Sivut

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Unohtuneet kuukaudet

Lopun maisemat
Etelän rannalta löysivät mytyn
hukkuneita jo tuhansia
Kukapa täällä ei pelkäisi
ristiriitojen verkossa
me impulssiemme orjat

Minä en jaksa enää välittää
vaikka puistamme tippuu lehdet
ja kamaramme muuttuu autioksi
Kyyneleni ovat loppuneet
kanavani kuivuneet
Kaikessa jotain väärää
rumuutta ja outoutta

On kuivunut leuanpieleeni
eilisen jätteet
uutisten kirjaimet kangistuneet
ihmisyyden rumimmat juonteet

Lämpöhalvaus
Tänään kalastin täydellistä hetkeä
teekuppini syvästä pohjasta
liekistä kynttilän lepattavan
pienistä iloista, jotka tänäänkin
pitävät yksinään kasassa universumia

Tartuin siihen hymyyn, jonka puolikas
pitää yllä henkilökohtaista homeostaasia
Siihen, joka saa minut nauramaan ajatuksilleni
hirttää ne haaraiseen häntäänsä

Tyhjiö
Ei niin, että olisin sitä halunnut
mutta jokainen henkäykseni
vie minut kauemmaksi
siitä mitä joskus olin
ja hatara ihmismieli
pettää antamansa lupaukset

Kun päivät katoavat savuna ilmaan
maailmani kiertorata vaihtuu
eivätkä verkkokalvoni enää vanno
etäisen eilisen nimeen

Varjoni ovat tänään aidompia
kuin yksikään viaton huokaus
eikä silmissä asukaan enää tähtiä
ne paloivat karrelle

Ekstaasi
Anna minulle sävel
joka painaa juuri sitä oikeaa kohtaa
ei vierestä, eikä kulunutta pintaa

Tuo minulle se
joka polttaa ihoni olemattomaksi
kuiskii korvaani mahdottomuuksia
häkellyttäviä punastumisia

Anna minun vielä kerran herätä
uskomaan todeksi mahdoton
Minun kaaokseni, sinun logiikkasi
ja niiden pettämätön yhtälö

Kärpästen koti
Hahmostani sikiää kärpäsiä. Ne tunkeilevat ulos ranteista, jotka ovat kylmät ja verettömät. Nauruun vääntyneet arvet pilailevat kustannuksellani ja surina kasvaa. En kuule enää lauluani, sillä hyönteiset tukkivat keuhkonikin.
Tässä tummassa huoneessa puhuvat vain kuolleet ja kadonneet, ne joiden suut iäksi on kiinni tikattu.
 
Minä olen hänen pianonsa ja selkänikamani koskettimiaan. Mutta hän ei koskaan soita hellävaraisesti, vaan iskee, iskee sellaisella voimalla, että voitte kutsua minua tästä lähtien selkärangattomaksi. Minusta on tullut halveksuttava nilviäinen, jonka muste saastaa jokaisen, joka tulee liian lähelle. Mutta minun mieleni myrkky on vertakin sakeampaa, enkä näe askelia pois luotani.
Sisin on niin hiljainen, että avaan suuni kärpäsille. Mutta ne eivät halua takaisin äitinsä syleilyyn, vaan saarnaavat tälle kuolemaa kivettymisen kautta. Maasta sinä olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleman, harmaaksi ja kovaksi.

Rovio
Keskiyön pauhussa
rintani tuli polttaa
veri kiehuu ja kuplii
mieleni kohoaa korkeuksiin

Isken jalallani tahdin
hukun rumpuni sointiin
laulan syvyyksistä nimeni
ja muutun liekkien tanssiksi

Jos olet valmis joustamaan
se takoo sinusta taistelijan
mutta jos puudut paikallesi
jää jäljelle vain nokiset luusi
 
Valoisa puoli
Älä katso minua kuin vertaistasi
sillä minä haluan olla jokin jota käytät hyväksesi
ja todistat siten olemattoman arvoni
Minähän olen vain epävakainen pikkuneiti
jonka jalat eivät oikein koskaan ole toimineet
kädet tärisevät omasta masokismistaan
ja jos kirjoitan verelläni
ei siitä sikiä montakaan hedelmää

Ei, en valitettavasti ole Therese
joka kärsisi omasta hyveellisyydestään
Näistä kasvoistani huolimatta
sädekehäni on palanut punaiseksi
ja olen yksi niistä tuhansista
jotka häpeävät jopa omaa nimeään
(ehkä kaikkein eniten sitä)
 

2 kommenttia:

  1. Aivan mahtavia, juutuin lukemaan mielenkiinolla, sopivasti soljuvia sanoja. Kaikki hyviä, eniten kosketti tyhjiö...Tee lisää.

    VastaaPoista