Sivut

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Aurinkomyrsky


Helios

Me kutsuimme tähtiä takaa puiden
jotka kohosivat sankkoina muureina
ja minä lauloin sinulle polusta
joka kasvaa valona otsasta
kun tyhjyytesi leimahtaa liekkeihin

Sinä olet sillanrakentaja
määränpää ja matka
tietoisuuden liekki
jonka tanssissa
ei aikakaan pysy mukana

Ja jos mennyt on vain ajatus
ei täällä koskaan ollut ketään
josta nimetä itselleen jumala

Sinä olet elo ja tuli
se joka syttyy ja polttaa
Sinä olet valo, jota etsit
kysymyksen sisällä vastaus

Eikä ole muuria
sillä aurinko loistaa puiden lomasta
sen otsasta
joka uskaltaa sen nimen lausua

Punainen jättiläinen

Minä hukuin punaiseen aamunkoittoon
mutta nousin sen raivoisista aalloista
annoin itseni aurinkomyrskylle
ja loistin sen kanssa kilpaa

Kruunussani rautaisia ohdakkeita
kylkiluiden välit valuen laavaa
annoin liekkien kuoria lihani
ja luvattu maa kasvoi tuhkastani

Suruni sorti varteni
valkoinen vihani nielaisi auringon
heikkouteni mursi henkeni
teki sieluuni railon

Mutta vasta palaessani pois
saatoin viimeinkin syntyä
ja ottaa omakseni liekkini
joka kerran poltti minua

lauantai 4. elokuuta 2018

Ukkoskorpi

Kuinka hämmentävää oli kävellä niillä hiekkakentillä jälleen. Ilta oli kaikkiaan jopa epäluonnollisen hiljainen, mutta täynnä väreilyä. Sumu oli kerääntynyt nurmille muistuttaen kosteudesta, joka koristi metsää sinäkin iltana, kun astuimme sinne yhdessä. Oikealla puolellani saatoin erottaa penkit, jonne tulimme joskus maailmaa piiloon. Palasin takaisin niihin päiviin ja en kuitenkaan. Olin tullut elävään muistoon.

Metsä oli juuri sellainen, jonne astumista miettii kaksi kertaa. Pimeä ja kuin tietoinen itsestään. Hengittävä, valpas. Mutta miksi minä olisin kotiani pelännyt? Upposin sen peittoon kuin pehmeimpään vuoteeseen ja annoin syleillä itseäni kuin vastarakastunut. Otin vastaan kaikki tummimmatkin sävyt kiitollisena siitä, että sain tuntea sen mielen perukoille karanneen tunteen voimakkaana läsnäolona. Niistä metsistä minä kasvan, yhäkin, vaikka muualla elänkin.

Heitin harteiltani nykyisyyden taakan ja palasin siihen hämmennykseen, joka minulle aukeni kohdatessani kotini ensimmäisen kerran silmät auki. Vedin keuhkoihini kostean maan tuoksua ja näin vuosien taakse, jossa nuori tyttö haparoivin askelin seurasi uteliaisuuttaan uuteen, mutta vanhaan maailmaan. Pisteeseen, jossa ei ollut enää ihminen, vaan jokin mikä sen kuoren alta paljastui.

Mietin verta. Sanoit sen olevan uhreista kaikkein voimakkain. Me vuodatimme vuosien aikana paljon hurmetta. Niin paljon, että lopulta hukuimme siihen.

Olemmeko nyt saaneet sen kuoleman, jonka halusimme?
Opimmeko, saimmeko toisistamme kaiken
mitä tarvitsemme
kumpikin omalle matkallemme kauaksi kotoa?

Tai minä omalleni, sillä minä en tiedä missä sinun kotisi on. Onko se näiden puiden keskellä, tässä maassa, johon minä olen itseni sitonut vai jossakin muualla? Osa sinusta on yhä täällä, minä vaistoan sen tämän paikan olemuksesta. Siinä on yhä sinun tuoksusi.

Halusin löytää sen paikan, mistä kaikki alkoi, mutta suunnaton myrskypilvi tukki tieni. Aivan kuten sinunkin luoksesi. Tumma massa, kantamamme synkkä taakka ja vihaiset, väkivaltaiset välähdykset.

Kun yritin lähestyä, se jyrähti aina vaan kovempaa, uhkaili minua, etten menisi yhtään syvemmälle.

Enkä minä mennyt, sillä kiire tällä asialla ei ole. Minulla on nyt kaikki aika, ei enää kiirettä luoksesi tai pelkoa siitä, etten ehdi ajoissa. Ei piikkejä, ei jokapäiväisen elämän turhanpäiväisiä esteitä sumentamassa näkökykyäni. Ei enää arkea välillämme, ehkä se ei sopinut meille.

Mietin elämääni muualla ja sitä, tulisiko se koskaan olemaan aitoa. Tulisinko koskaan olemaan se ihminen, joka olen niiden metsien ulkopuolella? Voisinko koskaan olla muualla se ihminen, joka olin niissä metsissä? Jollain tavalla olin jälleen se nuori tyttö, mustatukkainen ja niin täynnä omistautumista ja uteliaisuutta. Käveli metsäpoluilla etsien ennusmerkkejä ja sinua.

Enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, löysinkö sinua. Vaikka tunnen sinut kyllä yhä. Jossain korvani takana, aina mukana. En osaa sulkea sinua pois, kenties voikaan.

Ja kun palaan tähän maahan, palaan myös sinuun. Hiuksieni levittyessä sammalelle tunnen myös sinun kosketuksesi jostain vuosien takaa. Se ei polta, ei hyvässä eikä pahassa. Nykyään se vain on. Välillä yhä vaatii, mutta ei vastustamattomasti.

Ehkä minä pääsen siihen ydinmetsään vielä jonakin päivänä. Ehkä sinäkin pääset. Kenties jopa kohtaamme tai ainakin painamme kätemme vasten samaa puunrukoa, jossa jälkemme voivat liittyä yhteen.

Minä olen tullut siksi, joksi aina halusin tulla. Mutta joinain päivinä kaipaan sitä lasta, joka olin silloin kun kaikki tämä alkoi.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Katkeransuloinen


Aamun huokaus
Huokauskin on elävä
täällä kirkkauden henkien keskellä
odotan yhä illuusion särkymistä
sitä tunnetta, kun kaikki onkin unta

Tämä on se hetki, johon öisin pakenin
jossa nauroin valkoisessa kesämekossa
kaiku universumin vieraimmissakin kolkissa

onko aika pysähtynyt
jäänyt kiinni siihen hetkeen
kun ensimmäinen auringonsäde tavoittaa verkkokalvoni
ja väistyvä usva paljastaa alastomuuteni

Tähtiportti
Usvan hälvetessä pinnaltani
katson kuinka valo piirtää ääriviivasi tarinaani
ja hämärä rajaa ajattoman kirkkauden
aavistus leikkaa yötaivaan kahtia
kastaen sinut tähtipölyllä
loistat viiltävää tuttuutta

Tartun siihen oljenkorteen, jonka ojennat
olen katseesi edessä paljas ja kirkas
ja minä lupaan sinulle: vain kuiskaus riittää
mikäli sanat ovat oikeat

Rajatila
Hohdan hurmetta
kuin horisontti, jonka loisteessa näytit niin kauniilta
Vaikka pelkäsin säröjäsi
halusin niihin nojata

Hukutan itseni punaiseen aamunkoittoon
annan itseni vajota sinuun
vetovoimaan, joka vainoaa välissämme
vuosien haikeaan painoon

Näen sinut valona pinnasta
katkeransuloisena säteenä hämärässä
ja minä pakenen aina
ennen kuin aurinko laskee

Punaisen valon kajossa
Tämä verenpunainen horisontti
pesee minusta ne viimeiset rippeet
jotka rakensivat selkärangan eiliseen

Korkean kukkulan laelta
näen yhä kirkkaana haalistuneen menneen
sen unihiekan koristamat aikeet
jotka laskeva aurinko hautaa alleen

ja hurmeen viimeiset säteet
ne saattavat minut pimeyteen

Kangastus
Tässä puutarhassa kissankellot itkevät
syviä värejään, joita liikutus pehmentää
Muratti kiipeää loputtomiin korkeuksiin
myöten seinämää, joka tukee ja vangitsee

Kultaiset omenat ovat aivan ulottuvilla
mutta hieman liian korkealla
varastan ne sinulta
jos yrität puraista 

Heleä on se ääni
joka kaikuu puutarhani suojissa
kauniit kasvot, ne heijastuvat omenan pinnasta 

torstai 23. helmikuuta 2017

Pinnalle



Taitto
Milloin viimeksi heräsit aamuun
jossa säteiden piiri ympäröi sinut
ja maistoit pakkasen huulillasi

Tunsitko valon taittuvan silmistäsi
tiesitkö silloin
kuinka sulaa kevääseen

Löydä se todellisuus
ja selkärankasi
painele nikamat paikoilleen
ja anna heijastuksen ohjata
 

Verikuu
Kun kuu oli täysi
veren maku huulilla
kuulin sudenpennun
hennot askeleet lumella

Kainalostani se löysi pesän
jonne käpertyä talven ajaksi
kylkeeni se jätti
pieniä naarmunpoikasia

Ja miten ne kirvelivätkään
ne pienet, mutta syvät arvet
kuinka ne kuiskivatkaan uniini

Sen turkki tuuheni
ja se kasvoi niin suureksi
ettei se mahtunut enää syliini
ja nyt sen puremat muistuttavat
enemmän taisteluarpia

Joka päivä se katsoo minua hieman nälkäisemmin
eikä hae enää turvaa ja lämpöä
joita joskus sille tarjosin         

Öisin se huutaa niin kovaa
että selkänikamiani pakottaa
ruumiini nykii
näkee verenpunaisia varjoja

Ne sanovat,
on liikkeellä peto
jolla on kapinen turkki
ja hampaita monta kidallista

Ne sanovat,
jossain sen silmien syvyydessä
voi nähdä jonkin ihmillisen
kipuaan vaikertavan

Adalmiina
Mudassa uit iäisyyden
etsit helmeä, jonka lieju oli imaissut
Löysit kangastuksia,
hapuilit niitä ja hajotit itsesi

Makasit aaltojen alla
ruumiisi palasina
kerälle käperryit
ja löysit sieltä itsesi

Otit askeleen ensimmäisen
vielä kolotti luita
mutta joki pesi liejun
joki, jonka vesi pauhusi suonistasi

Aamun huuto
Sähkö väreilee miesten iholla
paukkuu selkärangassa
syntyi suonista
kipusi käsiin
jotka iskivät rautaa

Raudasta kasvoi miekka
terä, joka heijastaa valoa varjojen maille
saa orjat taas näkemään
isännät heräämään

Löytäkää tienne kiville
ottakaa haudattu mennyt omaksenne
ottakaa myös tulevaisuus
on tämä hetki jo käsissänne

Tyhjyydellä täytetty
Olit alaston, muttet kuitenkaan
piilotit itsesi näyttämällä liikaa
kosketit, ettei kukaan koskettaisi

Kehonkieli kertoi
että yritit liikaa
et pystynyt piilottamaan viattomuuttasi
mutta menetit sen

Käärit itsesi hulluuden tapetteihin
ettei sinun tarvitsisi nähdä
mitä edessäsi on
mistä kaltoin kohdeltu ruumiisi kasvaa
sinä häpesit liikaa

Liekki
Tule
ennen kuin tuuli mun ääneni vie
ja ihoni valuu pitkin kasvojani
anna sulkea sut syliini

Tanssi kanssani
ennen kuin jalkojani kivistää
nosta siipesi
tai kohta ne vailla sulkia on

Tartu kiinni lanteestani
kun se vielä on pehmeä
eikä silmiä ole aika
harmaaksi muuttanut

Aurinko vasta nousee
Näetkö sen horisontissa?

Laula minun henkeeni
tähän lihaani
joka punaisena hakkaa