Sivut

torstai 15. maaliskuuta 2012

Jos huominen ei riitä

Mä en oikein tiedä, mitä tästä tekstistä sanoisin. Ihan aluksi ainakin sen, ettei tämä mun mielestä onnistunut. Aika pitkälti pelkkää kliseistä paskaa, mutta nähtävästi silti julkaisen tän. (Lähinnä Janitan pyynnöstä tosin.) Varotan, että tämä saattaa vähän vajota sinne lääkäripokkaritasolle ja siirappisuuskin olisi voinut jäädä vähemmälle.

 ***
       
”Kuningatar on mennyt”, huokaisin nähdessäni viimeisen henkäyksen katoavan uljaan naisen huulilta.

Kolkon palatsin äänet olivat vaimenneet jo päiviä sitten, kun talven olennot olivat väistyneet kevään tieltä. Niin ylhäiset kuin rahvaskin olivat etsiytyneet leposijoihinsa lämpimien aikojen kolkutellessa ovelle. Kaikki muut paitsi kaikista suurin, Talvetar, meidän kuningattaremme, olivat paenneet koloihinsa. Hän ja hänen läheisin kaartinsa: hiljaiset, minä – talven suojelija ja lähettiläs, sekä pienet tyttäret. Talvetar oli auringonsäteiden muuttaessa olomuotoaan vain nyökännyt hyväksyvästi ja aloittanut välttämättömät valmistelut poismenoaan varten. Viimeisinä viikkoinaan hän oli ollut tyyni ja aivan rauhallisesti keskustellut kanssani sydämestään, jossa kertoi alkaneensa havaita kummallisia tuntemuksia. Tiesimme molemmat, että se oli luonnollinen osa sulamisprosessia – inhimillisten tunteiden saapuminen takaisin. Viimeisinä päivinään hän olikin ollut kuin ennen kruunaamistaan, melkein kuin tavallinen ihmistyttö, vaikkakin huomattavasti ylevämpi.

Vain muutamia hetkiä sitten Talvettaren sydän oli sulanut kokonaan ja hän oli kaatunut kuolleena maahan kuin kuka tahansa kuolevainen. Se tuntui aina yhtä epäinhimilliseltä ja julmasta, mutta niin oli aina ollut ja niin tulisi aina olemaan. Kuningatar hallitsi yhden talven ja maksoi siitä kaikki seuraavansa, sillä kukaan ei voinut hallita talvea ikuisesti. Se oli liian arvaamaton ja ajaisi hulluuden partaalle. Se oli kuitenkin myös kiehtova ja kaunis. Se painoi jälkensä ihmiseen, minkä vuoksi sen menettänyt kuningatar olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen sen takaisin. Siksi Talvettaren olikin aina mentävä talvensa mukana.

Seuraava kuningatar olisi yksi edellisen tyttäristä. Lopuista tulisi hänen lähimpiä palvelijoitaan, hiljaisia, joilla oli myös mittaamattoman kauhistuttavat voimat. Kruunajaisten jälkeen hiljaiset eivät oikeastaan olleet enää yksi persoona, vaan he olivat kaikki yhtä ja kuningattaren talven kuluessa loppuun he muuttuivat osaksi viimeisiä viimoja.

Ajatuksistani minut herätti kuolleen kuningattaren sylissä makaava prinsessa Odesse, joka katseli minua kiinnostuneena jäisillä tähtisilmillään. Minun tehtäväni olisi kuljettaa tyttö ja hänen sisarensa Lumivuorien luoliin turvaan lämpimien ajaksi. Sen aikana nuo hauraat olennot kasvaisivat talven prinsessoiksi, joista yksi kruunattaisiin syksyn viimeisinä päivinä seuraavaksi kuningattareksi.

Polvistun prinsessan edessä ja hän kiljaisi riemusta. Pieni tyttö oli ilmeisen kiinnostunut minusta, eikä ymmärrettävästi tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Toisaalta se oli siunauskin, sillä en halunnut minkään vahingoittavan pienen Odessen viattomuutta. Etenkään, kun hänessä oli jotain, mitä kenessäkään toisessa prinsessassa aikaisemmin ei ollut. En osannut tarkkaan sanoa, mikä tuo minua syvältä koskettava voima oli, mutta siitä olin varma, etten antaisi kenenkään vahingoittaa tuota lasta. Enkä tällä kertaa tekisi sitä velvollisuudesta, vaan aivan muiden syiden johdosta.

 ***                                                               

Nymfimäinen keijukaistyttö tarkasteli kuvajaistaan jäisen lammen pinnasta. Hänen silmistään paistoi tunne, jota en täysin voinut käsittää. Siihen sekoittui niin surua, uteliaisuutta kuin pettymystäkin. En voinut ymmärtää, mistä moinen johtui, sillä prinsessa Odesse oli kuvankaunis ja täysin erilainen kuin kukaan sisaristaan. Hänessä oli jotain huomattavasti syvempää. Tuntui kuin hänen henkensä olisi ollut muiden sieluja vanhempi. Siltikin Odesse vaan vaikutti ilmeisen tyytymättömältä itseensä, jopa katkeralta kuvajaisestaan.

”Prinsessa?”
”Ah, Asim, en huomannut tuloasi ollenkaan”, tyttö totesi silminnähden vaivaantuneena.
”Häiritsenkö minä teitä?” kysyin ja toivoin sydämestäni, että vastaus olisi kielteinen. Halusin kuollakseni tietää, mitä Odesse oikein ajatteli katsoessaan kuvajaistaan.
”Et tietenkään, minä en vain osannut odottaa tuloasi”, prinsessa pyrki korjaamaan.

Kuinka kaunis hän olikaan! Hänen ihonsa oli kuin kauneimpien pakkasöiden kimalteleva lumi ja silmät kuin kaksi jäistä tähteä. Minun täytyi myöntää, että tyttö oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni olennoista maan päällä kaikessa hauraudessaan ja keijukaismaisuudessaan. Kuinka kovasti olisinkaan halunnut kokeilla miltä hopeiset hiukset tuntuivat – ja iho! Oliko se yhtä kylmää ja kovaa kuin marmori?

”Suokaa anteeksi, mutta näytitte niin surulliselta. Painaako teitä jokin?” kysyin mahdollisimman varovaiseen sävyyn, sillä en halunnut säikäyttää tyttöä turhalla utelulla.

Odesse näytti yllättyvän kysymyksestäni, mutta ollenkaan kiusaantuneelta hän ei vaikuttanut. Katsoi vain jälleen kuvajaistaan jään pinnasta sama ilme kasvoillaan kuin aikaisemminkin. En sietänyt tuota katsetta. Mitä niin inhottavaa kaunis ja viaton olento muka saattoi kuvajaisessaan nähdä?

”Asim, oletko huomannut, että minä olen kovin erilainen kuin sisareni?” prinsessa kysyi.
”Nyt kun kysyt, niin kyllä minä olen. En kuitenkaan näkisi sitä pahana asiana”,
”Oletteko todella sitä mieltä? Minä tunnen itseni niin paljon heitä huonommaksi. Minä en ole uljas, enkä sen paremmin yleväkään. He ovat majesteettisia, upeita olentoja ja minä olen kuin pieni tytönheitukka heidän rinnallaan.”
”Prinsessa, te ette todellakaan ole uljas, ettekä ylevä. Ette ole majesteetillinenkaan. Te olette paljon enemmän. Teissä on syvyyttä ja ajatonta viisautta. Teissä on ulottuvuuksia, joihin sisarenne eivät eläessään pääse. Huolehditte aivan turhaan tuollaisista asioista.”

Olin yllättynyt sanojeni kiihkeydestä, mutta se ei ollut mitään verrattuna Odessen reaktioon. Hän oli hiljentynyt täysin ja jäisistä silmistä tippui valkoiselle leningille kyyneleitä. Jouduin paniikin valtaan, sillä en tiennyt ollenkaan, mitä olisin sanonut tai tehnyt. Tyttö hämmästytti minua yhä vain lisää, sillä hän painoi päänsä syliini ja itki yhä vain lisää kyyneleitä kastellen viittani. En osannut sanoa mitään, mutta varovaisesti silitin hänen valkoista poskeaan – joka oli aivan yhtä lämmin kuin kenen tahansa muunkin. Oletin melkein, että prinsessa olisi työntänyt minut pois, mutta yllätyksekseni hän ei suinkaan tehnyt niin vaan hetken kuluttua huomasin hauraan keijutyttöni nukahtaneen levolliseen uneen.

 ***

”Asim, oletko sinä siellä?” kuulin kuiskauksen ovenraosta.
”Onko jokin vialla, Odesse?” tiedustelin. Olin jo jokin aika sitten saanut luopua hänen teitittelemisestään. Emme olleet vain enää suojelija ja suojeltava, vaan välillemme oli kehittynyt jotain enemmän – jonkinlaista ystävyyttä kenties?

Totta puhuakseni se ei tuntunut siltä. Se tuntui enemmältä. Kun katsoin Odessea, näin hänessä paljon enemmän kuin sen hauraan tytön, jonka olin hänen äitinsä käsivarsilta nostanut. Näin hänessä nuoren naisen ja minun täytyi myöntää, että hänen olemuksensa veti minua suuresti puoleensa. Kukaan muu ei koskaan ollut sytyttänyt minussa aikaan tällaista palavaa halua suojella ja pitää lähellä, mutta toisaalta myös koskettaa aivan toisella tapaa. En tiennyt olivatko tunteeni edes sopivia. Historiassa ei koskaan oltu mainittu talven suojelijoiden – saati sitten prinsessojen rakastumisesta. Etenkään toisiinsa.

”Tule huoneeseeni, haluan puhua kanssasi”, tyttö selitti.
”En tiedä onko se sopivaa, Odesse –”
”Vähät minä siitä, tule nyt! Kuka täällä muka edes välittäisi?”, prinsessa jatkoi vetoava ilme kasvoillaan.

Tiesin, että minun olisi ehkä pitänyt käskeä tyttöä odottamaan aamuun asiansa kanssa, mutten yksinkertaisesti osannut sanoa hänelle ei. Niinpä heitin epävarmuuteni nurkkaan ja seurasin Odessen ääntä hänen huoneeseensa.

Hämärässä kynttilänvalossa erotin juuri ja juuri tytön piirteet sängyltä. En tiennyt ollenkaan, miten olisin tilanteeseen suhtautunut, sillä vaikka Odessen olemuksessa ollut mitään varsinaisen vihjaavaa, aistin muuttuneen ilmapiirin. Varmistuin jälleen kerran siitä, etteivät tunteeni prinsessaa kohtaan olleet enää vain suojelunhalua. Olin ajautumassa johonkin paljon intiimimpään ja vaarallisempaan suuntaan.

”Sinä halusit puhua jostain?” totesin pyrkien pitämään ääneni värin mahdollisimman tasaisena ja normaalina.
”En oikeastaan. Halusin sinut vain seurakseni”, Odesse totesi muitta mutkitta. Huomasin hänen nousevan ylös sängyltä ja lähestyvän minua.
”Mutta sanoit, että sinulla on asiaa –”, aloitin, mutta tyttö asetti sormensa huulillani katkaisten lauseeni.
”Voin kertoa sen toisin”, Odesse kuiskasi tarttuen kiinni kädestäni.
”Mitä sinä –”
”Älä sano mitään. Tule vain mukaani.”

Tiesin, että viisainta olisi ollut vain perääntyä, mutta silti seurasin lumoutuneena prinsessaani siihen rakkauteen, mihin hän minut johdatti. Koko maailmassa oli vain Odesse ja aina vain Odesse. Hänen hopeiset hiuksensa ja jäiset silmänsä, nymfinvartalonsa ja satunnaiset huokauksensa. Ja minä tiesin, että siinä minun kuului olla, eikä missään muualla. Silloin minä tiesin, että minä olin todella rakastunut yhteen Talvettaren tyttäristä.

Yöllä heräsin Odessen itkuun.

 ***

 Erään Odessen kanssa nukutun yön jälkeen heräsin kuiskausiin korvissani. Tunnistin nuo äänet liiankin hyvin vuosien kokemuksen perusteella. Se oli loppusyksyn viima, joka kertoi minulle, että pian minun olisi valjastettava hevoset ja johdatettava prinsessat kruunajaisiin. Rakkauteni Odesseen oli sumentanut kokonaan ajantajuni, sekä hiljentänyt päänsisäiset kuiskeeni aikanaan koittavasta lopusta. Tiesin, ettemme voisi mitenkään välttää tulevaa murhenäytelmää, sillä kruunajaisista pois jättäytynyt prinsessa kuolisi. Petturin sisaret etsisivät hänet käsiinsä ja surmaisivat kammottavilla voimillaan.

Odessen kohtalo olisi sinetöity. Mahdollisesti hänen tunteensa varastettaisiin vuodeksi ja ne palaisivat van muutamaksi päiväksi kunnes -. Koko ajatus puistatti minua suunnattomasti, enkä pitänyt sitä edes vaihtoehtona. Kun aika koittaisi, Odessesta tulisi yksi hiljaisista, vaikka se tarkoittaisikin, etten enää koskaan tulisi häntä tapaamaan nykyisessä olomuodossaan. Hän sulautuisi yhdeksi hengeksi sisartensa kanssa, mutta eläisi kaikesta huolimatta. Kestäisin sen paljon paremmin kuin kuoleman. Tietäisinhän yhä, että Odesse on edes jossain muodossa olemassa.

”Minua paleltaa”, uninen tyttö vieressäni totesi.
”Niin, minä tiedän sen”, vastasin.

Hänen katseensa teki niin kipeää.

***

Päivä päivältä viima oli vain kylmentynyt ja tiesin, ettei kestäisi enää montaakaan päivää kuin meidän olisi jätettävä suloinen turvapaikkamme ja suunnattava kohti Odessen surullista kohtaloa. Hänen sisarensa suhtautuivat asiaan samaan tapaan kuin aikaisemmatkin prinsessat, tyyneydellä ja odottaen. Odessen sen sijaan huomasin tuntevan levottomuutta. Emme olleet puhuneet tulevasta, mutta hän epäilemättä tunsi kohtalon hetken lähestyvän. Hän yritti peittää vilunsa, mutta huomasin silti, kuinka hänen oli kylmä. Se tosin oli aivan normaalia, sillä Odessen inhimillinen puoli reagoi kylmään aivan kuin kuka tahansa ihminen. Hänellä tuo puoli tuntui olevan vielä poikkeuksellisen suuri, jonka vuoksi kylmäkin tuntui voimakkaampana kuin muilla prinsessoilla.

En jotenkin osannut ottaa aihetta puheeksi hänen kanssaan, sillä pelkäsin, ettei tyttö olisi siihen valmis. Hän kuitenkin itse tuli varsin pian puhumaan siitä minulle ja vieläpä yllättävän tyyneen sävyyn. Tyttö varmasti oletti niin olevan minulle helpompi, mutta se vain lisäsi tuskaani. Tiesin varsin hyvin, että hänkin tunsi minun tapaani repivää tuskantunnetta ja tuollainen teeskentely ei varmasti mitenkään parantanut asiaa. Minä kuitenkin tiesin, että asia olisi hoidettava Odessen tavalla. Muutos olisi tapahtuva hänessä, joten antaisin hänen myös määrätä tapahtumien kulun.

”Minä tiedän, mitä on tapahtumassa, Asim. En ole tyhmä. Minusta tulee varmastikin muutamien päivien kuluessa joko yksi hiljaisista tai Talvetar. Tiedän, että sinä tunnet asiasta mieletöntä tuskaa, mutta meidän on puhuttava tästä ja punnittava vaihtoehdot. Vain niin voimme olla varmoja siitä, että teemme oikean päätöksen”, Odesse aloitti.
”Minä tiedän sen. Olen myös miettinyt vaihtoehtoja ja itse koen paremmaksi, että liityt hiljaisiin. Niin sinä voit ainakin jatkaa elämääsi – et ehkä nykyisessä muodossasi, mutta parempaa tarjousta meillä ei ole”, selitin toivoen, että tyttö hyväksyisi ehdotukseni. Pahinta olisi ollut, jos hän olisi ruvennut etsimään vaihtoehtoisia tapoja toimia. Minä nimittäin tiesin varsin hyvin, ettei sellaisia ollutkaan. En kuitenkaan kykenisi sanomaan sitä tytölle itselleen.
”Jatkan elämääni, mutta millä tavalla? Sulautuneena yhteen henkeen sisarteni kanssa, vailla omaa tahtoa, vailla tunteitani! Oletko miettinyt sitä?” Odesse parkaisi.
”Sekin on parempi kuin kuolla! Eivätkä kaikki tunteesi suinkaan katoa, ainoastaan persoonalliset halusi. Minä en kestä ajatusta sinun kuolemastasi, Odesse! Lupaa minulle, että liityt hiljaisiin! Lupaa se minulle ja teen mitä tahansa. Ihan mitä ikinä pyydät”, anelin.

Odesse näytti empivän. Hänestä ajatus hiljaisiin liittymisestä tuntui selvästikin vastenmieliseltä, mutta hän ei halunnut myöskään syöstä minua epätoivoon. Minusta oli raivostuttavaa, ettei hän voinut nähdä asioiden laitaa. Jos hän valitsisi tien kuningattarena, niin siitä ei olisi paluuta. Seremonian jälkeen hänen kohtalonsa olisi sinetöity. Sen sijaan hiljaisena hän voisi yhä olla osa henkeä sisartensa kanssa. Se ei voinut olla niin kamalaa ja joissakin vanhoissa teksteissä mainittiin yhteenkuuluvuuden sisarien kanssa olevan jopa autuas tila.

”Hyvä on, minä suostun ehdotukseesi”, Odesse myöntyi, vaikka selvästikin raskain sydämin.

 ***

 Seremoniasali oli minulle tuttuakin tutumpi, mutta prinsessoja se hämmästytti aina yhtä paljon. Eihän tuo sinänsä ihme ollut, sillä se oli huiman korkea ja koristeellinen tila. Muistan jonkun joskus kuvailleen sitä taivaalliseksi temppeliksi, enkä sen ulkonäön puolesta menisikään väittämään vastaan. Sen sijaan sen käyttötarkoitus tuntui olevan kuin suoraan helvetistä. Aikaisemmin olin ajatellut tuon riitin olevan epämiellyttävä, mutta pakollinen. Nyt kaikki oli toisin. Tunsin niin suurta vihaa koko kruunajaisseremoniaa ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan, että jos olisin voinut, olisin hajottanut koko järjestelmän välittämättä seurauksista. Kuinka sellaista hirvittävää, monta elämää uhraavaa riittiä voitiin yhä pitää pystyssä? Olin niin täynnä vihaa, että jos olisin avannut suuni, sieltä olisi karannut vain kirouksia.

Samaan aikaan tunsin myös suunnatonta surua. Se mitä minulle ja Odesselle oli tapahtumassa, oli hirvittävää vääryyttä. Jos olisin voinut, olisin vain vienyt hänet pois siitä kamalasta paikasta. Olisin vaikka ottanut hänen paikkansa, jos sellainen vaihtoehto vain olisi ollut. Mutta ei, meillä ei ollut minkäänlaista pakotietä kammottavasta kohtalostamme ja minä jouduin vielä katsomaan vierestä kyseistä karmivaa teloitusseremoniaa. Sitähän se nimittäin omalla tavallaan oli, vaikka Odesse jäisikin teoriassa henkiin. Hänestä vain katoaisi ne piirteet, jotka tekivät hänestä Odessen.

”Prinsessat, on tullut jälleen aika valita joukostanne uusi Talvetar. Me kaikki tiedämme, että kuka tahansa hän teistä tuleekin olemaan, teidän kaikkien on tehtävä uhrauksia. Yksi teistä uhraa elämänsä, loput yksilöllisyytensä. Teille on kuitenkin annettu yksi vapaus: jos yksikin teistä on vapaaehtoinen kuningattaren osaan, niin muut saavat jättäytyä ehdolta pois. Niinpä kysynkin teiltä, talven lapset, kuka teistä on valmis tekemään suurimman uhrauksen sisartensa puolesta?” seremoniapappi julisti.

Sydämeni oli pysähtyä seuraavien tapahtumien johdosta. Sillä vaikka Odesse oli luvannut minulle liittyvänsä hiljaisiin, hän astui yllättäen sisarrivistöstä eteenpäin yhdessä kahden sisarensa kanssa. Mieleni olisi tehnyt huutaa, mutta seremonia velvoitti minut pysymään hiljaa ja paikallani. Ainoastaan katseellani kykenin viestittämään rakastetulleni pettymyksen ja paniikin tunteeni. Hän tosin ei katsonutkaan minuun, seisoi vain pää pystyssä katse naulittuna pappeihin.

”Te kolme, mitkä ovat nimenne?” ylipappi jylisi kuin helvetin pääpiru konsanaan.

”Minä olen Ethel”, totesi sisarista kookkain ja uljain.
”Minä olen Brava”, julisti toinen, äänessään puhdas päättäväisyys.
”Minä olen Odesse”, lausui rakastettuni kirkkaalla äänellään melkein kuin laulaen.

”Odesseko? Teissä on jotain hyvin poikkeavaa, täytyy sanoa. Jotain, mitä aikaisemmissa kuningattarissamme ei ole ollut. En tiedä, kuinka suhtautua siihen… Tämä on erittäin mielenkiintoista…”, pappi ajatteli ääneen tutkaillen Odessen sisaristaan poikkeavaa olemusta.

Voi luoja, sano, ettei hän sovellu siihen tehtävään, ole niin kiltti. Hän ei ansaitse sitä kohtaloa, hän on liian hyvä siihen, rukoilin mielessäni.

”Jäämme miettimään päätöstämme”, yksi vanhimmista ilmoitti,
”pyydämme ulkopuolisia poistumaan salista nyt.”

***

 Suurien lasiovien avautuessa sydämeni lyönnit tihenivät niin, että ajattelin kuolevani siihen paikkaan. Pääpappi asteli salista ulos ensimmäisenä, enkä jäänyt juurikaan miettimään sovinnaisuussääntöjä kiirehtiessäni hänen luokseen tiedustelemaan rakkaani kohtaloa. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta. Sydämeni hakkasi ei-ei-ei, mutta takaraivossani oli ikävä aavistus toiseen suuntaan.

”Missä Odesse on? Mihin tulokseen päädyitte?” tiukkasin papilta, joka näytti hyvin pöllämystyneeltä epäkunnioittavan käytökseni johdosta.
”Rauhoittukaa nuori mies! Suojeltavastanne on tullut valtakuntamme kuningatar”, vanhus vastasi luullen kenties ilahduttavan minua moisella tiedolla.

Ensiksi olin antaa ylen. Tieto tuli minulle järkytyksenä, vaikka tiesin, että kyseinen ratkaisu oli hyvin mahdollinen. Yhäkin mietin myös, että kuinka Odesse saattoi tehdä minulle niin ja miksi? Mikä oli syy tähän kaikkeen järjettömyyteen? Sillä tämä oli todella täyttä hulluutta. Odessen täytyi olla pahasti mielenvikainen kuin sillä tavalla syöksyi suoraan peruuttamattomaan kuolemaan, vaikka olisi ollut vaihtoehtokin. Hänen päätöksessään ei ollut minkäänlaista järkeä, ei yhtään minkäänlaista.

Sisälläni tuntui palavan jokin, niin koomista kuin talven suojelijan olikin sanoa niin. Olin varma, että elämäni loppuisi siihen paikkaan. Mitään ulospääsytietä ei enää ollut. Odessen kohtalo olisi sinetöity ja omani siinä samalla. Kuinka koskaan pystyisin jatkamaan elämääni Odessen poismenon jälkeen? Hänen viimeisen vuotensakin saisin muutamaa viimeistä päivää lukuun ottamatta rakastaa vain kylmää ja kivikovaa marmoripatsasta. Pelkkää kuorta. Kuinka minä pystyisin katsomaan häntä silmiin enää nyt, kun ne kuningattarille tyypillisellä tavalla ammottaisivat tyhjyyttään?

Totta puhuen, minä en enää tiennyt kuinka elää. Niin, enkä minä todellakaan kokenut kykeneväni olemaan sen jumalaisen kuoren lähettyvilläkään. En enää nyt, kun siinä ei ollut mitään sisältöä. 

***

 Vielä kuukauden jälkeen katsoessani Odessea en voinut tuntea kuin inhonsekaista ihmetystä. En oikeastaan kyennyt edes ajattelemaan, että se kuori todella oli rakastamani nainen. Se tuntui aivan liian vaikealta hyväksyttäväksi ja siksi välttelinkin hänen seuraansa niin paljon kuin kykenin. Pyrin aina ottamaan kaikki hovin ulkopuolella suoritettavat tehtävät ja paneutumaan niihin niin hartaasti kuin ikinä kykenin, ettei minun vain tarvitsisi ajatella tapahtunutta.

Kieltämättä Odesse oli tehtävässään kyvykäs. Hänen aikaisempi poikkeuksellinen inhimillisyytensä oli jättänyt jälkeensä sen, että hän pystyi ymmärtämään ihmisiä jokseenkin paremmin kuin aikaisemmat kuningattaret. Lisäksi hän osoitti tehtävissään poikkeuksellista. Minua oksetti, miten tyytyväisiä kaikki olivatkaan hänen valintaansa. Hovissa näkyi nykyään entistä useammin typerästi virnuilevia kasvoja, jotka kaikki ylistivät kuningatar Odessea. Omaa Talvetartamme.

Minä olin onnistunut suhteellisen hyvin välttelemään mokomaa kauhunäytelmää, kunnes eräänä päivänä luokseni saapui yksi ylimmistä aatelista. Hänen vierailunsa hämmästytti minua suuresti, sillä yleensä hovissa ei suuremmin kiinnitetty minuun huomiota. Minut tunnettiin vain yksinäisenä erakkona, joka kyllä hoiti tehtävänsä talven ja kuningattaren suojelussa varsin hyvin. Seuraansa minua siltikin halusivat vain harvat raskasmielisyyteni takia ja tämäkin vieraani näytti varsin vaivaantuneelta avatessaan suunsa.

”Asiani koskee kuningatartamme. Sinä tiedät, että talvi on jo aika pitkällä. Siksi meidän täytyy miettiä jo perillisiä”, mies aloitti.

Minua kylmäsi. En ollut synkkyyden syövereissäni tullut kertaakaan edes ajatelleeksi tulevia prinsessoja. Olin melkein unohtanut, että mitään tulevaisuutta olisikaan enää Odessen kuoleman jälkeen. Sellainen tuntui niin kaukaiselta ja pelkkänä ajatuksenakin jo liian raskaalta.

”Mitä tarkoitat?” tiukkasin.
”Katsokaas, hänellä oli yksi ainut pyyntö ennen kruunaamistaan. Se koski hänen tyttäriään. Kuningatar nimittäin halusi, että lapset tulisivat olemaan sinun.”

Hetken pääni löi tyhjää. Pitäisikö minun saattaa maailmaan jälleen uusia prinsessoja, jotka kokisivat saman kuin Odesse ja hänen persoonattomat sisarensa? Pyysivätkö nämä ihmisenkuvatukset minulta sitä vakavissaan?

”Ymmärrättehän, että se on oikeastaan enemmänkin käsky kuin pyyntö. Prinsessa Odessen viimeinen toive –”
”Ei teidän tarvitse alentua tuohon. Kyllä minä suostun”, vastasin, vaikka minua kuvotti jo valmiiksi.



*** 

Olin aina ajatellut synnytyksen olevan kaikkea muuta kuin hiljainen tapahtuma, mutta nimenomaan sellainen se tällä kertaa oli. Se teki tilanteesta oikeastaan vain entistäkin kammottavamman. Yleensä äidit huusivat ja itkivät synnyttäessään, mutta Odessen huoneesta ei kuulunut pihaustakaan. Synnytykseen viittasivat vain satunnaisesti huoneeseen sisään ja sieltä ulos kulkevat kiireiset parantajat.

Koko tapahtuma oli minusta hyvin vastenmielinen. En olisi halunnut seurata sen kammottavuutta vierestä, mutta minut oli pakotettu siihen. Mieluummin olisin vaikka vain juossut pois. Enkä minä todella halunnut nähdä lasta, joka syntyisi siitä kuoresta.

Toisinaan mietin, miksi edes vaivauduin jatkamaan kituuttamistani. Elämäni oli muuttunut pelkäksi vastuuksi rakastamani naisen ruumiista. Olin itsekin kuin pelkkä tyhjä kuori vailla minkäänlaista iloa. Ei hengestä eroon pääsemisen pitäisi olla vaikeaa. Siihen tarvittaisiin vain tikari tai myrkkypullo. Hirttonaru tai lampi johon hukuttautua. Mutta siltikään minä raukka en ollut vielä tehnyt sitä, joka itsessäänkin jo masensi minua. En kyennyt edes päästämään irti tästä helvetistä, vaikka sitä niin kovasti vihasin.

”Asim-herra, teille on juuri syntynyt kaunis tytär!” huudahti kätilö käsissään valkoiseen kapaloon kääritty nyytti.

Minun teki pahaa edes katsoa mokomaan rahvasnaiseen päin, kun tämän kasvoilta loisti pelkkä tyytyväisyys. Jouduin kuitenkin leikkimään mukana kuin kaikki olisi vallan hyvin, kuin olisin iloinen tyttären syntymästä. Kuin se tytär ei olisi vain uutta lihaa teurastamolle.

En ollut osannut ollenkaan odottaa, että siinä kävisi niin, mutta kurkistaessani kapaloon –

- lapsella oli Odessen katse.

***

 Viimeiset kuukaudet olivat kuluneet kuin transsin vallassa. Odesse oli synnyttänyt monta kaunista tytärtä, vaikka niistä yksikään ei ollut samanlainen kuin ensimmäinen lapsi. Ensimmäinen oli nimeltään Faithe ja hän muistutti monin tavoin entistä Odessea. Minun täytyi myöntää, että rakastin lasta. Hetki, jona sen ymmärsin, ei ollut varsin onnellinen, sillä tiesin vain menettäväni hänetkin samalla tavalla kuin menetin Odessenkin. Voimani olivat aivan lopussa, eikä siihen vaikuttanut vähiten se, että Odessen hetki oli aivan käsillä. Suurin osa Talvettaren hovista oli jo lähtenyt matkalleen kohti turvapaikkojaan.

”Asim?” kutsui varovainen ääni kuningattaren makuuhuoneesta.
”Teidän ylhäisyytenne?” vastasin mekaanisesti.
”Rakas, se olen minä jälleen. Aikani on tulossa, muistathan? Ja se on hyvin lähellä, sillä tunnen vanhojen tuntemuksien ottavan minusta jälleen vallan.”

Se oli totta. Odessen ääni kuullosta jälleen häneltä itseltään, paljon sielukkaammalta kuin se, jota olin viimeisen talven kuunnellut. En voinut uskoa sitä, vaikka olin kyllä koko ajan tiennyt, että Odesse palaisi ennen kuolemaansa taas hetkeksi. Olin vain ollut niin syvällä masennuksessani, etten ollut jaksanut nähdä siinäkään asiassa toivonpilkahdustakaan. Oikeastaan olin ajatellut olevani hyvin mahdollisesti kuollut, kun Odesse mahdollisesti palautuisi ennalleen. Olin ollut hyvin varma, etten jaksaisi kituuttaa enää kauaa. En ollut halunnut jäädä katsomaan Odessen kuolemaa.

”Oletko se todella sinä?” sanoin, saaden tosin aikaiseksi vain pienen kuiskauksen, jonka hädin tuskin kuuli.
”Kyllä, vihdoinkin. Eihän tässä muuten olisi ollut mitään järkeä. Uhrini on suoritettu. Nyt on aika lunastaa palkkioni”, voipunut ääni vastasi kuitenkin pieni euforinen sävy äänessään.
”Mistä sinä oikein puhut Odesse? Ei tässä ollut mitään järkeä! Sinähän kuolet pian ja sitten kaikki tämä kärsimys on ollut turhaa!” tiukkasin. En ymmärtänyt sanaakaan Odessen puheista ja mietin, ymmärsikö hän itsekään. Oliko tuo kaikki vain kuolevan raukan sekavaa höpinää.

”Etkö sinä ymmärrä? Tämä oli ainoa mahdollinen tapa. Ainut tapa, jolla saatoin vielä saada edes muutaman hetken kanssasi. Sillä se elämä, joka minulla olisi ollut hiljaisena, ei olisi ollut mitään. Jos en voi elää sinun kanssasi, en halua elää ollenkaan. Tämä oli ainut tapa, jolla asiat voivat mennä. En missään vaiheessa kelpuuttanutkaan muuta. Olen niin pahoillani, että valehtelin sinulle, mutta ymmärräthän, että minun oli pakko? En voinut ottaa sitä riskiä, että pilaisit kaiken yrittäessäsi pelastaa minua. Sillä totuushan on, että ei minua kukaan olisi voinut pelastaa. Vaihtoehtoinani oli joko kuolema tai elämä, joka ei olisi ollut elämisen arvoista. Minulle oli alusta asti hyvin selvää, kumman valitsen.”
”Mutta Odesse –”
”Älä Asim, ei käytetä aikaamme riitelemällä tästä asiasta. Emme kuitenkaan voi sille enää mitään. Minusta tuntuu, että jaksan sinnitellä aamuun, mutta sen jälkeen olen poissa. Sydämeni suorastaan janoaa lepoa. Mutta sitä ennen haluan sinun lupaavan minulle muutaman asian.”
”Mitä tahansa, rakas, mitä tahansa”, huokaisin alistuneena.
”Jatka elämääsi. Minä kuolen, mutta se ei tarkoita sitä, että sinun tarvitsisi. Minä en halua laskea tyttäriämme kenenkään muun käsiin, ymmärräthän sen? Lupaatko minulle, että huolehdit heistä parhaasi mukaan?”

Odesse pyysi paljon, enkä ollut ollenkaan varma, olisiko minusta siihen. Mieluiten olisin vain nauttinut pullon myrkkyä ja lipunut pois helvetistäni. Lopettanut arvottoman elämäni ja saanut rauhan. Mutta tiesin kyllä, että minulla oli velvollisuuksia tyttäriäni kohtaan. Ilman Odessen anelua olisin ehkä voinut laiminlyödä ne, mutta enää en voinut. En, kuin rakkaani katsoi minua tuolla katseella, jota en ollut enää uskonut koskaan näkeväni.

”Minä lupaan sen sinulle.”
”Kiitos, Asim, se merkitsee minulle hyvin paljon. Haluan sinun myös tietävän… jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, jos kohtaloni ei olisi ollut tämä, mikä minulle määrättiin, niin olisin tehnyt sinut onnelliseksi. Olisin todella halunnut.”
”Minä tiedän sen, Odesse. Olisin vienyt sinut pois tästä helvetistä, jos olisin suinkin voinut. En tiedä – minun olisi ehkä pitänyt yrittää enemmän, ehkä olisikin ollut jokin keino –”
”Ei, olisi ja tiedät sen itsekin. Enkä minä kuole katkerana. Totta puhuen en haluakaan enää muuta kuin mennä pois. Olen niin väsynyt, että kuolema tulee helpotuksena. Se on minulle paras mahdollinen kohtalo näissä olosuhteissa.”

Tiesin Odessen ehkä olevan oikeassa, mutten siltikään halunnut uskoa sitä. Olin kauhuissani siitä ajatuksesta, että kun viimein olin saanut rakkaani jälleen luokseni, hän jo lipuisi pois. Ajatus tuntui sietämättömältä. Olisin vain halunnut kokea uudestaan kaiken sen, mitä meillä oli aikaisemmin – ensimmäisen halauksen peilijäällä, salaisen yhteisen yömme ja kaikki pienimmätkin hetket. Olisin tahtonut viedä Odessen pois ja näyttää hänelle maailman kauneimmat kolkat.

”Odesse, minä rakastan sinua, en kestä tätä, en minä pysty –”
”Sinun on oltava vahva. Luuletko sinä, etten minä sure kaikkea, mitä on jäänyt kokematta? Etten minä haluaisi itkeä sitä, että kohtaloni on tämä? Mutta Asim, se ei hyödytä mitään. Meidän on kummankin päästettävä irti ja jatkettava matkaa. Tosin ei aivan vielä. On vielä yksi yö, jonka voimme yhdessä viettää. Vielä on aikaa hankkia muutama kultainen muisto, joten rakkaani, ei hukata niitä hetkiä.”

Ja kurottautuessani suutelemaan rakastamaani naista ensimmäisen kerran viimeisistä, tunsin kuinka hänen sydämensä lähti vielä kerran lentoon omani kanssa ennen pysähtymistä.

 The End

***

Voisin puhua tästä tekstistä yleensä nyt tähän loppuun. Ihan ensiksi mun on sanottava, että tää teksti on mulle omalla tavallaan hyvin tärkeä. Ihan ensiksi jo vaan sen takia, että se on muhinut mun päässä jo useamman vuoden tuon fantasiakirjani osana. Jonkin verran tämä on kyllä siitä alkuperäisestä muodostaan muuttunut. Kirjoitin tämän version yhdessä illassa ja väsyneenä, jota kyllä näin jälkikäteen kadun. Olisin voinut jakaa kirjoittamista muutamallekin illalle, mutta oli vaan jotenkin sellainen olo, että nyt pitää saada tämä teksti tehdyksi tai muuten en kirjoita sitä ollenkaan. 

Nyt on aika tyhjä olo. Kirjoitusprosessi oli suoraan sanottuna aika rankka, koska kävin aika voimakkaita tunteita näiden hahmojen kautta läpi. Tällaisissa teksteissä on se, että niiden kirjoittaminen vetää helposti omankin mielialan maahan. Mutta oli tässä sitten sellaisia ihan piristäviäkin haasteita. Esimerkiksi nuo lapsiin liittyvät kohtaukset oli ihan mielenkiintoisia kirjoittaa, koska en itse tässä elämänvaiheessa ole moisia vielä hirväesti miettinyt.

Mutta joo, ehkä mä olen nyt jaaritellut tarpeeksi. Ehkä huomenna julkaisen jotain laadukkaampaa. Nyt tämä hermoraunio yrittää käydä nukkumaan. Sweet Dreams!

1 kommentti:

  1. Lääkäripokkaritasolle lipsumisen pelkosi oli aiheettomanpuoleinen, vaikka sekä Harlekiineista ja vastaavista viihteellisistä rakkaustekeleistä ja ”Jos huominen ei riitä” -tekstistäsi löytyi painotettua romantiikkaa, mutta lemmenparin traaginen kohtalo huuhtoi enimmän osan siirappisuudesta. Odesse ja Asim eivät olleet Harlekiinin lemmenpari vaan Edward/Bellaa parempi Romeo/Julia -asetelma. Vaikkei miespääosalle niin huonosti käynytkään kuin Romeolle; olihan miehellä vielä tyttärensä. Prinsessa/palvelija -paritus oli myös aikuisen satumainen.

    Oletetaan Talvettaren hallitseman talven kestävän sen verran kuin talvi kestää meillä Pohjoismaissa. Miten Talvetar-Odessa pystyi synnyttämään yhdessä talvessa monta lasta? Saiko hän Talvettareksi ryhdyttyään jotain yliluonnollisia voimia, jolloin hänen raskautensa kehittyi yhtä nopeasti kuin Bella Swanilla? Kirjoittajan olisi kuulunut tehdä selonteko tästä häh-jutusta.

    Nenäni rutistuu ja nyrpistyy katsellessani televiosiosta sarja- tai elokuvasynnytyksiä. Jumalattoman valtava mahamäki kohoilee, akka on punakka ja hikinen ja silmät ovat äksällä... Limainen napanuoran päässä oleva kersa vatsan päälle... Hyi! Olit oikein lukijaystävällinen jättämällä synnytyskuvailut kokonaan väliin. En olisi jaksanut lukea niitä edes sinun, lempikirjoittajani kirjoittamana.

    ”Vaihtoehtoinani oli joko kuolema tai elämä, joka ei olisi ollut elämisen arvoista. Minulle oli alusta asti hyvin selvää, kumman valitsen.”

    Odessella ei ollut vaihtoehtoja. Itsemurhan tekijät perustelevat tällä periaatteella itsemurharatkaisuaan. Entä sitten kuoleman jälkeen? Onko silloin paremmat oltavat, jos ihmisellä on sielu? Onko täysi tyhjyys elämää parempi, jos ihmisellä ei ole kuolematonta sielua. Kuolinhetkellä kaiken alkaessa hidastua mateluksi katumus ja haikeus voivat iskeä kuin ukkonen. Enköhän minä ikävöi surren ruumiini menettämistä kuolinhetkelläni, kun on loppuni aika.

    Laadukas ja ihan tykättävä teksti, jota minun on tosi vaikeaa kommentoida.

    VastaaPoista