Siellä minua tietenkin
odottivat kolme muuta kelmiä, kovin uteliaat virnistykset naamallaan.
Tajusivatkohan ystäväni ollenkaan miten idiooteilta he sillä hetkellä
näyttivät? No, siitä en aikonut informoida heille, sillä pitihän minun jokin
hinta tulevasta kuulustelusta velottaa.
”No, kerro kaikki!” James
huudahtikin vain muutaman sekunnin kuluttua.
Halusin pitää poikaa vielä
hetken jännityksessä, sillä hänen pakkomielteinen uteliaisuutensa oli hyvin
huvittavaa katsottavaa. Innokkaammalta poika näytti vain kun eräs tietty
punapää oli näköetäisyydellä. Nyt Lily oli kuitenkin istuutunut aivan toiseen
päähän tupapöytää, joten James saattoi keskittää huomionsa kokonaan minuun.
”Kerro nyt!” ystäväni
naurahti.
”Hyvä on, hyvä on. Me
vähän niin kuin… no miten sen nyt sanoisi - seurustelemme.”
Jamesin suu loksahti
hämmästyksestä auki, Peter pudotti haarukkansa eikä Remus näyttänyt tietävän
miten reagoida. Sinänsä ymmärsin heidän reaktionsa, sillä olimmehan tavallaan aivan
vastakkaisista maailmoista, vaikka jaoimmekin pienen palan Mustan suvun
arvokkaasta, mutta samalla hyvin kitkerästä kakusta.
”Ei se nyt noin suuri ihme
voinut olla!” nauroin.
”Ei, mutta tuo tuli aika
äkkiä”, James änkytti toivuttuaan hämmästyksestään.
”Minä en oikein tiedä,
mitä ajatella”, Remus totesi suoraan.
Poika oli meistä kaikista
järkevin, mutta samalla myös kriittisin. Olin aina hyväksynyt hänet sellaisena,
mutta nyt minua ärsytti. Miksi Remuksen piti alkaa esitellä näkemyksiään juuri
nyt? Eikö hän ymmärtänyt että tämä hetki oli minulle yksi tärkeimmistä tähän
mennessä?
”Tarkoitan nyt tietenkin
sukusi tilannetta. Eikö Narcissa oltu aikeissa naittaa Malfoylle? Kuten itse
sanoit, on kilpailijasi rikas kuin mikä ja arvostetusta suvusta. Sinulla ei ole
tarjota Narcissalle sellaista ja minä kyllä tiedän, kumman tytön äiti
mieluummin ottaa vävykseen.”
”Mutta sinähän sanoit
itse, että hän on paskiainen! Miksi Narcissa haluaisi ketään sellaista? Vaikka
en ehkä olekaan Druellan lempisukulainen, niin eiköhän hän kuitenkin kunnioita
tyttärensä tahtoa!”
”Totta puhuen en oikein
usko että kunnioittaa. Mitä taas tulee siihen, mitä aikaisemmin sanoin: Olen
pahoillani, mutten pystynyt ajattelemaan loppuun asti silloin. Olit niin kovin
rakastuneen oloinen, etten hennonut muistuttaa realiteeteista”, Kuutamo
huokaisi.
”Mitä sinä oikein
tarkoitat?” kysyin jo hieman äreästi.
”Uskon tietenkin, että
tässä vaiheessa Narcissa voi vielä seurustella kenen kanssa vain huvittaa ja
muutenkin elää vapaammin. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se päivä kun hän
ottaa suvun velvollisuudet kantaakseen. Sinä olet jo osoittanut, ettet tule
niin tekemään, joten uskon Narcissan joutuvan valitsemaan sinun ja sukunsa
väliltä. Arvaat varmasti kumpi voittaa.”
En olisi halunnut myöntää
sitä, mutta Remuksen sanoissa saattoi olla perääkin. En vain halunnut ajatella
sellaista vaihtoehtoa. Oli liian hyvä päivä synkistelylle. Ensimmäinen päivä
seurustelua ensirakkauteni kanssa. Ei silloin pitänyt ajatella eroa, oli se
kuinka mahdollista hyvänsä.
”Äh, älä viitsi ajatella
aina niin negatiivisesti, Kuutamo. Ei tuon miettiminen ole nyt ajankohtaista!”
”Ei, minun mielestäni se
on hyvinkin ajankohtaista, sillä Sirius kiintyy muuten Narcissaan liiaksi. Irti
päästäminen on aina vaikeampaa mitä pidemmälle menee.
”En haluaisi pilata
päivääni tällaisilla puheilla. Voimme keskustella aiheesta joskus myöhemmin”,
kiiruhdin huomauttamaan.
”Miten vain. Älä syytä
minua sitten, jos suhteenne menee pieleen ja jäät yksin suremaan”, Remus
huokaisi.
”Niin kuin olisin ollut
syyttämässä”, tuhahdin.
Samassa hetkessä astuikin
sisälle saliin Narcissa ja panin merkille, että hän näytti ehkäpä paremmalta
kuin koskaan. Tytön silmissä välkkyi pieniä auringonsäteitä ja hymyn levetessä
kasvoilla tuntui kuin koko Sali olisi valaistunut. Mieleeni tuli lähinnä enkeli
hänen valoisan kauniista olemuksestaan.
”Remus, minusta tuntuu,
ettei Sirius voi tuosta pahemmaksi mennä. Sanasi taisivat siis tulla hieman
myöhässä”, James huomautti virnistäen.
Hänen puheensa menivät minulta
kuitenkin hieman ohitse, sillä juuri silloin Narcissa kääntyi katsomaan minua
vilkuttaen. Vastasin vilkutukseen ja iskin lisäksi silmää, joka sai tytön
nauramaan.
Luoja, miten hän tekee tuon?
Kääntäessään katseensa
minusta Narcissan hiuksiin osui auringonvalo, joka sai ne loistamaan todellisen
sädekehän lailla. Minun oli vaikea uskoa tuon tytön olevan minun. Jokainen
yksityiskohtakin hänessä tuntui olevan täydellinen. Tuosta tytöstä ei löytäisi
virheitä vaikka etsisi kuinka. Täydellisyys oli aineellistunut keskuuteemme.
Enkelimäisen Narcissan
rinnalla Bellatrix puolestaan olisi voinut olla demoni. Tämä loi minuun
ilkeimmän katseen, minkä vain osasi, jonka jälkeen johdatti sisarensa Luciuksen
luokse istumaan. En ihmettelisi yhtään, vaikka hän piilottelisi tyynynsä alla
”Kuinka olla maailman vittumaisin serkku” – kirjaa.
Samassa huomasin myös
Ruikulin laahustaneen saliin, luoden minuun melkein yhtä ilkeän katseen kuin
Bellatrix. Säälittävyys ei kuitenkaan saanut siihen sitä jotakin, mikä rakkaan
serkkuni katseessa sai hätkähtämään. Lähinnä mokoman rääpäleen esityksestä tuli
mieleen chihuahuan yritys ärhennellä rottweilerille. Huvittuneena iskin pojalle
silmää, jolloin hän punastui väkisinkin ja paineli Luciuksen helmoihin turvaan.
”Yök, flirttailetko sinä
Ruikulille?” James kysyi muka yllättyneenä.
”Voi James, etkö muka näe
noita hohdokkaita, rasvaa tihkuvia hiuksia ja upeaa koukkunokkaa, jotka hän
omaa? Eihän Ruikuliin voi olla ihastumatta!” sanoin matkien äänensävyä, jolla
olin joskus kuullut Rohkelikon tyttöjen puhuvan ihastuksistaan.
”Viimeksi kuulin jonkun
puhuvan tuollaisella äänellä, kun Lily käveli ohi”, Remus nauroi virnistäen
Jamesille.
”Kukaan ei kysynyt sinulta
mitään, Kuutamo”, poika kivahti virnistäen kuitenkin pian anteeksipyytävästi.
”Muuten, milloin on
seuraava täysikuu?” kysäisin.
”Oletko sinä unohtanut?”
Peter piipitti ihmeissään.
”No kyllä oikeastaan”,
myönsin nolona.
”Narcissa on sumentanut
hänen päänsä. Anturajalka, kuu on tänään täysi”, Remus naurahti hieman
kuivasti.
”Tänään?”
”Tänään.”
”Ai, hyvä on”, vastasin
pöllämystyneenä.
Muut kelmit katsahtivat
jälleen toisiinsa virnistäen. Minulla oli sellainen olo kuin heillä olisi minua
vastaan jonkinlainen salaliitto, jota jouduin katsomaan vierestä. Nyt tiesin,
miltä Jamesista tuntui kun hänelle naljailtiin Lilystä.
Moiset ajatukset
pyyhkiytyivät kuitenkin saman tien mielestäni, kun Narcissa nousi pöydästään ja
lähti kävelemään suoraan minua kohti. Sydämeni ei ainakaan olisi voinut
muistuttaa yhtään hiljaisemmin olemassa olostaan, sillä tykytys oli suorastaan
häiritsevä.
”Sirius!”
”Niin, kultaseni?” kysyin
väläyttäen hurmaavimman hymyni.
”Nähdäänkö tuntien jälkeen
sen puun luona?” tyttö kysäisi hyvin luonnolliseen sävyyn. Ainakaan hän ei
ollut sekoamassa toisin kuin minä.
”Sopii minulle.”
”Hyvä on, minulla alkaa
nyt loitsutunti. Nähdään!” tyttö huikkasi rientäen takaisin ystäviensä luokse.
Me puolestamme matkasimme
muodonmuutoksiin. Se oli yksi vahvimmista aineistani, sillä opiskeltuaan
animaagiksi mikään tuntien töistä ei enää tuntunut kovinkaan vaikealta. Joskus
teekupin muuttaminen kaniiniksi oli ollut ylitsepääsemätöntä, mutta nykyään
lähinnä lastenleikkiä.
Ei vaadittu kuin muutama
yrityskerta ja tunnin tehtävä oli valmis. Loppuajan saattoikin sitten käyttää rupatellen
muiden kelmien kanssa, sillä McGarmiwakaan ei hennonnut kieltää hiljaista
keskustelua huippuoppilailtaan.
”Olisi jo ilta, minulla on
tylsää”, Peter huokaisi.
”Niin. Tiedättekö muuten
mitä? Minua raivostuttaa suunnattomasti se, että Ruikuli yrittää jatkuvasti
nuuskia mitä teemme”, James tuhahti.
”Ehkä meidän pitäisi antaa
poloiselle pieni vinkki”, naurahdin.
”Ei Sirius! Tiedän mitä
suunnittelet, eikä se käy päinsä ollenkaan! Aivan liian vaarallista!” Kuutamo
huudahti.
”Shh… hiljempaa”, James
sihahti.
”Älä nyt viitsi, ei hänelle
kuitenkaan mitään käy. Sillä pojalla on jokin outo taipumus luikerrella ehjin
nahoin tilanteesta kuin tilanteesta. Eikä se meidän kannaltamme niin kamalaa
olisikaan, jos hänelle sattuisi jotain”, naurahdin.
”Sinä alat kuulostaa jo
ihan Malfoylta! Oletko varma, ettei Narcissalla ole sittenkin hieman huono
vaikutus sinuun?” Remus kysyi.
”Älä viitsi sekoittaa
häntä tähän!”
”Jos lupaat, ettet vihjaa
Ruikulille.”
”Hyvä on, hyvä on”,
tuhahdin.
Siinä oli mennyt sekin
ilo. Välillä minua todella ärsytti, että Remus välitti noin paljon
kaikenlaisista säännöistä ja typeristä ihmisistä kuten Ruikuli. Voisi hänkin
kerran unohtaa moisen pakkomielteen oikeamielisyyteen ja ottaa hieman
rennommin. Kyllä minullakin moraali oli, mutta se salli kyllä muutaman
poikkeuksen. Mitä elämä muka oli ilman pientä kepposta silloin tällöin?
Muutkin tunnit kuluivat
minulta samaan malliin joko syventyneenä omiin ajatuksiini. kuunnellen kelmien
puheita illasta, odottaen, kuunnellen hieman Remuksen saarnaa ja jälleen
odottaen.
Lopulta kello löi
kuitenkin kolme ja saatoimme lähteä vihdoinkin viettämään vapaa-aikaamme. Vihdoinkin!
Myös sydämeni näytti ajattelevan samankaltaiseen tapaan, sillä se otti taas
asiakseen alkaa takoa niin lujaa kuin suinkin kykeni. Minusta tuntui kuin
mokoma syke olisi kuulunut kovempaa kuin askeleideni ääni kävellessäni kohti
aulan ovea. Samalla tulin erittäin tietoiseksi myös muista vartaloni osista,
kun jalkojani alkoi pakottaa ja kämmenet hiota. Kaikki minussa tuntui käyvän
aivan ylikierroksilla, kun taas ulkopuolellani tapahtuva oli kuin hidastetusta
filminpätkästä.
Sitten vihdoinkin
avatessani pääoven huomasin Narcissan istuvan korkean puun alla. Huomatessaan
tuijotukseni tyttö kohotti myös oman katseensa ja väläytti minulle kauneimman
hymynsä.
”Hei!” huudahdin.
”No hei. Miten päivä
meni?”
”Kohtalaisesti. Entä
sinulla?”
”Aika hitaasti totta
puhuen”, tyttö huomautti ja virnistin kun tajusin hänenkin ikävöineen minua.
Samalla minua kuitenkin hieman hävetti lemmensairauteni. Eihän kukaan muu tyttö
pistänyt päätäni näin kertakaikkisen pyörälle!
”Minulla myös”, myönsin
mahdollisimman neutraaliin sävyyn.
”Lipetit pakotti meidät
tekemään kovasti töitä, olen nyt aivan poikki.”
”No voi sinua.”
Otin tytön käden omaani ja
tämä painoi päänsä olalleni. Tuntui vieläkin kovin uudelta olla niin lähellä
Narcissaa ja kyetä koskettamaan häntä muutenkin kuin vain toverillisesti.
”Arvaa mitä, Sirius?”
”No?”
”Minä pidän sinusta hyvin
paljon.”
Sydämeni tuntui heittävän
kuperkeikan noinkin yksinkertaisten sanojen johdosta. Oli niin kummallista
kuulla nuo sanat hänen suustaan.
”Niin minäkin sinusta,
Narcissa.”
Tyttö hymyili tyytyväisenä
ja sulki silmänsä.
”Minä tiedän.”
Samassa huomasin
Kalkaroksen tuijottavan meitä viereisen puun alta. Pojan suu oli loksahtanut
auki ja tämän katse poukkoili vuoroin minuun, vuoroin Narcissaan. Että pitikin
mokoman tulla pilaamaan päiväni!
”Mitä sinä tuijotat?”
tiuskaisin.
”Narcissa, olet nähtävästi
löytänyt itsellesi huonointa mahdollista seuraa mitä voi vain hakea”, poika
huomautti viileästi välittämättä sanoistani.
”Älä viitsi, Severus – ”
”Minä luulin, että sinä
olit kunniallinen! Mutta sinä teetkin tällaista Luciuksen selän takana!”
”Minä en ole hänelle
tilivelvollinen! Me emme ole hänen kanssaan muuta kuin ystäviä!” Narcissa tiuskaisi
äänensävyllä, joka oli kaikkea muuta kuin anteeksipyytävä.
”Luciuksen käsitys on
hieman toisenlainen. En tosin ymmärrä, mitä hän näkee tuollaisessa tytössä,
joka roikkuu Mustan ja muiden porukassa. Kohta sinusta kasvaa samanlainen
moukka.”
Narcissan naama näytti
venähtävän ja muuttuvan vitivalkoiseksi. Hän järkyttyi Kalkaroksen sanoista
niin, että näytti menettäneen puhekykynsä.
”Kuinka sinä uskallat?”
huudahdin.
”Sinäkin, mokomakin… Minä
tiedän, että sinulla ja sillä Potterilla on jotain tekeillä ja aion todellakin
selvittää mitä!”
Päätin, etten välittäisi
Kuutamon valittamisesta, sillä Kalkaros ansaitsisi opetuksen sanoistaan. En
voinut vain katsoa sormien läpi, kun hän haukkui Narcissaa kuin kotitonttua. Houkuttelisin
hänet oikein mielelläni tänään Tällipajulle, mutta miten?
”Voithan sinä aina
yrittää”, sanoin voittaakseni aikaa.
”Onnistun vielä.
Tarkkailen sinua, Musta”, poika vastasi varman oloisena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Sittenpähän näet”,
Kalkaros sanoi kääntäen katseensa jälleen kirjaansa.
Silloin keksin mielestäni
mahtavan idean. Takuulla tuo niljake kuunteli edelleenkin, mitä hänen
tupatoverilleen puhuin. Ehkä hänen siis pitäisi oppia, ettei salakuuntelusta
koskaan seuraa mitään hyvää.
”Narcissa, pistätkö
pahaksesi, jos e kerkeäkään viettämään koko iltaa kanssasi?”
”En tietenkään, kuinka
niin?”
”Kun minun pitäisi nähdä
James, Remus ja Peter Tällipajun luona kahdeksan aikoihin” selitin kovaäänisesti
ja huomasin Kalkaroksen nostaneen vaivihkaa katseensa kirjastaan.
Mikä ääliö!
”Ai, hyvä on.”
”En vain halunnut, että
Kalkaros kuulee. Tämä on tavallaan salaista”, selitin juuri sopivalla
äänenvoimakkuudella, että Ruikuli kuulisi sen, mutta samalla luulisi minun
yrittävän salata jotakin.
Narcissa katsoi minua
kulmat koholla, sillä huomasi, että suunnittelin jotakin. Iskin tälle vain
nopeasti silmää, ettei tyttö möläyttäisi epäilyksiään ääneen.
”Mutta se siitä”,
totesin,.
”Mitä sinä oikein
suunnittelet?” tyttö kuiskasi.
”En minä mitään erikoista.
Selitän myöhemmin.”
”Miten vain.”
Lopun ajastamme
juttelimme, nauroimme ja pelasimme velhoshakkia. Minusta tuntui aina vain
enemmän siltä, että Narcissan kanssa seurustelu oli erilaista kuin kenenkään
muun tytön kanssa tulisi koskaan olemaan. Meillä oli aivan erilainen yhteys. En
osannut kuvata sitä sanoin, mutta se oli jotakin, joka vallitsi vain meidän
kahden välillä.
You are my
night sky
I've always been right behind you
Now I'll always be right beside you
So many nights I cried myself to sleep
Now that you love me, I love myself
I never thought I would say this
I never thought there'd be
You
I've always been right behind you
Now I'll always be right beside you
So many nights I cried myself to sleep
Now that you love me, I love myself
I never thought I would say this
I never thought there'd be
You
Lopulta, kun kello löi
kahdeksan, ymmärsin, että minulla olisi jo aikamoinen kiire., jos meinasin
ehtiä paikalle ajoissa. Niinpä hyvästelin Narcissan pienellä suukolla ja
kiirehdin Tällipajulle ripein askelin.
Totta puhuen minulle oli
hieman huono omatunto siitä, että olin mennyt möläyttämään tämän iltaisesta
Ruikulille. Eihän sitä tietäisi, vaikka tämä todella päättäisi ryömiä itsekin
alas piilopaikkaamme, jolloin hänet hukka perisi – kirjaimellisesti vieläpä.
Uskoin kuitenkin huolehtivani turhaan, sillä eihän Kalkaros edes pääsisi
Tällipajun ohitse. Ei hän tiennyt sen toimintamekanismista.
Saapuessani kyseiselle
puulle ajatukset Kalkaroksesta kuitenkin kaikkosivat mielestäni nähdessäni
jälleen ystäväni. Peter ja James näyttivät hyvinkin odottavilta, sillä nämä
illat olivat kuunkierron kohokohtia. Remukselle puolestaan ne eivät olleet
kovinkaan suurta herkkua tuskien vuoksi. Muuttuminen ihmisestä sudeksi kun ei
ollut mikään miellyttävin kokemus – ainakaan Remuksen muutoksen aikaisista
tuskanhuudoista päätellen.
”Ennen kuin menemme
sisään, haluan varmistaa yhden asian”, viimeksi mainittu ilmoitti,
”Sirius, ethän sinä vain
houkutellut Kalkarosta peräämme?”
”En tietenkään. Se oli
vain tyhmä päähänpisto”, valehtelin tuntien kuitenkin pientä syyllisyyttä.
Poika loi minuun vielä
pitkän ja tutkiskelevan katseen, mutta nyökkäsi sitten merkiksi, että voisimme
mennä. Niinpä siis lähdimme kipuamaan alas ahdasta ja tunkkaista käytävää aina
Röttelölle asti, johon sitten istuuduimme juttelemaan kaikenlaisesta enemmän ja
vähemmän turhasta.
”Minulla on jo kipuja”,
Remus voihkaisi tuskaisesti muutaman tunnin kuluttua.
”Muutos siis tekee vähitellen
tuloaan”, Peter totesi.
”Niin.”
Remuksen kivut yltyivät
vähitellen, mutta en oikeastaan juuri ajatellut häntä, vaan Kalkarosta, jonka
tiesin varmasti käyskentelevän Tällipajun liepeillä pyrkien sisään, mutta
saaden palkaksi vaivastaan vain muutaman mojovan oksaniskun otsaan. Ajatus
huvitti minua suuresti, mutta toisaalta sisintäni kalvoi myös pieni huoli
siitä, että jotain menisikin kammottavalla tavalla pieleen.
Kuutamo keskeytti
ajatukseni alkaessaan vaikertaa ja ulista kuuluvasti, jolloin tiesimme, että hänen
muutoksensa olisi pian käynnistyvän kunnolla. Poikaraukka pyöriskeli maassa
itkien ja huutaen, aivan läpimärkänä hiestä. Säälin häntä, mutta tiesin kivun
pian hellittävän, joten enää panikoinut kuten ensimmäisellä kerralla.
Sitten yhtäkkiä kuulimme
läheltämme rysäyksen, aivan sen käytävän päästä, mistä olimme juuri muutamaa
tuntia sitten tulleet. Joku oli selvästikin kompastunut tavaroihin, jotka
lepäsivät oviaukossa. Karmiva totuus alkoi pikkuhiljaa paljastua minulle,
mutten voinut liikahtaakaan paikoiltani, sillä pakokauhu oli saanut minut
valtaansa. Aavistukseni olivat osuneet aivan oikeaan.
Jameskin näytti
ymmärtäneen, miten asiat todella olivat ja katsahti minuun ääni epäuskosta
täristen:
”Sirius, et kai sinä
vain...?”
En kyennyt katsomaan
poikaan päin, vaan nyökkäsin tälle vastaukseksi katse lattiassa. Paikka olisi
Kalkarokselle surmanloukku, ellei häntä saataisi nopeasti pois. Kukaan meistä
ei pystyisi estämään ihmissuden voimilla varustettua Remusta, vaikka miten
yrittäisi. Korkeintaan hieman viivyttää.
”Helkkari Sirius! En
ymmärrä mitä sinun päässäsi liikkuu, vai liikkuuko mitään!” poika huudahti
juosten käytävään.
Kaikessa siinä hälinässä
en ollut huomannut Remuksen muuttuneen, vaan vasta Jamesin mentyä ymmärsin
tuijottavani ihmissutta. Säikähtäneenä muuntauduin nopeasti taatakseni
turvallisuuteni, vain muutamaa sekuntia ennen kuin jättimäinen sudenkäpälä
olisi läimäissyt ihmisen kasvojani.
Hetkeen susi ei
ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, jonka käytin hyväkseni läimäisemällä nopeasti
oven kiinni. En estäisi sillä Remuksen pääsyä Jamesin ja Kalkaroksen kimppuun,
mutta saisin heille edes hieman lisäaikaa. Ehkä pojat onnistuisivat haalimaan
edes pienoisen etumatkan sillä aikaa, kun minä pitelin sutta aisoissa.
Ei ollut mikään yllätys,
että se ryntäsi saman tien oven kimppuun välittämättä ollenkaan minusta. Yritin
estää Remusta kommunikoimalla, mutta susi ei välittänyt lainkaan. Oli kuin
olisin huutanut kuuroille korville. En siis nähnyt muita mahdollisuuksia kuin
hyökätä ystäväni kimppuun. Se ei ollut minulle mieluisaa millään tavalla. En
halunnut satuttaa Remusta, tosin siitä ei ollut suurta pelkoa. Todennäköisesti
hän tulisi aiheuttamaan minulle paljon kivuliaampia vammoja.
Hyppäsin suoraan kiinni Remuksen
selkään, upottaen kynteni suden lihaan saaden sen samaan aikaan ulvahtamaan
tuskasta ja heittämään minut uskomattomilla voimillaan lähimpään nurkkaan.
Tömähdys sattui jonkin verran, mutta toivuin siitä nopeasti muistaessani minkä
eteen tein töitä.
Remus puolestaan uikutti
yrittäen nuolla veristä selkäänsä. Hän lyyhistyi maahan kivusta, joka vihlaisi
sydäntäni, sillä oikeastaan koko juttu oli täysin minun vikani. Ilman typerää
kostoani ei Remuksellekaan olisi käynyt mitään. En tiennyt, kuinka syvät arvet
olin jättänyt, mutta jonkinmoiset ainakin, sillä susi ei näyttänyt enää
kiinnittävän kovinkaan paljon huomiota poikiin.
James ja Kalkaros olivat
varmaankin edenneet turvallisen välimatkan päähän, mutten ollenkaan tiennyt
missä Peter oli. Uskoin tosin rotan piiloutuneen johonkin läheiseen nurkkaan. Eihän
hänellä juuri muita mahdollisuuksia olisi ollutkaan, kun ei pienestä hiirulaisesta
juuri apua ollut. Sen sijaan se olisi ollut helppo talloa vahingossa
jalkoihinsa.
Päätin jättää suden ja
etsiä käsiini parhaan ystäväni ja viholliseni. En uskonut suden enää pyrkivän
ulos kolostaan, sillä saaliit olivat jo kaukana Tällipajusta, eikä se edes
pääsisi poikien perään enää puun raivokkuuden vuoksi. Niinpä sen enempää
jäämättä miettimään kiiruhdin vauhdilla ulos Tällipajun käytävistä, vilpoisaan
ulkoilmaan ja tilusten kautta koulun oville. Siellä istuikin jo James, jonka
vieressä makasi tajuton Kalkaros.
”Meidän on kerrottava
Dumbledorelle”, James huudahti huomatessaan minut.
”Emme me voi! Mehän olemme
animaageja täysin laittomasti!”
”Vaihtoehtoja ei ole.
Kalkaros kyllä paljastaa, vaikka itse yrittäisimmekin valehdella.”
Samassa poika näyttikin virkoavan
ja pudistelevan päätään pöllämystyneenä. Rasvatukkainen ei selvästikään saman
tien muistanut missä oli, miksi tai varsinkaan kuinka me olimme päätyneet
kyseiseen paikkaan yhdessä.
”Mi-missä minä olen? Ja mitä
ihmettä teen teidän kanssanne?”
”Rauhoitu, Ruikuli!”
Vilkaisin Jamesia
toiveikkaana, sillä näytti siltä, ettei poika muistanut paljoakaan. Ehkä
Kalkaros olisi todella unohtanut kaiken, jolloin mitään vaaraa ei olisi.
”Kumauttiko hän päänsä?”
”No hän teki hieman
vastarintaa… jos ymmärrät”, poika totesi jo hieman virnistäen.
”Kalkaros, muistatko tästä
illasta mitään?”
”Itse asiassa kyllä!
Muistan, että seurasin teitä… ja että Lupin muuttui ihmissudeksi! Sitten Potter
ilmestyi jostakin… enkä muista enempää.”
”Minä vain kiskoin sinut
pois sieltä”, James kiiruhti vastaamaan.
Kalkaros katsoi poikaa
ärtyneenä ja tavallaan loukkaantuneena. Aivan kuin se olisi ollut enemmänkin
huono kuin hyvä juttu, että James pelasti Kalkaroksen. Sirius ei oikein voinut
ymmärtää mokomaa käytöstä. Varmaankin Kalkaroksen ylpeys oli kärsinyt kolauksen.
”Meidän varmaankin pitäisi
nyt käydä Dumbledoren luona”, James ehdotti.
Ruikuli mutisi
vastaukseksi jotain epämääräistä ja nyökkäsi sitten. Hän ei oikein näyttänyt
osaavan suhtautua yllättävään tilanteeseen, joka saattoi mahdollisesti johtaa
hänen pahimpien vihamiestensä erottamiseen. Hänen riemuaan varjosti kuitenkin
varmasti se seikka, että James oli pelastanut hänen henkensä. Nimenomaan James.
Kalkaros jäisi tavallaan velkaa, joka näytti ärsyttävän häntä suuresti.
Matka kansliaan tuntui
pitkältä siinä pelossa että Voro
hyökkäisi jonkun nurkan takaa ja viivyttäisi tuomiotani entisestään. Sinänsä
miehen ilmaantuminen ei vaikuttaisi minun tulevaisuuteeni, sillä vaikeuksiin joutuisin
joka tapauksessa. Olinhan kuitenkin melkein tappanut Kalkaroksen. Olisi suoranainen
ihme jos minua ei erotettaisi.
”Mikä kanslian salasana
on?” James kysyi ihmeissään saavuttuamme korkeille oville.
”Minä jouduin viime
viikolla puhutteluun, joten voisimme kokeilla silloista salasanaa”, mutisin
innottomasti,
”jäähiiri!”
Samassa ovi edessämme
avautui ja paljasti meille jo hyvinkin tutuksi käyneen näkymän, vaikka se nyt
näyttikin synkemmältä kuin tavallisesti. Sen saattoi kuitenkin selittää
käyntimme tämänkertaisella luonteella, mutta mitä ei voinut, oli rehtorin
istuksiminen pöytänsä äärellä keskellä yötä täysin jalkeilla ja
päivävarustuksessa.
”Katsos, pojat. Mikä
teidät tuo tänne tähän aikaan?”
Katsoimme toisiamme
hetken, miettien, kuka aloittaisi ja mistä. Päätin kuitenkin itse ottaa asian selitettäväkseni,
sillä minähän se olin kaiken pahan aiheuttanutkin.
Kerroin lähes kaiken
alusta loppuun jättämättä pieniäkään yksityiskohtia mainitsematta. Katsoin siis
parhaaksi kertoa myös Kalkaroksen loukkaukset Narcissaa kohtaan ja totta puhuen
toivoin niiden hieman lieventävän tuomiotani. Rehtorin ilmeestä ei kuitenkaan
voinut päätellä juuri mitään, vaan hän ainoastaan kuunteli tarkkaavaisesti keskeyttämättä
kertaakaan.
”Ensinnäkin, James, toimit
todella urheasti ja jalosti, kun pelastit Severuksen oman henkesi uhalla,
vaikkette tietääkseni ole kovin hyvissä väleissä” rehtori totesi,
”Severus, sinä puolestasi
olisit voinut hieman miettiä, mitä olet menossa tekemään. Tiedän, ettet ole
tyhmä ja olisinkin odottanut sinun tekevän jotain aivan muuta kuin menevän
uhkarohkealle tutkimusmatkalle yksinäsi. Sirius sinä puolestasi,”
”asetit sekä Severuksen,
että Jamesin vaaraan enkä ole ollenkaan ylpeä sinusta nyt. Olen kuitenkin iloinen
siitä, että kerroit tämän kaiken minulle itse ja että osoitat katumusta.
Ymmärrät varmaan kuitenkin, etten voi antaa sinun päästä, kuin koira
veräjästä…”
No niin, siinä se tuli.
Dumbledore piti pienen
tauon, että sisäistäisin tämän sanat ja jatkoi sitten:
”…minun on siis annettava
sinulle kahden viikon ajaksi jokaiselle illalle jälki-istuntoa.”
Minun olisi tehnyt mieli
hypätä ylös tuoliltani ja alkaa tuulettamaan ja huutamaan onnesta. Minua ei
sittenkään erotettaisi. Saisin todellakin jatkaa Tylypahkassa! Se tuntui kovin
uskomattomalta, sillä minua painavat syytökset olivat hyvin vakavia, mutten
todellakaan aikonut ruveta valittamaan jos todella saisin jatkaa. Painoin siis
vaan pääni alas ja nyökkäsin katuvaisena.
”No niin, te kaksi voitte
mennä nukkumaan”, Dumbledore sanoi osoittaen minua ja Jamesia,
”sinä puolestasi, Severus,
voisit jäädä vielä hetkeksi.”
Vasta päästyämme
kansliasta uskalsin katsoa Jamesia kunnolla silmiin, mutta niiden katse sai
minut siirtämään omani eteenpäin. Ensimmäistä kertaa näin hänen katsovan minua
samalla tavalla kuin Remus ollessaan pettynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti