Sivut

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Rakkauden maljasta humaltuneena

Arvojen läpimurto

Kivi smaragdia, rubiinia, safiiria
metalli kultaa, hopeaa, platinaa
Unelmia turhan suuria
Hattaraista harhakuvaa
Ei ole väliä materialla
- sen vihdoin myönnän
Syön vanhat sanani rakkaudella
ne hirttosolmulla kiristän

Dilemma

Safiiriset silmät mielessäni
Rakkaimman sielu sydämessäni
Kliseistä, mutta totta vaan
Onko väliä mitä arvostetaan?
Korulauseita koukeroisia
vai suoraanko sanotaan
Itketään kyyneliä metallisia
vai pää pystyssä jatketaan

Moraalin riemuvoitto

Entisessä huusivat kasvot turhuutta
Sydämistään peilasivat pinnallisuutta
ja annoin harmauden voittaa
suurimman moraalittomuuden ajan koittaa
Sillä ihminen on keksinyt Jumalan
tuon ihmiskunnan suurimman humalan

En tiennyt kuinka paljon taivas tarjota voi
Vaikka sieluni paratiisia kuiskaten toivoi
Mutta sen tien sulkivat portit järjen
Saivat verettömyydessään käpristymään luovimman sydämen

Hänen tullessaan sai arsenikki väistyä
Myrkyttämästä mieltä
Mädättämästä sydäntä
ja jo aukesi patoni mun
kun se verivalalla murrettiin
Nyt suonissani tanssii
veri sinun-minun
Ikuisesti

Päivänsäde


Kosketus ihollani
on tunne taivaasta
Sen muistiini säilön
silkasta rakkaudesta
Itken puolestasi kyyneleet
kuivaan leninkini helmalla
Annan keräämäni tähdet
jotka ansaitsin vaivalla
Sillä sinun silmäsi ne kaikki ansaitsevat
kirkkaudellaan tuhannet auringot voittavat

Eliksiiri

Surut menneiden vuosien
Vain kalpeita haamujamme
Kanssa uusien muistojen
tänään purjehdimme
Oppien tarpeellisten
avulla matkustamme
Maljasta onnellisuuden humallumme

Luonnollinen taideteos

Suudelman niskassani piilotamme
Salaisuutenamme kuiskutamme
sen nautinnollisia säkeitä kannustamme
Tallettamaan pikkuruisen palan rakkaudestamme
Kosketuksesi kehollani
Saa sydämen takomaan
Huutaen rinnassani
loputonta paloaan
En koskaan saa tarpeekseni siitä mitä sinä olet
En luopua vois siitä kuinka kehoani luet
Sillä mestarin taidetta on jokainen kosketus
Suurimman artistin ja muusansa sovitus

Ulkoavaruudessa

Auringonsäteitä nurmikolta kalastelen
kun hymyllesi askelia uhrailen
Kaukaisella niityllä ja kotipihalla
tanssin yhteenkuuluvuuden voimalla
Olen naisellisin nainen
sinun vaatteissasi
sillä kotoisaksi oloni tunnen
sinun merkittynäsi
Me kuulumme toisillemme
kuten kaikissa lauluissa
tosin enemmän
- sillä olemme toisesta maailmasta

torstai 25. elokuuta 2011

Varovaisin askelin helvetistä taivaaseen

Esiripun takana

Paholaisnaurut
Korvissani raikavat
Menneisyyden unohdettuja nuotteja ne palvovat
Jokainen nauru
Todeksi muuttui
Irvikuvansa toi eteeni
Tiesinhän että jotakin puuttui

Keskinkertainen

Kylvit siemenesi heikkoon lihaan
Itkit vääryyttä peilikuvassa
Heitit onnen – mikä vittu se sellainen on –
pedon kitaan
Ei näy aukkoja viikatemiehen luvassa
Herra hyvä, riepunne on likainen
Mutta rahanne eivät riitä parempaan
Ja sydämenne synti vähemmän pikainen
Ei oikeuttanut tunnustamaan

Toinen päivä


Annoin anteeksi
Pelkosi siveettömät soinnut
ja suostuin tuomittavaksi
sillä ketään en ole näin palvonut
Miksi muistelisin kuolleita unelmia
kun tänään on eläviä suudelmia
Valhesyövät pinnalla sydämen
Ne helvettiin lähetimme
Kanssa surmattujen pettymysten
Ne liekkeihin sytytimme

Sarastus

Keijusumu leijailee lammen päällä
Ei tanssi kylmyys enää sydämeni jäällä
Vaan sulaa kuolemani kanssa pelkojen
Pyyhkien pois teot heikkojen
Sinussa on taivaani
silmissäsi syvyyteni
Meidän yhteenkuuluvuutemme

Taiteilijan rakkaus


Sydämet ommeltu yhteen taiteella
Sanoihini tallennettuna tarinamme
Sävytettynä nuoruudella
Suloinen rakkauskertomuksemme
- minä uskon sinuun
Vie minut pois
Omaan paratiisiimme
jonka loimme järvimaisemista
ja kullatuista arkihipuista

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Vääristyneitä peilikuvia menneisyydestä

Yksiön seinillä roikkuu kuihtuneita ruusukimppuja. Mustia ja valkoisia. Punaisia. En oikein kykene erottamaan montako, sillä silmäni näkevät kaiken kahtena. Aivan liikaa joka tapauksessa minun makuuni. Joskus pidin enemmän elävistä kukista.

Pullo kädessä ei ole enää kylmä, mutta nesteen mausta ei voi sanoa mitään. Ensimmäiset kulaukset olivat olleet karvaita, mutta helpostihan tuo tuosta näköjään tyhjenee. Lämmin olo on kuitenkin poissa. Minusta ei enää tunnu ollenkaan hyvälle vaan enemmänkin turtuneelle. Hyvin erilaiselta kuin niinä aikoina, joina ensimmäisen kerran kumosin humalaa kurkkuuni. No parempi tämäkin kai kuin selvät päivät. Ne ne vasta kammottavia ovatkin. Kaikki tuntuu turhan selkeältä ja todelliselta. Parempi vain asustella onnellisessa unohduksessa kahdestaan Destinyn kanssa. Missäköhän se tyttö muuten on? Voisi tulla piristämään minua nyt, kun hänelle olisi käyttöä.

”Täällähän minä”, punatukkainen kaunotar totesi. Hän oli yllättäen taas saapunut paikalle. Kumma tyttö kun se tuolla tavalla vain katoilee ja ilmestyy sitten taas.

Tämänpäiväinen humala on perseestä.

”Niin sinä olet sanonut viimeiset kymmenen vuotta, Kristian”, Destiny naurahti ilottomasti.

Hei älä viitsi olla tylsä. Pyysin sinut tänne saadakseni hieman inspiraatiota uuteen novelliin, mutta saan kuulla tuota ainaista nalkutusta. Millon sä opit, ettei mua oikeasti kiinnosta tuollainen saarnaus?

”Miten haluat”, nuori nainen totesi jääden seisomaan liikkumattomana paikalleen.

Saat nähdä Destiny, tämän novellikokoelman ne haluavat. Minusta tulee vielä kuuluisa. Uusi Poe tai jotain sinnepäin. Ennen en ollut käyttänyt tarpeeksi mielikuvitusta. Niin se oli. Tai oikeastaan en ollut edes kirjoittanut tekstejäni loppuun. Keskenhän ne jäivät. Mutta tämä projekti onnistuu. Ihan varmasti.

”Tuonkin olen kuullut aivan liian monta kertaa. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei sinusta koskaan tule mitään. Olet vain säälittävä alkoholisoitunut sekopää, joka luulee olevansa suuri taiteilija”, naisääni sätti.

Mutta minähän olen suuri taiteilija. Kaikki muu tulee vain kylkiäisenä. Waltarikin oli alkoholisti ja hän oli suuri, suuri kirjailija. Miksen minä olisi vastaava? Alkoholi on siinä mielessä hyvä ystävä, että se auttaa luovuuttani. Ei todellakaan sulje sitä pois. Älä siis arvostele juomistani, tästä on minulle hyötyä.

”Entä se, että olet hullu?” ivallinen nauroi.

Olihan Mozartkin hullu. Ja Michelangelo. Etenkin Poe. Voi, he kaikki olivat niin hulluja. Onko muka taidetta ilman hulluutta? Minä en ainakaan usko sellaiseen. Ei ole luovuutta, jos ei ole päästään sekaisin. Ei ainakaan merkittävää. Joitain kaikuja ehkä, yksi tai kaksi hyvää tekstiä, mutta niiden nerokkuus puuttuu. Vai väitätkö vastaan, Destiny?

”En väitä. Sinusta olisi toki voinut tulla jotakin suurta, jos olisit tosissasi yrittänyt, mutta löit kaiken läskiksi. Ryyppäsit, ryyppäsit ja ryyppäsit vaan, eikä se mitenkään auttanut sekopäisyytesi. Ei kukaan ota sinunlaistasi juoppoa vakavasti. Ei sen vertaa, että viitsisi edes vilkaista tekstejäsi.”

Painu helvettiin, Destiny. Ketään ei kiinnosta mielipiteesi.

”Eikö? Juurihan sinä sitä kysyit.”

En vastannut tytölle mitään. Minun ei tarvitsisi selittää hänelle. Eihän hän ollut taiteilija. Ei hän ymmärtänyt minun taipumustani synkkyyteen. Destiny perusti vain kuivista kukistaan ja nalkuttamisesta.

”Itse ripustit ne seinällesi.”

Turpa kiinni.

Hups, pullo lensi seinään. Särkyi räsähdyksen saattelemana ja väkevänpuoleista juomaa roiskui ympäri taloa.

”Etkö edes siivoa sotkujasi?” tyttö kysyi halveksivasti.

En minä jaksa. Täällä on saastaista muutenkin. Miksi edes siivoaisin? Ei täällä käy ikinä ketään. Sinä vain ja se nyt on se ja sama onko täällä silloin sotkuista vai siistiä.

”Varoisit sanojasi. Olen kuitenkin ainut, joka sinusta välittää.”

Totta, siinä olet kyllä oikeassa. Mutta et sinä minua hylkää. Et ole hyljännyt, vaikka monta tilaisuutta on tullut ja mennyt. Sinun muuttumaton olemuksesi vain pysyy täällä ikuisuudesta toiseen. Miten helvetissä voitkin vielä näyttää tuolta, vaikka minun kasvoni on aika jo rypistänyt aikoja sitten?

Destiny hiljeni jättäen minut hetkeksi omiin ajatuksiini. En ymmärrä, miksi oikeastaan edes halusin häntä tänne. Ei hänestä ole kuin riitelemään. Rikkomaan ihanat unelmani maailmanmaineesta. Ainut, mikä tytössä minua kiehtoi oli hänen ulkonäkönsä. Rakas inspiraationi. Mitä toisaalta tekisinkään ilman häntä? Punapää oli ainut, joka jaksoi yhä vaihtelevia mielialojani, alkoholismia, pahojakin masennuskausia ja typeriä oikkuja. Sätti niistä, muttei silti jättänyt taakseen.

Olen ehkä saamaton paska, Destiny, mutta minulla on sentään sinut. Ainoa todellinen ystäväni.

Nuori nainen ei vastannut, mutta loi minuun surumielisen katseen. Miksi moinen ilme? Miksi ei vastausta? Minähän olin hitto soikoon kehunut häntä juuri! Ei hymyn hymyä edes moisen tunnustuksen jälkeen. Mikä moukka! Että kehtasikin katsoa minua kuin olisin jokin säälittävä, vähäinen olento – maan matonen, jota ei kehtaa edes tallata. Tapittaa niillä pirun smaragdinvihreillä silmillään.

Mitä minä ajattelenkaan?

Hetkinen, smaragdinvihreillä silmillään? Se tuo mieleeni jotakin menneisyydestä. Edellisestä elämästä. Mutta se on jo niin kaukana, etten kykene muistamaan moista. Ja mitäpä sillä olisikaan väliä? Se olisi vaan taas yksi pölyinen muisto lisää epäaidoista ihmisistä. Kuvitelluista. Ei sellaisista kuin Destiny.

***

Kullanpunaiset hiukset välähtivät tuulessa tytön vaihtaessa asentoaan kameran edessä. Uudessa poseerauksessa pitkät, maidonvalkeat sääret ja veistokselliset kasvot korostuivat edukseen. Saivat kuvattavan näyttämään jumalattarelta.

”Kristian, mitä sinä tuijotat? Ottaisitko sen kuvan?” nuoren pojan ensirakkaus naurahti huomatessaan pojan äimistyneen ilmeen.
”Ai mitä? Ah, tietenkin, vallan unohdin koko asian. Mitäs olet tuollainen kaunotar.”
”Älä höpötä vaan ota se kuva”, tyttö kikatti.

Smaragdinvihreä silmät löysivät sopivan kuvakulman ja räps, räps, räps, unohtuneita muistoja.


***

Ja jos joku keksii tälle tekstille tyylilajin niin kertokaa ihmeessä.