusti uho äänessään.

En enää tiennyt puhuiko poika minulle vai itselleen. Hän ei katsonut silmiini puhuessaan, vaan suoraan eteenpäin. Tuntui kuin mies olisi elänyt omissa pilvilinnoissaan, joiden valtias hän itse oli - muu maailma alamaisinaan. Sinä hetkenä tajusin, ettei Lucius ollut pelkästään itserakas vaan jossain määrin myös suuruudenhullu. Tuo ominaisuus pelotti minua, sillä saatoin aavistaa, ettei sitä seuraisi mitään hyvää.

Myöhemmin illalla, Malfoyden lähdön jälkeen, äitini saapui huoneeseeni. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen hymy, jonka olin osannut odottaa näkeväni. Olisin tosin toivonut, että äiti olisi voinut edes yrittää peitellä riemukkuuttaan. Ei hän sokea ollut. Ei hän voinut odottaa, että pitäisin tästä avioliittoajatuksesta.

”Narcissa, olen ylpeä sinusta”, nainen totesi.

Nyökkäsin, sillä en kyennyt vastaamaan mitään järkevää. Pelkäsin vain, että alkaisin itkemään, pyörtyisin tai jotakin muuta vastaavaa, jos vain yrittäisinkin puhua. Minun sydämeni kuului toisaalle ja oli suorastaan kammottavaa ajatella, että tulisin sidotuksi Luciukseen loppuiäkseni.

”Juttelimme Malfoyden kanssa hieman sinun tulevaisuudestasi.”
”Tarkoitat varmasti minun ja Luciuksen tulevaisuutta?” kysyin katse lattiassa.
”Aivan niin. Me olemme tulleet tulokseen, että teidät vihitään todennäköisesti tulevan talven aikana.”
”Jaahas”, töksäytin. Mitään tähdellisempää en kyennyt sanomaan ilman, että viileyden naamio olisi tippunut kasvoiltani.

Äitini katseli minua hetken surumielinen hymy huulillaan.

”Älä nyt, Narcissa. Minulle tulee tuollaisesta vain huonompi olo. Tiedät, että tämä on välttämätöntä.”
”Onko?” nyyhkäisin.
”Kyllä, sinun on naitava puhdasverinen poika. Isäsi haluaa sen olevan Lucius Malfoy. Hänen suvullaan on valtaa ja omaisuutta mittaamattomasti, mikä tekee pojasta otollisen miehen sinulle.”
”Hmph.”
”Olen pahoillani, jos Lucius ei miellytä sinua. En voi tehdä asialle mitään. Isäsi tämän viime kädessä päättää.”
”Tiedän”, huokaisin.
”Minä lähden nyt”, äiti totesi selvästikin odottavan minun sanovan vielä jotain.
”No lähde”, töksäytin.

Äitini katsoi minuun vielä kerran huolestuneena, mutta sulki sitten oven perässään ja jätti tyttärensä yksin keskelle hiljaisuutta.

En ymmärrä, miksi tässä piti käydä näin. Miksi minut pitäisi naittaa Malfoylle? Miksi juuri hänelle kaikista ihmisistä? Ja miksi näin pian? Minun olisi valittava aivan liian nopeasti, mitä halusin elämältä. Valittava suvun ja Siriuksen väliltä.

Purskahdin lohduttomaan itkuun nyt kun saatoin sen tehdä. Isäni ei kuullut, sillä hän oli alakerrassa äidin kanssa. Bellatrix oli varmasti heidän seuranaan ja Andromeda… Hänestä en tiennyt, mutta ei minua haitannut vaikka hän kuulisikin. Hän oli kuullut monet muutkin kerrat.

En välittänyt, vaikka uusi leninkini kastui kyyneleistä, sillä loppujen lopuksi se ei ollut minkään arvoinen. Lucius Malfoyn naiva tyttö voisi saada tuosta vain uuden ja vielä koreamman. Ajatus ei juuri lohduttanut minua. Mutta eipä köyhänkään elämä hääppöiseltä kuullostanut. Sellainen minusta tulisi, jos aloittaisin elämäni Siriuksen kanssa. Tavallinen tyttö, joka osti vaatteensa Matami Malkinin tusinaosastolta. Mutta hyvin mahdollisesti onnellinen tavallinen tyttö.

Mutta entä jos naisin Malfoyn? Minusta tulisi alkuun onneton, mutta säilyttäisin sukuni kunnian ja maineeni. Minua arvostettaisiin ja saisin kaiken materian, jonka vain keksin pyytää. Oppisin kyllä ajan kanssa elämään sen asian kanssa, etten tulisi olemaan rakastamani miehen kanssa. Ehkä saattaisin jonakin päivänä olla onnellinenkin.

Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin oven saranoiden narahtavan. Sisään astui Andromeda, joka oli ilmeisesti kuullut nyyhkytykseni viereiseen huoneeseen. Meda oli aina ollut sisaristani se lempeämpi ja huomaavaisempi. Jos Bellatrix olisi sattunut paikalle todistamaan itkukohtaukseni, olisi hän todennäköisesti nuhdellut minua ankarasti.

”Shh, Narcissa, ei mitään hätää.”

Katsahdin silmiin, jotka olivat sekä molemmilla sisarillani että äidilläni identtiset. Adromedan ja äidin ruskeista silmistä kuvastui lämpö, kun taas Bellan kylmyys sai hänen omansa näyttämään ennemminkin tummanmustilta. Andromedan yleisilmekin oli sellainen, että hänelle oli helppo mennä vuodattamaan surunsa. Se suorastaan huokui myötätuntoa. Oli vaikea uskoa, ettei ankara kasvatuksemme ollut itkenyt hänestä sellaisia hyveitä pois.

”Sinä selviät kyllä, Narcissa, olet vahva”, sisar rohkaisi ojentaen minulle nenäliinaansa.
”He aikovat naittaa minut Luciukselle”, nyyhkytin lohduttomasti.
”Minä tiedän. Kuulin kaiken.”
”Mutta se on niin väärin!”
”Niin, minä tiedän. Minutkin halutaan naittaa Rabastanille, Bellatrixin sulhasehdokkaan veljelle”, Meda totesi katkerasti.
”Mutta – mutta entä Tonks?”
”Olen päättänyt karata”, Andromeda töksäytti ja sai suuni loksahtamaan auki.

Karkaaminen oli kamalinta, mitä meidän kaltaisemme puhdasverinen tyttö voisi tehdä. Pettää vanhempansa ja tahrata sukunsa kunnian. Se olisi peruuttamaton teko, joka vain äärimmäisen harvoin annettiin anteeksi. Kun nimi kerran poltettaisiin sukupuusta, sitä olisi hankalaa enää paikata takaisin.

”Mutta ethän sinä voi! Miten minun sitten käy?”
”Lähde sinäkin. Sirius auttaa sinua varmasti.”
”Mutta entä suku?”, kauhistelin.
”Juuri suvun takia minä lähden. Se on pilannut elämäni ja nyt se yrittää viedä minulta ihmisen, jota rakastan kaikista eniten. Vie hänet vain koska hän on jästisyntyinen!”
”Minä en tiedä, onko minusta tuohon”, nyyhkytin epätoivoisesti. Rakastin Siriusta äärettömän paljon, mutta pelkäsin, etten pystyisi uhraamaan kaikkea muuta hänen vuokseen. Tavallaan halusin kyllä, mutten tiennyt oliko minusta loppupeleissä siihen.
”Se ei tule olemaan helppoa, mutta sinä pystyt siihen. Sinä olet vahva.”

Nieleskelin hetken kyyneleitä ja punnitsin vaihtoehtoja. Oli totta, etten halunnut ikuista elämään vailla rakkautta ja todellisia ihmissuhteita palkkana vain materiaa. Voisi hyvinkin olla, että murtuisin sellaisessa tilanteessa. En osannut kuvitellakaan kuinka elää ilman rakkauttani. Elämä olisi niin harmaata, niin kovin intohimotonta ja kylmää. Oliko sellainen todella minua varten?

”Hyvä on”, huokaisin, vaikken edelleenkään ollut aivan varma päätöksestäni.
”Sinä siis lähdet?”
”Kyllä”, totesin.
”Meillä ei ole varsinaista kiirettä. Haluan antaa sinulle aikaa totuttautua suunnitelmaan. Voimme hyvin odottaa muutaman kuukauden.”
”Tehdään niin.”
”Usko pois, Narcissa, se on meille parhaaksi.”

”Niin mikä?” kysyi kylmä ääni ovelta.

Bellatrix oli ilmestynyt oviaukkoon kulmakarvat koholla, kasvoillaan kysyvä ilme. Hän näytti arvanneen, että meneillään oli jotain kiellettyä, ellei tyttö sitten ollut kuunnellut koko ajan oven takana. Toivottavasti ei, sillä silloin suunnitelmamme olisivat murskana. En edes halunnut kuvitella mitä kaikkea kammottavaa kiinnijäämisestä voisi seurata.

”Mitä te täällä oikein vetistelette? Narcissa, nouse ylös sieltä lattialta kyyrystä! Tuo on säälittävää!” Bella tuhahti.

Hänen äänensävynsä sai minut nousemaan niin nopeasti kuin vain kykenin ja kuivamaan kyyneleeni. Oli parempi tehdä tytölle mieliksi jos sillä voisi välttää nuhteet ja ristikuulustelun. Täytyi myöntää, että tietyssä mielentilassa Bella hieman pelotti minua. Hän osasi olla niin kova ja kylmä halutessaan.

”Älä viitsi Bella, säikytät hänet hengiltä”, Meda huokaisi kietoen kätensä ympärilleni.
”Puhdasveristen ei kuulu kyyristellä nurkissa ja itkeä.”
”Tuo on niin lapsellista.”
”Haluatko sinä sanoa tuon isälle?”

Andromeda vaikeni saman tien. Isän mainitseminen aiheutti aina saman reaktion hänessä. Tyttö ei nimittäin ollut lapsenakaan oikein soveltunut rooliinsa, minkä vuoksi isä oli ollut hänelle kaikista ankarin. Minä ja Bella emme tienneet, mitä kaikkea suljettujen ovien takana oli tapahtunut isän rankaistessa Andromedaa. Emme me ehkä halunneetkaan. Olimme kuulleet muiden perheiden lapsilta puistattavista kasvatusmenetelmistä, joita joihinkin lapsiin käytettiin. En halunnut edes kuvitella siskoani niiden onnettomien lasten paikalle. Jotakin kammottavaa sisarelleni oli selvästi tapahtunut ja Bellatrix käytti sitä mielellään aseena tällaisissa tilanteissa.

”En tiedä, mitä sinä sanoit Cissylle, Meda, mutta toivon ettei se ollut mitään mikä sekoittaisi hänen päätään. Etenkään nyt kun hän juuri tuli järkiinsä sen Mustan suhteen.”
”Se ei ollut mitään sellaista. Hän on vain kovin hämmentynyt ja epäuskoinen tästä nopeasta muutoksesta. Juurihan sinä sanoit olevasi kaiken yllättyneisyytesi keskellä onnellisempi kuin aikoihin, vai mitä Cissy?”, Meda selitti tyynesti.

Bellatrix näytti epäuskoiselta, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”Hyvä, että sentään peität mokomat juonesi sukua vastaan, toisin kuin se Sirius”, tuhahti Bella.
”Ei hän mitään juoninut! Hän lohdutti minua, kun tajusin miten suuri virhe suhde Siriuksen kanssa oli!” huudahdin.
”Miksi hän sitten peitteli sitä?”
”Koska… koska minä käskin. En halunnut, että sinä saat tietää. En halunnut, että pääsisit sanomaan olleesi koko ajan oikeassa”, valehtelin.
”Niin, no niinhän se on. Olisit vain kuunnellut ajoissa, niin sinun ei olisi tarvinnut hävetä”, Bella tuhahti.
”Minä tiedän”, vastasin, jonka jälkeen jäimme kaikki seisomaan hiljaisuuteen.

”Minua väsyttää, taidan lähteä nukkumaan. Hyvää yötä!” Bellatrix lopulta totesi.
”Hyvää yötä”, toivotimme Andromedan kanssa kuin yhdestä suusta.

Loimme Andromedan kanssa vielä pitkän, tietäväisen katseen toisiimme, jonka jälkeen toinenkin sisareni siirtyi omaan makuukammariinsa. Minua ei enää itkettänyt, mutta sisälläni velloi kammottava ahdistus, jonka tiesin rauhoittuvan vasta lopullisen päätöksen koittaessa. Jos vielä silloinkaan. Pelkäsin, että väärän valinnan seurauksena saattaisin joutua kokemaan näitä tunteita loppuelämäni. Siksi minun olisi nyt punnittava vaihtoehtoni tarkasti. Vielä voisin perääntyä, mutta tiesin kohtaloni hetken lähestyvän salakavalasti minuutti minuutilta.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Orjantappurakruunun jalokivi


Ystäväni ja lukijani Hannabellan toivomuksesta teksti oman fantasiakirjani hahmosta Phoenixista.

***

Tunkkaisenmakea haju täytti nuoren haltianaisen sieraimet hänen astellessaan natisevia, jo melkein lahoja portaita majatalontapaisen yläkertaan. Naisenalku tunsi pienehkön rakennuksen kuin omat taskunsa, sillä oli vielä vuosi sitten kutsunut sitä kodintapaiseksi. Minkään sortin asiakas Phoenix ei kuitenkaan ollut ollut, vaan teki toisinaan töitä rouva Atkinssille. Useiden muiden köyhien satamakaupungin tyttöjen tapaan ei tummaverikölläkään ollut varaa tinkiä työn laadusta. Jokainen Seireeninkutsuun pyrkivä tyttö ymmärsi kyllä, minkälaista työtä oli menossa hakemaan. Majatalo ei ollut vaarallinen kuten esimerkiksi muutaman korttelin päässä sijaitseva Kuolemavalot, mutta sitä ei missään nimessä voinut kutsua kunnialliseksi. Eipä sitä voinut sanoa henkilökunnastkaan. Tyttöjen tehtävänä oli nimittäin levittää haaransa kulloisellekin asiakkaalle. Mistään mukavasta tarjoilijantyöstä oli turha unelmoidakaan.

Phoenix oli saapunut ensimmäistä kertaa Seireeninkutsuun ollessaan neljätoistavuotias. Sitä ennen hän oli toiminut keittiöapulaisena eräässä kapakassa ruokapalkalla. Jäätyään kiinni emännän meripihkariipuksen varastamisesta tyttö heitettiin kadulle, josta rouva Atkins oli sitten löytänyt keijukaismaisen haltiatytön. Varmasti jo tuolloin, tarjotessaan hänelle tiskaajan paikkaa, oli rouva Atkinssilla ollut mielessä aivan toisenlainen työ. Ensin Phoenixin oli kuitenkin täytynyt nähdä miten arki majatalossa kulki. Toisinaan näkyvilläkin paikoilla irstailevat portot asiakkaineen eivät olleet säikäyttäneet Phoenixia edes ensimmäisinä päivinään. Pahamaineisessa satamakaupungissa asuvana hän oli jo tottunut kaikkeen.

Vuosi sitten Phoenix oli ollut majatalon suosituimpia naisia. Asiat olivat kuitenkin muuttuneet. Nuori nainen ei enää työskennellyt rouva Atkinssilla, sillä aivan toisenlaiset työt olivat vieneet hänet mukanaan. Hän oli saanut paikan Hiljaisiksi bansheiksi itseään kutsuvien rikollisten keskuudesta. Ei ollut mitenkään harvinaista, että Turmionsalmessa nainen osasi käsitellä aseita. Oikeastaan se oli välttämätöntä, jos toivoi saavansa edes jossain määrin kunniallista kohtelua osakseen. Phoenix oli kuitenkin ollut aina suorastaan poikkeuksellisen taitava käsittelemään miekkaa ja erään kapakassa sattuneen nujakan seurauksena hän olikin saanut nykyisen työpaikankaltaisensa. Monikaan ei olisi pitänyt tytön työtehtäviä mukavina, sillä niihin kuului kapakoiden, majatalojen ja toisinaan myös onnettomien, läpikulkumatkalla olevien muukalaisten ryöstely. Verityöt eivät olleet Hiljaisten bansheiden pääasiallinen toimialue, mutta toisinaan niitäkin tehtiin. Phoenix ei voinut kieltää, etteikö verta olisi hieman roiskunut hänenkin käsilleen kuluneen vuoden aikana.

Katsellessaan nyt selvästikin fryji-kasvista valmistettua uutetta piipuissaan polttelevia entisiä työtovereitaan, oli Phoenix iloinen, että oli lähtenyt mokomasta halvasta porttolasta. Ei naisenalku pitänyt huoran työtä huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona, mutta olot majatalossa eivät olleet kummoiset. Saastaisuus paistoi tönöstä kilometrien päähän, eikä portoille tarjoiltava ruokakaan ollut mitään ensiluokkaista. Asiakkaatkaan eivät olleet aina miehiä komeimmasta päästä, mutta suosittu huora saattoi sentään jonkin verran vaikuttaa asiakkaisiinsa. Toki hyvällä portolla taso parani jo koventuneen hinnankin vuoksi.

Phoenixia puistatti eniten nähdä keittiöapulaisia, joiden olojen rinnalla rumimmankin porton elämä oli luksusta. Tiskaajat, lakaisijat ja muut melkein näkymättömät työntekijät joutuivat elämään muutamalla, monesti pilantuneella leivänkannikalla, eikä heillä ollut edes olkivuodetta, jolla nukkua. Tulisijan edessä saattoi lämmitellä kylminä öinä, muttei sekään taannut miellyttäviä nukkumishetkiä. Phoenix muisti oman aikansa tiskaajana ja heitti vaivihkaa läheiselle lakaisijatyttöselle kultakolikon. Nälkäisen, kadulla eläneen lapsen tapaan ei tyttö turhia kiitellyt vaan tarttui ahnaasti kiiltävään rahaan liasta mustilla käsillään.

Vain hetki sen jälkeen, kun tyttö oli mennyt matkoihinsa, käveli Phoenixin eteen humalaisin askelin kaksi porttoa, jotka nainen tunsi ennestään. Heidän nimensä olivat Liljana ja Muirgen. Kummastakaan haltia ei ollut suuremmin pitänyt tyttöjen ollessa röyhkeitä ja typeriä. Liljana nyt oli vielä jossain määrin sievä tuuheinen vaaleine tukkineen, mutta pyylevästä ja punanaamaisesta Muirgenista ei voinut sanoa samaa. Paitsi että jälkimmäinen oli ruma, hän oli myös äärimmäisen utelias. Silläkin hetkellä hän söi katseellaan Phoexin metallipanssarein suojattuja jäseniä, lanteilla roikkuvia tikareita ja eritoten niitä muutamaa kallista korua, jotka nainen oli saanut palkaksi töistään.

”Haltiatyttö on tullut takaisin. Meinasitko palata viemään meikän asiakkaat?” Muirgen sammalsi.

Sianlaisen avatessa suunsa myös väljähtäneeltä oluelta lemuava hengitys paljasti porton juoneen. Muirgen ei varmasti aavistanutkaan miten vastenmielinen hän sillä hetkellä Phoenixin silmissä oli. Humalainen käytös, päässä vähemmän viehättävästi seisovat silmät ja pahanhajuinen hengitys eivät pukeneet jo ennestään rumahkoa tyttöä.

”Ei pelkoa siitä, siskoseni. Mä ansaitsen nykyän hieman toisenlaisilla tavoilla”, Phoenix totesi hymyillen ylenkatseellisesti.
”Vai niin. Ollaankos sitä löydetty rikas rakastaja? Joku merirosvokapteeniko?” Liljana naurahti.
”Voi sitä tienata muillakin tavoilla kuin miellyttämällä miestä. Vai luuletteko merirosvokapteenin pukevan naisensa panssareihin?”

Phoenixia huvitti entisten työtovereidensa hidasjärkisyys. Alamaailman eliitti ei halunnut peitellä rakastajattariensa avuja raskailla suojilla. Noille onnekkaille naisille lahjoitettiin kalliista kankaista ommeltuja pukuja, jotka parhaimmillaan kilpailivat jopa herttuattarien leninkien kanssa. Aina sen mukaan, mihin miehellä oli varaa. Harvat turhaan kitsastelivat naistensa pukemisessa. Esimerkiksi merirosvokapteeneille rakastajat olivat verrattavissa laivoihin. Mitä koreampi, sen parempi. Jos rakastajatteren kauneutta ylistettiin jopa Turmionsalmen perimmäisissä kapakoissa, saattoi olla varma, että omakin nimi tuli hieman tunnetummaksi satamakaupungin pimeillä kujilla.

”Mistä sinä sitten nuo helyt olet hankkinut?” Muirgen tiukkasi. Paksukainen näytti saaneen tarpeekseen tuloksettomasta pähkäilystä.
”Se ei oikeastaan kuulu sulle ollenkaan. Mä en ole täällä vastaamassa teille mistään. Pomo lähetti mut emännän puheille”, Phoenix tuhahti.

Haltian entiset työtoverit nyökkäsivät hölmistyneinä, osaamatta selvästikään vastata muuta tylyyn kehotukseen. Phoenix tiesi, millä tavoin porttolassa hänestä moisen ylenkatsonnan jälkeen puhuttaisiin, mutta suuremmin nainen ei siitä jaksanut välittää. Jo elellessään majatalossa Phoenix oli tuntenut itsensä paremmaksi vähä-älyisiin huoriin verrattuna. Hänellä ei ollut ollut suuremmin ystäviä Seireeninkutsussa, mutta eipä hän sellaisia kaivannutkaan mokomista typeryksistä. Vielä vähemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut nähdä entisten työtovereidensa naamoja kuin jos välttämättä halusi.

”Ah, se olet todella sinä, haltiatyttö! Kovin kummallisessa varustuksessa tosiaan, kuten tytöt kertoivatkin. Haluatko vaikkapa tuopillisen olutta samalla kun kerrot asiasi?” lihavahko rouva huudahti saapuessaan huoneesta, jossa Phoenix tiesi tämän valmistavan tyttöjä asiakkaitaan varten.

Rouva Atkins oli aina ollut miellyttävä Phoenixia kohtaan. Tyttö tiesi, että rouva osasi kyllä olla aivan päinvastainenkin, mutta vain sellaisille ihmisille, joista ei kokenut voivansa millään lailla hyötyä. Phoenix oli ollut Atkinssin valttikortti rotunsa vuoksi. Haltioita ei liikkunut paljon heidän yhteisönsä ulkopuolella ja vielä vähemmän Turmionsalmen kaltaisissa paikoissa. Etenkin naispuolisten ulkomuoto oli pieni, siro ja useimmiten hyvin kaunis, jonka vuoksi monet ihmismiehet himoitisivat salaisesti tai vähemmän salaisesti näitä vieraan lajin edustajia. Phoenix oli ollut Seireeninkutsun eksoottinen kruununjalokivi ja nyt hänestä oli tullut vaikutusvaltainen ryövärijärjestön jäsen. Turmionsalmessa nämä järjestöt olivat hallitseva voima ja siten Phoenixin sosiaalinen asema oli aivan eri luokkaa kuin porttona työskennellessään. Pahamaineisella kaupungilla ei ollut ollut aatelisia miesmuistiin, joten kukaan ei välittänyt syntyperästä suuremmin. Phoenix ei ollut suinkaan ainut alhaisista lähtökohdista noussut.

”Juuri nyt en tarvitse mitään. Tulin vain ilmoittamaan, että pomo haluaa tulla viettämään iltaa tänne, joten katso, että porttola on auringonlaskun aikaan tyhjä”, Phoenix töksäytti.

Mainetta niittäneille rosvovaltiailla oli tapana viettää iltaa milloin missäkin kapakassa tai porttolassa, useimmiten täysin ilmaiseksi omistajapolojen pelätessä henkiriepunsa puolesta. Myös hiljaisten bansheiden johtaja Gawain suosi tätä tapaa, vaikka saattoikin lähtiessään jättää hieman palkkiota hyvin onnistuneesta illasta.

Rouva Atkinssille majatalossa rellestävät ryövärit olivat arkipäivää, joten hän ei suuremmin säikähtänyt Phoenixin ilmoitusta. Yleensä kaikki meni hyvin, kunhan vieraita palveltiin parhaan kyvyn mukaan ja muuten pysyteltiin poissa heidän jaloistaan. Phoenix oli itsekin ollut monesti osana tällaisia illanviettoja ja todennut saman. Niin työntekijänä kuin asiakkaanakin.

Ilta Seireeninkutsussa menikin niin rauhallisesti kuin ikinä vain saattoi olettaa kyseisenlaisessa paikassa ja seurassa. Auringonlaskun aikaan parikymmenpäinen joukko saapui tarkoituksella tyhjänä pidettyyn majataloon, jossa heitä odottikin jo ruoasta ja juomasta notkuvat pöydät sekä innokkaina ainakin esiintyvät portot. Phoenix tiesi varsin hyvin, että salaa jokainen tyttö pelkäsi saavansa ne joukon kuvottavimmat yksilöt. Kaikilla kun ei ollut varaa valita. Kauneimmat tytöistä, tummatukkainen, veistoksellisen upea Ravenna ja nukenkasvoinen, muodokas Olwen saivat tietenkin korkea-arvoisimpien ryöväreiden huomion, sekä mahdollisesti myös hieman ylimääräistä palkkiota illan päätteeksi. Sianlaisella Muirgenilla oli puolestaan aihetta huoleen. Järjestössä lähinnä raakana voimana toimivat Lorne ja Nudd olivat vähemmän viehättäviä, tyhmiä ja moukkamaisia tapauksia. Kukaan portoista ei tahtonut joutua heidän seurakseen, mutta tyttöjen onnettomuudeksi valinnan tekivät miehet. Jos itse ei sattunut pääsemään korkea-arvoisempien jäsenten suosioon, joutui hyvin mahdollisesti Lornen ja Nuddin hampaisiin. Tällä kertaa onni ei siis näyttänyt suosivan Muigrenia. Phoenix ei viitsinyt edes teeskennellä sääliä inhoamaansa typerystä kohtaan ja ainoastaan naurahti, kun Nudd kouraisi tämän takalistoa merkiksi kiinnostuksestaan.

”Sulla näyttää menevän varsin hyvin”, yksi vähemmän ärsyttävistä portoista, Fiona-niminen, sievä, ruskeatukkainen tyttö totesi istuutuen olutta siemailevan Phoenixin viereen. Tämän hän sanoi katse tiukasti kiinni Phoenixin kultaisessa kaulakorussa.
”Eikö sulla ole töitä?” mustatukkainen kysyi nyökäten merkitsevästi kollegoihinsa päin.
”Asiakas sammui. Liikaa olutta. Marie ja mä vietiin se lepäämään yhteen huoneista”, Fiona totesi.
”Ehkä voit sitten mennä pelastamaan Muirgenin Nuddilta”, kiltalainen naurahti saaden entisen työtoverinsa nyrpistämään nenäänsä.
”Enpä taida mennä pilaamaan Muirgenin ainutkertaista tilaisuutta.”

Phoenix huomasi Fionan katseen kiinnittyvän jälleen hänen koruihinsa. Tyttöä hieman huvitti entisten työtovereidensa suhtautuminen hänen uuteen asemaansa. Varmasti Fionakin nyt koruja tarkastellessaan mietti, voisiko hänkin kenties yltää vastaavaan. Vastaushan oli melkein jokaisen porttolan asukkaan kohdalla ei. Ei heillä ollut yhtä huonot lähtökohdat kuin jollain maalaistalon hennolla tyttärellä. Näistä naisista suurin osa osasi edes jotenkuten puolustaa itseään, mutta kiltaan pääsemiseksi tarvettiin etenkin naisen kohdalla muutakin. Miesten tilanne oli hieman parempi, sillä he saattoivat päästä jäseneksi vain vaikkapa järkälemäisen ulkomuodon vuoksi. Naisen piti osata taistella, oltava nokkela, sisukas ja valmis veritöihin. Etenkin viimeinen rajoitti monien pääsyä osaksi järjestöä. Porttojen moraali ei kenties ollut kovin korkea, mutta Phoenix ei olisi osannut kuvitella yhtäkään heistä surmaamaan ketään.

”Mutta kuten totesit, mulla menee varsin hyvin. Töitä riittää ja rahatilanteenikaan ei ole kovin huono. Kyllähän tällä elää, eikä tarvitse leipänsä eteen alentua toteuttamaan kenenkään miehenkuvatuksen kieroutuneita mielihaluja”, tyttö kertoi lopulta tyydyttäen hieman toisen uteliaisuutta.
”Mitä sä sitten oikein teet?”
”Toimin killan palveluksessa. Ymmärrät varmasti, etten voi kertoa sen tarkemmin.”
”Ai – niinpä tietysti. Enpä tullut ajatelleeksi”, Fiona totesi nolona.

Phoenix heilautti kättään sen merkiksi, että kömmähdys oli unohdettu. Vaikka Fiona oli yksi siedettävimmästä portoista, ei hänkään ollut kovinkaan älykäs. Vastaavanlaiset ajattelemattomat kysymykset olivat tytölle hyvin tyypillisiä. Mutta huora-aikoinaan Phoenix oli ollut valmis kestämään niitä hieman saadakseen edes joskus edes siedettävää keskusteluseuraa. Nytkin tyttö jutteli entiselle kollegalleen oikeastaan ihan mielellään. Eipä hänellä juuri muutakaan tekemistä ollut, kun kiltalaiset olivat täysin keskittyneitä naisiin.

”Minäkin toivon toisinaan, että pääsisin täältä pois. Elämään hieman hohdokkaampaa elämää”, Fiona tunnusti.
”Varmasti jokainen miettii tuollaisia joskus. Mutta eihän sulla huonosti mene täällä. Voisit olla keittiöapulaisenakin”, Phoenix huomautti.
”Niinhän mä voisin. Mutta silti sitä kaipaisi johonkin suurempiin ympyröihin. Vaikka ihan mukavaahan täällä välillä on. Joskus saa uuden leninginkin tai jonkun halvahkon korun”, Fiona huokaisi.
”Niinpä niin. Tiedän mitä tarkoitat.”
”Mitä? Vieläkö sä kaipaat pidemmälle?” portto äimisteli,
”no toisaalta sulla vois olla saumojakin. Sä olet ihan kaunis ja haltiakin vielä. Joku merirosvokapteeni varmaan mielellään ottaisi sut rakastajattareks. Se kai on korkein asema mihin täällä voi tähdätä.”
”En tarkoittanut ihan tuota. Lähinnä mä mietin ulkomaita. Haluaisin tavata toisia haltioita. Ne vaan tuntuvat karttavan tällaisia paikkoja, joten pitäisi varmaan mennä aika kauas. Eikä mulla sentään niin paljoa kultaa ole, että matkustelemaan viitsisin ruveta”, Phoenix selitti.

Oikeastaan haltioiden tapaaminen ei ollut edes ainut syy, miksi Phoenix halusi pois Turmionsalmesta. Phoenix oli alkanut pikkuhiljaa kyllästyä samaa kaavaa toistavaan elämäänsä satamaksupungissa. Joku voisi kuvitella, että vaaroja tihkuva elämä ryöväreiden ja huorien keskellä olisi viimeisenä tylsää, mutta nimenomaan jatkuvaan selviytymiskamppailuun Phoenix olikin kyllästynyt. Hän ei jaksanut enää vilkuilla jatkuvasti olkansa yli toinen käsi sapelin varrella. Rauhalliseksi luonteeksi tyttö ei voinut itseään kutsua, mutta kaipasi silti elämäänsä jonkinlaista vakautta. Ikuisesti Phoenix ei voisi itseään elättää ryöväämällä tai huoraamalla. Sen kertoi jo sekin tosiseikka, ettei Turmionsalmessa juuri vanhuksiin törmännyt. Eliniänodote ei ollut kenelläkään kaupungissa asuvalla korkea.

Phoenixin suunnitelmiin ei kuulunut kuolla nuorena, pahaisessa satamakaupungissa, jossa kukaan ei muistaisi häntä enää muutaman vuoden jälkeen. Phoenix koki kykenevänsä muuhunkin. Maailmalla olisi enemmänkin tarjottavaa hänelle. Tyttö tarvitsisi vain tilaisuuden suuren kultamäärän ja matkaseuran muodossa. Kulta toisi hänelle ruoan ja juoman, seura turvan. Ilman niitä olisi turha kuvitellakaan lähtevänsä.

Phoenix alkoi olla levoton, sillä kohtalo ei toistaiseksi ollut ollut hänelle aivan tarpeeksi suopea. Mutta oli hän kuitenkin jo päässyt varsin pitkälle. Pidemmälle kuin moni orpona katulapsena aloittanut saattoi kuvitellakaan pääsevänsä. Mikä siis estäisi häntä kurkottamasta vielä hieman korkeammalle? Etenkin kun Phoenix tiesi, että hänestä olisi johonkin suurempaan kuin se, mitä hän nyt oli. Tyttö ei osannut sanoa, mistä niin suuri varmuus kumpusi. Phoenix ei ollut kovinkaan taikauskoinen, mutta jonkinlaiseksi merkiksi hän silti kummallisen tuntemuksensa koki. Eikä se mitään muuta voisikaan olla, kunhan Phoenix vaan jaksaisi jatkaa yhä sinnikkäästi menestyksensä tiellä.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Puhdistautumisvalsseja

Viimeinen kuukausi

Kysyin vain kuolemaa
lähtöä sylissäsi
pyytänyt en
kuin hätäisiä jäähyväisiä

Paniikkialtojen lomassa lausuttuja
kalmalta maistuvia kuiskauksia
halusin vain muistokirjoituksia

En vaatinut kihlajaisia
en koiraa tai kahta lasta
vain saattajaa
mutta sinä
olit yliherkkä kuolinkivuille

Nousuvoittoinen alamäki

Pelkolausumissa
tuntemus itseeni ajaton
hengetön
tuntematon
toiveikas kivuliaisuudessaan

Näissä nuoteissa minä kohoan
ylemmäs minuuteni portaita
itsetuntemus avaimena kuolemattomuuteen
ja voitossa vain uneksitussa
soi kansallislaulu
niin kovin erilaisena
kuin kuvittelin

Vankilakuolema

Tuttu tuoksusi
uutena näyttäytyy
vieraasta tuulesta
muistoihini takertuu

Minun kuoleva Tristanini
salaisimmissa tyrmissä
aaveena todentuntuisena
unohtuu aikaani
seilaten Tuonenjoella

Määränpää tavoittamattomana

Kunnes eksymme myrskyn silmään

Kepeäksi en kutsuisi
en onnekkaaksi sattumaksi
meitä - kaunassa sokeroitua

Kun kanssasi ikihelvettiin
marssin eilen karkeloiden
makabeeria iloa
ympäristöön viljellen

Mutta senhän oli tarkoitus olla niin
Minä - merkitty rakastumaan myrkkymurattiin
Eikä sinun tällä veritantereella
kuulunutkaan muistaa minua kauniina

Tuonpuoleinen

Kun määränpääni sarastaa
löydänko vihreän maani
valkoisen neitsytleninkini
kotiinpaluun luoksesi

Seitsemän auringonpaisteen maasta
iltaruskon unissani nähdyn
muistutuksen kotimaasta
jossa puhdistun happosateista
sydäntäni syövyttäneistä
tikarinpalasista

ja elänkö jälleen
uudelleen löydän täydellisyyden
todellisuudesta tällä kertaa
kuin ennen tätä maailmaa