Sivut

perjantai 16. tammikuuta 2015

Raja

”Johannes tuntui yhtäkkiä tutulta, sillä tavalla tutulta kuin ihminen tuntuu ennen rakastumista. Kun näkee unta – sillä tavalla rakastuminen alkaa, kun näkee unta ihmisestä ensimmäisiä kertoja – jossa toinen on lapsi, aivan pieni, ikituttu. Uni, jossa näkee toisen kuusivuotiaana, uni, jossa juostaan metsässä korkeiden kuusten varjossa, rakennetaan maja, tartutaan kädestä ja sanotaan: Sinut minä olen tuntenut jo kauan.”

Katse pysähtyy tuolle sivulle, viipyilee sen tunteessa. Kuvaus on tavoittanut jotain sellaista, jota luulin sanattomaksi. Vai onko se sittenkin vain tyhjä peili, josta näen haluamani? Kenties minulla ja tuolla henkilöllä ei olekaan mitään yhteistä, oli kyse sitten kirjan henkilöstä tai kirjoittajasta. Ehkä kyse onkin vain minun pohjattomasta yksinäisyydestäni, meidän kaikkien yksinäisyydestä. Siitä, joka on meille kaikille osaksi samaa, mutta toisaalta erottavaa.

Nostan katseeni ikkunaan. Tuolle ajatukselle on hyvä suoda oma hetkensä. Tiedättehän, on niitä ajatuksia, jotka voi laskea unohdukseen sen suurempia miettimättä ja sitten on niitä toisia. Niitä, jotka kenties jonain päivänä tietää hukkuvan ajan virtaan, mutta joita silti haluaisi vaalia. Unohtaminen on omalla tavallaan kovin surullista. Välttämätöntä ja silti jollain käsittämättömällä tavalla väärin. Muutaman vuoden päästä tuskin muistan tätäkään hetkeä, vaikka juuri nyt se tuntuu kovin painavalta.
Puistatus. Taisin mennä jälleen liian pitkälle. Toisinaan omat ajatukseni pelottavat minua. Se, miten huomaamatta ajelehdin mietteideni perässä, eksyn jonnekin tuntemattomaan. Havahdun kenties jossain, minne en koskaan olisi tahtonut päätyä. Ja silloin kaikki hajoaa. Hetket pirstaloivat pieniksi osasiksi, jotka hukkuvat olemattomuuteen. Kaaokseen, jossa ajelehdimme jokainen hatarassa illuusiossamme riippuen. Minä etunenässä. Jalka kahdessa maailmassa, joista toinen on mielipuolinen pyörre. Ahnaasti se kutsuu syvyyksiinsä, mutta minä en tahdo pudota. Niohoggr ei saa saalistaan vielä tänään, eikä toivottavasti huomennakaan. 

Kirjassa Julian ojensi Marialle Anna Kareninan. Se ei enteillyt hyvää, ei koskaan. Jo ensimmäisen kerran ollessani kosketuksissa tuohon teokseen, tunsin epämääräistä merkityksellisyyden tunnetta. Sellaista, jota ei ole helppo työntää sivuun.

”Sellaiset tytöt kävelevät keskustassa tavaratalon näyteikkunan ohi, näkevät uudet kengät näyteikkunassa, ne joista oli puhe, ohittavat kengät ja oman heijastuksensa näyteikkunan kiiltävässä pinnassa, eivät menekään kouluun, menevät joelle, kiipeävät katolle tai matkaavat junaradan varteen, siihen kohtaan, jossa alas on jyrkkä pudotus.”

Jokin aika sitten päätin, etten minä olisi sellainen tyttö. Tai oikeastaan en edes päättänyt, ennemminkin totesin. Kaiken masentuneen ajatussaastan päätteeksi tulin siihen tulokseen, ettei minuun ole ohjelmoitu sellaista vaihtoehtoa. Olen työntänyt sen syrjään, enkä näe sitä enää. Mutta mitä jos olenkin toisenlainen tyttö? Sellainen, joka aivan aavistamattaan tipahtaa jokeen, horjahtaa katolla tai junaraiteen varrella. Koskaan sitä arvaamatta, ehkäpä kohtalon ivana tai rangaistuksena niistä ajatuksista. 

Käperryn taas itseeni, kyynel nousee silmäkulmaan. Väkeä tulvii bussiin, tulvii aivan liikaa. Minä hetkenä hyvänsä joku voi istahtaa voimakenttääni, häpäistä minun virtani. Julkeudessaan olento ei edes huomaisi tulleensa liian lähelle, vaan syventyisi kenties päivän lehteen tai radion pauhuun. Enkä minä voisi tehdä mitään, sillä minä olen mykkä. Ja tuo toinen on kuuro. Mitäpä se auttaisi, vaikka jotain sanoisinkin? Melusaaste täyttää korvat. NRJ, Voice tai kenties Nova.

Niinpä minäkin julkeasti istun käytävän puoleisella paikalla. Lähistölle istuu reippaan oloinen nuori tyttö, joka vilkaisee minuun paheksuen. Huutaa taakse, että täällä paikka on vapaana. Pelkään jonkun tulevan, mutta kaveriporukka pysyttelee yhdessä, vaikka sitten seisoen. Kiitän onneani hiljaa mielessäni ja kuin kuullen ajatukseni, tyttö vilkaisee minuun moittivasti. Hetken hän näyttää siltä kuin haluaisi sanoa jotain, mutta laskee sitten katseen salaattiinsa.

Mietin mitä sanoisin, mikäli toinen olisi avannut suunsa. Eihän kukaan ollut tulossa tänne. Ehkä. No mitä vittua se sulle kuuluu? Typerää, mutta mieli tekisi. Heittää vieläpä muutama solvaus perään. Huomata riemuissaan, kuinka muutama muu matkustaja kääntäisi katseensa ja kenties puolustaisi tyttöraukkaa käyttäytymishäiriöiseltä. Silloin voisin hyökätä heitä kaikkia vastaan, oksentaa happoni suoraan heidän päälleen. Antaa heille manipuloitu valokuva minusta ja nähdä kuinka se kaikki menisi aivan täydestä. 

Mutta tyttö ei sano mitään, enkä sano minäkään. Istun vain paikoillani ja tunnen kyyneleiden tekevän tuloaan. Nieleskelen ne rajojeni sisäpuolelle ja puristan kirjaa käsissäni. Ja niin tulee häpeä ja syyllisyys. Tunne siitä, että jossain minussa on kasvain, likainen piruparka. Laittaa sanoja suuhuni ja imee rinnastani. Koetan eristää itseni kuplaan, palata perusturvallisuuteen, mutta huolimatta hartaista yrityksistä, tyttö ja hänen ilmeensä palaavat aina vain uudestaan mieleeni. Nyt yllättäen minun tekee mieli tarttua häntä kädestä. Koputtaa olkapäätä. Hei, en minä ole oikeasti sellainen, sanoisin. Jos sinä todella näkisit minut, tietäisit sen itsekin. 

***
 Lainaukset Riikka Pulkkisen romaanista Raja. Jos etsitte ajatuksia herättävää luettavaa niin suosittelen lämpimästi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti