Hmm... Lafiannan persoona on tässä tekstissä aika erilainen kuin esimerkiksi tuossa Sisarrakkautta- novellissa. Ehkä annan sen itselleni anteeksi, kun olen kuitenkin vasta kehittelyvaiheessa. Te saatte tuomita, jos haluatte.
***
Aterimet kilisivät ja juopuneet nauroivat. Ruoan lämmin
tuoksu ympäröi itse kunkin ja kuohujuoma laseissa kupli kutsuvasti. Harkitsin ottavani
vielä yhden lasillisen. Tuskin se ketään tappaisi. Aviopuolisokin oli juonut jo
lukemattoman määrän, joten tuskin hänelläkään olisi asiaan valittamista. Sitä
paitsi Armelin tuuli oli poikkeuksellisen hyvä. Kaikki sujuisi varmasti oikein
mallikkaasti.
”Lafianna, kaulakorusi on aivan upea! En yleensä välitä
meripihkakoruista, mutta tuo sinun on kieltämättä hyvin houkuttelevan näköinen”,
rouva Jalila kehui.
”Suuret kiitokset, minäkin pidän teidän korustanne suuresti”,
vastasin hymyillen väkinäisesti.
Todellisuudessa rouva Jalilan vaaleanpunainen kivikasa oli minusta
täysin mauton, mutta muodon vuoksi sallin rouvalle kunnian kehuistani. Muutama
neiti pöydässä peitti tirskahduksen ja minun täytyi myöntää, että kommentti oli
myös tarkoitettu huvittamaan. Ei kai ollut pahasta nauraa hieman mokoman
typerystädin kustannuksella?
”Oletteko huomanneet minkä järkyttävän määrän kultaa ja
timantteja Ousseavirren valtiaan rakastajatar kantaa? Tiedättehän, se uusi
ilmestys pitkillä violetinsävyisillä hiuksilla ja pistävillä silmillä?” rouva
kiirehti juoruamaan. Kaikki tiesivät sen olevan yksi hänen
suosikkiharrastuksistaan, mutta kukaan ei pistänyt pahakseen. Toisinaan
ylimysakan puheista sai irti jotain hyödyllistäkin.
”Tiedän, kenestä puhut. Hänellä on tosiaan varsin paljon
arvokkaankin oloisia koruja. Ihmettelen, miten Ousseavirren Brennus kustantaa
hänelle sellaisia nyt, kun kasvu on ollut vähäistä. Jotkut hänen ihmisistään
jopa näkevät nälkää”, kuittasin.
”Huhutaankin, ettei Brennus olisi nuoren neidin ainut
ylhäinen rakastaja. Sanotaan, että myös Cadvalader Norremitore olisi langennut
hänen pauloihinsa.”
Yllättyneet henkäykset valtasivat salin ja kahdet kasvot
olivat jähmettyneet ilmeettömiksi. Toiset pelosta, toiset silkasta vihasta. Aviomieheni
oli iskenyt juomalasinsa pöytään hieman turhan lujaa, mutta kukaan minun
lisäkseni ei huomannut sitä.
Cadvalader Norremitore oli mies, johon olin ollut täysin
hullaantunut vielä jokin aika sitten. Olin pitänyt miestä suorastaan upeana, enkä
ollut osannut vastustaa kiusausta toisen tarjotessa minulle avaimia
makuukammariinsa. Aviomieheni ei hyväksynyt rakastajia, mutta olin luullut
pystyväni peittämään jälkeni. Olin väärässä. Armelilla oli tarkkailijoita,
jotka seurasivat minua, minne ikinä meninkin. Ei ollut kerjennyt kulua kuin
muutama päivä kiellettyä suhdetta ja Armel jo tiesi.
”Cadvalader Norremitore… Hän on kyllä todellinen
naistenmies. Säälin suuresti niitä miesraukkoja, joiden vaimot lankeavat
häneen. Harvalla ylhäisemmälläkään olisi viehätysvoimaa häntä vastaan”, totesi
puolestaan Clanae Dwynrea.
”Minä en pidä Norremitorea kovinkaan erikoisena. Mutta suonette
anteeksi, minusta tuntuu, että annoin Danalle väärät ohjeet leninkieni
järjestelemiseksi. Minun on siis poistuttava hetkeksi”, totesin ja pikkupirujen
riehuessa vatsassani riensin pois salista.
Olin varma, että antaisin ylen pöytäpuheiden vuoksi, sillä
tiesin, ettei keskustelu jäisi siihen. Saisin varmasti kuulla siitä vielä
Armelilta. Hän etsisi minut käsiinsä joko saman tien tai myöhemmin ja saisin
jälleen kuulla kunnian teostani. Tiesin sen jo etukäteen. Hän ei voinut antaa
anteeksi. Ei, vaikka en ollut tehnyt elettäkään toiseen mieheen koskeakseni
pitkiin aikoihin.
Saavuttuani omaan huoneeseeni lysähdin lattialle, sillä
voimani eivät riittäneet pitämään minua pystyssä. Pelkäsin sen taas alkavan
pian. Tiesin sen alkavan. Se oli ehkä vain sekunneista kiinni. Tai sitten
tunneista. Oli mahdoton sanoa, lähtisikö Armel perääni vai odottaisiko
vieraiden lähtöä. Toivoin suuresti, että hän pelkäisi puheita ja jäisi saliin,
mutta kekseliäänä miehenä puolisoni saattaisi kyllä kehitellä jonkinlaisen
selityksen äkilliselle lähdölleen.
Sydämeni tuntui räjähtävän paineen alla. Pelkäsin tosissani
menettäväni tajuntani, jos en saisi hallituksi itseäni. Paniikki hakkasi
päässäni hetki hetkeltä voimakkaampana ja olin varma, että pian se saisi
minusta todella vallan. Iskisi lattiaan, lävistäsi nauloillaan ja tyhjentäisi
keuhkot siinä samalla.
Ovi narahti enkä kyennyt katsomaan tulijaan. Silmäni olivat
täynnä pelkoa, enkä halunnut paljastaa sitä, sillä aistin ilmapiirin jäiseksi. Pelkoni
vain hyödynnettäisiin, sitä ruokittaisiin ja lopulta raiskattaisiin ivallisesti
nauraen. Mietin jo etukäteen, kuinka kestäisin sen. Jokainen minuutti tuntui
loputtomalta kidutukselta ja minä olin niin väsynyt. Tuntui helpommalta
vaihtoehdolta avata makuuhuoneen suuret ikkunat ja syöksyä alas tyhjyyteen kuin
kestää se helvetti.
”Varmasti nautit äskeisestä keskustelusta hyvin paljon”,
aviopuolisoni ääni totesi viileän rauhallisena oven naksahdettua jälleen
kiinni.
”Armel, sinä tiedät, etten nauttinut, sinä tiedät – ”
”Minä en tiedä mitään sinun suhteesi, Lafianna. Paitsi sen,
että sinä olet typerin ihminen, jonka olen koskaan tavannut.”
”Armel…”, kuiskasin nyyhkytys kurkussani. Sydämen tahti vain
yltyi.
”Sinun on turha selitellä, se ei korjaa mitään. Enkä minä
edes usko sinua. Tiedätkö, minä olen miettinyt, että sinä varmastikin
suunnittelit karata sen niljakkeen kanssa. Varmasti olisit nöyryyttänyt minua
hieman lisää, ellen olisi pistänyt sille pistettä.”
Olin hiljaa, sillä en tiennyt mitä sanoa. Hetkellinen huuma Cadvaladerista
oli kyllä ollut voimakas, mutten uskonut, että se olisi johtanut todella sille
tasolle, että olisin hyvästellyt Armelin lopullisesti ja lähtenyt toisen miehen
matkaan. Olisin kyllä itsekin ymmärtänyt todelliset tunteeni ennen sitä. Armelia
minä todella rakastin kaikkien ihastusteni ylitse.
”Sinä olet kyllä pahin lutka, johon olen törmännyt,
Lafianna. Yksi halpa huora. Tiedätkö, voisin ottaa eron sinusta lopullisesti. Sittenhän
saisit itsellesi sopivan yhteiskunnallisen aseman häpeän riivaamana. Se sopisi
sinulle loistavasti. Kukaan ei ainakaan yllättyisi tulevista tempuistasi.
Saisit tehdä kehollasi ihan mitä ikinä haluat.”
”Ei, Armel, sinä tiedät, etten halua sellaista. Sinä tiedät
miten pahoillani olen ja että jokainen päivä kadun tekoani. Jos vain voisin
perua sen, niin peruisin. Mutta en voi. Rakas, meidän täytyy keskittyä tulevaan,
meidän täytyy saada tuo asia päästäsi. Me voimme olla enemmän kuin nyt. Voimme
yhä olla kaikkien kaunein pari ja saada muut kadehtimaan meitä. Me kuulumme
yhteen, minä tiedän sen nyt”, itkin ja tunsin voimieni pian jättävän minut.
”Narttu. Luuletko sinä todella, että se menee enää niin? Minä
olin valmis antamaan sinulle kaiken. Mutta sinä petit minut. Sinun silmäsi ovat
nyt tahratut. Näen niissä enää sen lian, jonka se mies jätti jälkeensä. Sinä et
ole enää minun puhdas keijuni. Sinä olet langennut ja sinusta on tullut
pahimman luokan demoni.”
”Ei, ei – sinä et voi tarkoittaa tuota. S-sinä tiedät miten
minä sinua rakastan. Tiedät, miten kadun.”
Paine oli kasvanut liian suureksi ja jouduin puristamaan
päätäni käsilläni. Tuntui kuin se ei olisi muuten pysynyt koossa siinä
kamalassa tilanteessa. Ahdistus hakkasi sisälläni niin monenlaisin nuotein,
että tuntui, kuin olisin tukehtunut niihin. Tällaiset tilanteet, ne hirttivät
sydämeni ja suolestivat minut elävältä. Mieleni alkoi horjua ja raajani murtua.
Enää yksi sana ja se kaikki hajoaisi käsiini. En kestänyt enää. Kyyneleet
valuivat jo vuolaana ja käteni tärisivät kuin pahasti sairaalla. Pian se
tapahtuisi. Hajoaisin palasiksi siinä enkä enää korjaantuisi.
”Sinä olet arvoton. Sinussa ei ole mitään ja tiedät sen
itsekin”, Armel totesi kuin minkä tahansa arkisen asian, mutta antaen sanoille
sellaisen painon, että sisälläni raksahti jokin rikki.
”Minä en kestä, Armel, minä en jaksa. En jaksa enää p-puhua,
minuun sattuu. Sinä lupasit, että tämä olisi ohitse, ettei enää –”
”Ole hiljaa. Minä en jaksa kuunnella sinua”, Armel huusi ja
sai minut säpsähtämään.
Yritin epätoivoisesti nousta lähteäkseni, sillä tuntui,
etten enää kestänyt sitä riivausta. Tiesin, että se kaikki oli omaa syytäni, mutten
jaksanut taistella enää kipua vastaan. Halusin vajota ja ensimmäistä kertaa
elämässäni tahdoin todella piiloutua pois valokeilasta. Tämä näytelmä oli
mennyt liian pitkälle ja halusin jo vaihtaa näyttämöä. Kadonneet voimani
kuitenkin pysäyttivät minut heti alkuunsa.
”Mihin sinä luulet meneväsi?” Armel ärähti saaden minut
jälleen säpsähtämään.
”Minä – minä en tiedä. Minä haluan pois, Armel, minä haluan
kadota. En jaksa enää”, sain sanotuksi, vaikkakin hyvin vaivalloisesti.
”Taas se alkaa. Sinä et voi aina paeta tekojesi seurauksia. Kyllä
sinä vaan keikistelet muille miehille minkä kerkeät ja menit pidemmällekin,
mutta kun sinun täytyisi vastata tekemisistäsi, haluat kadota. Sinä olet
säälittävä.”
Tunteet kasvoivat jälleen uusiin ulottuvuuksiin, enkä enää
hallinnut itseäni. Takaraivossani hakkasi vain ajatus: pois pois pois, millä
tavalla vain, kunhan saisin unohtaa. Halusin vapaaksi näistä tunnekahleista,
irti kasaantuvasta syyllisyydestä.
Hetkellinen hulluus koitti ja löysin itseni avoimelta
ikkunalta. Pudotusta alas oli sen verran, ettei hyppääminen olisi sattunut.
Vaikka samapa tuo, kunhan se toinen kipu lakkaisi jyskyttämästä rinnassani. Kamalin
ahdistus ja suurin vitsaus, jonkalaista en ollut aikaisemmin edes kuvitellut
voivan olla mahdollista tuntea.
Viileä ilma selvensi ajatuksiani hieman ja vielä hetken
päästä ymmärsin yhä seisovani siinä, askeleen päässä lopusta. Armel istui
hiljaisen tyynesti paikallaan tarkkaillen minua julman pistävällä katseellaan. Sillä
katseella, jota en tuntenut omakseni. Se oli jotain muuta kuin minun mieheni
katse. Se oli se, joka kertoi välinpitämättömyydestä ja julmuudesta. Se oli se,
joka antaisi minun hypätä.
”Minä en enää lähde mukaan noihin temppuihisi. Et sinä
hyppää, me tiedämme sen molemmat. Saatat roikkua siinä tunnin tai pari
jahkaillen, ottaisitko sen askeleen vai et, muttet kumminkaan ota. Sinä haluat
päästä takaisin huoraamaan, et sinä vielä halua kuolla.”
”Armel ei – minä olen niin loppu, minä minä… En minä voi
tehdä sitä”, huudahdin purskahtaen itkuun.
Rohkeuteni loppui kesken. Se ei
ollut tarpeeksi vahva viimeisen askelen ottamiseen ja siksi tunsinkin
hävinneeni pelin. Jäin kitumaan siihen helvettiin vielä ainakin seuraavaan
kertaan asti. Ehkä silloin uskaltaisin heittäytyä tuntemattomaan ja löytää
ulospääsytieni. Toistaiseksi minussa oli vielä liikaa turhaa toivoa jäljellä.
”Oliko tuossa mitään järkeä taaskaan?” Armel huokaisi
kyllästyneenä.
”Ei ollut, minä tiedän sen”, vastasin luovuttaneena. Armelille
olisi turha yrittääkään selittää. Etenkään silloin, kun hän oli tuossa tilassa.
”Tiedätkö, voisin tapattaa sen rakastajasi. Oikeastaan
voisin surmata hänet itse, se tuntuisi paljon paremmalle. Ensin tosin
kiduttaisin häntä vuosien ajan. Leikkaisin siitä elukasta joka päivä pienen
palan irti ja syöttäisin sille itselleen, että se pysyisi hengissä. Mikä
autuuden tunne siitä seuraisikaan!” puoliso selitti mania katseessaan.
”Armel, minua oksettaa, ole kiltti –”
”Ai sinua oksettaa? Mitä, onko se iljetys sinulle yhä niin
rakas?”
”Minä vain – sinä kuvailet niin tarkasti, että alan voida
pahoin”, huokaisin voipuneena. Tunsin, että pian nukahtaisin siihen paikkaan.
En tuntunut olevan enää yhtään samassa maailmassa keskustelukumppanini kanssa
vaan uupumuksen johdosta livuin yhä kauemmaksi makuuhuoneestamme. Hulluus oli
kuluttanut minut loppuun.
”Mutta sen jälkeen, kun olisin Norremitoren surmannut, minun
olisi lähdettävä itsekin. En ansaitsisi enää elää tuollaisen hirmuteon jälkeen.”
”Ei, Armel, älä –!”
”Hiljaa! Minä puhun nyt.”
Järkytys oli saanut minusta vallan. Olin aina tiennyt, että
mielessään Armel suunnitteli vaikka minkälaisia kivuliaita tapoja surmata
Norremitore, mutta näin pitkälle en ajatellut hänen menneen ajatuksissaan. Vaikutti
siltä kuin hän olisi vakavasti harkinnut jokaista ajatusta. Sen näki hänen
katseestaankin. Silmät eivät leiskuneet kuin tunnekuohun vallassa olevalla,
vaan ne kuvastivat pelkästään tyyntä päättäväisyyttä.
”Miltä se sinusta tuntuisi? Se, että olisit aiheuttanut
kahden ihmisen kuoleman? Varmasti oikein mahtavalta. Tavallaanhan se olisi
sinulle suuren luokan tunnustus. Ajattele, kaksi ihmistä kuolisi sinun takiasi.
Eikö se tekisi sinusta erittäin merkittävän henkilön?”
Lysähdin maahan, enkä tuntenut enää mitään. Mieleni oli
täysin tyhjä ja tunsin oloni kuin kuolleeksi. Vastausta en koskaan saanut
aikaiseksi, sillä olin jo jossain aivan muualla, toisissa elämissäni, joihin
Armel ei koskaan pääsisi sanoillaan.
Hän taisi tietää sen sillä sanaakaan sanomatta nousi ylös
nojatuolistaan ja käveli ylitseni, ulos ovesta välittämättä lainkaan sen
hetkisestä kunnostani.
***
Myöhemmin yöllä heräsin sängystäni, jonne joku
palvelustytöistä oli minut oletettavasti kantanut. Paniikki oli laskenut, mutta
tyhjyys oli jäänyt jyskyttämään päähäni ja mietin, kuinka monta päivää vielä
kestäisin.
Kauhukseni kuulin ovelta jälleen tutut askelet. Armel oli
tulossa nukkumaan. Tunsin tärinän taas valtaavan kehoni ja ajatukseni
karkasivat väkisinkin tarpeeseen poistua huoneesta. Olin varma, etten enää
kestäisi toista samanlaista keskustelua. Tällä kertaa minä todella hyppäisin.
”Lafianna rakas, oletko sinä siellä?” kuiskasi
myötätuntoinen ääni.
”A-Armel? Olenhan minä, tosin ajattelin nukkua, mikäli et
pistä pahaksesi”, selitin pelästyneenä.
Ovi avautui ja mieheni astui sisään olemus varsin
lysähtäneenä. Hän vaikutti täysin eri ihmiseltä kuin silloin, kun viimeksi näin
hänet. Kaikki välinpitämättömyys ja viileys oli karissut olemuksesta ja tilalle
oli vaihtunut uupunut masentuneisuus. Tuo olento voitti säälini ja
myötätuntoni. Se oli kuin raunio siitä miehestä, johon olin joskus rakastunut. Kaikkea
muuta kuin se toinen, joka oli äsken viettänyt hirvittävän hetken seurassani.
”Minä – minä rakastan sinua ja olen niin pahoillani. Olin
sinulle kammottava. Minä ymmärrän hyvin, jos et halua minua enää samaan sänkyyn
kanssasi, jos haluat muuttaa tämän suhteen vain nimelliseksi. Minä olen niin
pahoillani, enkä ymmärrä kuin saatoin jälleen olla niin julma sinua kohtaan.”
”Tule tänne rakas”, kuiskasin toisaalta loputtoman
surullisena, toisaalta suuren onnen vallassa siitä, että olin saanut mieheni
edes jossain määrin takaisin.
”Kuinka minä voin hyvittää tämän sinulle? Minun on pakko
saada tehdä jotain.”
”Ei sinun tarvitse tehdä mitään. Minä annan anteeksi.”
Kuten aina ennenkin,
kuiskasi julma ääni alitajunnan pohjalta.
”Lafianna, minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua, Armel”, kuiskasin ja vedin miehen
vasten itseäni.
Ulkopuolinen olisi sanonut yön olleen täynnä rakkautta ja
anteeksiantoa, mutta se jokin sisälläni raksahtanut ei enää asettunut
paikoilleen. Sitä eivät parantaneet hellimmätkään suudelmat tai kosketukset.
Luodinreikä oli jäänyt keskelle rintaa ja siitä tuuli ikävästi lävitse, vaikka teeskentelin ruusuista avioelämää puristaen viimeisetkin riippeet itsestäni yrittämiseen. Kuinka kauan
voin elää reikä sydämessä, mietin yhä tänä päivänäkin. Kuinka kauan kestää ennen kuin menehdyn
verenhukkaan vai odottaa huomisessa päivässä kenties siisti, kivuton kuolema?
