Nukkemestarina

Harry Potter - fanfictonia. 

***

Lucretia Musta ei tuntenut suurempaa yhteenkuuluvuutta tupansa neiteihin. Korkkiruuvikiharaiset viisitoistakesäiset olivat persikkaihoineen ja pastellinsävyisine leninkeineen kuin Lucretian vastakohtia. Tosin leninkinsä nämä olivat joutuneet jättämään kotiin koulun taas alettua. Ne olivat vaihtuneet koulukaapuihin, joita luihuistytöt halveksivat syvästi. Lucretia huokaisi raskaasti tietäessään joutuvansa kuulemaan näiden suusta muutaman seuraavan viikon ajan kovaäänistä valitusta heidän ulkonäkönsä muka tärvelevästä asusta.

Lucretia oikeastaan piti koulukaavustaan. Se oli laadukasta, mustaa puuvillasamettia ja istui hänelle vallan mainiosti. Toki hänkin olisi inhonnut esimerkiksi rohkelikoiden suosimia, haalistuneita tusinakaapuja. Sellainen säkki ei näyttäisi hyvältä edes täydellisen vartalon omaavalla, häntä paria vuotta vanhemmalla kauneuskuningatar Olwen Averyllä.

Luihuistyttöjen kaavut olivat kuitenkin hänen omansa tapaan varsin laadukkaita, minkä vuoksi Lucretia ei voinut ymmärtää näiden jatkuvaa valittamisen tarvetta. Vaaleahiuksinen Nerissa Malfoykin näytti paljon paremmalta kaavussaan kuin muutama kuukausi sitten syntymäpäivillään pitämässään vaaleanpunaisessa röyhelöhirvityksessä. Nerissa oli tosin muutenkin tyhjäpää, kuten melkein kaikki Lucretian ikäiset tytöt lukuun ottamatta nyt ehkä Walburgaa, jolla oli sentään jonkinlaiset arvot pastellihirvityksien ulkopuolella. Tyttö oli yksi niistä harvoista noidista, jonka seurassa Lucretia saattoi toisinaan viihtyäkin. Walburgan kanssa saattoi todella keskustella, vaikka hän selvästikin toisteli paljolti vanhempiensa mielipiteitä asioista.

Myöskään ikäistensä velhojen seurassa Lucretia ei viihtynyt. Näissä oli enemmän älykkäitä yksilöitä kuin noidissa, mutta monetkaan eivät tuntuneet ottavan tyttöjä hirveän vakavasti. Lucretia oli aikaisemmin pyrkinyt näyttämään näille olevansa jotakin täysin muuta kuin toiset ikäisensä tytöt, mutta luihuistoverit tuntuivat oikein yrittävän ummistaa silmänsä totuudelta. Niinpä tyttö oli lopulta luovuttanut ja tullut siihen tulokseen, että tyydyttäisi sosiaaliset tarpeensa keskustelemalla satunnaisesti Walburgan kanssa.

Parhaiten Lucretia kuitenkin viihtyi kirjojensa seurassa. Hän oli onnistunut salakuljettamaan kouluun muutamia henkilökunnan mielestä varmasti kyseenalaisia kirjoja.  Vielä varmemmin ne olivat teoksia, jotka eivät mokomien vähä-älyisten mielestä sopineet viisitoistavuotiaan luettaviksi. Hänen vanhempansa kuitenkin pitivät vain kehittävänä, että Lucretia luki erilaisia opuksia, jopa niitä kaikista pimeimpiäkin. Hänen isänsä oli hyvin perehtynyt mustaan magiaan, minkä vuoksi hän oli ainoastaan ylpeä, että tytärkin oli löytänyt siitä kiinnostuksen kohteen. Tällä hetkellä tytön käsissä komeili nekromantiasta kertova kirja. Noita tiesi sen kauhistuttavan tupansa tyttöjä, minkä vuoksi hän osittain pitikin sitä niin selvästi esillä. Lucretia ei toki ollut ainoa, jolla oli mukanaan kiellettyjä kirjoja, mutta kuolleiden herättäminen oli jo sen verran mustaa magiaa, ettei monikaan siihen tahtonut sotkeentua.

”Mitä te luette?” kysyi viileä pojanääni vastapäiseltä sohvalta.

Poika oli Lucretiaa vuotta nuorempi puoliverinen, mutta nimeä tyttö ei saanut mieleensä millään. Hän oli nähnyt puoliverisen usein oman ikäluokkansa poikien joukossa ja hämmästyksekseen oli saanut huomata tämän kohonneen paljon korkeammalla hierarkiassa kuin muut puoliveriset. Yleensä köyhemmistä ja tahraantuneista suvuista tulevat toimivat kuin eräänlaisina lakeijoina, mutta tuossa puoliverisessä oli jotain, mikä sai korkeimmatkin aristokraatit kuuntelemaan, kun hänellä oli jotain sanottavaa.

”Kykenet varmaan lukemaan itsekin”, Lucretia totesi vilauttaen pojalle kirjan etukantta.

”Nekromantiaa. Olette pulassa, jos joku kantelee teistä”, velho huomautti.

”Mutta kuka kantelisi? Jos et tiennyt, niin en ole ainoa luihuisnuori, joka toi tullessaan kiellettyjä kirjoja”, tyttö vastasi kulmiaan kohottaen.

”Ette toki, mutta saanen huomauttaa, ettei teistä pidetä.”

”Ei pidetä? Ja mistäköhän sinä niin päättelet herra  -?” Lucretia tiuskaisi, ylikorostaen tietämättömyyttään pojan henkilöllisyydestä. Tajusikohan poika edes puhuvansa itseään monin verroin korkea-arvoisemmalle henkilölle?  Mokoma puoliverinen teki hirvittävän etikettivirheen heitellessään moisia näkemyksiä hänelle.

”Tom Valedro. Ei toki yhtä arvokas nimi kuin teidän, Lucretia Musta, mutta joissain tapauksissa se ei ole enne.  Selityksen kommentilleni saatte, kerran sitä pyydätte. Epäsuosionne suorastaan paistaa teistä. Yksinäinen, synkähkö pikkutyttö lukemassa aivan liian suurta kirjaa itselleen. Kuulin juuri Nerissa Malfoyn naureskelevan kummallisille kiinnostuksen kohteillenne”, Valedroksi esittäytynyt selitti.

”Kuinka sinä kehtaat?” tyttö henkäisi epäuskoisena.

”Sanoin vain totuuden. Henkilökohtaisesti pidän teistä paljon enemmän kuin Nerissa Malfoysta ystävineen sen perusteella mitä olen teitä kumpaakin tarkkaillut. Taidatte olla lukenut enemmänkin tämän tyyppistä kirjallisuutta?” Valedro selitti nyökäten kohti sylissäni lepäävää kirjaa.

Lucretia tunsi olonsa varsin hämmentyneeksi. Harvat pojat olivat tulleet oma-aloitteisesti puhumaan hänelle aikaisemmin. Se ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut ruma. Ei, hän oli varsin sievä, miltei kaunis siroine piirteineen ja korpinmustine kiharoineen. Lucretia vaan sattui olemaan outolintu. Liian älykäs ikäisekseen tai yleensäkään naiseksi. Ulkoinen olemuskin poikkesi muista, sillä vapaa-aikanaankin Lucretia suosi vain tummia leninkejä. Lisäksi runsas silmämeikin määrä ja tummanpunainen huulipuna näyttivät monen mielestä kammottavilta viisitoistavuotiaan kasvoilla.

Mielenkiinnonkohteet olivat todella yksi seikka hänessä, mikä piti ikätoverit loitolla. Puhdasverisissä piireissä oli vain tervettä olla hieman kiinnostunut mustasta magiasta, mutta monen mielestä Lucretian pakkomielle siitä meni aivan liian pitkälle. Etenkin naiseksi. Mitään ongelmaa olisi tuskin ollut, jos hän olisi ollut mies.

Oli siis varsinainen shokki, kun yllättäen Lucretian eteen istui poika, joka kaikki nämä tytön kammoksutut piirteet tiedostaen totesi pitävänsä enemmän hänestä kuin koulun kuningattaresta. Eikä kyseessä ollut mikään epätoivoinen Rufus Piskuilan vaan suhteellisen arvostetussa asemassa oleva ja ulkoisestikin hyvin edustava tapaus.

”Pidät minusta enemmän kuin Nerissasta? Kuinka olet moiseen tulokseen päätynyt?”

”Saan varmaan sinutella, kerran sinäkin teet niin? Sinä olet paljon mielenkiintoisempi persoona. Luet mielenkiintoisista aiheista ja tunnut osaavan ajatella muutakin kuin turhanpäiväisyyksiä”, Valedro sanoi kuin todeten itsestäänselvyyden.

Lucretia ei tiennyt ollako huvittunut vai ärtynyt äkillisestä vaihdosta sinutteluun. Noita itse koki voivansa sinutella alempia verisäätyjä, mikäli niin halusi, mutta hän ei pitänyt siitä, jos nämä kohtelivat häntä samaan tapaan. Toisaalta Valedro vaikutti kovin mielenkiintoiselta itsekin. Nyt keskustelun sävyn muututtua positiivisemmaksi, huomasi Lucretia jopa pitävänsä pojan suorasta tavasta esittää asiat.

”Oletko sitten itse kiinnostunut mustasta magiasta?” tyttö varmisti vielä. Hänestä oli hyvin outoa tavata toinen, joka oli perehtynyt kyseiseen taikuudenlajiin. Eihän miesten keskuudessa ollut ollenkaan outoa olla kiinnostunut siitä, mutta Lucretia oli aina luullut tupansa poikien olevan vielä aivan liian naiiveja ymmärtämään sellaisten asioiden tarjoamia mahdollisuuksia.

”Olen hyvinkin, vaikka tietoa on varsin vaikea saada. Salaisten kirjojen osastolla tiedän olevan joitakin kiinnostavia opuksia, mutta vain harvoja niistä olen päässyt tutkimaan lähemmin. Valitettavasti minulla ei ole mahdollisuuksia saada sellaisia muutakaan kautta.”

Puoliverisenä ja kuluneesta kaavusta päätellen varsin köyhällä Valedrolla oli varmasti ongelmia saada käsiinsä tietoa. Kyseisenlaisia teoksia kun ei saanut juuri muualta kuin vanhojen sukujen kirjastoista, Tylypahkan ja joidenkin museoiden salaisten kirjojen osastolta, sekä Borginilta & Burkesilta. Koska nuorella velholla ei ollut kummoisempaa nimeä eikä pätevää syytä kirjojen tutkimiselle, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi niiden ostaminen. Borgin & Burkes kiskoi kuitenkin kirjoistaan niin järjettömiä summia, ettei Valedrolla olisi ikipäivänä rahaa niihin.

”Sinulla ei siis ole mahdollisuuksia opiskella mustaa magiaa omasta takaa?”

”Olen onnistunut oveluuttani käyttämällä pääsemään käsiksi muutamiin kirjoihin, mutta muuten tietoni ovat varsin niukat”, Valedro myönsi.

Lucretia huomasi pojan katseen karkaavan useaan otteeseen hänen sylissänsä lojuvaan kirjaan. Se varmasti kiinnosti häntä ollessaan yksi sellaisista teoksista, joita ei löytyisi edes salaisten kirjojen osastolta. Lucretia itse oli lukenut opuksen monet kerrat ja muisti sen sisällöt lähes ulkoa. Ehkäpä hän voisi lainata teoksen Valedrolle, jos tämä lupaisi pitää sen tallessa.

”Jos haluat, voit lainata tätä kirjaa. Kunhan lupaat pitää sen hyvässä tallessa ja palauttaa, kun tarvitsen sitä jälleen”, tyttö totesi lyöden opuksen kiinni ja tarjoten sitä Valedrolle.

”Oletko tosissasi?” poika henkäisi ottaen varoen kirjan vastaan.

”Miksipä ei? Hyötyisin siitä itsekin, kun saisin vihdoinkin kunnollista keskusteluseuraa”, Lucretia vastasi hymynkare huulillaan.

Valedro ei tuntunut edes kuulevan hänen sanojaan tutkaillessaan sisällysluetteloa. Tyttö huomasi heti, että hetken mielijohteesta tehty lainauspäätös oli ollut kannattava. Pojan silmistä saattoi nähdä uteliaisuuden palon. Hän ei selvästikään halunnut kirjaa vain pönkittääkseen tupatoveriensa kuvaa itsestään älykkäänä ja voimakkaana velhona, vaan kyseessä oli aito kiinnostus. Lucretia saattaisi todella saada hänestä pitkään kaipaamansa keskustelukumppanin.

”Löydät siitä kaiken tiedon aivan alkeellisimmista nekromantian harjoittamismuodoista manaliuksiin. Omasta mielestäni se on varsin mielenkiintoinen teos. Toivon todella, että siitä on sinulle apua”, Lucretia pohjusti.

”Ehkäpä. Kuka tietää, mitä kaikkea tulen tulevaisuudessa tekemään tämän kirjan tietoja hyödyntäen”, poika totesi kuin lumottuna, puhuen enemmänkin itselleen kuin Lucretialle.

Tyttöä huvitti hieman Valedron suuruudenhulluudelta kalskahtava toteamus. Minkäköhän laisia maailmanvalloitussuunnitelmia hänellä oikein mahtoi olla? No, eivätköhän pojan tavoitteet saisi realistisemman muodon, kun hän lukisi hieman enemmän mustasta magiasta ja sen käytön rajoista. Kukaan kuolevainen ei voisi käyttää rajattomia määriä pimeyden voimia, sillä liian suuret määrät lopulta korruptoisivat käyttäjänsä tunnistamattomaksi. Turha sitä kuitenkaan olisi nyt sanoa Valedrolle, sillä hän oli vielä aivan intohimonsa lumoissa. Kyllä hän ymmärtäisi itsekin ajan kanssa, kuinka paljon voisi voimaa käyttää. Ehkäpä jotkut tyttöä itseään opettaneista taitajista voisivat opastaa Valedroakin. Etenkin Antonin Dolohov tuntui olevan varsin innokas tutustuttamaan uusia kykyjä tarkemmin pimeyden voimiin.

Ensin Lucretia kuitenkin halusi nähdä, miten kiinnostunut Valedro todella oli mustasta magiasta ja sen käytöstä. Odottaminen ei koskaan tekisi pahaa, etenkään kun pojalla tuntui olevan vielä kovin epärealistiset tavoitteet. Dolohov ei varmasti ottaisi oppiinsa mitään vääristyneiden tavoitteiden riivaamaa pikkupoikaa.  

Huolimatta siitä, että Valedro hänen edessään oli vasta viisitoistakesäinen, tunsi Lucretia myös hieman pelkoa. Pojan suuruudenhullut puheet olivat lausumishetkellä tuntuneet huvittavilta, mutta nyt seuratessaan opukseen syventynyttä velhoa, huomasi tyttö hänessä jotain täysin uutta. Tiedonjanon lisäksi katseessa saattoi nähdä sellaista kunnianhimoa, millaista Lucretia ei ollut vielä koskaan nähnyt. Liekki Valedrossa oli muuttunut suoranaiseksi roihuksi, joka sai tytön täydellisen hämmennyksen valtaan.

Tietämättä mitä tehdä tai sanoa, lähti noita kävelemään kohti makuusalia löytääkseen itselleen jonkun toisen kirjan luettavaksi. Kohtaaminen Valedron kanssa oli ollut hyvin outo. Tuntui kuin hän olisi ollut jonkinlaisessa transsissa. Ulkopuolinen elämä oli unohtunut täysin keskustellessa pojan kanssa ja tarkkaillessa tämän liikkeitä. Tyttö ei enää tiennyt, oliko ollut hyvä idea lainata kirja Valedrolle. Ei hän kuitenkaan viitsisi mennä pyytämään sitä takaisinkaan. Ei velhonuorukainen yhden kirjan sisällöllä voisi vielä ketään vahingoittaa. Ei viisitoistavuotiaalla olisi käytössään voimia, joita nekromantikolta vaadittiin.

”Lucretia”, hän kuuli hunajaisen äänen huikkaavan peräänsä.

Tyttö kääntyi jälleen kohti Valedroa, jonka toivoi sanovan asiansa nopeasti. Lucretia tahtoi vain vetäytyä pois pojan vaikutuspiiristä ja suunnata ajatuksensa johonkin aivan muuhun. Tilanne oli muuttunut aivan liian ahdistavaksi.  

”Minä en unohda tätä”, poika totesi huulillaan virne, jonka merkitystä Lucretia ei halunnut tietää.