Mosaiikki

Äiti 

Reiteni huutavat hormosta,
tahdon peittää häpeän verholla.
Näin painajaisia paljaasta ihosta,
josta pahan kukat kasvoivat.

Koko hautajaissaattue yhdessä haavassa
ja enkelten siipien havina, raskaana.

Pyhä Neitsyt halkeaa kahtia,
synnyttää kirkuvan lapsensa.

Himmeli

Vakaus katoaa hälyyn.

Persoonan jäälautat

ajelehtivat ja sulavat

ilmastokriisissä tihentyvään tahtiin.

Sulatusuunissa karkeita muotoja,

Pentikin vuoassa kaluttuja luita.

Viimeisellä ehtoollisella

leipä kovin pilaantunutta.

Kyyneleeni valuvat läpi mosaiikin,

jota joskus kutsuin itsekseni.

Rangasta kasvaa pieniä kahleita,

seitti ympärillä, outo voima,

Kyyhky koittaa nousta siivilleen,

jää kiinni korulauseeseen.

Vaiettuja

Toivon seinälle valkeaa taulua,

vakaata vailla ääriviivoja,

että olisin toisenlainen

ilman mustaa aukkoa 

vaivihkaisena aamukahvissa.

Mutta kuolen jonain lokakuisena aamuna.

Suojatie virnistää, kun jotain jäi huomaamatta,

vaan patologi huokaisee,

hän kai tietää totuuden.