Sivut

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ihminen vailla ihoa

Ajan yhä virtatulta

Tummilla niityillä Tuonen
kalastin virvatulta
sormillani hapuilin
kaulassani nyt roikkuvilla

Luuni amuletteina
surkeita lohtuja ovat
pimeydessä tietä eivät
yksinäiselle kuiskaa

Ja oppaani, keijuni, rakkaani
sen aikaan kadotin
kenties sekin lohtu pieni
vain valheen virnistys oli

Nyt riutuneena
harmaassa kaislikossa
kannan taakkani vailla aaretta
pimeydessä haron pelastusta
vain suonsilmiä löytäen

Kulta silmissä
vieläkin kiiltää
(En tyydy vähempään)

Saappaan alla

Leukojen välistä
sana karkaa
toinenkin
paholaisen sävyttämä

En sisältäni
enempää riimejä
omiani ainakaan sävellä

Viha on ainut kuolematon
se sanelee
kuinka säälittävästi
askeleeni tallennan
Se raapii reisiin itseinhon
korvakäytäviä nakertaa

Voin piiloutua, juosta karkuun
taistella ja kuolla puolesta
mutta ilkeä herra
hän vain asuu
täällä korvieni välissä

Voin uhrata itseni
sukuni, ystäväni
Mutta hän huoraksi
synnittömänkin kastaa
ja hallitsee täällä
ilkeä herra
ja on jo nälissään

Kadonneet pojat

Lapset ovat hirviöitä
nuo aikuisissa asustavat
he, joissa itää ikävä

Äitiä, isää huutavat
tyrykalvot puhkaisevat
kaikkein lähimmiltä pitelijöiltä

Olet heille hetki kauneutta
tuulenhenkäys autiomaassa
hetken helpotus
sideharso avohaavalla

ja arpeutuessa
he silmiisi katsovat
viattomalla sinellään
minuutesi manipuloivat

Mutta ennen pitkää
kun haalenee haavat
terävöityy katse
ja arjen kaavat
koti-ikävä koittaa
pienille eksyneille
horisonttiin kadonneille
harmaahapsille

Lyö kello lähdön aikaa
ja ennen kuin huomaatkaan
soutavat he jälleen
tuolla kaukaisuudessa

Ikuisesti kai
tuolla kyynelmerellään

vailla airoja seilaavat  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti