Sivut

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Albionin ruska, 2. luku


Lapsi syntyi poikkeuksellisen kylmänä maaliskuisena yönä. Morgan ei tapansa mukaan ollut saanut unta kunnolla, vaan odotti lepoa jossain valve- ja varjomaailman välimaastossa. Tyttö ei saman tien ymmärtänyt, mitä etäältä kaikuva itku ja huuto tarkoittivat, mutta heräsi lopulta horroksestaan. Hän tunnisti äitinsä äänen hyvin nopeasti ja muutaman kauhistuneen hetken ajan ehti jo pohtia, oliko jotain kauheaa tapahtunut. Pian Morgan kuitenkin muisti, miten äiti oli puhellut vauvan syntyvän minä hetkenä hyvänsä ja rauhoittui hieman. Siitä huolimatta tyttö ei tuntenut oloaan enää ollenkaan uniseksi, vaan päätti lähteä katsomaan kuinka synnytys eteni. Vaikka Igraine oli selviytynyt kolmesta tyttärestä ongelmitta, ei koskaan voinut tietää, kuinka haasteellinen neljäs lapsi olisi. Lisäksi Morganin täytyi myöntää, että hän oli puhtaan utelias. Kuluneet kuukaudet tyttö oli pyrkinyt esittämään mahdollisimman välinpitämätöntä ja tuhahdellut toisten innostukselle, mutta hänkään ei voinut peitellä kiinnostustaan synnytyksen hetken ollessa käsillä. Lapsi oli toki Utherin, mutta he jakoivat silti osittain saman veren.


Kuninkaallisen makuuhuoneen edessä hääri joukoittain palvelustyttöjä ja muutama vanhempi muori. Läheskään niin montaa auttajaa ei toimitukseen olisi tarvittu, mutta moni oli tullut paikalle Morganin tapaan uteliaisuuttaan. Kaikilla kun oli niin kiire, ettei kukaan ehtinyt käskeä ylimääräisiä poistumaan tai edes huomannut heidän urkkimistaan. Kuningas oli ainut, joka vain istui paikoillaan peukaloitaan pyöritellen. Hänkin oli niin hermostuneen oloinen, ettei kiinnittänyt mitään huomiota ympärillä olevaan maailmaan. vaalea pää oli painunut käsiin ja ilme kieli levottomista ajatuksista. Uther ei ollut ollenkaan niin majesteettisen näköinen yöpaidassaan ja ahdistuksesta hikoillessaan kuin päivisin valtaistuinsalissa. Milloin tahansa muulloin Morgan olisi ollut vain iloinen Utherin ahdingosta, mutta juuri nyt se huolestutti häntä.

”Morgan-neiti! Teidän pitäisi olla pedissä tähän aikaan!” huudahti Morganin tykö tupsahtanut vanha Edith. 

Myös Edith vaikutti hermostuneelta, mutta siihen sekoittui myös melkoinen annos uupumusta. Muori jos kuka olisi kaivannut kunnon yöunia. Valkoinen liina oli valahtanut päälaelta takaraivolle roikkumaan ja harmaita hiuksia sojotti ympäriinsä sen alta. Tiukoista sanoista huolimatta äänensävykään ei ollut samalla tapaa jyrkkä kuin normaalisti.

”Minä kuulin täältä huutoa. Halusin tulla katsomaan, mitä on meneillään.”
”Ette tainneet taaskaan nukkua. Yleensä lapsoset nukkuvat kuin tukki, mutta te vain valvotte valvomistanne. Normaalisti passittaisin teidät takaisin vuoteeseenne, mutta olkoon nyt. Tuskin äitinnekään panee pahakseen”, vanhus huokaisi ja huikkasi nuoren Millie-nimisen palvelustytön luokseen.
”Kiitos, Edith”, Morgan mutisi kiitollisena.
”En kuitenkaan anna teidän jäädä tänne yksin hortoilemaan. Minä en itse voi jäädä teitä vahtimaan, sillä minun on avustettava synnytyksessä. Millie katsokoon peräänne”, Edith huokaisi ja kiirehti takaisin makuuhuoneeseen.

Millie oli yksi niistä palvelustytöistä, jotka kuuluivat alun perinkin Utherin talouteen. Morgan suhtautui heihin kaikkiin varauksella, mutta piti Milliestä kumppaneineen kaikkein vähiten. He olivat itse asiassa juuri niitä samoja hupakoita, joita Uther ritareineen oli kahmaissut pöytään saadessaan tietää lapsen syntymästä. He puhuivat harvoin mitään, mutta kikattivat sitäkin enemmän. Morgan ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan mies jaksoi katsella sellaista, mutta joitakin ritareita moinen tuntui viehättävän. Katse, kaksi, muutama kikatus ja jossain vaiheessa mies ja tyttö olivat kadonneet varjoihin kahdestaan. Mutta olihan Millie kieltämättä sievä. Hänen kohdallaan liinan alta karanneet ruskeat kiharat vain kehystivät sydämenmuotoisia kasvoja. Saman sävyiset silmät ja ruusunpunaiset, hymylle herkät huulet viimeistelivät lämpimän suloisen vaikutelman.

Morgan epäili, ettei Milliekään pitänyt hänestä. Tyttö yritti selvästikin hymyillä hänelle, mutta yritys muistutti lähinnä irvettä. Prinsessa ei yrittänytkään helpottaa hänen oloaan. Tyttö ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä hän voi pahoin ajatellessaan Utherien ritareita ja palvelustyttöjä. Jokin siinä kaikessa tuntui kauhean väärältä. Olipa hän kuullut erään hovin kristityistä papeistakin arvostelleen tapahtunutta. Morgan ei yleensä suuremmin välittänyt ärsyttäviksi kokemiensa pappien tärkeilevistä kannoista, mutta tällä kertaa hän oli mielellään yhtynyt paheksuviin katseisiin. 

”Millie, Millie!” kuuli Morgan jonkun huutavan takaansa.

Huutaja oli Irene-niminen palvelustyttö samasta ystäväpiiristä. Hän oli ystävätärtänsä pyöreämpi, eikä alkuunkaan yhtä sievä, mutta jostain syystä Utherin kuvottavat ritarit silti tuntuivat pitävän hänestä kovin. Morgan oli moneen otteeseen miettinyt, pitivätkö Utherin miehet erityisesti typeristä naisista, sillä Irene oli vielä ystävätärtäänkin yksinkertaisempi.

”Vauva on aivan syntymäisillään, voi kun minua jännittää! Onkohan se poika? Ajattele jos se on tyttö! Mitä kuningaskin sanoisi! Jos lapsi nyt syntyy elävänä ollenkaan. Kuningatar huutaa kovin, eikä synnytys vaikuta kauhean nopealta. Eihän hän toisaalta ole enää kovin nuorikaan”, Irene puuskutti saatuaan ystävänsä kiinni.
”Irene! Mitä julkeuksia sinä oikein puhut? Etkö huomaa kuka vierelläni on?” Millie kauhisteli silminnähden kiusaantuneena. 

Irene siirsi katseensa minuun ja kirkas puna nousi hänen poskilleen. Ilmeisesti hän ei jännitykseltään ollut ymmärtänyt katsella ympärilleen. Morgania ärsytti se, kuinka palvelustyttö oikein mässäili tilanteella. Tytölle ja muille hänen kaltaisilleen tämä oli viihdettä. Morgan oli itse toisinaan kuullut, kun heidän kaltaisensa juoruilivat ylempiensä asioista vapaa-aikanaan. Morganista se oli julmaa ja epäreilua. Hän tiesi, että tytöt olisivat saaneet korvilleen, mikäli hän olisi sanonut asiasta kuninkaalle tai äidilleen. Morgan ei kuitenkaan ollut suuremmin ihastunut ajatukseen kuninkaan kanssa rupattelusta, eikä hän halunnut pahoittaa äitinsä mieltä mokomien kanojen sanoilla. Tyttö kiehui raivosta, mutta kieltämättä häntä myös pelotti. Oliko Irenen sanoissa ollut perää? Voisiko olla, ettei hänen äitinsä selviäisi synnytyksestä? Morgania ei suuremmin kiinnostanut vauvan kohtalo, mutta äitinsä kuolemaa hän pelkäsi ehkäpä enemmän kuin mitään muuta. 

”Voiko äiti huonosti?” Morgan kysyi ja pyrki näyttämään niin määrätietoiselta ja aikuismaiselta kuin ikinä kykeni. Hän ei halunnut osakseen tyhjiä lohdun sanoja vaan totuuden.
”E-ei, Morgan-neiti. Äitinne voi aivan hyvin. Älä Irenen sanoista välitä, hän on vain yksinkertainen hölmö. Ansaitsisi selkäsaunan”, Millie kiirehti rauhoittelemaan, mutta ärsytti vain Morgania entisestään.

Morgan oli kyllä kuullut äitinsä puhuvan siitä, ettei ollut enää aivan nuori. Ei Igrainea vanhaksi voinut sanoa, muttei hän todellakaan ollut mikään ensisynnyttäjäkään. Edith oli neuvonut kuningatarta olemaan erityisen varovainen liikkeissään, sillä lapsi olisi todennäköisesti viimeinen, jonka hän kantaisi. Ei pitäisi heittää mahdollisuutta hukkaan. Heidän toivonsa vakaasta ja turvallisesta elämästä voisi olla kiinni tästä lapsesta. Tyttö ei siltikään ollut osannut kuvitella, etteikö hänen äitinsä selviäisi synnytyksestä. Olivathan edelliset lapsenpäästöt sujuneet ilman suurempia ongelmia.

”Hölmö hän saattaa olla, muttei puhunut aivan puuta heinää. Minä vaadin saada tietää, mikä minun äitini todellinen tila on”, Morgan tiukkasi itsepäisesti.

Hän ei kuitenkaan saanut kummastakaan tytöstä irti mitään kovinkaan olennaista. Jossain vaiheessa prinsessan kysymykset alkoivat käydä niin pahasti palvelustyttöjen hermoille, että he hakivat Lilyn vahtimaan häntä. Morgania ärsytti hieman, etteivät palvelustytöt olleet ottaneet hänen sanojaan vakavasti, mutta toisaalta seuranvaihdos oli tervetullutta. Lily tunsi Morganin jo ennestään hyvin ja tiesi, ettei saisi häntä valheilla rauhoittumaan. Niinpä Morgan sai kuulla, että synnytys oli tosiaan normaalia haastavampi, mutta mitä todennäköisimmin Igraine kuitenkin selviäisi. Vauvasta hän ei ollut aivan yhtä varma.

Pelko ei kuitenkaan aivan täysin jättänyt prinsessaa ja salaa hän puristi Lilyn kättä hiljaa heidän odotellessaan. Kuningas ei näyttänyt yhtään iloisemmalta, vaan kyseli aina jonkun poistuessa huoneesta uutisia. Morgan vihasi Utheria edelleen, mutta miehen huolen vuoksi hänen inhonsa hieman laantui. Tyttö oli olettanut kuninkaan olevan kiinnostunut ainoastaan perillisestään, mutta ilmeisesti myös Igrainen vointi vaivasi häntä. Morgan huomasi näkevänsä Utherin nyt ensimmäistä kertaa myös miehenä, ei pelkästään jonain kammottavana, uhkaavana voimana, joka voisi syödä hänet suihinsa minä hetkenä hyvänsä. 

Synnytys kesti niin kauan, että Morgan miltei luuli ajan pysähtyneen. Yhä uudestaan hän kysyi makuukamarista tulevilta, kuumia kääreitä ja yrttejä edestakaisin juoksuttavilta palvelustytöiltä, miten Igraine jakseli, mutta sai aina vain samoja tyhjiä, lohduttavaksi tarkoitettuja vastauksia. Uther ei pukahtanut enää kellekään mitään, tuijotti vain lattiaan ja tuntui vajonneen täysin omiin ajatuksiinsa. 

Lopulta Edith saapui käytävälle kädet aivan veressä ja otsa hiessä. Oven edustalla hyörivät palvelustytöt hiljenivät saman tien ja kuningaskin nosti katseensa maasta. Morganin sydän pamppaili kuin viimeistä päivää, eikä hän tiennyt halusiko hän loppujen lopuksi Edithin sanovan mitään. Niin paljon hän pelkäsi pahinta.

”Herra, teille on syntynyt terve poika”, Edith totesi ja hymy levisi hänen pulleille kasvoilleen.
”Entä Igraine?” kuningas kysyi äänensävy jo hieman kirkkaampana.
”Väsynyt, muttei sairas. Huomenna varmasti jo miltei entisen kaltaisessa kunnossa.”
”Loistavaa”, Uther huokaisi helpottuneena. 

Mies kokosi kankean ruhonsa tuolilta ja seurasi Edithiä makuukamariin. Morgan seurasi epävarmana perässä, eikä kukaan yrittänyt estää. Sisälle asti tyttö ei mennyt, vaan pysähtyi oviaukkoon. Hän ei uskonut, että kukaan olisi pistänyt pahakseen, vaikka hän olisikin mennyt sisälle, mutta jostain syystä se tuntui sopimattomalta. 

Igraine makasi verisellä sängyllä väsyneenä, mutta selvästi onnellisena. Myös Utherin ilme kirkastui nopeasti, kun kuningatar laski tulevan kruununperijän hänen syliinsä. Morgan tunsi, että meneillään oli jotakin intiimiä. Jotain sellaista, mikä ei kuulunut hänelle. Hän muisti, miltä oli tuntunut nähdä Morgausen ja Elainen kasvot ensimmäisen kerran ja kykeni tavoittamaan jonkinlaisen häivähdyksen siitä, mitä hänen äitinsä ja Uther parhaillaan tunsivat. Tyttö ei kuitenkaan kyennyt nyt tuntemaan samoin ja pelkäsi saastuttavansa onnentäyteisen hetken läsnäolollaan. Morgan ei tiennyt mistä sellainen ajatus tuli, mutta juuri sillä hetkellä tytöstä tuntui kuin hänen seurassaan olisi seurannut kalmankatkuinen myrkkypilvi. Utherin hyvinvointi Morgania ei kiinnostanut, mutta hän ei halunnut pilata äitinsä onnea.

Vauvasta Morgan ei erottanut paljoa, vain hieman poskea kapalon suojasta. Hänestä tuntui kummalliselta, että sellainen harmittoman oloinen nyytti voisi olla Utherin poika. Jostain syystä hänen päässään oli ollut mielikuva vanhemmasta lapsesta, vankkarakenteisesta ja röyhkeästä. Morganin ajatuksissa järkäleellä olisi vielä minikokoinen kirveskin, samanlainen kuin Utherin oma mieliase. Vauva oli kuitenkin harvinaisen viattoman oloinen, eikä edes parkunut. Morganin olo muuttui levottomaksi sitä katsellessa. Järkälemäistä, punaista ja huutavaa olentoa olisi ollut huomattavasti helpompi vihata kuin haurasta pienokaista.

Morgan tiesi, ettei mitään nähtävää enää ollut, joten hän lähti takaisin huoneeseensa. Hän olisi tahtonut viettää hetken äitinsä kanssa, mutta tiesi ajoituksen olevan huono. Igraine oli väsynyt ja keskittyi varmasti täysin vauvaan. Morgan tunsi ikävän muljahduksen rinnassaan. Unohtaisikohan heidän äitinsä tyttärensä täysin nyt, kun uusi vauva oli tullut maailmaan? Hehän olivat vain epämieluisan Gorloisia jälkikasvua ja vastasyntynyt taas odotettu kruununperijä. Mitä jos heidät lähetettäisiin pois? Igrainella ei ollut suuremmin eläviä sukulaisia, jotka kykenisivät huolehtimaan lapsista. Voisiko olla, että heidät lähetettäisiin kasvatettaviksi jollekin Utherin kaameista ritareista? Morgan kiitti onneaan, että oli vasta täyttämässä seitsemän vuotta, sillä muussa tapauksessa hänet oltaisi saatettu naittaa jollekin niistä hirvityksistä.

Kaatuessaan sängylleen Morgan ei osannut kuin itkeä. Hän ei ollut mikään vähämielinen ja ymmärsi, että niin tulisi todennäköisesti vielä jonakin päivänä tapahtumaan. Varmasti Uther odotti jo hartaasti, milloin voisi naittaa prinsessat pois hovista. Sulhasen hän toki valitsisi tarkkaan, mutta ei Morganin kriteereillä. Morganin mieleen palasivat Morgausen kuukausia sitten laukomat sutkautukset hänestä vanhan äijänkäppyrän vaimona. Se ei olisi millään tavoin mahdotonta. Tytöstä tuntui melkein kuin hänen elämänsä olisi jo ennalta päätetty, eikä luvassa olisi muuta kuin kurjuutta. Näihin onnettomiin ajatuksiinsa hän lopulta nukahti ja uinui niin pitkään, että palvelustyttö tuli raastamaan hänet hereille.
Pitkistä unistaan huolimatta tyttö olisi vain halunnut jäädä sänkyyn. Hän tiesi, että Uther juhlistaisi monta päivää poikansa syntymää. Morgan ei halunnut osallistua sellaiseen. Kaikki tapahtumat tuntuivat vielä enemmän suurelta vääryydeltä kuin koskaan aiemmin. Morgan tunsi olevansa vihainen jopa kuolleelle isäraukalleen tämän poismenon johdosta, vaikka hän tiesi varsin hyvin, ettei se ollut hänen syynsä. Syypää oli Uther, jonka holhokkina hän nyt asui. Aamu oli yksi niistä, jolloin hän tunsi miltei mahdottomaksi olla miehen lähellä. Siksi Morgan tuli toisinaan miettineeksi, ettei lähtö hovista olisi välttämättä pelkästään huono asia. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsella päivittäin isänsä murhaajan voittokulkua. Oli niin väärin, että kamaluudestaan huolimatta Uther tuntui saavan kaiken haluamansa. Morgan tuli useasti miettineeksi, miten minkäänlainen jumaluus koskaan sallisi sellaisen. Tytön perhe ei koskaan ollut ollut kovinkaan näkyvästi uskonnollinen, mutta jonkinlainen avalonilainen jumalusko kotona oli silti vaikuttanut. Kunnioitus pyhän saaren papittaria ja druideja kohtaan, osallistuminen vanhan uskon rientoihin ja satunnainen jumalille uhraaminen kuuluivat heidän arkeensa olennaisesti silloin joskus. Sen ajatteleminen teki kipeää. 

Uusi usko oli Morganista aina tuntunut käsittämättömältä. Ehkäpä kristittyjen jumala piti Utherista ja tämä siksi menestyi. Kuningas ei tosin ollut kristitty, minkä vuoksi se vaikutti epätodennäköiseltä. Itse asiassa hän oli hyvin vähän kristittyjen ihanteen mukainen, mutta siitä papit pitivät suunsa kiinni. Uther ei suuremmin pitänyt heistä siltikään, mutta halusi säilyttää hyvät suhteet kirkkoon. Kristittyjä kun alkoi olla valtakunnassa huomattava määrä. 

Seuraavat päivät kuluivat pitkälti niin kuin Morgan oli arvellutkin. Uther riemuitsi ja järjesti viikon ajan miltei joka ilta juhlat mitä erikoisemmilla viihdyttäjäkaarteilla. Normaalisti Morgan olisi nauttinut jonglöörien tempuista, bardien lauluista ja mustalaisten näytelmistä, mutta noina päivinä ne eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tuntemuksia. Hän tunsi olevansa ulkopuolella ruumiistaan, vangittuna jäiseen tunteettomuuteen. Olo oli miltei pelottava. Siltikään hän ei näyttänyt sitä ulospäin, oli vain nauttivinaan esityksistä ja eristäytyi kirjastoon, kun ei enää kyennyt siihen. Enää hän ei kuitenkaan kyennyt edes hukuttamaan murhettaan kirjoihin, vaan ainoastaan tuijottamaan tyhjästi valkoisia sivuja. 

Elaine oli liian pieni suhtautuakseen asiaa oikeastaan millään tapaa. Pääasiassa hän tuntui olevan iloinen kaikesta tapahtuvasta. Morganista tuntui, ettei hän tulisi vanhempana enää edes muistamaan Gorloisia. Hänen olisi huomattavasti helpompi sopeutua tähän uuteen elämään kuin Morganin.
Morgausen käytöstä hän taas ei voinut kuin ihmetellä. Hän tiesi tytön olevan perso huomiolle ja kaikenlaisille viihdykkeille, mutta hän ei olisi osannut kuvitella sisarensa sopeutuvan niin erinomaisesti tilanteeseen. Tyttö nauroi sydämensä kyllyydestä, tanssi ja riemuitsi. Käyttäytyi kuin kaikki olisi aivan erinomaisesti ja kuin Uther ei olisi koskaan tehnyt mitään väärää naidakseen heidän äitinsä ja saadakseen tältä kruununperijän. Morgania kuvotti sisarensa käytös ja hän pysyttelikin tarkoituksella kaukana tästä. Tyttö koki oppineensa peittämään tunteensa hyvin, muttei tiennyt kykenisikö hillitsemään itseään, mikäli Morgause kuittailisi hänelle happamuudesta. 

Morgause suhtautui todella luontevasti myös Arthur-vauvaan. Morganille tuli nimestä mieleen Uther, joka varmaan oli ollut tarkoituskin sitä annettaessa. Arthur oli perinyt myös isänsä siniset silmät ja päälaella saattoi erottaa hieman vaaleaa untuvaa. Huolimatta joistakin yhteisistä ulkonäköpiirteistä Arthurista ei kuitenkaan tullut mieleen Uther. Morgan olisi pitänyt lasta vallan suloisena lapsena, mikäli tilanne ei olisi ollut sellainen kuin oli. Morgause ei kuitenkaan mitenkään peitellyt ihastustaan, vaan suorastaan vaati saada pitää pikkuveljeään sylissä, laulaa tälle ja suukottaa punaisia poskia. Arthurin silmät kirkastuivat aina tämän päästessä kuvankauniin sisarensa syliin. Hovissa suorastaan hihkuttiin ihastuksesta, kun Morgause kanniskeli kruununprinssiä näytille milloin kellekin. 

Ilonpidolle tuli lopulta yllättävä päätös. Sen toi mukanaan Merlin, joka oli ollut matkoillaan jo muutaman kuukauden. Morgause tuntui hieman pelkäävän velhoa ja oli todennut sisarelleen toivovansa, että mies olisi lähtenyt ikiajoiksi. Morgan oli taas kuullut, että druidilla oli tapana tulla ja mennä mielensä mukaan. Tytön oli aika vaikea uskoa, että velho suuremmin nauttisi hovielämästä, joten jo sen puolesta tämän poissaolo oli ollut varsin ymmärrettävää.

Utherin olemus muuttui saman tien Merlinin saavuttua hoviin. Jostain syystä kuningas tuntui suorastaan välttelevän neuvonantajaansa. Se oli Morganista kummallista, sillä yleensä Uther oli riemuiten toivottanut miehen tervetulleeksi. Merlin ei tuntunut kuitenkaan olevan moksiskaan muuttuneesta käytöksestä vaan oli aivan kuin kaikki olisi aivan normaalisti, jutteli hyväntuulisesti linnan väen kanssa ja käyskenteli tuttuun tapaansa tiluksilla. 

Syy Merlinin tulolle ja Utherin kummalliselle käytökselle selvisi vasta illan saapuessa. Uther oli yllättäen lähettänyt kaikki vieraansa pois ja käskenyt ilmoittaa, ettei ottaisi ketään vastaan. Hän väitti tahtovansa viettää aikaa perheensä kanssa, mutta Morgan vaistosi alusta asti asetelmassa olevan jotain mätää. Mies oli nimittäin jatkuvasti erittäin hermostunut. Pitäessään Arthuria sylissä hän miltei murskasi vauvan vahingossa, niin jännittynyt hän oli. Vauvastaan hullaantunut Igraine oli kauhistunut tätä suuresti ja ottanut Arthurin nopeasti sylinsä turviin. Kuningatar tuntui tosiaan pitävän poikaa silmäteränään, muttei Morganin helpotukseksi ollut unohtanut tyttöjäkään. Viisaasti hän yritti tyydyttää tyttöjen huomiontarpeen kutsumalla heitä katsomaan vauvaa ja jopa Morgan pakottautui muutaman kerran pitelemään Arthuria. Poika oli kevyt, mutta silti epämukava kantaa. Tytöstä tuntui, että hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä tiputtaa kaikille niin kalliin prinssin.

Ilta oli jo pitkällä, kun Merlin rikkoi heidän rauhansa. Morgan oli tottunut näkemään miehen ystävällinen hymy kasvoilla tai ainakin tietty omaleimainen pilke silmäkulmassa, mutta nyt velho vaikutti haudanvakavalta. Astuessaan sisään huoneeseen hän katsoi Utheria tiukasti silmiin, eikä edes vilkaissut ketään muuta kuningasperheestä, saati tervehtinyt. Kenen tahansa muun kohdalla sellainen käytös olisi ollut anteeksiantamatonta, mutta Merlinillä oli ollut niin suuri vaikutus Utherin menestykseen, etteivät normaalit säännöt päteneet häneen. Merlin oli myös ainut, jolla oli valta puhutella Utheria kuin vertaistaan ja sitä oikeuttaan hän tuona iltana myös käytti. 

”Oletan, ettet ole kertonut perheellesi.”
”Eihän sillä kiire ole. Poika on vasta viikon ikäinen. Anna Igrainelle ja tytöille nyt edes hetki lapsen kanssa”, Uther mutisi, katse tiukasti lattiassa. Igraine ei puhunut, mutta katsoi miestään ihmetyksen vallassa.
”Tämä on mennyt aivan liian pitkälle jo nyt. Tulin lopettamaan tämän hulluuden. Ei ole mitään järkeä saada heitä kiintymään lapseen, joka viedään kuitenkin kohta pois. Minun olisi pitänyt hakea Arthur heti syntymän jälkeen”, Merlin huokaisi.
”Uther, mitä tämä tarkoittaa?” Igraine huudahti paniikki äänestään kuultaen. 

Uther näytti neuvottomalta, eikä Merlinkään näyttänyt nauttivan tilanteesta. Kolme prinsessaa istuivat hiljaa, eikä kukaan heistä oikein ymmärtänyt mitä oli meneillään. Kuningatar oli vähintään yhtä hämmentynyt. Se vähä mitä Igraine oli saanut miesten keskustelusta irti, kauhistutti häntä silminnähden. Uther kuitenkin viittasi vaimoaan vaikenemaan, eikä kuningatar voinut muuta kuin totella.

”Mieti nyt uudestaan, Merlin. Minä en ymmärtänyt silloin mitä lupasin. Olin umpirakastunut, enkä tiennyt miltä tuntuu pitää lasta sylissään tietäen, että se pieni nyytti jonakin päivänä jatkaa työtäsi. Et voi viedä minulta häntä!” Uther parahti ja kuulosti hetken miltei itsekin avuttomalta lapselta. Hänen vierelleen Igraine näytti siltä kuin pyörtyisi pian.
”Lupaus on lupaus Uther. Sinä vannoit, että annat minulle ensimmäisen poikasi, mikäli saatan sinut yhteen Igrainen kanssa. Mutta minä en ole raakalainen. Hänelle ei tapahdu mitään pahaa ja poika tulee kuin tuleekin jonain päivänä perimään Albionin valtaistuimen. Sitä ennen minun on kuitenkin varmistettava, että hän saa oikeanlaisen kasvatuksen ja ennen kaikkea turvaa.”

Igraine ei pystynyt enää hillitsemään itseään vaan parahti kovaan ääneen ja lyyhistyi Utherin jalkoihin nyyhkyttämään. Kuningas yritti ottaa vaimonsa syliinsä, mutta Igraine tönäisi hänet pois, huutaen perään joukon solvauksia. Kuningatar oli täysin poissa tolaltaan ja vain huusi ja itki. Prinsessat olivat menneet kauhusta kankeiksi ja jopa Elaine purskahti itkuun. Morgause näytti varsin avuttomalta ja jopa pelokkaalta, mutta Morganille tilanne alkoi valjeta. Hän oli kuin olikin ollut oikeassa Merlinin suhteen. Hän ei vaan koskaan ymmärtänyt, miten suuri rooli tällä todella tapahtumissa oli.

”Igraine, minä olen pahoillani. Ymmärtäisitkö sinä paremmin, jos sanoisin, että Arthurin turvallisuus on suuressa vaarassa, mikäli minä en vie häntä? En minä omaksi huvikseni revi perheitä erilleen. Et uskokaan kuinka vastenmielistä tämä minulle on.” 

Kuningatar ei kuitenkaan kuunnellut, vaan jatkoi lohdutonta nyyhkytystään repien järjettömässä surussaan karvaa lattialla lojuvasta taljasta. Myös Morgause pillahti itkuun joutuessaan todistamaan äitinsä mieletöntä käytöstä. Uther ymmärsi, ettei saisi vaimoaan enää sinä iltana järkiinsä, joten huusi vartijat paikalle. Nämä kantoivat rimpuilevan ja huutavan Igrainen huoneeseensa lukkojen taakse. Morgan ei voinut olla paheksumatta Utherin tökeröä tapaa käsitellä heidän äitinsä surua, mutta joutui toisaalta myöntämään, ettei muuta vaihtoehtoa välttämättä ollut. Igraine olisi varmaan seuraavaksi syöksynyt Merlinin kimppuun, mikäli häntä ei olisi viety. Lisäksi Uther näytti itsekin siltä, ettei hän pian kestäisi enää enempää kuormitusta. Hänen normaalisti punakat kasvonsa olivat valahtaneet kalmankalpeiksi ja puhe kuulosti epävarman pelokkaalta normaalista poiketen.

”Jos hänen turvallisuutensa todella on siitä kiinni”, kuningas totesi ja siirtyi sivuun kehdon edestä. Merlininkään ei voinut väittää näyttävän iloiselta hänen nostaessaan käärön syliinsä. Kerran vielä Utherin särkynyt katse tavoitti Merlinin, jonka jälkeen hän poistui huoneesta, ottaen saman suunnan jonne Igraine oli äskettäin viety. 

Morgan ei voinut väittää kiintyneensä vastasyntyneeseen, mutta silti hänen sisällään kupli raivo. Tyttö oli ollut ymmällään kaikesta siitä, mitä hänelle oli viimeisen vuoden aikana tapahtunut, mutta nyt kaikki vaikutti selvältä. Morgan oli koko ajan luullut, että varjo heidän päällään oli Uther. Mahtava suurkuningas, jota mahtava velho Merlinkin kumartaa. Todellisuudessa se oli Uther, jota Merlin komensi. Morgan vihasi yhä Utheria toimistaan, mutta ymmärsi myös, ettei mies olisi koskaan kyennyt saavuttamaan paljoakaan ilman velhoa. Morgan saattoi vain kuvitella, kuinka suuri osa hänen sotamenestyksestäänkin johtui vain ja ainoastaan Merlinistä. Mutta Merlin ei ollut auttanut Utheria vain ystävällisyyttään. Mies oli juuri paljastanut heille, että kyse ei ollutkaan Utherista vaan Arthurista. Merlin halusi kruununperijän, avaimen valtaistuimeen. Aiemmin Morgan oli pelännyt Merliniä ja tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä siinä missä ketä tahansa muutakin Utherin ystävää, mutta nyt hänet täytti suorastaan silmitön kuvotus. Kuka Merlin oli puuttumaan heidän kohtaloihinsa? 

”Minä luulin, että tämä kaikki on Utherin vika, mutta olin väärässä. Sinä olet kaiken pahan takana. Sinä tapoit isän ja nyt teet äidin onnettomaksi!” Morgan huudahti kykenemättömänä estämään itseään. Hän oli seurannut Merliniä tiluksille asti ymmärtämättä sitä täysin itsekään.
Merlin käänsi kasvonsa häneen ja näytti yllättyneeltä. Eipä häntä varmasti monesti ollutkaan lapsi uhmannut. Juuri sillä hetkellä Morgan ei kuitenkaan osannut pelätä. Ainut ajatus hänen mielessään oli, että ilman Merliniä kaikki olisi hyvin. Ilman velhoa hänen isänsä olisi vielä elossa, he asuisivat Tintagelissa, eikä Uther välttämättä olisi koskaan nähnytkään Igrainea. Todennäköisesti Uther ei olisi edes valtaistuimella. Morgan tiesi, että niin asioiden kuuluisi olla, mutta taikavoimillaan Merlin oli vääristänyt asioiden luonnollista jatkumoa.
”Sinun isäsi kuoli taistelussa, Morgan. Taistelussa, jonka oli itse aloittanut. Asiat menivät niin kuin oli tarkoitettu. Minä saatan olla mahtava, mutta niin mahtava minä en ole, että voisin muuttaa jumalten tahtoa. Vaikka sinusta nyt tuntuu, että tämä kaikki on kamalan väärin, niin jonain päivänä voit olla vielä toista myötä. Jonain päivänä sinäkin vielä ymmärrät, ettei kyse ole vain sinusta ja perheestäsi, Morgan, vaan koko Albionista.”

Morgan ei ymmärtänyt täysin, mitä Merlin tarkoitti, muttei välttämättä halunnutkaan. Hän tunsi uhranneensa itsensä liian monta kertaa eikä hän halunnut tehdä sitä enää. Mitä ideaa oli maan kukoistuksessa, jos siitä ei päässyt nauttimaan millään tavoin? Morgan ei ollut nähnyt ympärillään kuin onnettomuutta sen jälkeen, kun Merlin oli laittanut lusikkansa soppaan. Paitsi että mies vaikutti olevan käsittämättömän epäoikeudenmukainen, hän vaikutti nyt olevan yksinkertaisesti typerä. Ehkä velho ei ollutkaan niin kaikkivoipa kuin kaikki luulivat.

”Jos sinä et olisi puuttunut asioihin, me olisimme yhä Tintagelissa eikä minun olisi tarvinnut katsoa isäni kuolevan!”

Jokin Merlinin katseessa muuttui tuon huudahduksen myötä. Kyse ei kuitenkaan ollut suuttumuksesta, järkytyksestä tai mistään vastaavasta. Harmaat silmät tuntuivat terävöityvän aivan uuteen ilmeeseen ja katse porautui syvälle Morganiin. Hän tunsi olonsa äärimmäisen epämukavaksi, vaikka raivo estikin yhä häntä pelkäämästä. Lapsi oli tarkkaillut Merlinin liikkeitä tarkkaan, muttei ollut koskaan ollut nähnyt miehen kasvoilla sellaista ilmettä.

”Sinä katsoit isäsi kuolevan?”

Silloin Morgan ymmärsi, mitä oli tehnyt väärin. Hän oli sanonut nähneensä kuoleman, joka tapahtui monien tuntien matkan päässä Tintagelista. Siten velho tiesi myös, ettei Morgan ollut missään vaiheessa erehtynyt luulemaan samana yönä linnaan tullutta miestä Gorloisiksi. Hän oli paljastanut juuri sen, mitä ei koskaan olisi saanut paljastaa. Että hän oli harvinaisen perillä heidän suunnitelmistaan. Selittely ei tässä vaiheessa enää auttaisi. Hän oli huomannut, että Merlinille oli mahdotonta valehdella. Mies onnistui puristamaan totuuden ulos lipevimmästäkin lierosta ennen kuin tämä kerkesi huomatakaan.

Siispä Morgan oli hiljaa. Hän ei edes katsonut vanhukseen, mutta tämä ei irrottanut katsettaan hänestä. Mitäköhän velho hänelle nyt tekisi? Muuttaisi rupikonnaksi tai joksikin muuksi yhtä vastenmieliseksi? Morgania alkoi hieman pelottaa. Hän tiesi olleensa typerä möläyttäessään tietonsa Merlinille, muttei siltikään osannut katua. Hän halusi, että edes joku uhmaisi Merliniä ja mikäli kukaan muu ei sitä tekisi, olisi hänen pakko tehdä se.

”Mitä tämä hulluus on, Morgan? Merlin?” Uther tivasi. Hän oli ilmeisesti huomannut Morganin lähteneen velhon perään ja katsonut asiakseen hakea tytön takaisin.
”Nyt ei ole aika selvittää tätä asiaa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että minun on vielä palattava tänne. Anna tytön olla siihen asti, Uther. Morgan lupaa käyttäytyä niin kuin aina ennenkin, vai mitä Morgan?” velho huokaisi merkitsevästi ja hänen katseensa porautui jälleen Morganin silmiin. Vaativasti, muttei pahantahtoisesti.
”Minä käyttäydyn”, Morgan totesi ja laski katseensa lattiaan. Uther saattaisi äkkipikaisuuksissaan vaikka surmata hänet nyt, kun ymmärsi Morganin tienneen hänen kuvottavista teoistaan koko ajan. Oli parempi tarttua Merlinin tarjoamaan oljenkorteen. Eihän tyttö tiennyt, mitä velho oli suunnitellut hänen varalleen, mutta ainakin hän saisi lisäaikaa.
”Ja Uther, sinä annat sanasi, ettei Morganille tapahdu mitään minun poissa ollessani?”
”Ei tapahdu. Luuletko sinä, että minä laittaisin Igrainen kestämään vielä toisen lapsen menetyksen?” kuningas murahti synkkänä.
”Hienoa, siinä tapauksessa me näemme pian”, Merlin totesi ja kääntyi lähteäkseen.

Uther näytti haluavan sanoa jotain, muttei saanut ääntään kuuluviin. Uther ei tuntunut pitävän siitä, miten Merlin käskytti häntä, mutta miehellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. Hän oli velkaa Merlinille kruununsa ja nyt velholla oli myös hänen ainoa poikansa.

Morgan ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei uskonut enää, että Uther tekisi hänelle mitään kammottavaa. Oli totta, ettei tämä laittaisi tytön äitiä kärsimään enää enempää. Merlinistä Morgan ei ollut ollenkaan niin varma. Hän ei ymmärtänyt, miksi velho halusi säilyttää hänen henkensä. Kenties kiduttaakseen häntä myöhemmin? Varmistaakseen, että hän ei varmasti puhuisi näkemästään? Mikään vaihtoehto ei tuntunut houkuttelevalta. Merlin ei vaikuttanut siltä, että tahtoisi hänelle pahaa, mutta Morgan tiesi velhon olevan enemmän kuin miltä näytti. Paljon enemmän.

Morgan ei voinut kuin tuijottaa miehen loittonevaa selkää. Silloin hänellä ei ollut vielä hajuakaan siitä, kuinka paljon velho tulisi hänen elämäänsä vaikuttamaan.