Sivut

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Narcissa, kuolemattomani, luku 4


Kalmanhanaukio 12

Arkipäiväisessä keskustelussa nimitin mokomaa kodikseni, mutta sitä se ei todellisuudessa ollut. Kaikista vähiten sitä. Ensinnäkään en kokenut sen asukkaita perheekseni, vaikka välillämme olikin veriside. Sitä paitsi pidimme sitä sidettä puolin ja toisin hyvin vastenmielisenä. Olisin ottanut itselleni minkä tahansa muun perheen, kun taas vanhempani toisenlaisen pojan samoin kuin veljeni sisaruksen.

Talon sisustus kuvasi asukkaita hyvin. Sitä hallitsivat tarkka säännönmukaisuus, sekä yksitoikkoisessa tummuudessaan suorastaan masentavat värisävyt. Omassa huoneessani olin yrittänyt karkottaa synkkää tunnelmaa muun muassa Rohkelikon viireillä ja erilaisilla julisteilla. Siltikään en ollut saanut tuotua sinne sitä lämpöä, jota huokui niin Tylypahka kuin ystävienikin kodit.

Minulle vanhempieni koti oli kuin vankityrmä. Minun oli kuitenkin vietettävä muodollisuuksien vuoksi siellä vähintään puolet kesästäni. Syynä olivat seurapiirit, joiden silmissä äiti halusi näyttää mahdollisimman hyvältä. Mitä lie hänen kallisarvoiset, aristokraattiset kälättäjäystävänsä olisivatkaan ajatelleet, jos rakkaan Walburgan poika huiteli teillä tietämättömillä monta kuukautta?

Niinpä jouduin viettämään suuren osan kesälomastani happaman äitini, täysin ilmeettömän isäni ja typerän lammasveljeni seurassa. Olin varsin katkera hukkaan menevästä ajasta, jolloin saatoin lähinnä lukea omassa huoneessani tai kuunnella aivottoman veljeni määkivän yhä uudelleen vanhempieni häneen istuttamia aatteita.

Myös perheen kotitonttu Oljo jaksoi jauhaa äitini sille opettamaa roskaa päivästä toiseen. Se vaikutti olevan hyvin ylpeä saadessaan palvella Mustan sukua ja suoraan jumaloi äitiäni. Minua se sen sijaan muiden tapaan halveksui. Monesti olin narauttanut sen seuraamasta minua pistävällä katseellaan ja mutisten itsekseen jotain varsin myrkyllistä. Olin yllättänyt pariin otteeseen jopa sen kaivelemasta tavaroitani oletettavasti löytääkseen jotain kiellettyä viedäkseen sen ylpeänä äidilleni.

Monet kerrat Oljo oli myös yrittänyt repiä alas seinilläni komeilevia julisteita, jotka eivät olleet varsinaisesti vanhempieni mieleen. Kuvat bikiniasuisista jästitytöistä ja moottoripyöristä saivat äidin raivon partaalle ja hokemaan kerta toisensa jälkeen, ettei minusta tulisi koskaan kunnon puhdasveristä. Kuka muka väitti että haluaisin tulla sellaiseksi? Minua ei kiinnostanut muuttua isäni tapaiseksi ilmeettömäksi naamioksi josta ei kuvastunut mitään inhimillistä. Hänestä välittyi vain viileä asiallisuus ja opitut käyttäytymismallit.

Eivät kaikki puhdasveriset aristokraattimiehet tosin olleet isäni kaltaisia ihmispatsaita. Oli myös Malfoyta muistuttavia, itseään täynnä olevia pröystäilijöitä, sekä veljeni kaltaisia aatekiihkoilijoita. En suuremmin pitänyt kummastakaan ryhmästä, tosin hekään harvoin minusta. Etenkään aatekiihkoilijat, jotka katsoivat ystävyyssuhteitani ja joitain ajatuksiani kieroon. Regulus tutui olevan varsin katkera verisiteestämme ja purki tunteensa usein suoraan minuun. Hän nimittäin syöksyi välillä huoneeseeni ainoastaan esittääkseen halveksuntansa. Yleensä poika jämähti oviaukkoon ja tutki huonettani nyrpistäen nenäänsä ja mutisten jotain ”friikki” –tapaista ennen kuin lähti tiehensä. Joskus hän taas jäi pidemmäksi aikaa piinaamaan minua saarnaamalla milloin mistäkin suvun velvollisuudesta.

Olin hieman huvittunut hänen kehityksensä suunnasta. Poika oli nimittäin ottanut asiakseen ajaa puhdasverisyysaatetta pyrkimällä kuolonsyöjiin, ryhmään, josta Bellatrix ja Lucius Malfoy jauhoivat usein liioitellun äänekkäästi korostaaksensa olevansa jotain erityistä. Ei varmaankaan kestäisi kauaa, että Regulus pääsisikin niihin piireihin. Muutamat luihuiset kun tuntuivat jo nousseen ikään kuin täysjäseniksi ja ottaneet käsivarsiinsa Pimeän piirroksi kutsumansa naurettavan pääkallotatuoinnin. Reguluksen mukaan hänen olisi kuitenkin vielä täytettävä tiettyjä tehtäviä, joita hän ei saanut ulkopuolisille kertoa. Minusta oikeastaan tuntui, etten edes halunnut tietää.

”Sirius! Syömään!”

Siellä huusikin jo äitini. Hän ei ollut tietenkään valmistanut ruokaa normaalien äitien tapaan vaan teettänyt sen sillä iljettävällä kotitontulla. Minusta oli henkilökohtaisesti aivan naurettavaa, ettei hän voinut itse koskeakaan ruokatarpeisiin, vaan pakotti jo hieman vanhettuneen palvelijansa töihin.

En kuitenkaan jaksanut sääliä Oljoa, sillä se ei koskaan ollut ollut minulle erityisen mukava. Sen sijaan otin suunnakseni keittiön, jonne saavuin mahdollisimman epäaristokraattimasesti laahustaen.

”Selkä suoraksi! Eihän tuo kelpaa alkuunkaan! Katsoisit esimerkkiä veljestäsi, joka osaa kantaa puhdasverisen kruunua oikein!” äitini kavahti luodessaan äkillisen silmäyksen minuun.

Äidin sanat saivat Reguluksen hymyilemään ärsyttävän itsetyytyväisenä. Hänestä oli aina yhtä mukavaa kuulla olevansa minua parempi ja se, kenestä kuuluisi ottaa esimerkkiä. Yleensä perheissä nuorempaa rohkaistaan käyttäytymään vanhemman sisaruksen lailla, mutta meillä se meni toisin päin. Joskus ennen se haittasi minua, mutten jaksanut enää välittää. Enhän minä halunnutkaan olla heidän kaltaisensa, joten miksipä edes miettiä mokomaa.

Istahdin kommentista välittämättä kalliille antiikkituolille hyvin epäaristokraattimaisesti ja tartuin kulhoon, jossa oli vihanneksia. Kauhoin ihan vain äitiäni ärsyttääkseni lautaselleni järkyttävän keon erilaisia kasviksia. Etiketin mukaan miehet saivat kyllä syödä naisia reilummin ja ottaa lisääkin ruokaa, mutta porsastelu ei ollut sen anteeksiannettavampaa miehelle kuin naisellekaan.

”Sirius, syö hillitymmin. Tuo on hyvin rahvaanomaista!” äitini tiukaisi.
”Tietenkin, rakas äitini”, myötäilin liioitellun mielistelevään sävyyn.
”Sinä et kyllä syö kun yhden perunan kerran ahmit vihanneksia noin paljon. Regulus, haluatko lisää lihaa?” Walburga ärähti kostoksi.
”Mielelläni”, poika totesi, jolloin äiti antoi hänen lautaselleen muhkean pihvin, vaikka Reguluksella oli muutenkin jo puolta enemmän ruokaa kuin minulla.

En jaksanut katsella heidän typerää nukketeatteriaan yhtään pidempään vaan syötyäni sulkeuduin taas omaan huoneeseeni. Tietenkin äitini oli vielä takerruttava siihenkin. Aivan kuin hänen tuolillaan istuisi kiero ja lapsellinen pikkusisko eikä vastuullinen perheenäiti.

”Mokomakin vätys! Aina se vain roikkuu omassa huoneessaan!”

Päästyäni eroon typeristä perheenjäsenistäni ja saavuttuani punasävyiseen huoneeseeni istuuduin kirjoituspöytäni ääreen ja vetäisin pergamentinpalan lipastoni laatikosta. Päätin kirjoittaa kirjeen Jamesille ja tiedustella tältä, milloin voisin tulla käymään.

Hei Sarvihaara,

Milloin voisin tulla sinne? En taida kestää täällä enää. Vanhempani, rakas veljeni ja heitä palvova kotitonttumme ovat aivan yhtä ihania kuin ennenkin, eli siis suoraan sanottuna mulkkuja. Yritä vastata nopeasti, etten joudu homehtumaan täällä koko kesää.

Terv. Anturajalka

Lähetin kirjeen pöllöni, Augustus Felixin, matkaan. Tietenkään minä en ollut antanut sillä moista ääliömäistä nimeä, vaan rakas äitini, eikä se valitettavasti enää totellut muita nimiä. Miksi ihmeessä typerille pöllöillekin täytyi antaa pröystäilevät ja hienot nimet?

Ärtymyksen sekainen huvittuneisuuteni karisi, kun huoneeni ovi avautui ja sisään astui Regulus aina niin täydellisen arvokkaana itsenään:

”Mitä sinä teet? Lähettelet Narcissalle rakkauskirjeitä vai?” veli sylkäisi.
”En halua vastata lapsellisiin letkautuksiisi”, naurahdin pilkallisesti
”Vastasit jo”, veljeni totesi sarkastisesti virnistäen.
”Mitä sinä täällä teet?” töksäytin välittämättä näsäviisaasta kommentista.
”Enkö minä saa omaa veljeäni tavata?” Regulus kysyi muka loukkaantuneena.
”Niin, niin. Ihan totta, Regulus, mene nyt jo asiaan.”

Poika huokaisi heilauttaen pitkähköt hiuksensa silmiltään ja sanoi:

”Seurusteletko sinä vielä Narcissan kanssa?”
”Mitä se sinua kiinnostaa?” ärähdin.
”Kunhan kysyin.”
”Niin varmaan. Eikö Lucius Malfoy kerrokaan suojatilleen kaikkea?” tuhahdin.
”Älä sinä huolehdi siitä.”
”Mitä? Vai eikö Narcissa olekaan kertonut hänelle kaikkea? ” kysyin naurahtaen ehkä jopa liioitellun kovaäänisesti.
”Ehkä, ehkä ei. Se ei pahemmin kuulu sinulle.”
”No eivät minun ja Narcissan asiatkaan sen paremmin sinulle.”
”Te siis ette enää seurustele, muuten olisit jo leveillyt sillä”, Regulus esitti epävarmasti.
”Siinäpähän mietit. En anna sinulle sitä tyydytystä, että kertoisin vastauksen.”

Regulus näytti siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää. Hänen suunsa oli yhtä viivaa ja kasvot saaneet heleän punaisen sävyn. Varmastikin säilyttääkseen hillityn ulkokuorensa hän poistui ainoastaan tuhahtaen vastaukseksi. Onneksi minun ei mustana lampaana tarvinnut huolehtia moisista käyttäytymissäännöistä.

Tosiasiassahan minä ja Narcissa olimme onnellisesti yhdessä. Olimme tavanneetkin muutaman kerran kesäloman aikana ja lähetellyt sitäkin enemmän kirjeitä. En kuitenkaan ollut vieläkään tottunut siihen, etten tavannut tyttöä päivittäin. Oli niin outoa istua neljän seinän sisässä lukittuna, kun oli juuri viettänyt mitä ihanimman kouluvuoden vapaana. Äiti kun ei mielellään päästänyt minua ulos, mutta joskus harvoin hän oli niin hyvällä tuulella, että sain nähdä Narcissaa.

Istuessa vailla seuraa kuluvat päivät tylsästi ja hitaasti, mutta kuluivat kuitenkin. Juuri niin kulki minun lomani Kalmanhanaukiolla: mitään ei tapahtunut, elämä koostui tylsästä rutiinista, ainoana lohdutuksenani se, että aika kuitenkin jatkoi kulkuaan. Eräs aurinkoinen päivä keskellä heinäkuuta sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mitä en ollut osannut odottaa. Äitini ilmestyi yllättäen ovelleni.

”Meidän on kutsuttu sukujuhliin”, hän totesi.
”Täh? Narcissa ei ole ilmoittanut mitään.”
”Ehkä tyttö on tullut järkiinsä”, äiti tuhahti.
”Hmph.”
”Joka tapauksessa, ostin sinulle uuden juhlakaavun sinne”, äiti selitti taikoen sauvallaan esiin pullonvihreän kaavun.
”ÄLÄ EDES LUULE!”
”Älä viitsi olla lapsellinen, Sirius.”
”Tuota minä en todellakaan pistä päälleni! Bellatrix nauraa itsensä hautaan!”
”Ei sen luulisi estävän, ethän sinä taida oikein pitää hänestä”, äiti totesi viileästi viitaten syvään inhooni hänen kummityttöään kohtaan.
”En niin. Juuri sen takia en halua suoda hänelle sitä iloa. Voisin kuvitella tuon kammotuksen ennemminkin Regulukselle! Tuo ei ole ainoastaan täysin naurettava asu vaan sen lisäksi vielä sen näköinen, että voisi olla joku Luihuisen tuvan edustuskaapu. Toinen heidän valvojaoppilaistaan on esiintynyt muutamissa juhlissa vastaavassa!”
”Ole sitten lapsellinen! Sitten et tule juhliin ollenkaan, etkä tapaa Narcissaa loppukesänä.”
”Kylläpäs tapaan! Minä menen Pottereille vielä tänä kesänä!” ärähdin.
”Se riippuu siitä, nähdäänkö sinua sukujuhlissa”, äitini totesi mairea hymy huulillaan.
”Hyvä on sitten, minä tulen ja puen tuon naurettavan puvun päälleni”, mutisin.
”Ja?”
”Mitä ja?”
”Ja kunnioitan suvun perinteitä, enkä nolaa perhettäni.”
”Ja kunnioitan suvun perinteitä, enkä nolaa perhettäni”, toistin happamana.

Voitonriemuisesti hymyillen äitini pyyhälsi matkoihinsa kuultuaan haluamansa ja minä jäin jälleen yksin huoneeseeni. Aluksi olin jo aikeissa vaipua turruttavaan apatiaan, mutta sitten yllättäen sain kokea yhden harvoista kesälomani hyvistä hetkistä: Augustus palasi mukanaan Jamesin vastaus! Riuhtaisin raivokkaasti kirjeeni irti linnun nokasta ja repäisin auki lukeakseni seuraavanlaisen tekstin:

Hei Anturajalka,

Oikeastaan voisit saapua milloin vain. Tai oikeastaan: kävisikö huomenna?

Meillähän ei oikeastaan ole montaakaan viikkoa aikaa enää, mutta otetaan niistä kaikki irti.

Terv. Sarvihaara

Mahtavaa, voisin lähteä heti sukujuhlien jälkeen. Niillä oli kuitenkin joskus taipumusta jatkua myöhään yöhön, joten ehkä voisi olla parempi mennä vasta seuraavana päivänä. Olisin varmaan muutenkin kuolemanväsynyt mokoman näytelmäkerhon jälkeen, joten minusta ei olisi paljon iloa. En uskonut, että James haluaisi minua luokseen nukkumaan.

Olen varmastikin aika väsynyt juhlien jälkeen. Miten olisi ylihuomenna?

Terv. Sirius

Vastattuani päätin käydä nukkumaan, vaikka kello ei ollutkaan kovin paljoa. Halusin ajan etenevän vilkkaammin nyt kun jotakin mielenkiintoista olisi todella tiedossa. Niinpä puin nopeasti pyjaman päälleni ja kömmin pehmeään sänkyyni odottamaan unen tuloa.

Sukujuhlia edeltävänä aamuna heräsin virkeänä, sillä muistin tapaavani Narcissan vihdoin pitkästä aikaa. Minusta tuntui todella kummalliselta, että jotakin mukavaa oli jälleen tiedossa oltuani viimeiset viikot harmaan apatian vallassa. Tuntui vähän vastaavalta kuin jos olisi istunut ikuisuuden lukemassa numerologian kokeeseen.

Jos päivästä täytyi negatiivisia puolia löytää, niin juhlakaapuni ei edelleenkään ollut mieleeni ja minua suorastaan hävetti pukea se päälleni. En kuitenkaan viitsinyt murehtia sen, saati typerien sukulaisteni vuoksi kovinkaan paljon, sillä minulla oli erittäin hyvä syy esiintyä niissä juhlissa. Loppujen lopuksi naurettava asu oli pieni hinta Narcissan tapaamisesta.

Kun olin siistinyt itseni, otin suunnaksi alakerran, jonne Reguluksen kovaäänisestä mielenosoituksesta päätellen oli kokoontunut koko perhe. Ei pojalla tietenkään mitään juhlia vastaan ollut, mutta olin vain tullut jo oppineeksi, että Reguluksella oli aina kaamea stressi päällä, kun jotakin tärkeää oli edessä. Mokomakin perfektionisti.

Minut nähdessään hänen huutonsa kuitenkin lakkasi ja levoton ilme vaihtui pilkalliseen virneeseen. Ei pukuni mitenkään noin hauska voinut olla. Äidin ja isän hakiessa vielä viimeisiä tavaroitaan saatoin purkaa ärtymystäni edes hieman ja niinpä näytin veljelleni rumaa käsimerkkiä. Regulus ei kuitenkaan harmikseen kerjennyt vastaamaan siihen, sillä samalla hetkellä äitimme viiletti kiireisin askelin takaisin huoneeseen.

”No niin pojat, lähtekäämme ja Sirius, muistakin sitten käyttäytyä kunnolla!”
”Kyllä, äiti”, mutisin pidätellen kiukkuani.
”Sukujuhlat pidetään sisareni luona, eli Hestian kartanossa”, nainen jatkoi viittoen meitä ottamaan hormipulveria. 

Nyökkäsimme Reguluksen kanssa ja tartuimme kouralliseen jauhoa, jonka heitimme liekkeihin ja huudahdimme osoitteen. Astuessani tulisijaan minut otti valtaansa tuttu pyörryttävä tunne, joka kesti muutaman kymmenen sekunnin verran, kunnes tupsahdin aivan Hestian kartanon juhlasalin eteen.

Muutamat vanhemmat ihmiset katsoivat minua hieman halveksuen. Minusta likkuvat juorut olivat varmasti suuri syy moiseen käytökseen. Olin tosin hieman suttuinenkin matkan jälkeen, mutta niin oli Reguluskin eikä tätä mulkoiltu pahasti. Hänelle ainoastaan hymyiltiin ja muutama tervehtikin poikaa.

Kiusaantuneena yritin keskittyä noen pyyhkimiseen pois kaavustani ja hiuksieni asettelemiseen paremmin, sillä vaikka vihasinkin sukuani, nämä olivat sentään juhlat. Niin, ja olihan Narcissakin jossain ihmismassan joukossa. Ajatus sai minut rohkaistumaan ja lähtemään tutkimaan paikkoja tarkemmin. Mitä minä turhaan välittäisin mokomista tärkeilevistä idiooteista, jotka luulivat pelkän sukunimen ja tietynlaisen imagon tekevän heistä jumalolentoja? Typeryksiä he kaikki olivat. Ei minun tarvinnut heidän takiaan kiusaantua.

Sukujuhlissa oli kuitenkin yksi erittäin hyvä puoli, siellä sai yleensä syödä niin paljon kun huvitti, eikä äitikään yleensä huomautellut syömäni ruoan määrästä. Minusta oli hauskaa ahmia kammottavia määriä tarjoamisia ja samalla saada muutama sukulainen pyörtymään järkytyksestä. He eivät kuitenkaan voineet sanoa minulle mitään porsastelustani, sillä eihän se olisi ollut lainkaan sopivaa. Etiketti oli kummallinen toisinaan. Se kielsi asioita, mutta käski myös olla huomauttamatta toisen etikettivirheistä.

Ajatuksiini vaipuessa en edes huomannut Narcissan saapuvan minua vastaan kartanon juhlasalin läpi aurinkoinen hymy huulillaan. Havahduin mietteistäni vasta tämän tukkiessa tieni ja vangitessa katseeni omaansa. Tyttö oli tapansa mukaan upea. Hänellä oli yllään luonnonvalkoinen, kermakakkua muistuttava juhlapuku, joka puki tyttöä loistavasti. Yleensä moiset hirvitykset olivat mielestäni naurettavan näköisiä, mutta Narcissa näytti kieltämättä erittäin hyvältä.

”Sirius! Miten ihanaa nähdä!” tyttö huudahti.
”Mikset sinä sanonut näistä juhlista mitään kirjeessäsi?” ihmettelin.
”Luulin, että tiesit!”
”No tuota… en oikeastaan”, myönsin nolona. Eihän äiti kertonut tällaisia asioita minulle koskaan kuin vasta edellisenä iltana. Minä kun en käynyt alhaalla mielelläni eikä hän sen pahemmin minun huoneessani.
”Ai, no onneksi nyt kuitenkin olet täällä” tyttö totesi ihmettelemättä sen enempää. Hän tiesi kyllä perheeni tilanteesta ja saattoi jo arvata asialla olleen jotain tekemistä sen kanssa.
”Niin, älä muuta sano.”
”Mennäänkö syömään jotain?” tyttö ehdotti.
”Jos niin vain haluat”, totesin kohauttaen olkiani.

Astelimme väkijoukon läpi luokse pöytien, joille oli aseteltu ruokaa. Muutama henkilö pysäytti meidät matkalla ja kyseli kuulumisia toiset tosin vain puhuakseen Narcissalle. Maineeni oli kiirinyt kauas, vaikka äitini yrittikin pitää tietynlaiset ajatukseni vain lähipiirin tiedossa. Ei hän minun kunniastani välittänyt, mutta pelkäsi minun tahraavan muunkin perheen maineen. Siitä tuskin oli pelkoa, sillä suurin osa ihmisistä tuntui ajattelevan, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää vaan äitini oli pikemminkin uhri. Tosin minusta tuntui hullunkuriselta, että kukaan saattoi pitää määrätietoista ja liiankin hyvin puolensa pitävää äitiäni jonkinlaisena uhrina.

En kuitenkaan halunnut viettää päivää miettimällä äitiäni, vaan keskityin kasaamaan lautaselleni erilaisia ruokalajeja: pastaa, paistia, pihvejä ja jopa joitain äyriäisiä. Narcissan annos oli paljon pienempi, joka hieman huolestutti minua. Miten hän muka pärjäisi sellaisella määrällä? No, tyttöjen ei näissä piireissä kuulunutkaan syödä paljoa, vain sen verran että nälkä juuri ja juuri lähtee. Minun mielestäni moinen oli typerää ja huomautinkin siitä Narcissalle, joka tosin vain kohautti olkiaan samalla kun istui omalle paikalleen pöydässä.

”Sain sinut sijoitettua viereeni istumajärjestyksessä”, Narcissa huomautti ja näytti valkoista nimilappua, johon oli kirjoitettu kullanvärisin kirjaimin nimeni.
”Eikö sinun äitisi ollut ollenkaan sitä vastaan?”
”No jaa, kyllä hän oli, mutta antoi lopulta periksi.”
”Hmph. Erikoista.”
”Ei se ole mitään verrattuna sinun kaapuusi. Miten ihmeessä suostuit laittamaan tuon päällesi? Ei tuossa ole minun mielestäni mitään vikaa, mutta voin kuvitella, mitä sinä ajattelet. Tuo kun ei varsinaisesti ole sinun tyylisesi asu.”
”En olisi muuten päässyt koko juhlaan tapaamaan sinua.”
”No sitten”, tyttö naurahti heleästi.

Narcissa siemaili samppanjaa pienin naukkauksin, hienostuneeseen tapaan. Monet ikäisistäni pojista katsoivat tyttöä ihaillen, sillä hän näytti tavallistakin upeammalta tiukalle nyöritetyssä korsetissaan, joka imarteli vartalon muotoja. Kasvonpiirteitäkin oli korostettu tavallista voimakkaammalla meikillä ja siroa kaulaa runsaalla timanttikorulla.

”Miten ajattelit viettää loppulomasi?” kaunotar kysyi.
”Lähden huomenna Pottereille.”
”Sepä mukavaa”, Narcissa vastasi ilottomasti.
”Älä nyt. Me näemme paljon useammin, kun jaloissani ei ole vanhempia, jotka eivät kiusallaan päästä minua ulos talosta.”
”Mm, se on kyllä totta. Mutta mitä jos lähtisimme huoneeseeni? Täällä on hieman ahdistava tunnelma”, tyttö vastasi vilkuillen levottomana ympärilleen.

Se oli totta, sillä ihmiset kuuntelivat selvästikin toisensa puheita vaivihkaa. Niinpä ei ollut hyväksi puhua minun ystävistäni ääneen, sillä olihan heidän perheillään tietynlainen maine.  Minua moinen ei haitannut, mutta Narcissa tahtoi säilyttää kunniansa. Siinäkään ei kuitenkaan ollut kaikki, sillä myös Bellatrix ystävineen mulkoili inhottavasti meidän suuntaamme. Minuakaan ei suuremmin huvittanut jäädä heidän tarkkailtavaseen.

”Hyvä ajatus”, totesin.

Nousimme molemmat huomaamattomasti pöydästä, etteivät muut äkkäisi lähtöämme. Yleensä juhlissa oli tapana, että pöydästä noustaisiin samaan aikaan muiden kanssa, mutta siihen kestäisi vielä muutamia tunteja. Edessä olisi ollut vielä monia maljapuheita, muodollisuuksia pursuavia keskusteluja ja muuta vastaavaa. En ollut järin kiinnostunut uhraamaan aikaani sellaisille turhuuksille.

Yllätyksekseni salin ulkopuolella huomasin setäni Alphard Mustan, joka poltteli piippua yksikseen. Setä näytti hieman nuhjuiselta sekä totaalisen tylsistyneeltä. Alphard oli oikeastaan ainut sukulainen, josta todella pidin. Se tosin saattoi johtua siitäkin, että hän oli minun tapaani suvun mustia lampaita. Ihme, että häntä oltiin edes kutsuttu mukaan.

”Alphard! Mitä sinä täällä teet?” huudahdin.
”En minä jaksanut istua tuollakaan. Mitä ajanhukkaa! Entä sinä poikaseni, eikö sinun pitäisi olla tuolla leuhkimassa koulumenestykselläsi tai jotain sinne päin?”
”Karkasimme Narcissan kanssa, koska siellä oli hieman ahdistavaa.”
”Totesin saman. Ajattelin ruveta pikkuhiljaa tekemään lähtöä. Ei täällä ole minulle mitään. En ymmärrä, miksi edes tulin.”

Nyökkäsin sedälle hyväksyvästi ja lähdin sitten Narcissan perässä toiseen kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

Kammari oli purppuransävyinen ja koristeellinen. Monia enkeleitä ja taikaolentoja esittäviä esineitä oli sijoitettu ikkunalaudalle, joka oli tummaa puuta. Narcissan sänky oli perinteinen prinsessasänky ja samaa jalopuuta kuin ikkunalautakin. Pääty oli kaiverrettu täyteen erilaisia kuvioita ja koukeroita, eikä myöskään kultaisia yksityiskohtia oltu unohdettu. Peitteet olivat parasta laatua nekin, muuhun väritykseen sointuvaa purppuraista silkkikangasta.

”Tule tänne istumaan”, tyttö huikkasi sängyn laidalta.

”Sinulla on kaunis huone”, totesin istuuduttuani.

”Kiitos.”
”Minulla on ollut ikävä sinua”, sanoin ja katsoin tytön kauniisiin, kuin sinistä valoa hohtaviin silmiin.
”Minullakin sinua Sirius.”

Tartuin Narcissan pehmeään ja siroon käteen, jolloin tämän silmät porautuivat entistä syvemmälle omiini. Tämän huulet lähestyivät omiani hitaasti, jolloin hengitykseni tahti kiihtyi tahtomattanikin.

Suudelma oli aikaisempiamme erilainen, paljon kiihkeämpi. Sen intohimoisuus otti minusta vallan ja unohdin saman tien muun maailman. Kenenkään muun kanssa se ei ollut ollut samanlaista. Olin suudellut monia tyttöjä, mutta yhdenkään huulet omillani eivät olleet tuntuneet sillä tavalla oikeilta kuin Narcissan.

Yllätyksekseni tytön kädet valuivat kaapuni napeille alkaen napittaa niitä vähitellen, hieman kömpelöstikin, auki. Omat käteni liukuivat siitä rohkaistuneina kuin itsestään tytön silkkisiin hiuksiin. Suudelmamme syvenivät entisestään ja saatoin aistia niistä huokuvan vaativan sävyn, joka johdatteli koko ajan syvemmälle intohimoon.

Vähitellen aloin varovasti valuttaa kättäni Narcissan puvun vetoketjulle, avaten sen hitaasti antaen toiselle reilusti aikaa perääntyä jos tämä sitä tahtoi. Tyttö ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen tilanteesta. Päinvastoin hän tuntui rohkaistuvan siitä kaataessaan minut sängylleen, lukiten oman vartalonsa alle. Tiesimme kumpikin, mihin tilanne oli johtamassa ja yllätyin kun se ei haitannut Narcissaa ollenkaan. Rakastelumme olisi nimittäin hyvin varma merkki siitä, että menisimme lopulta naimisiin. Olisin silloin vienyt tytön neitsyyden, eivätkä muut miehet halunneet toisen jo kertaalleen omistamaa naista. Silloin Narcissa olisi kokonaan minun ja se tosi asia sai minut haluamaan häntä vain lisää.

”Sirius”, Narcissa kuiskasi.
”Niin, kulta?”
”Tehdään se.”
”Oletko varma?”
”En voisi olla varmempi.”

Narcissa näytti kuitenkin usean neitsyen tapaan hieman epävarmalta siitä, mitä hän tilanteessa tekisi. Niinpä minä kierähdin tytön päälle ottaen hallinnan tilanteesta. Pyrin kuitenkin olemaan varovainen, enkä liian omistava, etten säikäyttäisi rakastettuani. Eteninkin hitaasti, suudellen ensin hänen kaulaansa varovaisesti. Tuntiessani tytön hengityksen kiihtyvän jatkoin hänen täyteläiselle povelleen, joka kosketukseen tottumattomana kohoili hyvin kiivaasti. Narcissa oli kuin jokin neitseellinen jumalatar maatessaan siinä, riisutun kauniina ja avuttomana.

”Sinä olet täydellinen”, sanoin uppoutuen rakastettuni silmiin.

Kiedoin käteni  varovaisesti maailman kauneimman olennon ympärille ja hukutin tämän jälleen uuteen suudelmaan. Maailma sumeni jälleen ympäriltämme ja jäljelle jäi vain pian yhdeksi muuttuva kehomme. Hetki oli täydellinen, upeampi kuin olin koskaan kuvitellut sen voivan olla. Pian me olisimme Narcissan kanssa lopullisesti yhtä, eikä sukummekaan enää sen jälkeen voisi erottaa meitä.

Sitten tapahtui jotakin vallan odottamatonta. Ovi potkaistiin auki ja Narcissan isä astui huoneeseen raivoisa ilme punottavilla kasvoillaan.  Vedin nopeasti peiton lähes alastomien kehojemme suojaksi, mutta Cygnus oli jo nähnyt pahimman. Tilannetta ei voisi enää yrittää selittää mitenkään, vaan sen todellinen luonne oli harvinaisen selvä. Cygnus oli mennyt järkytyksestä mykäksi ja seisoi vain paikallaan epäuskoinen katse silmissään.

Käytin hetken hyväkseni ja kiskoin nopeasti peiton alla päälleni puuttuvat vaatteeni, sillä osasin arvata, mitä pian tulisi tapahtumaan.

”Ulos!” mies älähti, eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä, vaan pujahdin mahdollisimman nopeasti miehen ohi alakertaan. Minua kieltämättä huolestutti, mitä Narcissalle kävisi, mutta asiaa lievensi onneksi se, ettei mitään lopullista ollut vielä tapahtunut. Sitä paitsi olisin luultavasti vain pahentanut tilannetta niskuroimalla. Tulevaisuudensuunnitelmistamme ei tulisi mitään ainakaan, jos Cygnus muistaisi minut sekä tyttärensä melkein häpäisseenä tapauksena, että pahan luokan vastarannankiiskinä.

Kiiruhdin nopeasti takalle, toivoen ettei äitini huomaisi minua. Hän ei ollut vielä perillä tapahtumista ja hyvä niin. Minulla oli vielä aikaa paeta. Sain kyllä osakseni oudoksuvia katseita juostessani juhlasalin läpi, mutta en jaksanut välittää niistä. Tärkeintä oli, että pääsisin nopeasti pois. Niinpä olinkin varsin helpottunut saadessani käteeni kourallisen hormipulveria ja päästessäni huutamaan oikean osoitteen.

Lyhyen huimaavan tunteen jälkeen olin jälleen Kalmanhanaukiolla ja suuntasin huoneeseeni pakkaamaan. Minun olisi parempi lähteä Pottereille saman tien tai en ehkä pääsisi sinne ollenkaan. Todennäköisesti äiti sulkisi minut loppulomaksi huoneeseeni, jos vain saisi siihen tilaisuuden.

Samassa kuulinkin kiiruhtavat askeleet portaista ja tiesin mitä odottaa. Varmasti Cygnus oli saman tien informoinut vanhemmilleni tapahtuneesta, eikä äitini kunniakkaana naisena voinut katsoa poikansa touhua läpi sormien. Hänen oli ollut välttämätöntä lähteä selvittämään asiaa saman tien.

Ovi potkaistiinkin hetken päästä auki samaan malliin, kuin Narcissan isä teki muutamaa kymmentä minuuttia aikaisemmin.

”MITÄ IHMETTÄ SINÄ OLET TEHNYT?”
”Tuota –”
”LIKAINEN ELUKKA! SAASTAINEN KOIRA!”

Sanat saivat minut tyrskähtämään naurusta, sillä äitini ei tiennyt, kuinka lähelle oikeastaan osuikaan nimittäessään minua koiraksi.

”JA SIINÄ SINÄ VAIN NAURAT! ETKÖ SINÄ IKINÄ OPI KANTAMAAN PUHDASVERISEN KUNNIAA OIKEIN?”
”Enpä taida”, totesin muitta mutkitta.
”Sinä olet toivoton tapaus! Älä edes luule lähteväsi minnekään Potterille! Sinä olet koko loppukesän sisällä ja häpeät kammottavaa tekoasi!”
”Siinä on vain yksi pieni mutta, sillä olen juuri nyt lähdössä sinne.”
”Jos sen teet, niin ei ole tähän taloon enää astumista!”

Pomppasin pystyyn sängyltäni ja tartuin laukkuuni päättäväisenä. Minä en todellakaan jäisi taloon enää hetkeksikään, vaikka se tarkoittaisi sitä, etten enää koskaan voisi palata takaisin.

”Niin kuin se olisi suurikin menetys!”
”Jätän sinut perinnöttömäksi ja poltan sukupuusta jos menet!”
”En minä olisi sinun rahojasi edes huolinut, saati nimeä siinä vitun kuvakudoksessa!” tuhahdin ja poistuen laukkujeni kanssa alakertaan jättäen äitini äimistyneenä seisomaan yksin huoneeseeni.

Kiiruhdin takan luokse ja heitin jälleen hormipulveria takkaan mutisten Potterien osoitteen. Halusin olla nopea, sillä vaikken uskonut äitini lähtevän enää perääni, en halunnut ottaa riskejä. Nyt oli mahdollisuuteni päästä vapauteen ja aikoisin myös käyttää sen.

Loppuen lopuksi minua ei kauheasti haitannut, vaikka välini menisivätkin poikki sukuuni. Mokomista idiooteista ei ollut koskaan ollutkaan minulle muuta kuin harmia ja vaivaa. Nyt kun kaikki siteet heihin oli katkaistu, ymmärsin, että näin kaiken varmasti kuuluikin mennä. Tätä päivää äitini oli yrittänyt lykätä onnistumatta siinä kuitenkaan.

Ajateltuani asiaa pidemmälle tunsin palan nousevan kurkkuuni. Mitäköhän seurauksia lähdöllä olisi Narcissan ja minun väleihin? Enhän minä koskaan mikään suvun lempilapsi ollut ollut, eikä tilanne voisi enää paljon pahemmaksi mennä sen jälkeen, kuin hänen isänsä yllätti meidät, mutta Narcissan suhtautuminen minuun voisi muuttua. Oli kuitenkin aivan eri asia olla poika, joka vei hänen koskemattomuutensa ennen avioliittoa kuin suvun petturi. Ensimmäinen olisi varmastikin annettu ajan myötä anteeksi, jos olisin korjannut asennettani, mutta jälkimmäinen olisi pysyvämpää. Narcissan oletettaisiin varmasti katkaisevan välinsä minuun täysin. Olin kuitenkin jo niin pitkällä, etten voinut perääntyä, joten astuin suosiolla liekkeihin.

Luodessani vielä viimeisen vilkaisun ympärilleni huomasin kotitonttu Oljon vielä katselevan minua ihmeissään kurtistaen kulmiaan.

”Ai niin, hyvästi Oljo, emme varmaankaan enää näe, ainakaan toivottavasti!” huudahdin hymyillen maireaa hymyä hypätessäni liekkeihin, jotka kuljettivat minut suoraan Potterien olohuoneeseen.

Perhe näytti sangen äimistyneeltä tipahtaessani aivan nokisena suoraan heidän olohuoneensa matolle, mutta ilmeet muuttuivat huvittuneiksi tuttavien huomatessa, etten ollut mikään taloa rosvoamaan tullut varas.

”Herra ja Rouva Potter, James, anteeksi, kun ilmestyin tänne näin äkisti, mutta nyt oli oikeastaan vähän pakottava tilanne.”
”Ei se mitään, mutta minkä ihmeen takia?” James ihmetteli nousten punaiselta sohvalta seisomaan ja kävellen luokseni.
”No, sanotaanko vaikka, että karistin vanhan kotini tomut jaloistani ja aloitin puhtaalta pöydältä.”

My black backpack's stuffed with broken dreams
20 bucks should get me through the week
Never said a word of discontentment
Fought it a thousand times but now
I'm leaving home



5 kommenttia:

  1. hahaha, aivan mahtavaa! Pystyn niin kuvittelemaan tuon Siriuksen pakomatkan Narcissan huoneesta aina Pottereille asti, ja naureskelen vieläkin tuolle kohdalle -
    ”LIKAINEN ELUKKA! SAASTAINEN KOIRA!”
    Sanat saivat minut tyrskähtämään naurusta, sillä äitini ei tiennyt, kuinka lähelle oikeastaan osuikaan nimittäessään minua koiraksi.
    ”JA SIINÄ SINÄ VAIN NAURAT! ETKÖ SINÄ IKINÄ OPI KANTAMAAN PUHDASVERISEN KUNNIAA OIKEIN?”

    Ja Mustien sukujuhlista on varmasti mielenkiintoista kirjoittaa, itsekin olen suunnitellut jotain novellia mikä tapahtuu jossai isoisoisoisän syntymäpäiväkutsuilla tms, mutta tiedäthän sinä miten ahkerasti mä nykyäänkin kirjoittelen :-D äkkiä jatkoa tähän, tai sitten saat lähettää mun sähköpostiin näitä ettei tarvitse täällä odotella x)

    VastaaPoista
  2. Sukujuhlista oli varmaan ihan kiva kirjoittaa, en enää muista oikein, kun tosiaan tämän aloittamisesta on se pari vuotta aikaa. :D

    Mutta joo, kyllä se sinun inspiksesi vielä palaa. Sullahan oli se hieno tarinakin suunnitteilla. :D

    VastaaPoista