Huolimatta siitä, että olen ihminen, joka haluaa olla aina oikeassa, en ehkä sittenkään olisi tahtonut sitä viimeisellä lounaallani ennen niitä järkyttäviä tapahtumia. Isäni rakas veli oli nimittäin tullut perheineen käymään ja saatoin jo etukäteen arvata, että yhteisestä lounaasta tulisi vähintäänkin kuolettavan tylsä ja ehdottoman tukala. Perheen kaikki jäsenet olivat nimittäin aivan kaameita tylsimyksiä. Enoni, jaarli de Montgomerie ei juuri perustanut muun kuin omien varsin kummallisten laskukaavojensa päälle. Normaalisti jaarli istuksi hiljaa paikallaan ja näpelöi sormustaan kummallisen tapansa mukaisesti. Jos joku kuitenkin sattui erehdyksissään kysymään häneltä kohteliaisuudesta noista kummallisista mieltymyksistä, joutui hän kuulemaan kyllästymiseen asti milloin Pythagoraan, milloin Pierre de Fermatin teorioista.
Hänen vaimonsa, Anne de Montgomerie on vähintäänkin yhtä tylsä, mutta nainen ei omaa minkäänlaista paloa edes kuivaakin kuivempaan matematiikkaan. Minusta tuntuu, ettei häntä kiinnosta juuri mikään. Rouva ei nimittäin koskaan puhu itsestään tai tekemisistään mitään kovinkaan hohdokasta. Joskus olen kuullut hänen keskusteluvan äidin kanssa taloudenhoidosta ja muusta vastaavasta, mutta siihen se sitten jääkin. Yleensä harmaa hiirulainen ei sano sanaakaan.
Piristystä pöytään toivat sentään heidän kaksosensa Ramsey ja Charlton, jotka olivat vanhemmistaan poiketen hyvinkin eloisia. Toiset pitivät kaksosten kärkkäitä mielipiteitä ja äänekästä arvostelua jopa paheksuttavina piirteinä, mutta toisaalta pikkupojat olivat hyvinkin suloisia ollessaan juuri sellaisia. Heidän olisi kyllä luovuttava sen tyylisestä käytöksestä vanhetessaan, ainakin jos mielivät parempiin asemiin. Ylhäisissä piireissä ihmiset taivuteltiin osoittamaan suosiotaan nuoleskelulla, ei tosiasioiden laukomisella. Kuningatar ei välttämättä olisi kovin tyytyväinen Montgomerien kaksosiin, jos hänen majesteettinsa kuulisi heidän nimittäneen hänen nenäänsä korppikotkan nokaksi.
Kaksosten touhuja oli suhteellisen viihdyttävää tutkia jonkin aikaa, mutta pienen tovin kuluttua he alkoivat tuntua vain ärsyttäviltä naureskellessaan aina vain uudestaan isäni hieman turhankin tärkeilevälle tavalle puhua tai sisareni Cecilian uudelle, muodinmukaiselle, mutta siltikin aivan hirvittävälle kampaukselle.
”Edward, kerrohan enollesi hieman tulevaisuudensuunnitelmistasi!” äitini kehotti rikkoakseen hiljaisuuden.
Edward on viisitoistavuotias veljeni, joka on minun tapaani ollut koko lyhyen elämänsä hyvin kunnianhimoinen. Maine houkutteli häntä kovasti, eikä omien kykyjen liioiteltukaan korostaminen ollut pojalle vierasta. Niinpä veli selitti ylpeänä tulevaisuudensuunnitelmistaan kuninkaan sotajoukoissa, joka oli tavallaan hyvin koomista hänen pienen kokonsa takia. Johdossa ei koosta olisi haittaa, mutta jostainhan pitäisi aloittaa, eikä raskas taistelu sopisi pienelle miehelle.
Olin sanonutkin sen Edwardille moneen otteeseen, mutta hän ainoastaan tuhahteli puheilleni. Myös poikaansa palvovat vanhempani paheksuivat käytöstäni, joten minun oli kuunneltava veljeni puheita aivan hiljaa. Se ei tosin estänyt minua hymyilemästä pilkallisesti hänen kerskuessaan.
”Edward, Edward! Rosabella nauraa sinulle”, Ramsey huudahti yllättäen. Pahuksen kakara. Olin melkein unohtanut, että kaksoset voivat halutessaan olla kovin ärsyttäviäkin.
”Rosabella, mitä me olemme puhuneet tuosta käytöksestäsi?” äiti tiukkasi saman tien.
”Ei äiti, en minä nauranut Edwardille, vaan eräälle asialle, jonka Melanie kertoi minulle eilen. Suokaa anteeksi, tarkoitukseni ei ollut panetella Edwardia”, latelin ulkomuistista. Repliikkini oli yksi klassisista vastaavista, joilla luikertelin ulos epämiellyttävistä tilanteista.
Äitini katsoi sammalsilmillään arvioivasti vastaavanlaisiin, mutta vakuuttui nähtävästi sanoistani, sillä nyökkäsi lopulta hyväksyvästi.
”Teidän tyttöjen ei pitäisi juoruilla niin paljon. Saatatte vielä itsenne kiusalliseen tilanteeseen”, rouva Montgomerie vielä totesi ennen kuin nosti viinilasin huulilleen.
Yllättäen ruokasalin ovet avautuivat ja sisään astui nuori palvelijamme Charles sangen vakavan näköisenä. Jokin tuntui olevan vialla, sillä nuorukaisen otsalla kiilteli muutama hikipisara ja
hänen kulmansa olivat kovin kurtussa. Palvelijat eivät myöskään yleensä tule paikalle noin röyhkeästi kutsumatta, jonka vuoksi enonikin poikkeuksellisesti kohotti katseensa.
”Hyvä herttua, teidän on mitä pikimmiten tultava ulos, jossa teitä odottavat vaunut. Kuninkaalla on teille hyvin tärkeää asiaa”, Charles läähätti.
Ei ollut mikään yllätys, että isäni pomppasi tuoliltaan saman tien seisomaan ja poistui sanaakaan sanomatta käytävään. Hän oli nimittäin kuninkaan korkeimpia neuvonantajia ja päässyt asemaansa paitsi viisaudellaan myös uskollisuudellaan. Herttua de Montgomerielle perhekin oli toisarvoinen asia maan ja hallitsijan rinnalla. Isä-raukka, hän uuvutti itsensä monina iltoina aivan kokonaan pähkäillessään valtion asioita.
Pitkäksi venähtäneen lounaan jälkeen äiti hyvästeli sukulaisemme ja toivotti heidät tietenkin myös tervetulleeksi uudelleen. Herttuattaren kasvoilla ei kuitenkaan ollut sitä hänelle tyypillistä vilpitöntä hymyä, vaan kovin paljon muiden aatelisnaisten kasvoja muistuttava teeskentelyn naamio. Itse asiassa hän näytti hieman huolestuneelta, vaikka perheen ulkopuoliset henkilöt eivät sitä varmasti huomanneetkaan.
”Äiti, onko kaikki hyvin?” kysyin vieraiden lähdettyä.
”Totta kai kultapieni, kaikki on oikein mainiosti. Mikä saa sinut kuvittelemaan ettei olisi?” äiti sirkutti se kaamea tekohymy naamallaan.
Tiesin varsin hyvin, etten saisi äidistäni sillä hetkellä mitään ihmeellisempää irti, joten kuittasin hänen sanansa nyökkäyksellä ja pienellä hymynpoikasella. Muuta en vastannut, sillä en kokenut siihen olevan tarvetta. Olisihan minun täytynyt arvata, ettei äiti kerro minulle mitään, sillä hänelle kulissit – myös perheen sisällä – ovat tärkeitä. Täytyisi siis kääntyä isosiskon puoleen. Hän nimittäin oli paremmin perillä asioista, sillä toisinaan äiti kertoi jotakin sisarelle. Tämä oli nimittäin minua vanhempi ja vanhempiemme käsityksen mukaan kypsempi ja luotettavampi. Itse en mennyt moisesta takuuseen, sillä halutessaan hän kyllä osasi olla kunnon juorukello.
Sisar löytyi tapansa mukaan huoneestaan peilinsä edestä. Punattujen huulien itseriittoiselle hymylle oli hyvä syy, sillä kuvajainen huokui sitä kauneutta, joka oli tunnettu ympäri Lontoon. Montgomerien kaikki kolme sisarusta olivat ensiluokkaisen upeita, kuin marmoriveistoksia kasvonpiirteiltään, joita kehystivät punasävyiset kiharat kutrit. Myös Montgomerien luonne oli yleisessä tiedossa. Olimme äärimmäisen arvokkaita, hienostuneita ja älykkäitä, mutta myös vallanhimoisia, koppavia ja hyvin vaikeasti miellytettäviä. Lukuun ottamatta ehkä vanhempaa sisartani, jolle tarvitsee vain lausua muutama kehu niin hänen päivänsä on pelastettu.
”Aisha, minulla olisi sinulle hyvin tärkeää asiaa”, huikkasin ovenraosta.
Sisar käänsi katseensa minuun äärimmäisen närkästyneenä. Tyttö ei juuri pitänyt siitä, että hänen ja kuvajaisen välisiä lemmenhetkiä keskeytettiin. Palvelijana olisin varmaankin jo saanut korvilleni, mutta sisartaan Aisha ei sentään tohtisi lyödä.
”Kerro asiasi ja poistu sitten. Anna tulee aivan pian tuoden minulle muutamia uusia asusteita, jotka lähetin hänet hakemaan.”
”Oikeastaan tarvitsisin apuasi”, aloitin tarkastellen sisaren reaktioita.
Tämä nosti kulmiaan merkiksi hämmästyneisyydestä. Kukaan meistä sisaruksista ei ole koskaan ollut hyvä kysymään apua. Omiin kykyihin uskottiinn hieman liikaakin ja oli suorastaan häpeä antaa toisen puuttua asioihinsa. Ristiriitana oli kuitenkin suuri halu neuvoa muita näiden tekemisissä. Ei niinkään sen takia, että olisimme sydämessämme avuliaita, mutta kertoessaan toiselle parhaat keinot ongelmaan ja tämän ottaessa siitä vaarin tuntee olevansa korkealla. Tärkeä.
”Mitä asia koskee?” sisar kysyi tutkaillen samalla kuvajaistaan ja kiinnitellen samalla irrallisia suortuvia nutturaansa.
”Isää. Mitä oikein on tekeillä? Mihin hän lähti ja miksi äiti näytti niin huolestuneelta?”
Sisar hiljeni kääntyen peiliä kohden. Hän näytti laskelmoivan, kannattiko minulle kertoa mitään. Ei ollut ehkä paras mahdollinen hetki tulla häiritsemään häntä, sillä Aisha näytti kovin ärtyneeltä. Syy löytyi varmaankin hiuksista, jotka eivät oikein meinanneet asettua. Hänelle kun pienetkin ulkonäköön liittyvät asiat olivat suuria. Pinnallinen Aisha-raukka.
”Mikset anna Annan tai Lolan hoitaa tuota?” huokaisin viitaten Aishan hiuksiin.
”Annan kamppauksien ulkopuolelle jää aina muutama suortuva ja Lola taas ei osaa kähertää kiharoita kunnolla. Niistä tulee epäluonnollisen näköiset. Kaikilla kun ei ole Yvonnen kaltaista mestarikampaajaa kamarineitonaan. Mutta kuuluuko se edes sinulle? Minä laitan omat hiukseni jos tahdon. Sinuna en arvostelisi suuremmin tekemisiäni, jos haluat saada osaksesi minkäänlaista tietoa.”
”Aivan niin, rakas sisko. Olen kovin pahoillani”, kiirehdin sanomaan. Tiedon hankkiminen oli sen verran tärkeää, että sisarelle oli annettava periksi. Se olisi Aishalle harvinaista herkkua ja siksi voisi olla, että hän kertoisikin jotain. Huolimatta siitä, että tyttö näytti jälleen muistelevan päivää, kun Yvonne annettiin minulle. Yvonne oli ainoa erinomainen kampaaja palvelijoistamme ja sen takia jokaiselle nuorelle sisaruksista jalokivien arvoinen. Vanhemmat olivat kuitenkin määrätä hänet minun kamarineidokseni.
”Hyväksyn anteeksipyyntösi. Ehkä voisin lisäksi kertoa sinulle isästä hieman. Hänellä on nimittäin hieman ongelmia hovissa. Cutler Beckett on anonut kuninkaalta lupaa kiristää toimiaan merirosvouksen hillitsemiseksi. Sen sijaan isämme on sitä mieltä, että syytettyjenkin ihmisarvo on edelleen tallella. Heille pitäisi antaa kunnollinen, lahjomaton, oikeudenkäynti eikä toimia Beckettin ehdotuksen mukaisesti eli käytännössä lähettää suoraan hirttolavalle. No tiedäthän sinä sen millainen se mies on. Hän saattaa keksiä mitä tahansa, jonka vuoksi isämme on oltava mahdollisimman tarkka selustastaan”, sisar selitti omahyväisen tietäväinen hymy huulillaan.
”Mitä tarkoitat? Juonitteleeko Beckett isän pään menoksi?”
”Todennäköisesti. Isä ei ota häntä ollenkaan vakavasti ja sanoo ”pikkumiehen” olevan täysin vaaraton. Koolla ei kuitenkaan ole suuremmin väliä, kun kyse on kuninkaan lähipiiristä. Silloin ratkaisee äly ja sitä tuolla miehellä valitettavasti on. Olen huolissani isän asemasta. Meidän asemastamme. Pelkäämme äitimme kanssa, että Beckett onnistuu syrjäyttämään isäsi. Tiedäthän, että silloin perheeltämme lähtisi iso osa sen nykyisestä vaikutusvallasta. Ajattele, voisi olla, ettemme me saisikaan puolisoiksemme prinssejä! Mitä ihmettä minä sanoisin Carolinelle, Louiselle ja Janelle? Voi mikä häpeä se olisi! Kunpa isä nyt vain olisi viisas, eikä vähättelisi Beckettin uhkaa!”
”Oletpa typerys, Aisha! Isämme voi olla vakavammassakin vaarassa ja sinä mietit vain prinssejä! Joskus en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi”, tiuskaisin sisarelleni. Oli niin hänen tapaistaan alkaa jauhamaan prinsseistä tällaisena hetkenäkin.
”Ymmärrän kyllä, mutta en halua tulevaisuuteni romuttuvan jonkun isän virheen takia. Olethan samaa mieltä kuitenkin siitä, että Beckettin suhteen täytyy olla varovainen?”
Nyökkäsin ponnekkaasti, sillä minulla ei ollut epäilystäkään sen miehen vaarallisuudesta. Olin tavannut hänet muutaman kerran erilaisilla kutsuilla ja pannut merkille, ettei mieheltä puuttunut taitoja manipuloinnin ja suostuttelun suhteen. Eihän tuolloin ollut kyse kuin pienistä asioista, mutta oletettavasti hän käyttäisi taitojaan myös niihin suurempiin.
”Jätän sinut nyt kaunistautumaan, Aisha. Olen iloinen, että kerroit tietämäsi”, sanoin poistuen sitten, en ehkä mieli kevyempänä, mutta ainakin tiesin missä mennään.
Ymmärsin Aishan pelon asemastamme, sillä kyllähän minäkin pelkäsin sen menettämistä. Enemmän minua tosin kauhistutti, mitä Beckett keksisi isän varalle. Koskaan ei voinut tietää, kuinka vaarallinen vihollinen oli eikä ketään kannattanut aliarvioida. Tunnetusti mies ei ollut myöskään lempeimmästä päästä vaan hyvinkin julma, mikä lupasi vaaraa vastustajille. Isänä olisin hyvin varovainen.
Näiden ajatuksien liikkuessa mielessäni en huomannut kamarineitoni Yvonnen tuloa, vaan tämä suorastaan säikäytti minut kimakalla äänellään kiirehtiessään puheilleni.
”Neiti Rosabella, teille on vieras”, palvelijatar informoi.
”Vai niin, kuka mahtaa olla kyseessä?” töksäytin ärtyneenä keskeytyksestä.
”Neiti Swann, teidän armonne. Hänellä on kuulemma teille tärkeää asiaa.”
”En olekaan nähnyt Elizabethiä aikoihin. Vie minut heti hänen luokseen!”
Elizabeth Swann oli lapsuudenaikainen ystäväni, vaikkakin huomattavasti alempisäätyinen kuin minä. Tästä vanhempani olivat minua monesti muistuttaneet ja kehottaneet kohtelemaankin Liziä sen mukaisesti, mutten ollut ottanut vinkistä vaaria. Elizabeth oli kuitenkin ainoa aito ystäväni. Olihan minulla toki monia muitakin neitejä käytettävissäni, mutta he jahtasivat lähinnä korkeita asemia ja omaisuutta aidon ystävyyden sijasta. Liz ei ollut ollenkaan sellainen, eikä hän ollut koskaan pyytänyt minulta mitään. Tytöllä oli poikkeuksellisen korkea oikeudentunto, joka toisinaan jopa ärsytti minua, sillä se teki nuoresta neidistä varsin pikkuvanhan.
Yvonnen johdattaessa minut vastaanottosaliin, huomasin, ettei Elizabeth ollut suuremmin muuttunut. Vuoden aikana hänen piirteensä olivat terävöityneet ja varresta tullut naisellisempi, mutta yhtä kaunis hän oli kuin ennenkin. Jossain syvällä sisimmässäni olisin toivonut, ettei tyttö näyttäisi niin upealta, sillä en tuntenut itseäni ylivoimaisen kauniiksi hänen seurassaan. Olin ehkä turhamainen ja epäreilu, mutten voinut tunteilleni mitään. Kilpailu ja vertailu kuuluvat olennaisesti Montgomerie-suvun luonteeseen.
”Ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa, Elizabeth! Onpa sinusta tullut häikäisevä!” huudahdin mahdollisimman vilpittömällä äänensävyllä.
”Kiitos samoin, tosin uskon teidän näyttävän vielä upeammalta”, Elizabeth totesi hymyillen minulle brokadisohvalta.
”Mitä minä olen sanonut teitittelystä? naurahdin.
”Ajattelin, että ehkä olet oppinut jotakin sitten viimekäyntimme”, ystäväni totesi kummallinen hymy huulillaan.
”Mikä tuo hymy oikein oli?” kysyin huvittuneena asettuen istumaan ystävättäreni viereen.
”Ei mikään. Teitittelystä ja äskeisestä keskustelustamme vain tuli mieleeni eräs minulle hyvin tärkeä henkilö.”
Ilme Elizabethin kasvoilla paljasti, että kyseessä todellakin oli joku hyvin erityinen henkilö. Ehkäpä James Norrington? Viime tapaamisellamme tyttö ei ollut erityisen innostunut kaavaillusta kihlauksesta. Totta kai hän tavallaan ihaili Norringtonia ja ehkä jollain tapaa rakastikin miestä, muttei niin, että tahtoisi viettää loppuelämänsä tämän kanssa. Olisikohan kuvernööri luopunut aikeistaan naittaa Liz miehelle? Vai oliko ystäväni kenties vihdoinkin rakastunut Norringtoniin?
”Kenestä oikein puhutte?” kysyin ehkä turhankin utelias sävy äänessäni.
”Niin… Minun täytyisi varmaankin kertoa teille jotakin. En tiedä, miten suhtaudutte asiaan, sillä kaikki eivät ole ottaneet uutistani hyvin. Muistat varmaan sen orpopojan, jonka löysimme pienenä veden varasta? Sen, josta tuli myöhemmin hyvä ystäväni?”
”Tietenkin muistan, puhuithan hänestä niin kovin usein. Mikä hänen nimensä nyt olikaan… Richard? Vai Robert?”
”William. William Turner. Minä katsos olen rakastunut. Menemme naimisiin aivan piakkoin.”
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Meinasiko Elizabeth tosiaan naida aatelittoman miehen, vaikka olisi kauneutensa avulla voinut solmia avioliiton hyvinkin korkealta? Olin suorastaan äimistynyt, miten hän saattoi jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä. Voisihan hän aina pitää mokoman pojan rakastajanaan.
”Onkohan se nyt viisasta, Liz? Minun mielipiteeni ei ehkä muuta kantaasi, mutta mieti mitä voisit saavuttaa rikkaan ja korkea-arvoisen miehen rinnalla? Koko valtakunta palvoisi sinua, sillä olet älykäs ja kaunis hyvällä maulla siunattuna. Olisit nyt järkevä. Voisit toki pitää pojan rakastajanasi”, selitin yrittäen kuulostaa liian saarnaavalta.
”Saatoin arvata sanasi, sillä sinulle kaikki tuollainen on aina ollut hyvin tärkeää. Minä puolestani en tule onnelliseksi tuollaisten asioiden avulla. Tahdon Willin. Kokonaan. En kestäisi seistä toisen miehen vierellä samalla kun rakastan häntä. Eikä hän varmasti alentuisi rakastajakseni, vaan mieluummin vaikka kuolisi suruun. Hänellä on ylpeytensä.”
”Ylpeys… Huono ominaisuus sellaiselle, jolla ei ole mitään käyttöä sille. Tee kuten haluat, Elizabeth, mutta liittoasi ei tulla koskaan täysin hyväksymään ja tiedät sen itsekin. Williamiasi ei koskaan oteta seurapiireihin ja sinutkin suljetaan ulos niistä. Oletko valmis siihen?”
”Olenko minä koskaan liikkunut suuremmin seurapiireissä? Se on sinun kutsumuksesi, ei minun. Olen valmis jättämään ne teeskentelypesäkkeet Willin vuoksi”, tyttö vastasi itsepäisesti suu pelkkänä viivana. Näytti siltä, että hän alkoi pikkuhiljaa ärtyä.
”Ainakin minä yritin”, huokaisin ja hymyilin luovuttajana. Elizabethin suhteen kannatti antaa periksi ajoissa, sillä hän oli kovin temperamenttinen sille päälle sattuessaan.
Sitten yhtäkkiä muistin erään asian, jonka olisi heti ensimmäisenä pitänyt tulla mieleeni. Ystävättäreni kulunut vuosi, joka oli ollut hyvin vaarallinen. Hän oli tullut merirosvojen kaappaamaksi, josta kuitenkin selviytyi. Muistaakseni juuri Williaminsa ansiosta. Ei mies ehkä ihan turha ollut, mutta silti hän ja hänen motiivinsa arveluttivat minua. Vaikka Elisabeth oli kovin rakastanut mieheen ja uskoi tästä vaikka mitä, saattoiko olla, että nuorukainen tunsi samoin? Olihan tämä voinut hakea Elizabethin kotiin rakkaudestakin, mutta myös mahdolliset rikkaudet ja aatelisarvo saattoivat houkuttaa. Ilman Liziä pojalta olisi jäänyt ne saamatta.
”Haluaisitko kertoa jotakin kuluneesta vuodestasi? Kuulin, että olit joutunut aikamoiseen seikkailuun merirosvojen kanssa. Millaista se oli?”
Elizabethin ilmeestä ei voinut päätellä kuin sekavuutta. Siinä oli surua, vihaa, pelkoa, mutta jopa iloa ja voitonriemua. Mitä tahansa hänelle olikaan tapahtunut, sen täytyi olla hyvin erikoislaatuista. Huolimatta tunteiden sekamelskasta hän kuitenkin kertoi tarinan, jonka en voinut millään uskoa olevan totta. Mukaan sekoittui merirosvojen lisäksi kirouksia ja kaikenlaista muuta, joka tuntui suorastaan satumaiselta. Saattoiko hänen kertomuksensa olla paikkansa pitävä vai sävelsikö tyttö vain omasta päästään?
”Elizabeth, pilailetko sinä kustannuksellani?” keskeytin epäilys äänessäni.
”En suinkaan! Kaikki tämä uskomaton on täyttä totta! Kuin näin kapteeni Barbossan ja muiden muuttuvan kirouksen vaikutuksesta kauheiksi eläviksi kuolleiksi, olin varma, että olen tullut hulluksi! Koko seikkailuni oli niin kummallinen, että epäilen toisinaan vieläkin nähneeni unta.”
”Sitä epäilen minäkin. Eihän tuollaista vaan voi sattua kellekään! Merirosvoja! Eläviä kuolleita! Kirouksia! Mitäköhän vielä?”
”En tiedä, mutten uskonut kokeneeni siitä maailmasta kuin pintaraapaisun. En ymmärtänyt puoliakaan asioista, joista he puhuivat. Oli seireenejä, merenneitoja, hirviöitä, mystistäkin mystisimpiä paikkoja ja mihin kiinnitin huomion, on että heillä on nähtävästi myös jonkinlainen hierarkia.”
”Merirosvoilla? Hierarkia? Älä naurata!” huudahdin uskomatta korviani.
”Heitä ei pidä aliarvoida, eivät he kaikki ole tyhmiä raakalaisia niin kuin väitetään. On heillä eräänlainen säännöstökin. Mutta niin, hierarkiapa hyvinkin. Yksittäisessä laivassa on toki kapteeni ja perämies, jotka ovat muita korkeammalla, mutta lisäksi laivojen ja kapteenien välillä on eräänlainen arvojärjestys. Musta helmi, laiva, jolla minä olin, kuului käsittääkseni hyvin korkealla siinä hierarkiassa”, Elizabeth selitti.
”Sepä kummallista, minusta olisi upeaa –”
Samassa salin ovet kuitenkin lensivät auki paukahtaen ja sisään saapui ajurimme John Humphrey vallan säikähtäneen näköisenä syöksyessään sisään vaatteet sateen vuoksi märkinä ja hengästyneenä kuin mikäkin. Muut palvelijat loivat häneen halveksuvia katseita, mutta Johnin ilmeestä saattoi huomata, että kaikki ei ollut kohdallaan.
”Teidän armonne, minulla on teille hyvin kiireisiä ja valitettavia uutisia. Pingoin tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsin, johon tosin vaikutti myös se, että minua ajettiin takaa. Sulkekaa välittömästi portit, ettei kartanoon pääse ketään ylimääräisiä.”
Säikähdys otti minut valtaansa ja menin aivan sanattomaksi, mutta onneksi Liz ei mennyt yhtä lukkoon, vaan käski puolestani Noran ilmoittamaan muille, että portit on suljettava saman tien ja kaikki sisäänpääsytiet tukittava. Hän myös kehotti lisäämään vartiointia. Kaavoihinsa kangistuneena Nora katsoi Liziä hieman epäilevästi, sillä hänestä ei varmaankaan ollut sopivaa alempisäätyiseltä määräillä herttuan talossa. Vanhemman naisen vähäinenkin älymäärä näytti kuitenkin riittävän hätätilanteen tajuamiseen, joka sai tämän juoksemaan piakkoin ilmoittamaan asiasta muille.
”Hyvä neiti, haluaisitteko kenties istua?” ajuri kysyi rauhoittavaan sävyyn.
”Minä – minä – mitä on tapahtunut?” kysyin pöllämystyneenä ja sairaana pelosta. Mikä sai miehen palaamaan yksin noin karmeassa kunnossa ja miksei isä ollut hänen mukanaan?
”Istukaa ensin. Olisi ehkä hyvä, jos Dora keittäisi teille kupillisen teetä”, John totesi nyökäten nuorelle palvelijattarelle, joka juoksi keittiöön, minkä jaloistaan pääsi.
Herra Humphrey oli hyvin mukava mies, joka välitti ja huolehti ihmisistä aidosti, mutta sillä hetkellä minua ärsytti hänen holhouksensa. Halusin vain tietää mitä on tapahtunut. Tuntui kuin hän olisi tahallaan tahtonut viivytellä kertomista.
Hetken päästä Dora toi teen, jolloin Humphrey pyysi häntä vielä kutsumaan perheeni koolle. Asian täytyi olla vakava, joka ahdisti minua entisestään. Tuntui kuin olisin ollut rautaneitsyessä*, jonka ovet ovat juuri sulkeutumaisillaan. Hetki ennen tuskaa ja kidutusta, mutta niitäkin suurempi pelko sydämessä.
”Herra Humphrey, minun on pakko saada tietää, mitä on tapahtunut. Olen puolikuolleena pelosta ja erittäin ahdistunut. Olkoot totuus kuinka kamala tahansa, mutta tahdon kuitenkin tietää sen. Niin olisi paljon parempi. Kiltti herra, kertokaa minulle!”
Humphrey näytti punnitsevan vaihtoehtoja mielessään, joka oli oikeastaan ihan ymmärrettävää, kun olin kuitenkin melkein pyörtymispisteessä. Varmasti hän mietti järkyttäisikö totuus minua liikaa. Minulla oli nimittäin pahat aavistukseni siitä, mitä voisi olla edessä. Toiveeni mukaisesti John kuitenkin päätyi avaamaan suunsa, sillä loppujen lopuksi ei varmaankaan kokenut totuuden voivan pahentaa tilannetta juurikaan.
”E-en pystynyt estämään sitä. Jäimme saarroksiin ja ne tulivat aseiden kanssa. Vaikka miten yritin paeta, en onnistunut ajoissa. Yksi laukauksista osui isäänne päähän. Olen hyvin pahoillani, mutta herttua on kuollut.”
***
*Rautainen, naisenmuotoinen kidutuslaite, jonka oven sisäpinnassa on teräviä piikkejä. Kun uhri laitetaan sarkofagimaiseen laitteeseen ja ovi paiskataan kiinni, piikit lävistävät hänet.
Luvun nimikkokappaleena ja tunnelmanluojana toimii Nox Arcanan Shadow play:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti