Kuollako elääkseen (7. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

"Mitä sinä sanoit?" kysyin vielä varmistaakseni, että olin kuullut oikein.
"Ystävättäresi on sairastunut lavantautiin. Sairaus voi olla kohtalokas", toinen selitti, pyrkien selvästi pysymään mahdollisimman rauhallisena vuokseni.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. En ollut nähnyt lapsuudenystävääni moneen, moneen vuoteen ja kirjeitäkään emme olleet lähetelleet aikoihin. En tiennyt edes, miltä hän nykyisin näytti, mutta silti tieto vihlaisi minua syvältä. Lapsena olimme olleet läheisiä ja hän oli jakanut kanssani linnan loistokkaat päivät. Hän oli niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olin ollut millään lailla tekemisissä katastrofin jälkeen. Tyttö oli minua kaksi vuotta vanhempi ja naimisissa jonkun kreivin kanssa. Asuinpaikka oli parin päivän matkan päässä linnasta. Käsittääkseni heidän yhteiselonsa oli alkanut varsin hyvin. Olin odottanut ystävättärelleni mukavaa ja leppoisaa elämää, mutta asiat olivat kääntyneetkin aivan päinvastaiseen suuntaan.

Toivoin todella, että hän selviäisi. Tuntui kovin väärältä, että joku niin elinvoimainen ja aito ihminen kohtaisi loppunsa niin nuorena. Tyttö oli vasta kauniin elämänsä alussa. Minua puistatti ajatellakin eläväistä ystävätärtäni makaamassa arkussa valkoiseen leninkiin puettuna, tummat hiukset verhoten kerran niin sieviä, mutta kalman myötä harmaankalpeiksi muuttuneita kasvoja.

"Näytät todella kauhistuneelta", mieheni totesi huolestunut ilme raamikkailla kasvoillaan.
"Minä olen. En voi uskoa -", aloitin, mutta ääneni sortui ennen kuin kerkesin sen pidemmälle.

Ensimmäistä kertaa aikoihin mieheni asteli luokseni ja sulki vapisevan varteni syleilyynsä. Hämmennyin eleestä, mutta en pahalla tapaa. Lämmin ja pyytteetön kosketus tuntui pitkästä aikaa todella hyvältä. Tuntui kuin sydäntäni repivät jäiset piikit olisivat sulaneet hieman sen voimasta. Se oli ällistyttävää. Oli kummalista, miten paljon oikeanlainen kosketus saattoikaan helpottaa ahdinkoa.

Come wet a widow's eye
Cover the night with your love
Dry the rain from my beaten face
Drink the wine the red sweet taste of mine

"Kyllä hän selviää, usko pois. Muistan ystävättäresi olleen vahvan ja elinvoimaisen oloinen nuori nainen. Hän jos kuka jaksaa taistella sairautta vastaan", mies rauhotteli silittäen hiuksiani.
"Emme voi tietää sitä. Nuoret ja vahvat ihmiset ovat ennenkin kuolleet siihen tautiin. Tämä on minulle aivan liikaa! En jaksa enää enempää vastoinkäymisiä. Kuinka voin miettiä omaa tulevaisuuttani tällaisen pyörteen keskellä? Tuntuu, että jokaisesta minuutista selviäminen on haaste!" parahdin purskahtaen vuolaaseen itkuun.

Mieheni katsoi minua hyvin huolestuneena, oikeastaan jopa hätääntyneenä. En tiennyt, eikö hän vain osannut suhtautua pahaan olooni vai sattuiko häneen todella niin paljon nähdä minut siinä tilassa. Minun pitäisi tuntea oma mieheni paremmin, mutta hänen harmaa elottomuutensa oli muuttanut asioita hyvin paljon. Minun oli ollut välillä hyvin vaikea uskoa hänen välittävän minusta vähääkään, minkä vuoksi tämä uusi käytös tuntui todella oudolta.

"Sinun ei nyt tarvitse miettiä tilannettasi. Tein väärin, kun hoputin sinua pikaiseen ratkaisuun. Ota aikaa niin paljon kuin haluat. Parempi oikeastaan, ettet ajattele juuri nyt koko aisiaa. Yritä vain selvitä näistä raskaista päivistä niin kuin parhaaksi näet", toinen selitti tiukentaen otettaan minusta.
"Mutta en minä voi! En voi laittaa teitä odottamaan ja kärsimään takiani", nyyhkytin epätoivoisesti.
"En minä kärsi, kun asiat ovat näin. En kovin pahasti. Toki epävarmuus vaivaa minua, mutta sinä olet täällä minun kanssani, yhä minun vaimonani. Tätä kautta saan vain enemmän aikaa näyttää sinulle, että asiat ovat korjattavissa. Olen niin pahoillani, etten ole tehnyt sitä ennen. Ymmärrän nyt, että minun olisi täytynyt toimia täysin toisin. Mutta saat nähdä, että kaikesta tulee taas yhtä loistavaa kuin vanhoina hienoina päivinä."

En tiennyt kuinka suhtautua hänen sanoihinsa. Ne olivat kovin kauniita ja lupasivat paljon, mutten tiennyt voisiko sellainen tulevaisuus olla enää mahdollinen. Siksi ne myös koskivat minuun. Hän oli niin varma asiastaan. Täysin vakuuttunut, että saisi asiat vielä järjestykseen, että jäisin hänen luokseen ja olisimme joku päivä vielä onnellisempia kuin koskaan. Pelkäsin joutuvani rikkomaan hänen illuusionsa. Minusta tuntui kammottavalta ajatella, mitä kävisi jos päättäisin lähteä. Mieheni toiveikkuus tiputtaisi hänet todella, todella korkealta.

"Sinun on muistettava, että jatkettu aika voi päättyä huonosti. Uhrauksesi voi olla täysin turha", muistutin varmistaakseni, että hänen jalkansa olivat tukevasti maan kamaralla.
"Minä tiedän sen. Tiedän myös, kuinka asioiden kuuluisi olla. Luotan siihen, että ne menevät siihen suuntaan. Se sinun keikarisi kyllä ajastaan paljastaa todellisen luonteensa, kun taas minä voin näyttää sinulle mitä voin parhaimmillani sinulle tarjota. Harmaa verho on väistynyt. Olin hyvin syvällä mieleni synkissä syövereissä, mutta nyt olen palannut. Sinun vuoksesi. Pelastaakseni sen, mitä meistä on jäljellä ja palauttaakseni sen vanhaan loistoonsa", kumppanini kuiskasi korvaani saaden minut jälleen nyyhkyttämään.
"Olen pahoillani, mutta en jaksa juuri nyt puhua tästä asiasta. O-olen niin sekaisin", sopersin epämääräisesti.

Tuntui kovin tylyltä sanoa niin, mutten voinut muuta. Asian miettiminen juuri sillä hetkellä ylikuormitti minut totaalisesti. En tahtonut ajatella oikeastaan mitään. Ystävättäreni sairaus esti asioiden rationaalisen pyörittelyn täysin. Tuntui kuin mieleni portit olisi paiskattu kiinni suoraan edestäni. Kun yritin päästä käsiksi ajatuksiini, kohtasin vain kylmää kivimuuria. Olin kuin lukittuna jonkinlaiseen välitilaan. En voinut olla ajattelematta epätoivoista tilannettani, mutten toisaalta kyennyt luomaan minkäänlaisia loogisia ajatusketjuja. Kaikki asiat vain pyörivät päässäni sekavana möykkynä, ahdistuksen pyörittäessä sitä villisti ympäriinsä.

"Et tietenkään, eikä sinun tarvitsekaan. Olet niin väsyneen näköinen, että sinun kannataisi varmaankin mennä suoraan petiin. Sitä ennen haluan kuitenkin näyttää sinulle vielä yhden asian, jos suinkin jaksat vielä hetken", mieheni ehdotti huulillaan epävarma, pieni hymynkare.
"Nukkuminen tuntuu ajan tuhlaamiselta. On niin paljon keskeneräisiä asioita, enkä haluaisi jättää niitä puolitiehen. Veikkaan silti, että olet oikeassa. En minä tänään saa mitään aikaan, vaikka kuinka yrittäisin ajatella. Ehkä on siis parasta, että näytät sen mitä nyt ikinä oletkaan näyttämässä ja menen sitten nukkumaan", myönsin.
"Hienoa, seuraa siis minua", toinen totesi lähtien kävelemään käytävää eteenpäin.

Seurasin mieheni päättäväisiä askelia ja huomasin pian hänen johdattavan minut kohti näyttämöä. Mitä kummaa hän sieltä tahtoi näyttää? Eihän estradilla ollut kuin pölyä ja sirpaleita. Toisin sanoen, ei mitään kovin kummoista nähtävää. Sellaisen näkeminen tekisi minut vain murheelliseksi, enkä uskonut hänen tahtovan sellaista.

Saavuttuamme kulissien läpi näyttämölle minua kohtasi todellinen yllätys. Näyttämö oli yhtä pölyinen ja saastainen kuin ennenkin, samoin katsomo, mutta keskellä oleva miniatyyri ei ollut enää samanlainen. Se oli jälleen ehjä ja kenties komeampi kuin koskaan ennen. Yksityiskohtia ja värejä oli vaikka muille jakaa. Rakennelma oli myös kokonaisuudessaan paljon suurempi. En tiennyt kuinka mieheni oli sen tehnyt, mutta hän oli jollain konstilla saanut kylän talojen savupiipuista nousemaan pieniä höyryvanoja, sekä rakentanut linnan viereiseen joen myös pienoismalliin. Siinä virtasi aivan oikeaa vettäkin! En ymmärtänyt kuinka hän oli saanut sen kasaan niin nopeasti. Vielä muutamia päiviä sitten vanha miniatyyri oli ollut palasina lattialla. Senkin suunnittelemiseen ja rakentamiseen olimme käyttäneet vuosia. Toki pohjatyö oli vienyt hyvin suuren osan ajasta, eikä toisen ollut tarvinnut tehdä sitä nyt ollenkaan, mutta saavutus oli silti melkoinen. Hänen oli täytynyt käyttää parannuksiin ja uudelleenrakennukseen kaikki aikansa. Olikohan hän ehtinyt edes syödä tai nukkua?

"Uskomatonta", totesin, sillä enempään en kyennyt.
"Olen rakentanut sitä yötä päivää. Kokoamiseen ei mennyt kauaa, sillä muistin tarkalleen missä kohtaa mikäkin palanen vanhassa rakennelmassa oli. Muutoksien suunnitteluun meni aikansa, sillä minun täytyi keksiä kuinka saada joki virtaamaan ja höyry nousemaan piipuista. Maalaaminen oli toki lastenleikkiä, mutta vei toki aikansa", mies selitti kuin jostakin hyvin arkisesta ja tavanomaisesta asiasta.

Ihmettelin kuinka pirteä hän saattoi olla, vaikka oli rakentanut malliaan jatkuvasti. Selityksestään päätellen hänellä ei ollut jäänyt ihmeemmin aikaa nukkumiseen. Olin kovin hämmentynyt. Kummallisinta tilanteessa oli se, mistä hän oli saanut yhtäkkiä niin paljon voimia ja innostusta. Vielä muutama päivä sitten kumppanini oli istunut katse lasittuneena lattialla, tekemättä yhtään mitään. Väsyneenä ja masentuneena, kykenemättä liikkumaan askeltakaan. Mitä oli tapahtunut?

"M-mutta miksi?" kysyinkin ihmeissäni.
"Todistaakseni sinulle ja itselleni, että toivoa on yhä. Aloittaminen oli todella vaikeaa, enkä ollut aivan varma pystyisinkö siihen, mutta loppujen lopuksi rakentaminen onnistui yllättävän nopeasti ja helposti. Kenties sama koskee myös oikean linnan kunnostusta. Pitää vain uskaltaa aloittaa", toinen totesi hymyillen ja tarttuen kiinni kädestäni.
"En tiedä mitä sanoa", vastasin epävarmasti.

Kyyneleet tuntuivat jälleen nousevan silmiini. Mieheni oli tehnyt niin kauniisti. Minua suretti ajatella, etten ehkä kykenisi antamaan mitään vastalahjaksi. Hänen katseensa oli niin toiveikas ja epätoivoinen samaan aikaan, että minuun sattui. En kestänyt nähdä kumppaniani sellaisena ja mietinkin, kuinka koskaan voisin lähteä. En kuitenkaan voinut tehdä päätöksiäni hänen tunteidensa perusteella. Minun oli ajateltava tässä asiassa itseäni, sillä vain se synnyttäisi lopulta kaikille parhaan lopputuloksen. Jos valitsisin omien halujeni vastaisesti, olisi edessä vain kurjuutta kaikille osapuolille. En pystyisi mitenkään tekemään onnelliseksi ihmistä, jonka kanssa en todella halunnut olla. Voimakas reaktioni mieheni katseeseen kuitenkin kertoi jostain. Tunteeni eivät voineet olla täysin kuolleet, mikäli hänen tuskansa herätti vielä jotain sellaista. Se oli asia, jota minun täytyisi miettiä. Ei niinkään se, kuinka paljon mieheeni sattui jos lähtisin. Niin kipeää kuin se tekikin.

Teach me passion for I fear it's gone
Show me love, hold the lorn

"Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Tärkeintä on vain, että tiedät, kuinka paljon olen valmis tekemään tämän asian takia", hän totesi haudaten kasvonsa hiuksiini.

Hetken seisoimme siinä sanomatta mitään. Olisin ehkä tahtonut kiittää häntä, pyytää anteeksi tai sanoa edes jotain, mutta sanat eivät vain tulleet suustani ulos. Vaikka arvostin hänen elettään hyvin, hyvin paljon ja tunsin oloni todella liikuttuneeksi sen johdosta, tunsin sen myös sekoittaneen päätäni entisestään. Hän oli antanut minulle nyt konkreettisen esimerkin siitä, että asiat voisivat mennä parempaan. Että hän todella yritti vuokseni. Tiesin nyt, ettei se ollut vain puhetta.

Ymmärsin valmistautuneeni jo pitkään lähtöön. Olin harkinnut toki karkaamista ihan tietoisestikin, mutta suurimman työn olin tehnyt alitajuntaisesti. Ymmärsin sen vasta nyt, kun mieheni osoitti, miten paljon minua todella rakasti. Kokemaani melkein shokkimaista hämmennystä olisi tuskin syntynyt, mikäli olisin vielä ollut niin kahden vaiheilla kuin luulin. Olin jo hyväksynyt ajatuksen siitä, ettei linna voisi tarjota minulle enää mitään. Että oli aika lähteä. Nyt kumppanini oli kuitenkin osoittanut luuloni ainakin osittain vääriksi. Minun olisi mietittävä koko asia alusta asti uudelleen.

"Sinun taitaa olla aika päästä nukkumaan", mieheni kuiskasi korvaani.

Se oli aivan totta. Kaikki miettiminen oli väsyttänyt minut täysin ja nähtävästi se näkyi myös ulospäin. Sinä päivänä oli ehkä turha ajatella sen enempää. Olisi hyvä vain vetäytyä sänkyyn ja olla pohtimatta hetkeen asiaa. Nukkua pitkät yöunet ja ehkä jatkaa ajatustyötä aamulla. Mutta vain mikäli pystyin. Tunsin nimittäin, että saattaisin tarvita hetken aikaa hermolomaa asialta.

Niinpä nyökkäsin miehelleni ja yllätyksekseni hän nosti minut käsivarsilleen kantaakseen minut sänkyyn. En kuitenkaan vastustellut, sillä tunsin saattavani nukahtaa siihen paikkaan. Oloni oli äärettömän kyllästynyt ja loppuunpalanut, mutta omalla tavallaan myös rauhallinen. Tiesin, ettei minun tarvitsisi sillä hetkellä tehdä summanmutikassa päätöksiä. Olin saanut aikaa, joka kyllä ohjaisi minut oikeaan suuntaan. Tiesin, että lopulta saisin oikean ratkaisun aikaan, tavalla tai toisella. Oloni ei enää ollut niin äärettömän epätoivoinen.

Mieheni laskiessa minut sänkyyn, ymmärsin, että itse asiaa enemmän minua oli kuluttanut kiire, jonka koin sillä olevan. En ollut kyennyt ajattelemaan kunnolla, koska pelkäsin jatkuvasti, milloin minut asetettaisiin lopulliseen piinapenkkiin. Nyt olin viimeinkin vapautunut kiireisyyden kahleista ja saatoin alkaa kunnolla, vailla lamaannuttavaa paniikkia, puntaroimaan asiaa. Tiesin, ettei se tulisi olemaan helppoa ja että tulisin vielä jonkin aikaa olemaan aivan tukossa, mutta suunta näytti jo hieman valoisammalta. Saatoin siis sulkea silmäni tietäen, että asiat vielä järjestyisivät. Siihen oloon oli hyvä nukahtaa.

It's not the end
Not the kingdom come
It is the journey that matters, the distant wanderer

Seuraavana aamuna heräsin, kun huoneen ovi potkaistiin auki. Ovella oli mieheni, joka saapui luokseni sänkyyn aamiaistarjotin käsissään. Olin punastua, sillä en tiennyt miten suhtautua sellaiseen eleeseen. Oloni oli jopa hieman kiusaantunut hänen runsaan yrittämisensä johdosta. En olisi viikko sitten todellakaan uskonut, että kumppanini tulisi vielä tuomaan minulle aamiaistarjottimen sänkyyn. Sen vuoksi oli hyvin vaikea sanoa oikein mitään siihen kaikkeen, mitä hän nyt teki.

"Huomenta, toin sinulle vähän aamiaista. Mukana on myös pala lähileipurin tiikerikakkua. Sinä rakastit ainakin aiemmin sen paikan kakkuja, joten ajattelin ostaa sinulle jotain sieltä", mies selitti, laskien jättimäisen tarjottimen syliini.

En osannut oikein muuta kuin kiittää. Olin kuitenkin iloinen eleestä, sillä huomasin minulla olevan yllättävän kova nälkä. En ollut syönyt kunnolla aikoihin, mutta nyt minulla oli sudennälkä. Runsas aamiainen siis todellakin teki terää. Eikä toinen ollut ollenkaan väärässä kakkupalastakaan. Se maistui aivan yhtä hyvältä kuin aikoinaan.

"Toin sinulle myös kirjetarvikkeet. Ajattelin, että haluaisit ehkä kirjoittaa sairaalle ystävättärellesi ja kenties jollekin terveellekin. Olisin varannut vaunut viemään meidät paikan päälle, ellei tartuntavaaraa olisi. En halua ottaa sellaista riskiä, enkä usko että sinäkään välttämättä", mieheni selitti.

Nyökkäsin pontevasti vastaukseksi. Joko omalle tai mieheni kohdalle sattuva lavantauti ei olisi iloinen yllätys tämän kaiken sotkun päälle. Ystävättäreni saisi kirjeeni suunnilleen samoihin aikoihin kuin olisimme itse päässeet perille hänen luokseen. Jos hän ehtisi nukkua pois sitä ennen, niin en voisi asialle mitään. Paikan päälle lähteminen ei nopeuttaisi yhteyden saamista ollenkaan ja olisi lisäksi vielä hyvin riskialtista. Kirjeen lähettäminen saisi riittää toistaiseksi. Jos ystävättäreni parantuisi niin voisin myöhemmin mennä vierailulle hänen luokseen.

Mieheni ehdotus muillekin vanhoille tuttavilleni kirjoittamisesta oli hyvä, muttei ehkä aivan ajankohtainen. Minun oli mietittävä, mitä haluaisin sanoa ja keille kaikille. Monet niistä ihmisistä olivat hylänneet minut tunnontuskitta ja olleet pitämättä yhteyttä linnan rappioitumisen jälkeen. En tahtoisi sellaisia ihmisiä lähelleni. Mutta oli toki muutamia, jotka olivat lähteneet pakosta, saadakseen elantonsa jostain, sekä lapsuudenystäviäni, jotka olivat joutuneet pois vanhempiensa pakottamina. Linnassa olisi kyllä yhä ollut töitä ja jopa varoja maksaa niiden tekijöille, mutta minä olin ollut vasta pieni lapsi tuolloin. En olisi millään voinut turvata kenenkään elantoa. Mieheni olisi toki voinut tehdä sen, mutta oli ollut niin murtunut kuningasparin kuolemasta, ettei ollut kyennyt oikein mihinkään muuhun kuin minusta huolehtimiseen.

"Voisin olla hetken itsekseni nyt kun kirjoitan", sanoin varovaisesti.
"Tietenkin, niin minä oletinkin. Menen itsekin kirjoittamaan muutamalle vanhalle tuttavalleni. Löydät minut työhuoneestani, jos haluat jutella", mies selitti noustessaan sängyltä.
"Hyvä on", vastasin saaden jonkinlaisen hymynkareen huulilleni.
"Tulihan se sieltä. Hymy. Olen odottanut sitä", kumppanini totesi hymyillen itsekin.

Ne sanat sanottuaan hän jätti minut yksin tyhjän kirjepaperin, sulkakynän ja sekavia ajatuksia täynnä olevan pääni kanssa. En tiennyt ollenkaan mitä kirjoittaa sairaalle, mahdollisesti kuolevalle lapsuudenystävälleni. Normaalien kuulumisten kysely tuntui todella typerältä ja niin myös omista asioita valittaminen. Niinpä päädyin toivottamaan voimia ja onnea hänen matkalleen. Pyrin myös pysymään toiveikkaana, kirjoittaen, että haluaisin tavata tyttöä hänen selviydyttyä sairaudestaan.

Kirjeen lähetettyäni päätin, että yrittäisin ajatella asiaa mahdollisimman vähän. Saisin kyllä kuulla hänen tilastaan taas jonkin ajan kuluttua. Oli aivan turhaa huolehtia hirveästi ja miettiä, mihin päin sairaus kääntyisi, kun ei asialle voinut tehdä mitään. Tietenkään en saisi ajatusta täysin mielestäni, mutta sen märehtiminen olisi täysin turhaa. Minulla olisi nyt ajankohtaisempaakin mietittävää.

Slow, love, slow
Only the weak are not lonely