Syysvierailuissa on jotain sellaista, joka koskettaa minua
erityisesti. Uinumaan valmistautuvan luonnon tuoksu, keltaiset vaahteranlehdet
asfaltilla ja luopumisen tunne muistuttavat menneistä päivistä, joina kuuluin
vielä noille kaduille.
Kai minusta osa asuu niillä vieläkin. Ei sitä juuristaan
pääse haluamallakaan. Enkä minä oikeastaan edes tahdo. Selkäytimensä
katkaiseminen tuskin tekee hyvää kellekään, vaikka se olisikin hieman
kipuileva.
Joskus mietin, olenko vähän masokisti, kun lähden aina
uudelleen tälle reitille kivustani huolimatta. Mutta kaipa se on sen arvoista.
Voin huijata itseni elämään menneet päiviä uudestaan. Vanha maisema on
konkreettinen. Tuoksut ja tunnot. Uusi elämä on vain kuva jossakin mielen
perukoilla. Melkein kuin kuvitelmaa. Ehkä minä en palaisikaan sinne enää. Ehkä
jäisinkin tähän haikean kauniiseen ruskaloistoon.
Mutta lopulta ikuisuuteni kuitenkin katkeaa. Loppujen
lopuksi kauneuteni koostuu vain kuolleista lehdistä. Pian ne sulautuvat osaksi
maata, mustaksi mullaksi, jolla ei talven tullen ole minulle mitään
tarjottavaa. Routa tulee koskettamaan näitäkin seutuja.
Silloin minä ymmärrän, ettei täällä ole minulle enää mitään.
Kaduilla kasvot ovat kuolleita ja muistojen maisemat muuttuneita. Minä eläisin
vain haamukaupungissani, en tässä päivässä. Olisin vain haalea pala
menneisyyttä, josta kaupunki voisi kuiskia kauhujuttujaan.
Ehkä vielä jonain päivänä voin olla sille taas enemmän. Nyt
minun on mentävä tai kivetyn ihmispatsaaksi.
Pakolainen
Maa on alastomuudessaan miltei julkea. Mikään ei peitä
edessäni levittäytyvää irvokasta aukeaa. Pian se kai saa päälleen
asfalttikerroksen. Jonnekin tuonne kohoaa taloja. Aavemainen korpitie saa
vierustalleen katulamppuja tuikkumaan. Jännitys katoaa. Kaupunki on saavuttanut
nämäkin seudut.
Irvistän nähdessäni kaivinkoneet ja kaadetut puut. Mäntyjä,
koivuja ja kuusia ainakin. Sisälläni jokin muljahtaa. Maisemalta on viety raajat.
Voin melkein kuulla metsän kirkuvan tuskasta. Kai nuo katulamput sentään
ehkäisevät onnettomuuksia. En edes jaksa laskea niitä kertoja, kun joku on
meinannut päästä sillä paikalla hengestään. Nuoret kun tykkäävät hurjastella mutkaisella
ja sopivan syrjäisellä tiellä. Naurattaa vielä tänäkin päivänä reitille osoittava
”Try It”-kyltti Moision risteyksessä. Seudulla on toki myös toisenlainen,
aavemainen maineensa. Kummittelevalla rautakautisella kalmistolla on tullut
vierailtua monet kerrat. Jossain täällä pitäisi olla myös hylätty
mielisairaala. En yhtään ihmettele, että sellaisia tarinoita on kerrottu.
Jonkun suuremman läsnäolon kyllä tuntee, kun vähänkin syvemmälle metsään menee.
Kun ne hakkaavat näitä maisemia, ne hakkaavat myös minua.
Vankkaa kalliota, johon juureni olen laskenut. En sallisi minulle käyvän kuin
noille puille, jotka makaavat tien reunassa eksyneinä kasvupaikoiltaan. Tai
niille supiraukoille, joita lapsuudenkotini pihalla on vieraillut toisinaan.
Mihin ihmeeseen ne muuttavat, kun nuo metsät hakataan?
Mutta mitäpä minä nuori tytönheitukka mokomalle voin tehdä,
vaikka rintaani korventaa. Vaikka mieleni tekisi rusentaa ne kodinrikkojat, voin
vain istua hiljaa ja katsoa tuhoa. Metsän henki on katoamassa ja osa minua
muuttumassa kodittomaksi. Monen muun elämän ohella.
Kynnys
Muistan pyöreät posket. Hymyilevän lapsensuun ja kuraiset
vaatteet. Soutelut kumiveneellä höpisten taikakoulun velhoista ja noidista.
Lumiluolan rakentamiset, näytelmien väsäämiset sukulaisille ja sen miten ne
menivät monesti pieleen. Mutta ne olivat silloin vain hauskempia.
Posket eivät enää ole pyöreät. Ääni on matalampi, varsi
omaani pidempi. Pienestä pyöreästä pojasta on tullut harteikas nuorukainen.
Jotakin tuttua on jäljellä, mutta mukana on myös paljon uutta. Tiedän, että
myös paljon sellaista, mistä minulla ei ole hajuakaan. Eikä se enää johdu vain
siitä, että olen kahden kodin asukas. En tiedä ymmärtääkö isä sitä, tai edes
äitinsä, mutta tuossa iässä niillä on jo aivan oma maailmansa. Kummallakaan ei
todennäköisesti ole hajuakaan kaikesta siitä, mitä pojasta on kasvamassa. Enhän
minäkään kertonut kuin murto-osan.
Vähän se tiuskii. Isää ärsyttää, mutta minä vain virnuilen.
Muistan tuon olotilan vielä niin tuoreena. Vihastutti, kun isä oli niin
vanhanaikainen. Minulla kotiintuloaika oli jo yhdeksältä. Hän sentään saa olla
pidempään. Silti minä ymmärrän. Ärsytti tulla kohdelluksi lapsena, vaikkei
sellainen enää kokenut olevansa.
Anna niille vähän
aikaa, huomaan ajattelevani.
Tänään minä nimittäin ymmärrän vähän paremmin vanhempiani. Heidän
ylisuojelevalta ja vanhanaikaiselta tuntunutta tapaansa kasvattaa. On vaikea
pysyä perässä lapsen hujahtaessa hetkessä aikuiseksi. (Ei niin, että
kiukutteleva murkku vielä sellainen olisi, anteeksi vain velirakas.) Aika on
mennyt niin nopeasti. Ei kukaan osaa valmistautua siihen, vaikka kaikki tietävät
sen olevan tulossa. Vauvasta mieheksi kasvaminen tuntuu tapahtuvan kuin yhdessä
yössä.
Mutta meneekö se
kuitenkaan niin, mietin yksikseni myöhemmin. Katsoessani omaan sisimpääni,
en oikeastaan näe sitä vastuullista aikuista, jollaiseksi minun kai olisi
pitänyt kasvaa. Niin usein tunnen olevani yhä eksynyt pikkulapsi jättimäisessä
väkijoukossa. Puhumattakaan siitä, että vastaan liian usein muiden lasten
kiukutteluihin ikiomaan lapselliseen tapaani. Lyön lapiolla päähän ennen kuin
tajuankaan. Niin ja hotkaisen edelleen suklaajätskipurkin yksinäni vain
ulistakseni hetken päästä pahaa oloa. Voi olla, ettei minulla ole hetkeen vielä
huoltani veljeni kasvamisesta. Tai sitten minusta on todella tulossa se
pikkusisko, jollaiseksi ne minua kutsuvat.
Hiekka
Päiväkirjan sivut näyttävät vierailta. Käsialakaan ei ole
enää samanlainen kuin se tuolloin oli. Nykyään suosin kaunokirjoitusta. Vaikka
enpä minä turhan usein enää käsin kirjoita. Päiväkirjakin on unohtunut, kun on
kaiken maailman blogit. Pitäisi varmaan korjata asia. Haluan muistaa ihmisen,
joka olen menneinä vuosina ollut. Ilman mitään ulkokultaisuutta. Juuri niin raa’an
todellisena kuin hän on ollut.
No jos totta puhutaan, niin en ole aivan varma siitä. Minun
täytyy myöntää, etten pidä lainkaan siitä mitä luen. Toiset näyttävät noilla
sivuilla julmimman puolensa. Sellaiset sanat kuin myötätunto tai samaistuminen
eivät taitaneet merkitä kellekään yhtään mitään. Koulu, koti, joka paikka yhtä
taistelutannerta. On vaikea uskoa, että tuollainen maailma on joskus ollut
olemassa.
Eniten minua ei kuitenkaan järkytä se. Eniten minua
kauhistuttaa itseni. En tunnistaa enää ihmistä, joka on aikanaan rustannut lauseet
sivuille. Saatoin ehkä olla koulukiusattu raukka, mutta mikään uhri minä en
missään nimessä ollut. Sivut löyhkäävät suurimmilta osin pelolta ja vihalta. ”En oikeastaan välitä enää kenestäkään.” ”Kohtelen
ihmisiä juuri niin kuin niitä kuuluu kohdella.”
Nuo ovat niitä ajatustapoja, joita nykyään kammoan kuin
ruttoa. Tunnistan yhä toisinaan joitain niiden kaikuja kylmissä osissa
sieluani, mutta olen vannonut, etten enää koskaan anna niiden kasvaa vanhaan
mittaansa. Minä häpeän niitä, häpeän itseäni niin paljon, että haluaisin vain
painua sykkyrään ja kadota. Haihtua ilmaan pienuudessani.
Samaan aikaan minusta kuitenkin tuntuu, etten minä
oikeastaan ole niitä edes kirjoittanut. Muistan tuon ihmisen, mutta se ei tunnu
minulta. Muistot näyttävät ennemminkin huonolta elokuvalta, päähenkilö
epämiellyttävältä ja mädältä. Ennen kaikkea vieraalta, toiselta.
Minä olen ylösalaisin. Tuntuu kuin vain jokin itseni kokeva
osa minusta olisi säilynyt samana. Sisältö on vaihtunut moneen kertaan. Se on jokseenkin
pelottavaa. Ymmärtää, etten oikeastaan ollut sellainen jatkumo kuin olen aina
ajatellut. Yhtenäinen palapeli. Minä niin tykkäisin ajatella, että olen sama
sisältä, ytimestäni, mutta luonut nahkani monesti. Mutta ei. Enhän minä edes
tiedä, mikä ytimeni on. Esiintyminen, itseilmaisu, rakkaat sanani ja ääneni,
ovatko ne mitään konkreettista? Eivätkö ne ole pelkkiä tapoja muotoilla
itsensä? Pelkkiä leluja, joilla hiekkalinna rakennetaan, mutta itse aines
katoaa tuulen mukana vieraille maille. Uutta tulee tilalle, mutta sen kohtalo
tulee olemaan täysin sama.
Minä olen päättänyt monia asioita, mutta kuinka totta ne
ovat enää huomenna? Toiset sanovat, että muutos on hyvästä, mutta minä pelkään sitä.
Pelkään muutosta itsessäni. Katoamista, kuolemista. Haihtumista tuleen.
Ehkä minä olenkin pelko. Se on ainut, joka tuntuu säilyvän
samana vuodesta toiseen.
Yleisin kuolinsyy
Minä voisin kirjoittaa
sinun nuoruudestasi, ehdotin. Niistä kaikista ihmisistä, joista hän aina
puhuu. Niin, että heistä jäisi jokin jälki. Niin, että voisin itse ymmärtää
paremmin.
Lapselle aikuiset ovat kaikkivoipia. Mielessä ei edes käy,
että jäljellä voisi olla sellaista haavoittuvuutta kuin itsessä asuu. Mutta
minä olen jo aikuinen ja huomannut, etten ole graniittia. Joiltain kohdin ehkä
pehmeämpi kuin koskaan.
Sen myötä olen hahmottanut jumalten kasvojen takana raivoavia
teinejä ja itkeviä lapsia. Epätäydellisiä ja rikkinäisiä sieluja. Mutta
tarvitsen yhä karttoja toisiin, myös löytääkseni kartan itseeni. Monet reitit
olen jo löytänyt, mutta minulla on tarve mennä pidemmälle ja syvemmälle. Löytää
polkuja läpi sukupolvien, jäljittää kaikkein pimeimmätkin metsäpolut.
Tänään meillä on jonkinlaista kehitysuskoa. Ennen uskottiin vieläkin
enemmän hiljaisuuden parantavaan voimaan. Unohtamiseen, huolien kurkusta alas
kaatamiseen. Eikä ainakaan kirjotettuun sanaan. Se nimittäin muuttui todeksi.
Eikä noita kipeitä asioita, lapsia ja teinejä haluttu tehdä todeksi. Ne
haluttiin niellä ja kadottaa. Olla se maski, jota epäonnistuneesti leikittiin.
Mutta minä en halua olla hiljaa. Minä haluan pestä minuun
painetut tahrat pois. Haluan painaa sen musteen tähän paperille, sylkeä itsestäni
pois. Mutta minä en näe niitä läikkiä, minä vain tunnen ne. Tarvitsen teitä näyttämään,
mihin kastaa kynäni. Sillä vain todelliset kivut voi korjata. Ne toiset vain jäytävät
sisällä ja lopulta tukkivat suonet.
