Tulitaivaiden aamu
Edessäni punainen
taivas
liekkimeri
katkeran kaunis
huudot
lapsiraukkojen
hiljaiset
kyyneleet vanhempien
Minä katson
ikkunasta
kurkottelen
näkymää lohdutonta
varmaa kuolemaa
ihmisen
niin hauraan,
ylimielisen
Ja tuona päivänä
minä kyyneliä
vuodatan
vuoksi rotumme
sairastuneen
vaikka parempi
sille on syli tulen
hauta tuhkainen
Se perimmäinen
Turhuuksien tie
se elämämme on
rujoudessaan
sokeuttaa
kun jokaisen
Tuonen helmaan
on määrä lopulta
seilata
vaikka uimme vastavirtaan
ja minä katson
ruumistani
silmänräpäyksen
nuorta, elävää
mutta kuluvat
päivät
ja rypistyy iho
käpristyy
vähitellen kuolemaan
Ei paeta voi
Manalan maita
ei pimeitä maita
unisia
Eikä elämässä
lopulta
voi muuta
saavuttaa
kuin kultaiset
kolikot lautturille
Masokismin kääntöpuoli
Puhukaa minulle
kultaisilla sanoilla
niillä niin
myrkyllisillä, petollisilla
Palaset rakkaat
persoonan
nyt sytyttäkää
liekkini uudestaan
Haluan jälleen
euforisoida
olemattomia
todellisuuksia
oven avauksia
ikkunaluukkuja
Tahdon juosta
niityllä
ilman puristavia
korkokenkiä
nyt virtaan itseni
ojentaa
Ja lopulta pärskiä
vettä,
kastua ja
kylmettyä
sillä kärsimyksen
kierroksilla
nautinto kasvattaa
versojaan
ja mitä
kovemmalla panoksella pelaan
sitä
riemukkaammin voitan
tai romanttisemmin
häviän
Pieni mannerneito
Valtameren
keskiössä
vetää pyörre
syvyksiin
kuristaa ja
hellästi kuiskaa
kodista
vedenalaisesta
Kädet pinnalla
ne minua kohden
kurkottelevat
mutta tartu en, en tälläkään kertaa
eikä se auttaisi
halutessanikaan
Pointtini on, en
syvyyksissä huku
siellä kotini
odottaa
Atlantis, kadonnut
kaupunki
sieluni maa
Valoa satelee
pinnasta
on valtakuntani
kauniimpi katsoa
kuin yksikään
kaupunki maanpäällinen
paratiisi
todellisuutemme
Se hopeaa kiiltää
ja kultaa
ihmiset, linnat ja
pellot
On koskettavinta
sen salien musiikki
sen unenomaisen
maailman
purppuranpunainen
ktotini
Mutta pinnalle
palaan aina
arkeen kuivaan
harmaisiin
pukumiehiin
ja kaavanaamioiden
vankeihin
Ja aina itken
kotiani
kun ei
vanginvartijat huomaa
salaa sinne
karkaan
sillä
timanttisella avaimella
joka löytyy
jokaiselta taskusta
mikäli uskaltaa
katsoa
Labyrinttivankila
Mielen seinämät
täynnä pieniä aukkoja
ja kun koputan
karisevat ne lattiaan
Kurkin ulos raoista
en vielä ulos mahdu
ja ulkomaailman irrallisuus
pitää minut ristiinnaulittuna
Kaipaan puuttuvaa palaani
ennen karkaamista
ja vapautta paineesta
joka kirkuu
kaltereissa
Kun minulla on
tarpeeksi voimia
täytän sellit
manianaurulla
tiiliseinän
muserran
ja valoon astun,
vapauttavaan
Horisontissa
jo näen laivoja
joiden purjeet
liehuvat vapaudessa
ja otan
ensimmäisen askeleeni
kokonaisuuden perikuvaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti