Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.
Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.
***
"Oletko sinä kunnossa? Herää!"huusi ääni tajunnan perukoilta.
Avasin silmäni muistamatta täysin, mitä oli tapahtunut. Ihmettelin, miksi olin päätynyt luokkahuoneeseen, joka näytti vielä varsin sumealta. Vähitellen muistikuvat alkoivat palata mieleeni samalla, kun yritin keksiä syytä sille miten huoneessa oleva mies oli päässyt sinne. Huolestunut katse tavoitti omani ja muistin yllättäen kaiken. Muistaminen ei kuitenkaan tuonut minulle helpotusta, vaan tunsin oloni ahdistuneeksi. En tiennyt halusinko palata siihen maailmaan.
"Miten sinä pääsit tänne?" kysyin vielä hieman unenpöppörössä vaaleatukkaiselta.
"Kuulin sinun huutavan ja katsoin parhaaksi tulla ylös. Ei se ollut kovin vaikeaa. Seinässä on sopivasti jalansijoja ja minulla tikapuutkin ylsivät miltei ylös asti", mies vastasi.
Hän oli riskeerannut niin paljon minun hyvinvointini takia. Pihamaalla lojuvat tikkaat olivat varmasti lahot ja sanoi Hän mitä tahansa, ei linnan seinämää pitkin ollut varmasti kovin helppo nousta ylös. Riski tippumiseen oli ollut suuri. En olisi todellakaan vaatinut Häntä tekemään vuokseni mitään sellaista.
"Mitä oikein tapahtui?" pelastajani ihmetteli.
"Vain muistoja. Tämä huone on niin paljon pelottavampi, mitä se ensisilmäyksellä vaikuttaa", totesin hieroen vielä unen jäljiltä sumuisia silmiäni.
"Kuulostit todella kauhistuneelta. Ehkä ihan hyvä, että tulin. Enää sinun ei tarvitse pelätä", toinen vakuutti ottaen jälleen kädestäni kiinni.
Hän auttoi minut pystyyn, sillä omat jalkani tuntuvat vielä varsin huterilta. Aiempi kokemus huoneessa oli kuluttanut voimani loppuun. Minua puistatti vieläkin katsoa valokuvia ja pehmoleluja, vaikkeivät ne enää näyttäneetkään niin ivallisilta ja tungettelevilta. Huoneesta loisti jälleen sama tyhjyys kuin aina ennenkin. Painajainen oli jättänyt minut hetkeksi rauhaan.
"Haluaisitko näyttää minulle hieman linnaa?" Hän kysyi hymyillen varovaisesti.
Ajatus tuntui kummalliselta, muttei välttämättä huonolta. Olihan sisällä saastaista ja epämukavaa, mutta sen toinen tiesi jo puheistani. Tavallaan ajatus vieraasta kaikkien vuosien jälkeen oli hyvin kiehtova. Olihan linnassa näytettävää, vaikkei se loistossaan enää ollutkaan. Jos toinen todella halusi nähdä, millaisessa ympäristössä hän oli kasvanut, niin miksipä ei. Ainahan Hän voisi lähteä mikäli parhaaksi näkisi.
Nyökkäsin siis pontevasti ja esittelin heti alkuun huoneen, jossa seisoimme. Lapsuuteni leikkihuoneen. Kerroin myös seinillä olevista valokuvista ja niiden ihmisistä. En millään muistanut keitä he kaikki olivat, mutta koko valokuvaseinän esittely olisikin vienyt aivan liikaa aikaa. Kerroin tärkeimmistä. Ristiriitaisesta suhtautumisesta vanhempiini, lapsuuteni leikkitovereista, joistakin palvelijoista, sekä toki alakerran kumppanistani. Mitään huikaisevia kertomuksia minulla ei vanhempieni salamurhaa lukuunottamatta ollut kerrottavani, mutta vieraani kuunteli silti hyvin kiinnostuneena tarinoitani. Se sai minut tuntemaan oloni hyväksi. Asioista puhuminen muistutti minua siitä, etteivät ne olleet vain pelkkää mielikuvitukseni luomaa harhaa vaan oikeasti tapahtuneita. Toki oli myös asioita, jotka olisin halunnut kuopata, mutta niistäkin oli loppujen lopuksi hyvä kertoa. Olisi paljon pelottavampaa, jos jonakin päivänä ne nousisivat haudoistaan vainoamaan minua.
Sing what you can't say
Forget what you can't play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody
Näytin Hänelle myös shakkilautakäytävän, ikkunat joiden äärellä istuin, vanhempieni aikaan pysähtyneen makuuhuoneen ja jopa valtaistuinsalin, jossa en ollut käynyt moneen vuoteen. Sen näkeminen kirpaisi minua, sillä muistin salin sellaisena kuin se oli lapsuudessani ollut. Täynnä ihmisiä ja heidän toinen toistaan mielikuvituksellisempien pukujensa väriloistoa. Kullattu valtaistuin, kynttilänjalat, pöydät ja tuolit olivat sädehtineet kuin salin omat auringot. Seinillä komeilevia tauluja oltiin nimitetty valtakunnan kauneimmiksi. Niiden kuvat olivat huikaisevan aidon oloisia, mutta kuvatut asiat eivät olleet tästä maailmasta. Oli enkeleitä, paratiisi ja monia fantasiaolentoja, joiden nimiä en tiennyt. Nyt kaikki oli toisin. Marmorilattia oli peittynyt pölyyn, samoin kuin ennen loistostaan säihkynyt kalustokin. Ihmiset olivat poissa ja kaiken loiston tilalla oli vain pölyä. Maalauksien kuvia ei enää edes erottanut kerroksen alta.
"Miten asiat ovat päässeet tähän pisteeseen?" Hän kysyi, tutkaillen oviaukon valtavia samettiverhoja.
"Meitä on täällä vain kaksi ja linna on niin kovin suuri. Vaikka uskoin kyllä, että jos todella yrittäisimme, saisimme kodin kukoistamaan. Tai no, ehkä emme enää, mutta joskus olisimme saaneet. Voimamme yksinkertaisesti loppuivat. Katkeruus ja kipu esti kävelemästä näihin huoneisiin uudelleen. Oli liian kivuliasta nähdä sitä kaikkea loistoa tapahtuneen jälkeen. Ei meillä riittännyt uskallusta eikä tahtoa. Olimme niin väsyneitä sen kaiken jälkeen. Hädin tuskin kykenimme huolehtimaan itsestämme", selitin, vaikka asian myöntäminen tuntui tikarilta rinnassa.
"Missä miehesi on?" toinen jatkoi. Hän ei huomioinut vastaustani, mutta oletin sen johtuvan siitä, ettei miehellä ollut enempää kysyttävää asiasta. Uskoin minusta kyllä näkyvän, miten paljon asiasta puhuminen sattui.
"Näyttämöllä. Hän ei juuri koskaan poistu sieltä. Tuijottaa vaan linnasta luomaamme miniatyyria lasittuneesti. Sinne meidän ei kannata mennä. Hän ei kaipaa vieraita, eikä välitä edes minun seurastani juurikaan", selitin väsyneenä.
Toinen tarkasteli minua kasvoillaan jokseenkin säälivä ilme. En tiennyt miten suhtautua siihen. En tahtonut näyttää Hänen silmissään surkealta raukalta. Siltä pikkutytöltä, joka oli aikoinaan jätetty kuolevaan linnaan. Olin kasvanut siitä ja olin nyt nainen. Minä olin selvinnyt siitä kaikesta, enkä halunnut näyttää nyt avuttomalta uhrilta. Minä olin taistellut läpi kipujen, eikä minua voinut enää todellakaan kutsua hauraan naiiviksi pikkulapseksi.
Tietyllä tapaa kuitenkin pidin tuosta katseesta. Se osoitti, että minua vihdoinkin kuunneltiin. Eikä pelkästään korvin, vaan paljon syvemmin. Olin ojentanut toiselle avaimet sieluuni ja hän oli todella ottanut ne vastaan. Lukkojen aukaiseminen koski hieman, mutta tuntui samaan aikaan varsin hyvältä. Tuntui kuin kaikki sisälleni kerääntynyt mustuus olisi päässyt raskaista ovista pihalle. Saatoin jälleen hengittää vapaasti.
"Näytät todella kyllästyneeltä", Hän totesi.
"En ihmettele sitä. Minä todella olen väsynyt tähän turhaan yrittämiseen. Olen käyttänyt voimani loppuun yrittäessäni herättää kumppaniani horroksestaan ja pyrkien elämään tässä rauniossa edes jonkinlaista elämää. Olen yrittänyt unelmoida, mutten ole enää aikoihin jaksanut. Tuntuu kuin olisin pelkkä tyhjä kuori vailla sisältöä. Vailla minkäänlaista tulevaisuutta."
Niiden asioiden sanominen vihlaisi, mutta puhdisti jälleen sieluani. Oli ehkä hyvä lausua ajatukset ääneen, vaikkeivät ne mitään kauniita olleetkaan. Lausumalla ne koin kuitenkin tekeväni ne todeksi ja se kirpaisi enemmän kuin yksikään sanomani asia tähän mennessä. Sillä tavoin mynösin tilanteeni toivottomuuden ja että muutos oli tapahduttava, oli se sitten minkälainen tahansa. En kestäisi muurien sisällä enää kauaa. Tukehtumiskuolema läheni lähenemistään.
One fragrant rose worth ten times what I am
A crippled begging a coin braver than I ever was
Reflection from me-Devil dressed in white
Chasten the being
Become what I once was
"Sinä voit lähteä. Kukaan ei velvoita sinua jäämään tänne. Olet yrittänyt tarpeeksi", toinen sanoi katse porautuneena syvälle silmiini.
Sen läpitunkevuus säikäytti minut ja sai kääntämään omani pois. Oli kuin Hän olisi nähnyt täysin selkeinä kaikki tunteeni, vaikken niitä osannutkaan sanoiksi pukea. Se oli samaan aikaan hyvin pelottavaa ja kiehtovaa. Olin aina toivonut sellaista sidettä toiseen ihmiseen. Olin kuitenkin luullut, ettei se ollut tässä maailmassa mahdollista. Että sellainen oli vain palanen unitodellisuutta. Siinä Hän kuitenkin nyt oli, katsoen minua aivan käsittämättämän ymmärtäväisesti. Minusta oli uskomatonta, että joku edes kykeni myötäelämään tunteitani niin vahvasti. Ei hän ollut sanonut paljoa, mutta silmät kertoivat sanoja enemmän. Minun oli kovin vaikea katsoa häntä.
"Minne minä menisin? Ei minulla ole ulkomaailmassa mitään. Olisin vain orpo kulkija. En tietäisi edes mistä aloittaa", totesin epätoivoisesti, painaen katseeni lattiaan.
"Minä autan sinua", toinen naurahti kuin olisin kysynyt maailman itsestäänselvintä asiaa.
Hänen lämpönsä hämmensi minua. Miksi kukaan ulkopuolinen tahtoisi auttaa minua? Olin niin pahoin palasina, että sirpaleiden kokoaminen tulisi olemaan todella työlästä. Itsehän minun olisi se pääasiassa tehtävä, mutta ei sen katsominenkaan varmasti mukavaa olisi. Joutuisin kivittämään itseäni hyvin hartaasti ollekseni taas vahva. Syvemmät arvet eivät parantuisi vain Hänen kosketuksestaan tai muutamasta ystävällisestä sanasta. Luulin myös toisen tietävän sen. Olihan Hän kuullut tarinani ja nähnyt kuinka kärsin. Vain tyhmä luulisi asioiden olevan helposti korjattavissa.
"Mitä tarkoitat?" kysyin varmistaneeksi todella ymmärtäneeni oikein.
"Sinun ei tarvitse lähteä yksin, sen voin sinulle luvata. Se tulisi kyllä olemaan hyppy tuntemattomaan, mutta lupaan olla sinua vastassa. Asiat eivät ole niin pahasti kuin kuvittelet", Hän selitti hymynkare huulillaan.
"M-mutta miksi? Miksi sinä haluat auttaa minua?" kysyin ymmälläni saatuani varmistuksen epäilemääni.
Toinen nauroi, muttei pahantahtoisesti. Pikemminkin ymmärtäväisesti, kuin herttaiselle, ymmärtämättömälle lapselle. Oli vaikea suhtautua siihen millään tapaa. Olin edelleen vain ymmälläni. Tuntui kummalliselta, että ihminen, jolla ei ollut mitään sidettä minuun tai velvoitetta auttaa, tahtoi olla tukenani, kun selvittäisin tieni ulos linnasta. Minkä niin suuren asian olisin saattanut jättää huomiotta, että reaktioni saattoi oli toisesta hauska tai naiivi.
"Myönnettäköön, etten tee tätä täysin epäitsekkäistä syistä. Kyllä minä koen itsekin saavani tästä jotain. Olen ollut kauan yksin. Todella, todella kauan ja se alkaa tuntua varsin raskaalta. En kuitenkaan ole saanut kovinkaan monesta ihmisestä otetta elämäni aikana. Suurin osa heistä on vain tyhjiä ja harmaita kuoria, joissa ei ole juuri mitään sellaista mihin voisin tarttua. Sinussa on jotain kiehtovampaa. Sinussa on huomattavasti enemmän sävyjä. Auttaisin sinut mielelläni pois kurimuksestasi ihan vain sen takia, että näkisin mihin sinusta olisi vapaassa maailmassa", Hän selitti vakavoituen.
"Sinä olet varmasti ymmärtänyt nyt jotain väärin. Minähän olen harmain ihminen ikinä. Vailla unelmia tai päämääriä. Vailla kaikkea", vastasin apeana.
"Sen ovat sinulle tehneet olosuhteet. Elämäntilanteesi on harmaa, mutta se ei tee sinusta sitä. Jos olisit väritön, olisit tällä hetkellä varsin tyytyväinen ympäristöösi siihen sulautuessasi. Mutta sinä et ole."
Hänen sanat saivat minut ymmälleni, sillä niissä oli todella järkeä. Eikö se kertonut minusta jotain, ettei ympäristöni miellyttänyt minua? En ollut sopeutunut siihen, en tullut sen kaltaiseksi. Sen sijaan olin masentunut ja kaipasin kotiin, joksi en linnaa kokenut. En mennyt takuuseen siitä, että olisin todella niin kiehtova, kun Hän sanoi, mutten voinut enää väittää olevani täysin väritön.
"Mutta ehkä sinun on nyt hyvä olla hetken aikaa yksin. Tiedät nyt, että olen valmis auttamaan sinua, mikäli vain teet päätöksen siihen suuntaan. Nyt on sinun vuorosi punnita mitä todella haluat."
Näiden sanojen saattelemana hän käänsi selkänsä minulle ja jätti yksin tyhjään saliin. Se tuntui nyt hiljaisemmalta kuin koskaan. Päänikin tuntui hirvittävän tyhjältä, vaikka olisi voinut kuvitella sen olevan täynnä ajatuksia äskeisen keskustelun jälkeen. Mutta yhden asian tiesin. Tuon keskustelun jälkeen ei mikään enää olisi kuin ennen. Kaikki olisi muuttuva, suuntaan tai toiseen.
A wintry eve
Once upon a tale
An Ugly Duckling
Lost in a verse
Of a sparrow's carol
Dreaming the stars
Be my heart a well of love
Flowing free so far above
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti