Noitapiiri

Jos olisin ollut vähemmän utelias ja enemmän viisas, olisin voinut ehkäistä tämän karmean tapahtumasarjan synnyn, ennen kuin se nieli minut sisällensä tähän käsin kosketeltavaan vääryyteen. Olen monesti pohdiskellut, miten päästinkään leikkini niin pitkälle, kun se on nyt karannut. Pähkäiltyäni asiaa olen tullut siihen tulokseen, ettei minun tai tovereideni tahdolla ole ollut tämän saatanallisen pelimme kanssa tekemistä sen jälkeen, kun lausuimme sen kammottavan kutsuntalorun viimeiset säkeet ensimmäisen kerran.

Kaikki alkoi nuorten neitojen typerästä elämyshakuisuudesta ja muutamasta linnaamme koskevasta legendasta. Nuo tarinat kuulimme linnamme palvelijavanhuksilta, jotka varmaankin olettivat meidän vain tahtovan hieman jännitystä joskus pitkästyttävältäkin tuntuvaan linnanneidon elämäämme. Voi, kun he vain olisivatkin tienneet totuuden viattomien kasvojen takana, mitä hirveitä suunnitelmanalkuja haudoimmekaan päässämme! Jos vanhusparat olisivat ne nähneet, he olisivat sulkeneet suunsa eivätkä avanneet niitä sen asian tiimoilta enää koskaan. Mutta myöhäistä on surkutella, sillä kauhein on jo tapahtunut. Nyt en voi muuta kuin kertoa, miten se kaikki kävi toteen.

Mainitsemani legendat sijoittuivat aikaan kauan ennen syntymäämme, niin kauas, että vasta yksi linnanherra oltiin saatettu lepoon saarellamme. Häneltä ei jäänyt jälkeensä kuin yksi tytär, jonka tulevalle sulhaselle oli linnanherran vallan määrä periytyä. Tuosta neidosta kilpaili kaksi mahtavaa ritaria, molemmilla takanaan armeijan verran miehiä. Monien kuukausien ajan linnassa vallitsikin kaaos. Oli salamurhia kummaltakin puolelta, satunnaisia kahakoita ja pirullisia juonia. Lopulta toinen kosijoista, Byford Allwright, hyökkäsi yön turvin kilpailijansa kimppuun ja surmasi tämän täysin varoittamatta. Miehestä ei jäänyt jäljelle edes nimeä historiaan, sillä näin määräsi uusi linnanherra käyväksi. Tapahtuman jälkeen sattui kuitenkin kaikenlaista merkillistä ja kauheaa. Kerrotaan esimerkiksi, että tuoreen avioparin häävuoteen lakanat olivat tahraantuneet täysin selittämättömästä syystä yltä päältä vereen. Muitakin merkkejä kummittelusta ilmaantui: taulujen tippuilua, kummallisia varjoja, tavaroiden itsekseen siirtymistä ja jopa kokonaan katoamista

Tällainen legenda kiehtoi meitä kaikkia suuresti, jonka vuoksi aloimme varta vasten tarkkailla kummittelun merkkejä. Toisinaan olimme jopa huomaavinamme jotain, mikä vain kiihotti mielikuvitustamme entisestään. Aloimme pian janota lisää. Lisää tietoa, lisää jännitystä ja lisää kokemuksia. Valitettavasti tiesimme myös vallan hyvin mistä hakea niitä. Linnaa ympäröivän kylän laitamilla nimittäin asui eräs vanha nainen, jonka kaikki tiesivät noitana. Meistä jokainen tiesi, että jos jostain saisimme keinon löytää yliluonnollisen, niin tuon naisen luota. Niinpä suuntasimme suoraan vanhuksen luokse, vaikka osaa meistä hieman pelotti vierailu hänen pienessä eläinten kalloilla ja vastaavilla somistetussa mökissään. Itse kaikessa tyhmyydessänikin olin tosin tietoinen, että jos emme olleet valmis astumaan mokomaan tönöön, emme olisi todellakaan valmiita kohtaamaan yliluonnollista.

Vanha noita oli hyvin kummallinen ja hänestä saattoi nähdä merkkejä kiellettyihin tietoihin vihkiytymiseen. En siltikään voi syyttää häntä siitä, mitä meille myöhemmin tapahtui. Hän otti alusta asti pyyntömme vakavasti ja neuvoi meitä parhaansa mukaan keinoissa, joilla voisimme saada yhteyden linnan henkiin. Vanhus kuitenin myös varoitti hirveistä onnettomuuksista, jotka voisivat meitä kohdata silti, vaikka tekisimme kaiken juuri niin kuin hän neuvoi. Jos olisin tiennyt, kuinka vakavia seuraukset olisivat, olisin mahdollisesti harkinnut vielä toisen kerran. Turha oli kuitenkaan odottaa, että minä sitä sokeassa kiihkossani ymmärtänyt, niin kuin eivät onnettomat ystävänikään.

Vanhukselta saimme avuliasta maksua vastaan neuvot ja tarvikkeet, joita tarvitsimme myös itse rituaaleihin. Nuo pahan välineet kuljetimme salaa linnaan, sillä siellä ei oltaisi varmasti pidetty saatanallisista aikeistamme. Vanhempani eivät suuremmin välittäneet vanhan noidan elämäntavasta, kunhan tämä ei tehnyt kylälle tai sen asukkaille hallaa, mutta oman tyttärensä he eivät varmasti olisi halunneet sekaantuvan noituuteen.

Juuri niin minä kuitenkin tein, eikä tarvittu kuin yksi yö, kun kokoonnuimme ystävieni kanssa yhteen linnamme korkeista torneista saamiemme välineiden kanssa. Niistä en tässä yhteydessä puhu tämän enempää, etten vain saisi ketään sekaantumaan samaan syntiin, joka teki minun elämästäni helvetin. Sanon vain sen, että me todellakin onnistuimme. Kukaan meistä ei ollut uskoa sitä, mutta niin todellakin tapahtui. Saimme yhteyden henkeen, jonka henkilöllisyyttä tosin emme saaneet vielä selville. Pettyneitä emme kuitenkaan olleet, sillä itse kokemus oli sanoinkuvaamaton. Tuntui kuin olisimme olleet aivan erillämme kaikesta, tasapainoilleet kuin jonkinlaisella maailmojen välisellä rajalla. Muiden kanssa olen puhunut illan tapahtumista yllättävän vähän, mutta voin kuvitella heidän aistineen saman kuin minäkin. Kaikki tunteeni koin tuona hetkenä hyvin voimakkaina ja minuuteni tuntui saavuttaneen aikaisempaa korkeamman tason. Myöhemmin tuntuu ironiselta ajatella sitä, mutta tuolloin tunnuin kokonaiselta.Tuohon tunteeseen minä addiktoidoin. Nimenomaan tuo tunne sai minut tekemään saman pahuuden riitin uudestaan ja uudestaan.

Lopulta huomasin, ettei minulla ollut enää minkäänlaista kontrollia siitä kaikesta. Yliluonnollinen oli päässyt elämääni muutenkin kuin vain rituaalien kautta. Minä tunsin hengen läsnäolon myös istuntojen ulkopuolisena aikana ja kammottavien tapahtumien edetessä opin myös tuntemaan hänen henkilöllisyytensä.

Pysäyttävin tapahtuma oli varmaankin ensimmäinen kuolema. Tyttö oli nuorin meistä ja hänet löydettiin murhattuna omaan sänkyynsä. Tiesimme heti, että kammottavilla riiteillämme täytyi olla jotakin tekemistä onnettomuuden kanssa. Emme kuitenkaan uskaltaneet hiiskua asiasta sanaakaan, sillä tiesimme kaikki, että se tuomitsisi tuhoon meille kaavaillun hyvän tulevaisuuden. Jouduimme siis katsomaan, kun eräs onneton palvelustyttö hirtettiin syyllisenä ystävämme murhaan. Tyttöraukka vakuutti syyttömyyttään viimeiseen asti, vielä hirttosilmukka kaulassaankin, kunnes hänet pudotettiin lavalta suoraan omaan kuolemaansa.

Nähdessäni tuon pienen, avuttoman ruumiin retkottavan köyden päässä, en voinut enää suhtautua tekemäämme samoin kuin ennen. Se alkoi pelottaa ja kuvottaa minua, jonka vuoksi yritin itsepintaisesti kieltää itseäni enää harrastamasta mokomaa. Huomasin kuitenkin pian, ettäse oli varsin turhaa. Addiktioni oli kasvanut aivan liian suureksi, että olisin enää kyennyt lopettamaan.

Kuolemat eivät jääneet siihen, vaan pian henkensä menetti jälleen yksi piiristämme. Aloin olla hyvin peloissani, sillä pelkäsin olevani seuraava. Muut koettivat teeskennellä, ettei tekemällämme olisi mitään yhteyttä kuolemiin, mutta minä en pystynyt. Tein mitä tarpeelliseksi näin ja kysyin erään istunnon aikana hengeltä, minkä vuoksi ystävämme olivat kuolleet. Muu piiri oli järkyttynyt tästä, sillä he pelkäsivät hengen raivostuvan kyselyistäni. Onneksemme niin ei kuitenkaan käynyt. Emme kuitenkaan saaneet kovinkaan selkeää vastausta, vain muutamia epämääräisiä sanoja kostosta ja suvusta. Yritin kuitenkin selvittää kaiken mahdollisen niiden johtolankojen avulla. Olinkin kirjastossamme melkein kaiken minulta likenevän ajan ja tarpeeksi kauan hengen sanoja ja faktatietoa mielessä pyöriteltyäni, löysin hyvin todennäköisen syyn murhille: Byford Allwrightin lähettämän salamurharyhmän jäsenet olivat ystävieni esi-isiä. Hengen motiivi oli siis kosto ja tuo syy sai ankaria puistatuksia kulkemaan kehossani. Joukossamme oli nimittäin vielä yksi tyttö, Mary Cutteridge, jossa virtasi murhaajan veri. Motiivin kautta oli myös perin selvää, kenen kanssa olimme tekemisissä: itse murhatun ritarin.

Myös oma kohtaloni huoletti minua, sillä olinhan itse Allwrightin perillinen. Henki olikin käyttäytynyt minua kohtaan noina aikoina sangen tungettelevasti. Olin tuntenut sen läsnäolon huoneessani monena yönä ja eräänä kertana kaikki huoneeni taulut olivat yllättäen tipahtaneet seiniltä.

En voinut antaa sellaisen jatkua, vaan eräänä yönä kiipesin torniimme monta tuntia ennen muita ja aloitin jälleen kerran kauhistuttavan hetken hengen seurassa. Sainkin yhteyden siihen miltei välittömästi ja yllätyksekseni vaistosin sen tunteet hyvin selkeinä ja vahvoina. Järkytyin kuitenkin vielä enemmän niiden laadusta. Olin odottanut vihaa, katkeruutta tai muita negatiivisia värähtelyjä, mutta sainkin osakseni jotain aivan päinvastaista. Karmiva syy selvisi hyvinkin nopeasti. Se oli kyllä tietoinen siitä, että Allwright oli esi-isäni, mutta vielä enemmän sitä tuntui kiinnostavan se, että minussa virtasi myös hänen syvästi rakastamansa naisen verta.

Myöhemmin sain huomata, että hengen suhtautuminen minuun oli varsin intohimoista. Tunsin sen läsnäolon nyt entistä useammin ja se pelotti minua, vaikka minulle olikin käynyt selväksi, ettei sillä ollut aikeita vahingoittaa minua. Toisaalta, kun se oli minun luonani, tiesin, ettei se voisi tehdä ystävilleni pahaa. Olin sen poissa ollessa puhunut muille selvittämistäni asioista ja meistä vaarassa oleva pyysikin lupaa vanhemmiltaan lähteä päivän matkan päässä olevaan kylään syynään sukulaisten tapaaminen. Hän oli lähtevä seuraavana päivänä, mutta pahat aavistukset vaivasivat minua silti. Pelkäsin, että henki olisi tietoinen suunnitelmistamme, jonka vuoksi pyrkisi surmaamaan Maryn seuraavana yönä.

Kauhun vallassa odotin seuraavan yön ja olin melkeinpä varma, että jossain vaiheessa joku juoksisi huoneeseeni ilmoittamaan ystäväni kuolemasta, mutta niin ei suinkaan käynyt. Koko yön oli täysin rauhallista, mistä olin kovin yllättynyt, sillä henki oli kuitenkin ollut liikkeellä. En ollut tuntenut sen läsnäoloa kertaakaan. Hämmennystä suurempi tunne oli kuitenkin ilo siitä, että Mary saattoi nyt lähteä turvallisesti. Ei olisi enää pelkoa siitä, että henki surmaisi hänet.

Maryn lähdön jälkeen saimme kuitenkin jälleen ikäviä uutisia. Tiluksillamme oli sattunut kuolemantapaus. Muuan nuori kreivi Youngmay oli tippunut ratsunsa selästä ja saanut surmansa. Yritin mielessäni vakuutella itselleni, ettei tällä tapauksella ollut mitään tekemistä meidän tai ritarin hengen kanssa, sillä mikä sen motiivi moiselle teolle olisi? Miksi tappaa viaton vierailija?

Sain kuitenkin hyvin nopeasti tietooni mahdollisen motiivin. Kauniskasvoinen kreivi oli ollut matkalla pyytämään minun kättäni. En halunnut uskoa, että henki todella olisi traagisen kuoleman takana, mutta niin minä kuin ystävänikin epäilimme sitä vahvasti.

Seuraava yö oli hyvin rauhaton. Heräsin jossain vaiheessa siihen, kun palvelustyttö ravisteli minua naama vitivalkoisena. Syytä ei tarvinnut hakea kaukaa, sillä tavarani lentelivät ilmassa huimaa vauhtia edestakaisin. Henki tuntui olevan raivon vallassa, jonka vuoksi viiletin nuoren palvelijani kanssa nopeasti alakertaan, jossa isäni vielä valvoi muutaman muun herran kanssa. Onnekseni hengellä ei tuntunut olevan tarvetta seurata perässä.

Isäni ihmetellessä äkillistä ilmestymistäni ja vieläpä sangen sopimattomassa vaatetuksessa, selitin voineeni niin huonosti, että luulin kyseessä olevan jotain vakavaa. Huolestuneisiin tiedusteluihin vastasin, että oloni oli mennyt ohi niin nopeasti kuin se oli ilmaantunutkin. Huonosta tarinastani huolimatta isäni vain nyökkäsi sen merkiksi, että voisin palata takaisin. Palvelustyttö näytti äimistyneeltä, mutta vaivihkaa viittomalla kehotin häntä pysymään hiljaa.

Palasimme kyllä yläkertaan, mutta minun huoneeseeni emme enää sinä yönä astuneet jalallamme, vaan nukuin palvelustytön huoneessa tämän kanssa. Se jäikin viimeiseksi yöksi, kun näin tuota tyttöä, sillä seuraavana päivänä kuulin äidiltäni tämän lähteneen linnasta. En ollut katkera tai edes ihmetellyt asiaa. Itse olisin varmasti hänen asemassaan toiminut samoin.

Muutaman viikon kuluttua saimme kutsun kreivi Youngmayn hautajaisiin. Hänen linnalleen oli muutaman päivän matka ja isä olisi mieluummin hoitanut tilanteen osanottokirjeellä, mutta minun pyynnöstäni lähdimme kuitenkin matkaan. Halusin käydä viemässä viimeisen tervehdyksen komealle kreiville, joka oli kuollut matkallaan minua kosimaan. Tein jopa seppeleen mustista ruusuista hautajaisia varten, osoittaakseni, kuinka pahoillani kosijani kuolemasta olin.

Valitettavasti en koskaan päässyt Youngmayn linnalle asti. En itse asiassa päässyt oman linnamme pihaa pidemmälle, sillä kompastuin pahasti ja mursin nilkkani. Minun oli siis jäätävä linnaan muun perheen lähtiessä, sillä murtuneella jalalla en olisi pärjännyt matkalla.

Nuo tapahtumat saivat minut vajoamaan lopullisesti synkkämielisyyteen, sillä tunsin tulevaisuuteni valuneen käsistäni. Minun olisi kuulunut perheen ainoana tyttärenä periä linna ja naida joku komea aatelinen, ehkäpä jopa kreivi Youngmay, eikä viettää ikuisuutta kuolleen ritarin hengen piinaamana ja totaalisen yksin. Nyt, monta vuotta myöhemmin, Mary, jota yrititmme viimeiseen asti suojella, on kuollut. Hänen kuolemansa jälkeen ystäväpiirimme alkoi hajota. Kaikki halusivat kauas tästä pahuuden verellä kastamasta linnasta, enkä siksi ole nähnyt monia ystävistäni vuosiin. En syytä heitä, sillä jos itse voisin lähteä, niin lähtisin. Totuus on kuitenkin se, ettei henki päästä minua.

Myös vanhempani ovat kuolleet, enemmän tai vähemmän luonnollisesti. Heidän poismenonsa jälkeen elämä linnassa jatkui hetken normaaleilla raiteillaan. Minun henkilökohtainen vointini tosin romahti pohjalukemiin. En enää jaksanut liikkua huoneestani, en nähdä ihmisiä, enkä miettiä linnan, saati sitten koko kylän asioista. Elämäni sisältö valui käsistäni sillä hetkellä, kun noituus sai sijansa siinä. Siitä huolimatta en ole edelleenkään pystynyt lopettamaan istuntoja ja jokaisen niiden jälkeen tunnen hengellä olevan aina vain suurempi ote minusta. Toisinaan en enää erota, mitkä ajatuksistani ja tunteistani ovat omiani ja mitkä hänen.

Ja minä vihaan itseäni. Minä itse tein tämän itselleni, aloitin typerän noituushullutuksen ja syöksin itseni turmioon. Minun vuokseni ovat ystäväni nyt poissa, osa rajan takana, osa minut hylänneenä. En voi syyttää ketään muuta kuin itseäni nykyisestä tilastani, jonka en enää usko korjaantuvan. Toisinaan olenkin harkinnut henkeni viemistä itseltäni, sillä tällainen hengetön oleminen ei ole elämää. Itsemurhan yrittäminenkin olisi tosin turhaa, sillä yhdestä asiasta voin olla varma. Se ei annan minun tehdä sitä. Minä en lähde tästä linnasta ennen kuin vanhuus minut korjaa. Kaikessa synnissäni en voi kuin rukoilla, että kun lopulta silmäni sulkeutuvat, ne eivät enää avaudu tähän painajaiseen. Että kun kaikki loppuu, se ei enää ala uudelleen ja henkeni saa levätä rauhassa.