Kuinka hämmentävää oli kävellä niillä hiekkakentillä jälleen. Ilta oli kaikkiaan jopa epäluonnollisen hiljainen, mutta täynnä väreilyä. Sumu oli kerääntynyt nurmille muistuttaen kosteudesta, joka koristi metsää sinäkin iltana, kun astuimme sinne yhdessä. Oikealla puolellani saatoin erottaa penkit, jonne tulimme joskus maailmaa piiloon. Palasin takaisin niihin päiviin ja en kuitenkaan. Olin tullut elävään muistoon.
Metsä oli juuri sellainen, jonne astumista miettii kaksi kertaa. Pimeä ja kuin tietoinen itsestään. Hengittävä, valpas. Mutta miksi minä olisin kotiani pelännyt? Upposin sen peittoon kuin pehmeimpään vuoteeseen ja annoin syleillä itseäni kuin vastarakastunut. Otin vastaan kaikki tummimmatkin sävyt kiitollisena siitä, että sain tuntea sen mielen perukoille karanneen tunteen voimakkaana läsnäolona. Niistä metsistä minä kasvan, yhäkin, vaikka muualla elänkin.
Heitin harteiltani nykyisyyden taakan ja palasin siihen hämmennykseen, joka minulle aukeni kohdatessani kotini ensimmäisen kerran silmät auki. Vedin keuhkoihini kostean maan tuoksua ja näin vuosien taakse, jossa nuori tyttö haparoivin askelin seurasi uteliaisuuttaan uuteen, mutta vanhaan maailmaan. Pisteeseen, jossa ei ollut enää ihminen, vaan jokin mikä sen kuoren alta paljastui.
Mietin verta. Sanoit sen olevan uhreista kaikkein voimakkain. Me vuodatimme vuosien aikana paljon hurmetta. Niin paljon, että lopulta hukuimme siihen.
Olemmeko nyt saaneet sen kuoleman, jonka halusimme?
Opimmeko, saimmeko toisistamme kaiken
mitä tarvitsemme
kumpikin omalle matkallemme kauaksi kotoa?
Tai minä omalleni, sillä minä en tiedä missä sinun kotisi on. Onko se näiden puiden keskellä, tässä maassa, johon minä olen itseni sitonut vai jossakin muualla? Osa sinusta on yhä täällä, minä vaistoan sen tämän paikan olemuksesta. Siinä on yhä sinun tuoksusi.
Halusin löytää sen paikan, mistä kaikki alkoi, mutta suunnaton myrskypilvi tukki tieni. Aivan kuten sinunkin luoksesi. Tumma massa, kantamamme synkkä taakka ja vihaiset, väkivaltaiset välähdykset.
Kun yritin lähestyä, se jyrähti aina vaan kovempaa, uhkaili minua, etten menisi yhtään syvemmälle.
Enkä minä mennyt, sillä kiire tällä asialla ei ole. Minulla on nyt kaikki aika, ei enää kiirettä luoksesi tai pelkoa siitä, etten ehdi ajoissa. Ei piikkejä, ei jokapäiväisen elämän turhanpäiväisiä esteitä sumentamassa näkökykyäni. Ei enää arkea välillämme, ehkä se ei sopinut meille.
Mietin elämääni muualla ja sitä, tulisiko se koskaan olemaan aitoa. Tulisinko koskaan olemaan se ihminen, joka olen niiden metsien ulkopuolella? Voisinko koskaan olla muualla se ihminen, joka olin niissä metsissä? Jollain tavalla olin jälleen se nuori tyttö, mustatukkainen ja niin täynnä omistautumista ja uteliaisuutta. Käveli metsäpoluilla etsien ennusmerkkejä ja sinua.
Enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, löysinkö sinua. Vaikka tunnen sinut kyllä yhä. Jossain korvani takana, aina mukana. En osaa sulkea sinua pois, kenties voikaan.
Ja kun palaan tähän maahan, palaan myös sinuun. Hiuksieni levittyessä sammalelle tunnen myös sinun kosketuksesi jostain vuosien takaa. Se ei polta, ei hyvässä eikä pahassa. Nykyään se vain on. Välillä yhä vaatii, mutta ei vastustamattomasti.
Ehkä minä pääsen siihen ydinmetsään vielä jonakin päivänä. Ehkä sinäkin pääset. Kenties jopa kohtaamme tai ainakin painamme kätemme vasten samaa puunrukoa, jossa jälkemme voivat liittyä yhteen.
Minä olen tullut siksi, joksi aina halusin tulla. Mutta joinain päivinä kaipaan sitä lasta, joka olin silloin kun kaikki tämä alkoi.