Satumetsän porteilla

Hiljainen minuutti

Pelon sakset leikkaavat poikki estoja
Milloin ylitin rajani kultaisen
Sen jolla luokiteltiin toisaalta normaali
mutta silti
kaikkea muuta

Herra, auta, pelasta
Suojele minua maailmalta
ja hän
hylkääkö ehkä
miten vain
Tämä on alku
tavalla
tai sitten toisella

Menneisyyden haamut

Ylimielinen seireeni
se nauraa sisällä minuuteni
”Mitäs minä sanoin?” laulaa huora
kuin olisin meistä se heikompi
vaikka hän
seireeni
on se oikullisempi

Virtapiirejä

Tuhannet kasvot odottavat
kiljuvat
itkevät
liekkihurmiota
Energiako ei kierrä?
Rouva Lehtori
olette väärässä
Tänään
Täällä
Sama energia
Kyllä
Se kiertää

Viestinviejä

Korpimetsät
kinokset
ja jäähaltijat piiloissaan
- kauneutta parhaimmillaan

Niiden ohitse kiidän
kanssa ratsuni mustavalkoisen
ja peikot luolissaan
ne kääntyvät katsomaan
kun herätän prinssin
lumikuninkaan pojan
”Jo aika tullut on
jakaa lumialmut
tuoda valkeus
että olisi jouluilomme
kuin paratiisin ensimmäinen päivä.”
Ja poika lähtee
minä hymyilen
mutta paikoilleni pysähdyn
sillä enhän minä ole suurmies
en kuningas
en sankari
vain kirjuri
joka loi sen kaiken

Olematon horisontti

Aavelaivat tyrskyissä
etsivät olematonta satamaa
Kadotetut sielut vankilassa
- ne itkevät katkeruuttaan
kun seilataan ja seilataan
poljetaan paikallaan
eikä satamaa
ei rantaa
näy tänään – ei milloinkaan

Älä päästä irti

Lapset
varokaa satumetsää
se illan tullen synkäksi muuttuu
aurinko laskee ja varjot saapuu
ja ilkeät henget – ne aikoja eläneet
teidät tavoittavat
kuvitelmanne katouttavat
ja aikuiseksi kasvattavat

Kuningattaren vuosi

Kuoleva lumikuningatar
hän jäistä ksylofonia soittelee
loppunsa säveliä maailmalle tarjoilee
kun kevät jo sarastaa
umpijää sulaa taas

Vain tyttäret puoliksi inhimilliset
kesäöiden viileys pelastaa
kunnes jälleen saapuu routa
kastaen yhden lapsista
kuningattareksi talven satumaisen
mutta vain hetkeksi aikaa
sillä jäisenä ei kukaan elä kauaa

Alitajunnasta

Kryptani porttia vartioi
yksinäinen aavetytär
istuu aidalla
itkien jäisiä kyyneliä (ikuisesti vain)
sillä koskaan ei hän minua jätä
vaikkei ole aikoihin ollut olemassa
kuin kalpeana muistona
valokuvien kasvona

Äläkä koskaan pysähdy

Juostessani peikkoja karkuun
on sydämeni rasituskoomassa
Puikkelehdin ja piilottelen
mutta pirut pysyvät kannoilla
Huudan, itken ja anelen
mutten toivokaan armoa
kolkkoa naurua vastauksena vain
suo takaa-ajajain
ja kai ikuisesti
on perässä ajatuksissain

Kaavassa

Illuusiot säikyttelevät
luonnonlaeille ivallisesti elehtivät
Irvistelevät kauhistuneille katsojille
tarjoavat valhetta kadotetuille


Merkitty

Jäätynyt sokeri huulilla ihmisen
talven vampyyri jätti jälkensä
paitsi ruumiissa
myös hengessä polttelee
vallan uusi halu
jäinen polte
vaarallinen mieliteko
sillä ne viheliäiset olennot
antavat kuin lahjaksi kaipuun
joka ohjaa luokse lumoavan
kauniista kauneimman
kuoleman

Lasten kauhuelokuvia

Tämä teksti syntyi hyvin hajanaisista ajatuksista rankentuen pikkuhiljaa tarinaksi. Innoitukseni sain Nighwishin Poet and the Pendulumista ja Song of Myselfista. Teksti ei perustu kumpaankaan kipaleeseen, mutta tunnelma toimi vaikuttajana.
Jos jotakuta huvittaa kopioida teksti omaan käyttöön niin senkus, mutta omanaan ei saa esittäää.

***


Tähän varmaankin sijoittaisin alkutekstini. Onhan jokainen pieni tarinakin kuin elokuva. Ainakin minulle, taiteilijalle kynän päässä. Ja minähän siitä päätän, eikö niin? Omasta tarinastani, omasta elokuvastani, jonka ensi-illan sallin nyt koko maailmalle. Mutta varoitan sinua, tämä ei ole filmi, jota katsoessa voi rentoutua ja heittää huolensa taka-alalle. Totuus on, että tämän tarinan alkutekstit ovat valitettavasti kovin surulliset:

Kaikki alkoi pienistä keijukaisista nuoruuden porteilla. Ne kuiskivat päähenkilölle ilkeitä lauseita, lumosointuja korville. Kertoivat kierrellen hänen olevan arvoton hylkiö, rumilus ja hyödytön yksilö. Ylimielinen ja itseriittoinen… ja mitä vielä. Kamalia sanaleikkejä. He täyttivät tyttöraukan sisimmän kaikenlaisella kiusallisella ongelmajätteellä, jonka paljastaminen olisi ollut vähintäänkin häpeällistä tai pahempaakin. Tiedättehän varmasti mitä kauhuelokuvissa tehdään niille jotka puhuvat liikaa?

Mutta nyt uskoisin jo olevan väliajan vuoro:

Noina päivinä pieni tyttönen loi unelmansa, jossa kaikki oli toisin. Siellä hän oli vailla huolia varjoista ympärillään ja sydämessään. Ilman raskasta taakkaa kannettavanaan. Ja niin hän lenteli vapaana kahleista, täysin painottomana täydellisyyden yläpuolella kohoten korkeuksiin. Tavoittamattomiin.

Outouksista oudoin ja kiehtovin oli, että paratiisissa pahuuskin hyväili häntä tehden näyttämötaiteesta aina vain kauniimpaa. Se oli ase, jolla tyttö tähtäsi viholaiskasvoihin, omiin alistettuihin orjiinsa. Heihin, jotka toisessa maailmassa kehtasivat nimittää häntä niillä kauhistuttavilla hirviösanoilla. Mutta vihdoinkin, taiteilijan pään sisällä, he olivat alistettuina, valmiina kohtamaan loppunsa maailman kuningattaren edessä. Eikä pikkuisilla keijuraukoilla ollut ketään turvanaan, sillä tuolla oikeudenkäynnillä ei ollut katsojia. Oli vain päähenkilö, syytetty ja ikuisuuden syytäjä kera pienen lapsosen runojen, jotka kuiskailivat ilmassa kuolemantuomiota. Kertasivat menneisyyden nuotteja saaden paholaiset kerrankin katumaan syntejään. Ah, voi sitä ylemmyydentunnetta!

Se oli varmaankin loppuhuipennus. Onko seuraavaksi vuorossa onnellinen päätös tarinalle?

Kun kaikki kuoleman keijukaissotilaat oli tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan, päähenkilömme sai huokaista helpotuksesta ja astua takaisin paratiisin viattomammalle puolelle. Keskelle villeinä virtaavia puroja ja violetteja niittyjä. Sinne nurmelle hän jäi makaamaan, lepäämään, kunnes haavansa olivat parantuneet ja sen jälkeen, vihdoinkin, pääsi huippukohtaan, mielikuvituksen vuoristorataan ja leikittelemään kuvitelmalla. Heittelemään sitä suuntaan ja toiseen toteuttaakseen mahdottomia visioita. Kiusattu saattoi vihdoinkin olla vapaa ja turvassa. Ja niin kului pitkä, pitkä aika, kunnes hän ymmärsi haluavansa jotain enemmän. Nimittäin se, miksi lapsi vannonut syntyneensä: suuri legenda, oikea taitelija, jotta voisi paistatella ihailussa ja kumarrella suurelle yleisölle. Sulautua yhdeksi musiikin kanssa ja muuttua jumalolennoksi.

Joudun esittämään vilpittömät pahoitteluni, sillä olen hukannut viimeisen kohtauksen. Kertokaa minulle, kuinka nyt autan Liisan pois Ihmemaasta?

Epätoivoista katkeruutta

Käännä selkä

Vahvat sielut kaatuvat heikkojen edessä
Ne huutavat voimaansa armon nälässä
kun kylmyys on peittänyt maan
eikä kuori enää kannakaan

Vihatut sielut kantavat tunnetta makeiskoreissa
Liinan alla salaisuuksissa karmivissa
asuu katkeruuden kukkia
Pieniä mahdottomuuksia
ja tänään teurastaa hän
jolla on tuhansia nimiä

Aamut aurinkoiset

Silmien auetessa
ajatukset eivät tuo voimaa
mustaksi maalatut taulut
peittävät tarinaa

Anonyymit kasvot
peilistä tuijottavat
Tuo tyttö
jonka kummat piirteet kauhistuttavat
Sängyn laidalla keikkuu
hiustuppoa pyöritellen ilkkuu
”Raukka sinä tiput
ikuisiksi ajoiksi maahan juutut
sillä jalat sulavat kuumuudessa
laavaksi muuttuvat ikuisuudessa”

Näin korvaani kuiskataan aamusta toiseen
kun astun jälleen hautaani koiseen
jonka ruusut ovat perhoset syöneet

Peilaanko sinua vai itseäni?

Selin kuolemaan
Annan ajatuksieni valloittaa
pienimmänkin nurkkauksen avaruudessa
Koskettaa
ja hoivata piikkejä minussa

Niitä ilkeitä kohtia
jotka pahuuksissaan
syövät palasia vahvuudestaan

Hulluuden käsikirja

Sumun tanssiessa järven pinnalla
Tunnen omani mieleni syvyyksissä
Haluanko poistaa epäselvyyden
Vai jatkaisinko kaavoista hölmöyden
On vaikeaa tulkita hajanaisuutta ihmisen
Mutta seison yhä tässä

häneen leimautuen

?

Uiminen omassa tietämättömyydessä
on myrkkyä ihanteilleni
Miksi ryven heikkouden meressä
juoksuhiekalla terästetyssä säälittävyydessä

Turhaanko itken kohtaloani
Onko se jo olemattomiin kadonnut
Vai tielläkö toisella piileksii onneni
Vääriin uriin kajonnut

Mitä käykään turvallisuudentunteelle uppoavassa laivassa?

Kärsinkö koetustasi
vai oletko minut hyljännyt
Ohjaatko tielle epämieluisalle
rangaistuksena häilyväiselle palvelijalle

Tässä maailmassa
on uskoni heikko
Naurunalainen
Kyseenalaiseksi asetettu
Mutta tiedäthän sinä
mitä ajattelen
pienessä mielessäni pyörittelen
En syistä noista sinua pettäisi
Elämäni ovesta ulos heittäisi
Pelkään kyseenalaistaa
mutta perheväkivalta on väärin
Miksi siis pienelle lapsellesi
kostat pahuuden maailmasi

Näkinkenkiä ranta-aallokosta

Jätä jäljelle

Turhaa traagisuutta
Mielen suttuisuutta
Pieniä synkkiä paratiiseja
Tummasydämisiä kurtisaaneja
Kaikissa hieman pahuutta
Hitunen jäistä kuolevaisuutta
Älä pelaa
älä pelaa
Et voi koskaan voittaa

Herra on hyvä ja korjaa likapyykkinsä itse

Tunnustukset ovat yliarvostettuja
Palamaan pakotettuja
Minun vaikeuteni
Tuhannet pienet mielikuvitusmaailmani
Minkä niistä valitsisin
syntisäkkiini piilottaisin
Kuolonkankeus osana persoonaa
ja maailma kumartaa Saatanaa
Sinäkö se olet
vai noutajani vain

Sadepäivä

Kyynelkeijuja ikkunalaudoilla
takana lasin sadepinnoilla
Niitä hyväilen sormilla kohmeisilla
sanoilla lausumattomilla

Todellisuudessani näen melankoliaprinsessoja
linnojen torneihin vangittuja kaksoissiskoja
Mutta tänään on oma vankilani kaukaisin
jonkun toisen maailma tavoittamattomin

Eskapismin alkeet

Minun koreografiani on mahdoton oppia
Kieleni vaikeasti ymmärrettävää sorttia
Toisinaan en ymmärrä itsekään
kun en mukana enää leikikään
Mitä ajan takaa tällä kaikella
Unikuvilla toteutumattomilla
Mutta yksi asia on varmista varmin
On elämäni hatarin
Ilman irrottamista se hajoaa
Avaruuteen katoaa

Siipirikko

Ilkeä ruoste rinnassa saastuttaa maailmaa
Ympäriltään kaiken kaikkoamaan saa
Kontrolli on kadonnut taakse tuhannen taivaan
Sinne, jossa opin riittämättömyyden tuntemaan
Sinun maailmasi keskellä miljoonien turhuuksien
Henkeeni koskee – se ei kestä läpi hyödyttömien tuskien
ja barbeista kasvoi
täydellisiä itsemurhapommittajia

Ihmisen poika

HP-fanfictionia jälleen.

***

Sinun aikasi, kuiskivat varjot ympärilläni. Tänään, lapsi, kun Luoja on kuollut. Tänään, kun kaikki toivo on mennyt, ne itkivät. Rauniot, jotka kieriskelivät maassa suudellen likaisenvalkoisen kaapuni helmoja. Vaikersivat ylistyssanoja vertavuotavilta huuliltaan ja kumartelivat huumassaan uuden Mestarin – minun – ylistyksekseni.

”Kuulkaa, ystäväni, tänään meille koittaa uusi aamu! Pimeyden lordi on jättänyt jälkeensä seuraajan, yli-ihmisen, jolta on poistettu kuolevaisen miehen heikkous! Luulimme toivomme menneen, mutta nyt se on palautettu takaisin sydämiimme. Suuri Mestarimme on ojentanut rajan takaa käden auttaakseen meitä ja jatkaakseen taistelua oikeuden puolesta. Nouskaamme jälleen! Nostakaamme lippumme ja korjatkaamme luumme uuteen sotaan, jonka jonakin päivänä viemme suoraan vihollistemme kotioville ja vuodatamme veren jokaisesta tielle asettuvasta!”

Toverien joukko hurrasi vaivalloisesti uuden, juuri saapuneen varjon sanoille. Tuoko oli se lähettiläs, jonka Isä sanoi jonakin päivänä hakevan minua jos sille tulisi tarvetta? Hänkö oli tullut ilmoittamaan, että oli minun aikani herätä unesta ja ottaa vastaan Isäni perintö. Mestari oli siis ollut liian heikko vaikka hän vakuutteli olevansa väkevistä väkevin. Hän oli sittenkin ollut erehtyväinen. Niin sen täytyi olla. Miehen tehtävä ei sittenkään ollut ollut hallita, vaan valmistaa tie yliluonnollisen väkevää seuraajaansa varten. Hän kaikessa viisaudessaan luuli minua vain hyvin epätodennäköiseksi kostosuunnitelmaksi, mutta tulisin olemaan paljon enemmän. Näyttäisin sen hänelle ja kaikille, vihollisille ja liittolaisille.

Uskollisuuttaan osoittaakseen eräs palvelija riensi ojentamaan minulle sauvaa, jonka Isäni oli minulle teettänyt vielä eläessään. Vihdoinkin. Nyt minulla olisi mahdollisuus luoda valtakuntani käyttämällä kaikkea sitä voimaa, jonka Luoja oli minulle luovuttanut. Rajattomia mahdollisuuksia risteili mielessäni, kymmeniä keinoja luoda täydellinen yhteisö valioyksilöistä. Niitä eivät olleet tuollaiset varjot vaan ne saisivat kuolla, kun aika koittaisi. Toistaiseksi minun oli kuitenkin pidettävä niistä kiinni, sillä näin alkuun muita palvojia ei ollut.

”Minä johdan teitä, ystäväni, rakkaimmat tukijani ja rakennan teille unelmien yhteiskunnan. Jokainen vihollisemme saatetaan vielä tilille teoistaan, hyvän Isän kohtalo kostetaan ja kuraveri vuodatetaan heidän oman ministeriönsä portaille. Uusi aikakausi alkaa tänä yönä!”

Suosionosoitukset ottivat jälleen huoneen valtaansa ja jokainen varjo riemuitsi. Myös minun huulilleni nousi hymynkare, joka tosin johtui vain mokomien olentojen tyhmyydestä. Säälittävyydet uskoivat jokaisen sanan, jonka heille syötin. Luulivat pääsevän osaksi valittujen yhteiskuntaani ja jopa voivan kurottaa saastaiset kätensä valtani aarteeseen. Sisälläni Mestari nauroi heille. Nauroi tuttua naurua, joka sekoittui omaani. Kyllä Isä, he ovat niin typeriä, nämä sokeat seuraajasi, mutta heistä on minulle kieltämättä hyötyä. Niinpä minun täytyy sinua jälleen uudesta lahjasta, sillä olet tehnyt hyväkseni enemmän kuin koskaan saatoin toivoakaan.

”Nyt, rakkaat seuraajani, minä pyydän teiltä yhtä asiaa. Olette joutuneet vasta äskettäin antamaan itsestänne kaikkenne Isäni rinnalla, mutta teidän täytyisi olla vielä hetki vahvoja. Muuten emme voi selvitä sodasta vihollistamme vastaan koskaan. Kaivakaa itsestänne viimeiset voiman rahtuset, tiedän että pystytte siihen!

Joukon seasta ei erottunut yksittäisiä äännähdyksiä, vaan pelkästään tasaista muminaa. Nuo olivat kuvottavia olentoja. Nöyristely, sokea palvonta ja heikkous paistoivat mailien päähän mokomista kurjimuksista ja niiden olemuksesta saattoi nähdä, ettei niitä ollut tarkoitettu kuin palvelemaan Herraansa. Muuhun säälittävyyksistä tuskin oli. Vain muiden tottelemiseen ja palvontaan.

”Sinä siellä, tulisitko tänne?” kutsuin hieman turhankin hunajainen sävy äänessäni erästä nuorukaista takimmaisista palvelijoistani.
”M-minäkö?” nuori, riutunut poika änkytti uskomatta selvästikään korviaan, kun uusi Mestari puhutteli häntä.
”Sinä juuri, ystäväiseni, tähän minun viereeni”, kehotin jo lievästi hermostuneena. En pitänyt turhasta ajan haaskauksesta. Oli niin tyypillistä pojan kaltaiselle typerykselle kysyä itsestään selvää asiaa.

Nuorukainen asteli luokseni selvästikin peloissaan. Hänen kasvonsa olivat valahtaneet entistäkin kalpeammiksi ja muutama hiekansävyinen hiustuppo oli liimaantunut hikiseen otsaan. Minua oksetti moinen heikkous, mutta suuttumukseni leimahti vasta pojan alkaessa tärisemään mittailevan katseeni alla.

Koko ränsistynyt varjojen joukko kuohahti, kun sivalsin kirouksellani pojan olkavarteen syvän loven, joka sai tämän parkaisemaan kivusta. Kehoni lävitse kulkeutui jälleen sanoinkuvaamaton inho. Mokoma mesoaminen kuului pohjasakalle, henkilöille, joilla ei ollut ylpeyttä eikä kykyä kestää kipu kuin kuului. Minun soturieni oli oltava voittamattomia ja rohkeita, ei säälittäviä itkeviä saastoja.

Sivalsin jälleen sauvallani saaden pojan anelemaan lopettamista. Hän ei muka ymmärtänyt mistä oli kyse ja hoki vain kuunnelleensa minua mitä suurimmalla innolla. Nuorukainen väitti haluavansa toteuttaa tahtoani ja tehdä kaikkensa ideologian eteen. Minä en uskonut moista hölynpölyä. Jos poika olisi halunnut osoittaa kykeneväisyytensä, hän ei huutaisi katkerasti viiltäessäni vaan keskittyisi selviytymiseen. Tällöin nuorukainen osoittaisi olevansa ideologian arvoinen ja kunnioittavansa Mestarinsa tahtoa.

”Ole, kiltti, Herra, säästä minut! Minä voin tehdä paljon hyväksesi, teen mitä tahansa!” hätääntynyt nuorukainen huusi häntä ympyröivän verilammikon yhä kasvaessa.

En kiinnittänyt huomiota sanoihin, sillä ne eivät olleet merkittäviä. Vain nuorukaisen teot määräsivät hänen tuomionsa ja niitä olivat muun muassa heikkouden osoittaminen. Sellaista en voinut hyväksyä omilta joukoiltani ja se täytyi tehdä kaikkien edessä selväksi. Luonnevikaiset oli lopetettava ja tehtävä jostakin varoittava esimerkki. Alaisieni täytyisi ymmärtää minun olevan tosissani.

Kirous leikkasi yhä uusia viiltoja pojan lihakerroksiin eikä hän pian enää kyennyt nousemaan paikaltaan. Sokkitila, väsymys ja pelko saivat hänet vain itkemään säälittävänä myttynä paikallaan samalla, kun punainen elämänneste valui hiljalleen lattialle.

Varjot näyttivät olevan järkyttyneitä nähdessään toverinsa kieriskelevän veressään kuoleman kielissä. Muut tuntuivat kuitenkin olevan sen verran älykkäitä, etteivät he menneet kirouksen ja pojan väliin. Olin tyytyväinen huomatessani, miten kukaan ei edes yrittänyt kääntää selkäänsä minulle. Alun tukiverkosto tuntui siis olevan täysin kunnossa. Sen avulla voisin kerätä seuraajia ja voimistaa kuihtunutta ruumistani. Sen siivin voisin saada alkuun vallankumoukseni.

”Näitte juuri mitä tapahtuu yhteisömme heikolle. Tuolle nuorukaiselle kävi kuten villissäkin luonnossa heikoille. Älkää erehtykö luulemaan, ettei luonnonvalinta päde teihin vain siksi, että olette pienellä määrällä sivistystä varustettuja. Noin käy jokaiselle, joka ei kestä painetta. Meillä ei ole varaa pitää rasitteita joukossamme”, kuulutin yhä järkyttyneelle joukolleni, joka oli yhä täysin mykkä. Täysin reaktioita vailla he eivät kuitenkaan olleet, sillä varjot tukeutuivat toisiinsa sanattomasti pienillä fyysisillä eleillä ja hikoilivat. Voi kuinka he hikoilivatkaan ja kuinka oksettavaa se olikaan. Varsin inhottava osoitus inhimillisyydestä, jota vihasin. En tietenkään mitenkään voinut olla hiljaa sellaisen heikkouden edessä. Minun oli pakko puhua, etten menettäisi kaikkea toivoani uuden valtakunnan suhteen. Jos antaisin palvelijoideni rypeä surkeudessaan niin en koskaan pääsisi rakentamaan tulevaisuutta.

”Oppikaa jättämään heikkoutenne taakse tai ette selviä. Vaihtoehtonne ovat yksinkertaiset: voittaminen tai kuolema. Teidät voidaan joko suolestaa, sisälmyksenne kaivaa ulos ruumiistanne ja sydän seivästää tai sitten voitte selvitä. Älkää olettako, että on minkäänlaista keskitietä, sillä silloin te epäonnistutte. Keskittäkää kaikki voimavaranne minun palvelemiseeni ja teidät palkitaan vielä ruhtinaallisesti, sillä muita Jumalia teillä hylätyillä ei ole. Ette voi enää loikata toiselle puolelle, kun olette jo pahasti sotasyyllisiä. Liittykää siis minuun ja kasvakaa vahvoiksi. Jatkakaa Isän tiellä olkaa kanssani, kun opastan teidät unelmaanne. Minä olen Häntä ja minä olen teitä. Ruumiini on omanne kaltainen, henkeni on Isän. Antakaa minun kastaa teidät oikean tien palvelijoiksi, sillä minä olen Ihmisen poika.”

Hirviö

Minulle on iskenyt joku Harry Potter- fanficion kausi päälle. Tässä siis jälleen yksi kyseiseen fandomiin liittyvä teksti. Ficci ei sinänsä ole kauhua, mutta sijoitin tämän nyt siihen genreen, kun jotakin kauhun piirteitä tässä kuitenkin on havaittavissa. Esimerkiksi se, että päähenkilö on mieleltään täysin sairas. Lisäksi Druellan ajatuksista voi poimia erään kauhistuttavan oivalluksen, jos ymmärtää tutkailla tekstiä tarkkaan. Se on käsittääkseni aika vaikeasti ymmärrettävissä, mutta on kuitenkin. Olen suunnitellut tekeväni tähän toisenkin osan, jossa tuo oivallus on keskeisessä asemassa.

***

Räps, räps, räps, kuvasarjat hyökkäsivät Druella Mustan mieleen: Cygnus ikinuoren Violetta Malfoyn vierellä, Cygnus nuoren neiti Yaxleyn vierellä, Cygnus lukuisten naisten ympäröimänä. Kymmenien nuorempien naisten, joiden persikkaihot olivat myrkkyä Druellan verkkokalvoille. Hän oli jo muutamia vuosia sitten ohittanut tuon vaiheen ja nyt kasvoilla irvisteli jo jokunen ryppy. Ne pystyi peittämään meikillä lähes näkymättömiin, mutta nainen tiesi, ettei olisi enää montaa vuotta kun ne näyttäytyisivät muillekin. Silloin hän olisi virallisesti aikansa elänyt rumilus.

Cygnus oli myös huomannut hänen ikääntymisensä. Yhteisiä öitä ei enää juuri vietetty. Toki aviomies makasi vaimonsa vierellä, ei hän ollut nukkumapaikkaansa vaihtanut, muttei koskenut enää sormellakaan naiseen. Niinpä seksielämä oli kuihtunut olemattomaksi entiseen loistoon verrattuna. Druella oli varma, että se johtui hänen ulkonäöstään. Cygnus oli aistinut hänen vanhettumisensa, vaikka vaimo peitti kasvonsa meikillä yöksi jopa perinpohjaisemmin kuin päiväksi. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja naisen olo oli toivoton. Hän ei voinut tehdä hiljalleen kauniista karmaiseviksi muuttuville kasvoilleen mitään. Cygnus katsoi häntä kaikesta työstä huolimatta inhon ilme kasvoillaan. Ei ollut seerumia, joka olisi pysäyttänyt vanhenemisen ja korjannut jo syntyneet vauriot. Druella ei voinut tehdä miehensä kasvavalle inholle muuta kuin lisätä peiteainetta kasvoilleen. Se teki hänestä ehkä hieman elottoman näköisen, vähintään nukkemaisen, mutta iho oli sileä ja vanhuuden vaikutukset vaikeammin havaittavissa. Sehän oli tärkeintä. Druella ei nimittäin todellakaan halunnut tietää, miten inhoavaan irvistykseen aviomiehen kasvot olisivat vääntyneet jos maski oltaisiin viety vaimon kasvoilta.

Toki Druellan ulkonäköä yhä ylistettiin muilta tahoilta, mutta se tuntui merkityksettömältä, suorastaan valheelta, kun nainen tiesi kasvojensa todellisen olemuksen. Hienostuneen kalpea iho, paksut lähes mustat hiukset ja kissamaiset, pikimustat silmät eivät tuntuneet miltään juonteiden rinnalla. Kauniit piirteet hukkuisivat niiden sekaan tuota pikaa. Painovoima alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa hänen ruumiiseensakin ja niin selkä vääntyisi irvokkaasti etukenoon ja rinnoista tulisi vain kaksi velttoa rasvapussia. Silloin hän olisi todella ruma, kauhistuttava irvikuva itsestään. Druella ei voinut sallia sellaista. Siksi hän päivittäin harjoitti selkänsä lihaksia tuntien ajan. Siksi hänellä oli erilaisia maltaita maksaneita laitteita, mutta hyvin kivuliaita laitteita, joiden sanottiin pitävän ryhti hyvänä vanhoilla päivilläkin. Mutta Druella tiesi, ettei sellainen riittäisi Cygnukselle, joka keskusteli vilkkaasti nuorien Parkinsonin sisarusten kanssa. Mitä lie hänelläkin mielessään. Oletettavasti jotain sellaista, mitä hän ei vaimoltaan huolinut. Vanha ei koskaan näyttäisi nuorelta, vaikka oikoisi päällimmäiset virheet olemuksestaan.

Niinpä Druella oli hukassa. Läheisestä peilistä hän näki silläkin hetkellä itsensä ja saattoi paikantaa juonteensa, vaikkei niitä meikin alta nähnytkään. Hänen olisi etsittävä jotain lopullisempaa. Cygnus tiesi totuuden hänen vanhuudestaan maskin alla, mutta jos sen saisi jotenkin muutettua, niin mies saattaisi ehkä rakastaa häntä jälleen. Olisi löydettävä keino, jolla pysäyttäisi ajan vaikutukset ruumiiseen. Tapa, jonka avulla hän jonakin päivänä saattaisi kuolla kauniina.

Primadonna

Luvassa jälleen Hp-fanfictionia. Toivottavasti nautitte.

***

Verenpunaisena kiiltelevät kynnet kolahtelevat tummapuista pöydänpintaa vasten. Keskittymiskyky on ollutta ja mennyttä, vaikka rytmikkäät naputukset yrittävätkin luoda jonkinlaista harmoniaa Daphne Greengrassin mieleen. Ajatuksissa pyörii vain mies naisparvessa, lukemattomien povien, punattujen huulien ja keimailevien silmien tungoksessa. Ja mies nauraa, nauraa niin vietävästi, että Daphneakin alkaa hymyilyttää. Naisten touhu on niin kovin säälittävää, hän ajatteli, vaikka samalla mielessä kyti pelonhaiven. Entä jos joku noista naisista ylittää Blaisen silmissä Daphnen viehättävyyden?

Daphne tietää voivansa syyttää vain itseään kaikesta tapahtuneesta, hän tietää varsin hyvin, että teki itse valintansa typerässä puuskassaan ja otti Theodoren Blaisen sijasta. Kuka hullu nyt valitsee passiivisuuden aktiivisuuden ohitse? Blaise on intohimoinen, räiskyvän punainen, kun taas Theodore ennemminkin hiirenharmaa. Ja Daphne vihasi itseään, vihasi sitä, että oli luontonsa mukaan dramatisoinut niinkin pienen asian kuin Blaisen suosionosoituksen sisarelleen. Yhden tanssin, oli se sitten ensimmäinen tai ei. Sehän oli ollut vain yksi ystävällinen ele. Silti tyttö oli ottanut siitä niin paljon nokkiinsa, että oli päättänyt pitkän taistelun kahden nuorukaisen välillä Theodoren hyväksi. Vaikkei se välttämättä edes olisi ollut sitä, mitä tyttö itse halusi. Taustalla oli kuitenkin Blaisen häilyväisyys. Daphne tiesi, ettei voisi pitää naistenmiestä täysin itsellään, eikä halunnut sellaista, turvatonta avioliittoa. Hän oli myös ilmaissut pelkonsa Blaiselle, mutta poika oli rauhoittanut hänet sanomalla, ettei Daphne koskaan joutuisi kestämään sellaista. Mutta kun rakastettu oli lähestynyt sisarta se tietty kiilto silmissä, olivat Daphnen pelot saaneet vallan. Jos Blaise jo nyt osoitti voivansa vikitellä muita tyttöjä niin eiköhän hän tekisi sitä avioliitossa? Etenkin sitten, kun Daphne olisi vanha ja ruma. Kun kaikki kauneus olisi poissa, eikä olisi enää mitään mihin turvata.

Niinpä oli ollut turvallisempaa ottaa Theodore. Nuorempi Nott ei koskaan hylkäisi häntä, sillä oli suhteissaan paljon tunnollisempi kuin Zabini. Theodore ei edes vilkaisisi muita naisia, vaikka Daphne olisi maailmankaikkeuden rumin ihminen. Sen verran korkea moraali hänellä oli tällaisissa asioissa. Pojan isän, Anthony Nottin, petollisella luonteella ja vaihtuvilla naissuhteilla on oletettavasti voinut olla jotakin tekemistä sen kanssa. Tuskin Theodore halusi siirtää omia pahoja kokemuksiaan omille lapsilleen. Miten vain, Daphne tiesi tehneensä järkevän valinnan, mutta hänen tunteensa siitä vaihtelivat silti huomattavasti. Toisina hetkenä hän tahtoi vain purkaa kihlauksen ja karata Blaisen kanssa, mutta toisaalta turvallinen elo Theodoren kanssa oli sitä, mitä hän kaipasi.

Mutta valinta oli nyt tehty ja Daphnen oli aika esittää osansa hänen ja Theodoren romanssissa. Blaise olisi unohdettava ja jätettävä taakse suvun vuoksi. Kihlauksen purkamisesta ja karkauksesta olisi vain syntynyt skandaali, eikä Daphne kuuliaisena jäsenenä halunnut tuottaa häpeää kenellekään. Hänen olisi tyytyminen traagiseen osaan, jossa tyttö ei pystyisi antamaan aivan kaikkea itsestään. Rouva Zabinina hän olisi ollut joku, puhuttu nainen, Blaisen maineikkaan äidin seuraaja. Sen sijaan hänestä oli tulossa rouva Nott, joka tarkoitti aivan tavallista seurapiirinaista. Se ei voinut olla hänen kohtalonsa. Ei mitenkään voinut. Se oli Astorian tie, mutta näytti pahasti siltä, että roolit olivat kääntyneet toisin päin. Astoria oli saanut jostain kummallista vetovoimaa, eikä hän ollut enää vain se kohtuullisen kaunis, mutta täysin karismaton tyttö. Hiljainen alistuvuus oli vaihtunut päättäväisyydeksi ja se näkyi ulospäinkin. Pikkusiskon vetovoima oli noussut kutosesta kymppiin.

Daphne ei kestänyt ajatusta, että Astoria saisi hänen kohtalonsa. Päärooliin seurapiirien näytelmästä. Hän itse taas olisi vain surkea sisko, se joka mitäänsanomattomuudessaan korostaisi päähenkilön virheettömyyttä. Siksi kai Blaisekin oli pikkusiskoa lähestynyt. Daphne oli jäämässä kakkoseksi. Sisar oli viemässä hänen paikkansa.

Daphne ei voinut ymmärtää, miksi hänen unelmansa oltiin murskaamassa. Mikä Astoriassa oli niin hienoa, että hän ansaitsi kaiken kunnian? Mikä sai isän kohdistamaan hymyilevät kasvonsa häneen Daphnen sijasta? Hänhän oli vain tylsä runotyttö. Ei hänessä ollut samaa glamouria kuin Daphnessa, vaikka olisikin nyt itsevarmempi.

Viha kuohahti Daphnessa jälleen, kun hän katsoi Blaisea. Kyllä, hän oli tehnyt täysin oikean valinnan. Jos Blaise oli niin typerä, että retkahti hänen mitäänsanomattomaan siskoonsa edes ohimeneväksi hetkeksi, oli pojan syytäkin kadota hänen silmistään. Mokomien typerysten kuului jäädä lattiatasolle Astorian tapaisten pikkuvanhojen hiirulaisten seuraksi. Sitä pikkusisar nimittäin pohjimmiltaan oli. Muut voisivat ajatella mitä vain, mutta Daphnelle Astoria olisi ikuisesti oksentelustaan ja synkistä ajatuksistaan riutunut, vain hipulla kauneutta varustettu varjo vanhemmasta sisarestaan.

Totuuden monet kasvot

Lupailin Adaralle Potter-ficciä Sirius Mustasta ja lupaukseni myös täytän. Luvassa siis Sirius/Narcissa(/Lucius)-ficci á la Belsissa.

***

En ollut osannut kuvitella, miltä tuntuisi nähdä sinut jälleen vuosien jälkeen. Ihmiset sanovat, että ensirakkauden näkeminen edes vilaukselta tuo mieleen kasapäin kauniita muistoja, joille saattaa pikkuisen ehkä naurahtaakin. Ennen raskaatkin asiat tuntuvat kepeiltä, kun vanha aika on jätetty taa ja kummallakin on uusi elämä elettävänään. Niinhän se varmaan pitäisi mennä. Minun tuntemukseni olivat kuitenkin hyvin erilaiset nähdessäni sinut sinä päivänä, kun saatoin Harryn laiturille. Ainut etuni oli, ettet tunnistanut minua hahmoni vuoksi, etkä voinut nähdä heikkouttani sen vuoksi. Niin, ethän sinä koskaan oppinut tuntemaan minua edes sen vertaa, että tietäisi minun olevan animaagi.

Voi miten katkera minä olinkaan noiden ajatusten tulviessa mieleeni. Sinä et koskaan oppinut tuntemaan minusta kuin uloimmat kerrokset ja se tuntui kovin väärältä. Minäkään en saanut koskettaa kuin osaa sinusta, vain sen verran, että opin rakastamaan sitä. Sen verran, että ymmärsin sinun olevan aivan toista kuin muut naiset. Se kaikki tuntuu niin hyödyttömältä nyt kun olen saanut vain kipua vastineeksi sydämeni avaamisesta. Miksi meidän koskaan täytyi päätyä toistemme vierelle, kerran tarkoitus oli vain repiä meidät irti? Miksi minun täytyi koskaan tavata sinua?

Tiedän, mitä tunsimme silloin, mutta mitä sinä tunnet nyt? Mitä sinä ajattelet minusta tänään? Että olen säälittävä, Azkabanista karannut syöpäläinen? Vai ajatteletkohan sinä minua enää ollenkaan? Olenko sinulle vain kasa kuihtuneita muistoja? Muistatko ollenkaan salaista suhdettamme silloin, kun sukumme vielä sieti minua silmissään? Käykö mielessäsi ikinä ne ajat, kun yritimme epätoivoisesti jatkaa tapailuamme huolimatta siitä, että minut oli jo poltettu sukutaulusta? Entä kadutko sinä koskaan niitä vastuun sanoja, jotka heitit tylysti vasten kasvojani, vaikka silmäsi olivat itkuiset?

Minä rakastan sinua yhä, niin valitettavaa kuin se olikin. Kukaan nainen sinun jälkeesi ei ole merkinnyt minulle mitään. He ovat olleet vain siteitä haavoilleni, suukapuloita, jotka pitivät huolen, ettei ulkomaailma kuule huutoa. Se kuulostaa omiinkin korviini uskomattomalta: Sirius Mustako rakastanut nuoruutensa rakkautta koko ajan? Tyttöä, jonka seurassa ehti viettää vaivaiset kaksi vuotta? Tyttöä, joka ei välttämättä enää ollut kuin kaukainen kaiku valokuvista.

Sinua paholaista, joka valitsit Luciuksen, vaikkei rakastanut tätä. Minä olin se, jota sinä koko ajan rakastit, mutta silti annoit sen lipevän paskiaisen ottaa itsesi. Olen ajatellut sitä liikaa, pääni puhki suorastaan. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voi vaihtaa onnensa asemaan. Asemaan, joka ei sisällä kuin teeskentelyä ja puristaa kantajansa rautaisen kuoren sisälle.

Olkoot sitten niin, Narcissa, jos sinä sitä haluat. Pidä asemasi ja typerä miehesi jalokivineen. Olen pärjännyt tähänkin asti hyvin ilman sinua niin miksen pärjäisi vastedeskin. Voit aivan rauhassa jäädä rauniona jäisen kuoresi sisään. Sen, joka ei anna sinun edes mädäntyä rauhassa. Luonteesi kuihtuu ja se mitä sinussa rakastin saattaa olla jo kuristettu kuoliaaksi. Myös ulkokuoresi alkaa jo rapistua, yksittäisiä juonteita näkyy jo, vaikka kovasti yritätkin niitä peittää. Pian sinulla ei enää olekaan muuta kuin asemasi, toivottavasti olet siihen tyytyväinen, sillä onnellinen sinä et koskaan tule olemaan.

***

Oli pyöristyttävää kuulla, että sinä olit ollut laiturilla saattamassa Potterin poikaa. Oli typerää ajatella, että saisit suojaa naamiostasi, sillä kaikki tietävät salaisuutesi. Ovat tienneet jo pitkän aikaa. Mitä typeryyttä, Sirius, luuletko tosiaan, ettei hahmoasi tunnisteta? Meillä on vanha ystäväsi, se likainen rotta, joka oksettaa yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän kaikessa petturuudessaan on kertonut meille sinun kyvystäsi muuttua, eikä se ole mikään salaisuus enää. Otit jälleen typerän riskin, lapsellisen askeleen, vaikka olet jo aikuinen mies.

Olet minulle vain kaukainen muisto, mutta silti ajattelen joskus vieläkin välillämme tapahtuneita asioita. Naiivia rakkauttamme ja luuloja siitä, että se kestäisi. Minä tiesin alusta asti, ettei niin ollut tarkoitettu. En koskaan ajatellut, että viettäisimme loppuelämämme käsikkäin, vaikka sinulla oli siitä selkeä visio. Minulla ei vain ollut sydäntä kertoa sinulle totuutta, kaikkia vanhempieni suunnitelmia ja omia orastavia tunteitani Luciusta kohtaan.

Sinä olit minulle nuoruuteni tuki ja turva. Pitäessäni kiinni sinusta, pidin kiinni myös lapsuudestani eikä minun tarvinnut kohdata aikuistumisen karikoita. Tiesin, että elämäni olisi muuttuva, mutten osannut päästää irti vanhasta. En uskaltanut tehdä sitä, mikä oli välttämätöntä. En, vaikka minuun sattui joka kerta sanoessasi sitten kun. Minä tiesin, ettei mitään suunnitelmistasi asioista tulla kokemaan ja tavallaan olin itsekin pahoillani siitä.

Me emme kuitenkaan olleet tarkoitettu toisillemme, ymmärsin sen koko ajan. Minä olen hillitty ja järkevä, osittain hieman arkakin. Sinä olet seikkailullinen, vastuuton ja uskomattoman jääräpäinen. Niin on aina ollut, eikä se ole hyvä yhtälö. Olisimme saaneet aikaan vain kaaoksen, mutta et sinä osannut ajatella sellaista.

Et ehkä usko sitä, mutta minä olen nyt onnellinen. Sinulle asema ja sen korostaminen olivat aina vain pahasta, mutta minulle ne ovat kunnia-asia, enkä voisi elää itseni kanssa jos pettäisin ne. Lucius jakaa ajatusmaailmani ja olen suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla on hänet. Minä todella rakastan häntä, vaikket sinä sitä saatakaan uskoa, kun näit vain mieheni negatiiviset puolet.

Minä todella toivon, ettet sinä ole enää katkera tapahtuneesta. Haluaisin muistaa sinut kauniina asiana menneisyydestä, mutta vihasi saa minut muistamaan vain pahat kokemuksemme. Vaikka arvomaailmasi ja ystäväsi ovat minulle kuraa, niin en halua ajatella sinusta niin. Olisin onnellinen, jos voisit antaa minulle anteeksi välttämättömyyksiä, jotta voisimme vihdoinkin päästää irti menneestä ja olla kumpikin onnellisia omilla tahoillamme.

Seipäässä asui voimani

Tuhansien hymyjen takana

Ahdistuksesta maniaan
Mieleni tekee temppunsa taas
Kuolleita sieluja nurkissani makaa
Kortteja surkeimpia toisilleen jakaa
Ja korvissani soi
korvissani soi
riitasointuja
Ne viiltävät aisteja puhtauden
Syövät taiteilijan luovuuden

Noitarovio

Olen tanssinut läpi tuhansien liekkien
Korventanut balettitossuni valkoiset
Ihoni on repaleinen
Liha paistaa läpi orvaskeden
Kauneus on kuollutta
Pinnan alla käryää pala murheellisuutta
Ovat haukkani kauas karanneet
Syntieni kanssa pois viilettäneet

Optimistin pieni pessimismi

Rinnasta survaistu seiväs
Ei tappanutkaan minua
Myrkyn valutti pois
vaikka olihan se kivuliasta

En ole enää kuuro
En edes sokea
Näen lävitse teräksen
Voin lennellä halki ilmojen
vaikka ovathan siipeni repaleiset

Vääristyneitä peilikuvia menneisyydestä

Yksiön seinillä roikkuu kuihtuneita ruusukimppuja. Mustia ja valkoisia. Punaisia. En oikein kykene erottamaan montako, sillä silmäni näkevät kaiken kahtena. Aivan liikaa joka tapauksessa minun makuuni. Joskus pidin enemmän elävistä kukista.

Pullo kädessä ei ole enää kylmä, mutta nesteen mausta ei voi sanoa mitään. Ensimmäiset kulaukset olivat olleet karvaita, mutta helpostihan tuo tuosta näköjään tyhjenee. Lämmin olo on kuitenkin poissa. Minusta ei enää tunnu ollenkaan hyvälle vaan enemmänkin turtuneelle. Hyvin erilaiselta kuin niinä aikoina, joina ensimmäisen kerran kumosin humalaa kurkkuuni. No parempi tämäkin kai kuin selvät päivät. Ne ne vasta kammottavia ovatkin. Kaikki tuntuu turhan selkeältä ja todelliselta. Parempi vain asustella onnellisessa unohduksessa kahdestaan Destinyn kanssa. Missäköhän se tyttö muuten on? Voisi tulla piristämään minua nyt, kun hänelle olisi käyttöä.

”Täällähän minä”, punatukkainen kaunotar totesi. Hän oli yllättäen taas saapunut paikalle. Kumma tyttö kun se tuolla tavalla vain katoilee ja ilmestyy sitten taas.

Tämänpäiväinen humala on perseestä.

”Niin sinä olet sanonut viimeiset kymmenen vuotta, Kristian”, Destiny naurahti ilottomasti.

Hei älä viitsi olla tylsä. Pyysin sinut tänne saadakseni hieman inspiraatiota uuteen novelliin, mutta saan kuulla tuota ainaista nalkutusta. Millon sä opit, ettei mua oikeasti kiinnosta tuollainen saarnaus?

”Miten haluat”, nuori nainen totesi jääden seisomaan liikkumattomana paikalleen.

Saat nähdä Destiny, tämän novellikokoelman ne haluavat. Minusta tulee vielä kuuluisa. Uusi Poe tai jotain sinnepäin. Ennen en ollut käyttänyt tarpeeksi mielikuvitusta. Niin se oli. Tai oikeastaan en ollut edes kirjoittanut tekstejäni loppuun. Keskenhän ne jäivät. Mutta tämä projekti onnistuu. Ihan varmasti.

”Tuonkin olen kuullut aivan liian monta kertaa. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei sinusta koskaan tule mitään. Olet vain säälittävä alkoholisoitunut sekopää, joka luulee olevansa suuri taiteilija”, naisääni sätti.

Mutta minähän olen suuri taiteilija. Kaikki muu tulee vain kylkiäisenä. Waltarikin oli alkoholisti ja hän oli suuri, suuri kirjailija. Miksen minä olisi vastaava? Alkoholi on siinä mielessä hyvä ystävä, että se auttaa luovuuttani. Ei todellakaan sulje sitä pois. Älä siis arvostele juomistani, tästä on minulle hyötyä.

”Entä se, että olet hullu?” ivallinen nauroi.

Olihan Mozartkin hullu. Ja Michelangelo. Etenkin Poe. Voi, he kaikki olivat niin hulluja. Onko muka taidetta ilman hulluutta? Minä en ainakaan usko sellaiseen. Ei ole luovuutta, jos ei ole päästään sekaisin. Ei ainakaan merkittävää. Joitain kaikuja ehkä, yksi tai kaksi hyvää tekstiä, mutta niiden nerokkuus puuttuu. Vai väitätkö vastaan, Destiny?

”En väitä. Sinusta olisi toki voinut tulla jotakin suurta, jos olisit tosissasi yrittänyt, mutta löit kaiken läskiksi. Ryyppäsit, ryyppäsit ja ryyppäsit vaan, eikä se mitenkään auttanut sekopäisyytesi. Ei kukaan ota sinunlaistasi juoppoa vakavasti. Ei sen vertaa, että viitsisi edes vilkaista tekstejäsi.”

Painu helvettiin, Destiny. Ketään ei kiinnosta mielipiteesi.

”Eikö? Juurihan sinä sitä kysyit.”

En vastannut tytölle mitään. Minun ei tarvitsisi selittää hänelle. Eihän hän ollut taiteilija. Ei hän ymmärtänyt minun taipumustani synkkyyteen. Destiny perusti vain kuivista kukistaan ja nalkuttamisesta.

”Itse ripustit ne seinällesi.”

Turpa kiinni.

Hups, pullo lensi seinään. Särkyi räsähdyksen saattelemana ja väkevänpuoleista juomaa roiskui ympäri taloa.

”Etkö edes siivoa sotkujasi?” tyttö kysyi halveksivasti.

En minä jaksa. Täällä on saastaista muutenkin. Miksi edes siivoaisin? Ei täällä käy ikinä ketään. Sinä vain ja se nyt on se ja sama onko täällä silloin sotkuista vai siistiä.

”Varoisit sanojasi. Olen kuitenkin ainut, joka sinusta välittää.”

Totta, siinä olet kyllä oikeassa. Mutta et sinä minua hylkää. Et ole hyljännyt, vaikka monta tilaisuutta on tullut ja mennyt. Sinun muuttumaton olemuksesi vain pysyy täällä ikuisuudesta toiseen. Miten helvetissä voitkin vielä näyttää tuolta, vaikka minun kasvoni on aika jo rypistänyt aikoja sitten?

Destiny hiljeni jättäen minut hetkeksi omiin ajatuksiini. En ymmärrä, miksi oikeastaan edes halusin häntä tänne. Ei hänestä ole kuin riitelemään. Rikkomaan ihanat unelmani maailmanmaineesta. Ainut, mikä tytössä minua kiehtoi oli hänen ulkonäkönsä. Rakas inspiraationi. Mitä toisaalta tekisinkään ilman häntä? Punapää oli ainut, joka jaksoi yhä vaihtelevia mielialojani, alkoholismia, pahojakin masennuskausia ja typeriä oikkuja. Sätti niistä, muttei silti jättänyt taakseen.

Olen ehkä saamaton paska, Destiny, mutta minulla on sentään sinut. Ainoa todellinen ystäväni.

Nuori nainen ei vastannut, mutta loi minuun surumielisen katseen. Miksi moinen ilme? Miksi ei vastausta? Minähän olin hitto soikoon kehunut häntä juuri! Ei hymyn hymyä edes moisen tunnustuksen jälkeen. Mikä moukka! Että kehtasikin katsoa minua kuin olisin jokin säälittävä, vähäinen olento – maan matonen, jota ei kehtaa edes tallata. Tapittaa niillä pirun smaragdinvihreillä silmillään.

Mitä minä ajattelenkaan?

Hetkinen, smaragdinvihreillä silmillään? Se tuo mieleeni jotakin menneisyydestä. Edellisestä elämästä. Mutta se on jo niin kaukana, etten kykene muistamaan moista. Ja mitäpä sillä olisikaan väliä? Se olisi vaan taas yksi pölyinen muisto lisää epäaidoista ihmisistä. Kuvitelluista. Ei sellaisista kuin Destiny.

***

Kullanpunaiset hiukset välähtivät tuulessa tytön vaihtaessa asentoaan kameran edessä. Uudessa poseerauksessa pitkät, maidonvalkeat sääret ja veistokselliset kasvot korostuivat edukseen. Saivat kuvattavan näyttämään jumalattarelta.

”Kristian, mitä sinä tuijotat? Ottaisitko sen kuvan?” nuoren pojan ensirakkaus naurahti huomatessaan pojan äimistyneen ilmeen.
”Ai mitä? Ah, tietenkin, vallan unohdin koko asian. Mitäs olet tuollainen kaunotar.”
”Älä höpötä vaan ota se kuva”, tyttö kikatti.

Smaragdinvihreä silmät löysivät sopivan kuvakulman ja räps, räps, räps, unohtuneita muistoja.

***

Ja jos joku keksii tälle tekstille tyylilajin niin kertokaa ihmeessä.

Säkeitä syntien kuningattaren arkistoista

Säveltäjistä saastaisin

Minun maailmassani
Kruunaa synnitön syntisen
Arvomaailmassani
Kumartaa viaton valtaa saastaisen
Saasta ei ole likaa
Se on syvemmällä sydämessä
Ulkoa se kimaltaa
Lisää tikkejä häpeäänsä

Viattomuuden naamiossa

Tahrattu sydän vihaa puhtoisia luita
Niitä vasten takoo raivoisasti
Muistaa syntejä vanhentuneita
Suu laulaa kielillä puhtoisesti
Silmät tuikkivat autuaasti
Mutta myrkky sydämen
jo kavaltaa lapsosen

Kaksinaamainen sydän

Kun sydämeni ei enää lyö
Voin elää ilman sinua
Ei turhuuksien kädestä syö
Ei valheita typeriä kinua
Silloin avaan oven paratiisin
Onko se lumetta vai ei?
En jää harhakuviin rakkaisiin
Sillä hän – en minä – tulevaisuutemme vei

Tulitauko

Uin likavedessä
Sieluni tahraten
Kieriskelen intohimon meressä
Muutaman tuskapiikin varastaen

Anna minun nuolla haavani
niin ei tuska niihin suolaa kylvä
Vie minut paikkaamaan arpeni
Ole kiltti – kyselemättä syitä

Ehkä en putoakaan

Kultaisten niittyjen taivas

Maailma on täynnä tylsyyttä
Tarvitsen seikkailua
Pientä palasta ylellisyyttä
Kuvitelmissa poukkoilua
Omassa maailmassani on taikametsiä
Jylhiä ja utuisia salaisuuksia
Valkovuokkoja sammaleiden lomassa
Mystisiä unelmia maisemassa somassa
Omat suloiset fantasiat
Kaukana valitettavat asiat
Itken – tosin tänään onnesta
sillä minulla yksin on palanen taivasta

Rikkinäiset kiristyssiteet

En tarvitse sinua itkemään
kuinka minun täytyisi hengittää
En paloja yhdistelemään
Vieläpä väärin
- saaden ne vääntymään
Hauraista kuvitelmistasi peitteen käärin
Saat siihen tuudittautua
Minä en koskaan ikinä enää
anna sinun itseeni sotkeentua

Kirjeitä helvetistä

Valhetikkejä

Suonissani virtaa
jäähileitä ja kyyneliä
Mielessäni huutaa
paholainen säälipisteitä
Heikkoko olen
vaikka sitä niin pelkään
Tikkejä ompelen
Ratkottavaksiko?
- en sentään
Vai kiellänkö vain
Totuuden epämiellyttävimmän
Sen piikit tuntea sain
kanssa vankilan hirveimmän

Liikkumattomilta huulilta

Hamassa menneisyydessä
Totesin
”Olet kultainen”
Palavia tikareita sydämessä
Nyt todeksi tiedän sen
Kylmä on patsas metallinen
Jumalattoman pirullinen
Loistossaan kaunis niin
Mutta kuuluu kylmimpiin
Kauheimpia sanoja syökseviin


Sokeille silmille

Kirjeitä kolmetuhatta
Niiden seassa makaan
Mokomat kaikki avaamatta
Lähetettiin takaisin manalaan
Sinun sanasi ovat tyhjiä
Eivät vastauksia anna
Kirjainjonoja merkityksettömiä
Eivät ne petojani pois kanna

Tuomion täyttymys

Kerrottaessa itsestään mainitaan usein ensimmäiseksi nimi ja kotipaikka. Minun kohdallani se on hyvin vaikeaa, sillä minulle on annettu useita nimiä, eri miesten kohdalla eri nimi. He kuvittelevat minun kertovan sen heille, mutta oikeastaan poloiset sudet itse antavat sen minulle. He näkevät minut ja nimeävät, merkitsevät. Niin he tekevät kaikille naisille; yksi on kevytkenkäinen, toinen heidän elämän rakkaus, kolmas yhdentekevä. Samalla tavalla he nimeävät minutkin. Seireeni, se on kai yleisin käytetty nimitys.

Minä asun vähän kaikkialla, useimmiten vihassa, mutta tänään tyyneydessä. Tänään minun ei tarvitse täyttää kostoani, vaan voin antaa ajatuksieni vaeltaa ja jopa hieman sääliä niitä raukkoja, jotka ovat käsistäni päätyneet hajoamaan tyhjyyteen. En minä ole paha, en oikeasti. Niin minusta kuitenkin sanotaan heidän kirjoissaan ja huulillaan. Viettelijätär, se minä olen, lopulta surmaten pelkästä verenhimosta. En kiellä, ettenkö tappaisi. En väitä vastaan, ettenkö nauttisi uhrieni viimeisistä epätoivoisista henkäyksistä veden alla heidän vetäessään keuhkoihinsa vain vettä - kuin sinetöiden kuolemansa. Minä suorastaan rakastan sitä, melkeinpä yhtä paljon kuin heidän ruumiidensa leikkaamista rikki marmorihampaillani. Joskus olen jopa hieman innostunut ja repinyt hukkuvan lihan rikki jo ennen kuolemaa.

En kuitenkaan tee pahaa kuin niille houkille, jotka ansaitsevat sen. Sille puolelle ihmisistä, jotka itse repivät rinnat rikki eläviltä kanssaeläjiltään. Niille, jotka lihan himossaan unohtavat sielun ja turmelevat sisariensa ruumiit. Niin, en koskaan satuttaisi kaksijalkaisia sisariani, enkä muutakaan Luojan luomaa lukuunottamatta niitä hirvityksiä. He ansaitsevat sen ja tuhannesti pahempaa.

Jos totta puhutaan, minäkin elin kerran maalla. Olin kuin kuka tahansa sievä sisareni. Onnellinen ja autuaan tietämätön totuudesta sen kaiken aurinkoisen takana. Juoksin päivät pitkät kullankeltaisina kimaltelevilla pelloilla ja nautin tuulen tuomista tuoksuista ja äänistä. Kunnes tuli se päivä, kun tielleni sattui mies. Ulkokultainen rakkaani hurmasi minut ensimmäisellä hymyllään, enkä voinut vastustaa hänen kutsuaan. Aivan kuin hekään eivät voi vastustaa minun kutsuani nykyään.

Valitettavasti myös kohtaloni oli vastaavanlainen kuin omilla uhreillani. Ensimmäiset kuukaudet häiden jälkeen rakkaani oli minua kohtaan kuin prinssi prinsessalle – rakastava, hellä ja lämmin. Vähitellen huomasin kuitenkin hänen kylmenevän, kyllästyvän minuun. Tein entistä enemmän töitä rakkautemme eteen, palvelin häntä, nostin hiukseni entistä koreammalle nutturalle ja ostin runsaampia pukuja, mutta mikään ei auttanut. Hiljalleen alkoi mieheni minua kohtaan tuntema rakkaus muuttua vihaksi. Hän ei enää halunnut nähdä minua silmissään vaan sulki minut huoneeseeni tunneiksi vain kylmä sänky ja lemmikkikimppu seuranani. Lopulta kuolemantuomioni allekirjoitti eräs sisareni, minusta poiketen vaaleatukkainen, johon entinen rakkauteni iski hampaansa. Siitäpä tuo sisareni nautti, suorastaan voihki nautinnosta miehen kivuliaassa otteessa ja minä jouduin katsomaan vierestä. Valitettavasti noille kahdelle ei riittänyt mikä heillä oli, vaan suhteelle oli saatava täyttymys. Minut piti siis raivata tieltä.

Niinpä päädyin aaltoihin mieheni käden kautta. Tänne hyiseen veteen vailla lämmintä kosketusta, vain kosto lohtunani. Se sentään minulle suotiin. Sata vuotta tuomassa kuolemaa kuolemantuojille. Raivoni aallot huuhtovat laivoja kareille, jossa odotan saalistani. Lumivalkean ihoni ja punan hiuksissani huomatessaan mokomat menevät pyörryksiin, eikä heitä ole mikään vaikeus varastaa aaltojen alle. Se on oikeutta.

Ne typerykset sanovat minua julmuriksi vietellessäni ja repiessäni sitten aaltojen alla sydämen irti rinnasta herkutellakseni sen runsaalla verellä. Jos heillä olisi parempaa ymmärrystä, he käsittäisivät tekevänsä sitä itsekin melkein jokainen vähintään kerran elämässään. Mikä oikeus on siis tuomita minua, seireeniä, samoista teoista millaisista tuomari itsekin on vastuussa?

Vitsauksia epävarmuuden helvetistä

Takana raolleen jätettyjen porttien

Revi minut rikki
Revi uudestaan
Revi tällä kertaa rakkaus
Vahvuuteni vitsaus
Vie mukanasi sävelet kyynelten
Ota ovista lukot tunteiden
Mutta kun porttisi lukita aiot
Hakata auki yhteiset railot
Putoaa kuokka
Putoaa avain
ja taakse kääntyy katse
niin kovin varhain

Saatanan kylvämää

Itkullani soitin balladin kehollesi
Valittavilla sanoilla hyväilin mieltäsi
Tanssin kanssasi läpi taivaiden
Joko on sammunut ääni askelten?
Pelko kainalooni hiipii
Nukkuessa uniani riipii
Sotkee melankolian tuskaan puhtaaseen
Ottaen sydänparkani kultaisesti vangikseen

Epätoivon itkuja haikeuden porteilla

Muistojen polku

Ympyrä on sulkeutunut
Aika paikoillaan jumittunut
Vain hetkeksi aikaa
- luon illuusion
Ajattomuuden nuotti raikaa
kun kaivan esiin menneisyyden kalmiston

Värikkäitä raemakeisia
niitä violetista rasiasta löydän
Unikuvia hattaraisia
sivuilta tarrakirjan pyydystän

Seuraavaksi punastumisia
eleitä hentoisia
Pikkutytön ihastus
oli maailmani keinahdus

Matkalla ympyrässä valaistuin
Kauniisiin tunnelmiin havahduin
Itkin maailmaa silmin kullatuin
Söin aarreaitasta käsin hansikoiduin

Näin minä opin elämään
Parhaat puoleni näyttämään
ja lopulta luomaan itsestään
sekä unelmaansa elämään

Varastettu harmoniani

Tänään sydämeni puukotettiin verille
Toiveet kerittiin ikivanhoille kerille
jotka seinää päin potkaistiin
Oi - suorastaan niiden päät sekoitettiin

Murha sydämessä
- muiden vai minun
Ehkä sittenkin sinun mielessä
on useampi piru pielessä
Seisoskelee edessä sydämen
kovettaen sen

Minulta

Viimeisiä vuorosanoja - loppua ei näy

Tosissasiko olet?
Vai pilkkana pidät vain?
Suljet sydämesi solet
enää en niitä auki saa lain

Päämäärältä näyttää tämä
tilanteemme valitettava
Vaikka vaikeat asiamme
pidin salaisuutena
Kuten lupasin, kultaseni
en tahtoisi muuta kuin aarteeni
Taas kotiani koristamaan
Sydäntäni jakamaan

Kuolemattomat jäähyväiset

Paradoksi

Pahimmat päivät
ovat siirtolohkareita sydämessä
Onnellisuuden häivät
ne jo katoavat saatanallisessa meressä
jossa uin sinun takiasi
vaiko itseni?
Rikkoisinko lakiasi
ja vai kahlitsisinko vapauteni
jonka korjaat kiirehtien
kanssa sättivien sanojen


Liikakieliä

Sekavia sanoja yhdessäolosta
Tunteita, vaan ei aitoja lupauksia
Minä hapuilen aavistusta pelosta
tavoittamatta tunteita todellisia
Tyhjyys kaikuu sisällä pään
toisinaan sydän puraisee
sen orjaksi minä jään
ja naurukuoro huokaisee

Parodia narrista

Kuka minä olen? Minulla on punaiset läikät poskissa, kulkusia hatussa ja kummalliset, turhan isot tossut jalassa. Aivan niin, olen Ranskan prinsessan ikioma hauskuttaja, hänen palvelijansa mitä tulee nauruun. Olen hänen henkilökohtainen hovinarrinsa. Kirjaimellisesti ja vähemmän kirjaimellisesti.

Sananmukaisesti minusta tekee sen varustukseni, sekä muka-hauskat sutkautukseni, jolle kaikki ovat jostakin kumman syystä nauravinaan. Itse olen lausunut mokomat niin monet kerrat, että olen jo aikoja sitten kyllästynyt niihin. Silti kävelen prinsessan perässä makuukammarista ruokasaliin ja sieltä pihamaalle typerä virne naamallani, liioiteltu, irvistyksen kaltainen. Ääliömäisyyteni kuitenkin on asia, joka tekee minusta mitä mainioimman hovinarrin siis mitäpä tuota muuttamaan.

En ole ainoastaan hovin hauskuttaja vaan myös oman elämäni säälittävin narri. Olen nimittäin toivottomasti rakastunut tuohon hauskutettavaani. Ranskan prinsessan hymykuoppiin ja tuikkiviin taivassilmiin. Hänen kauneuttaan ei voi verrata mihinkään muuhun, ei hänen äänensä kirkasta sointua edes satakielen lauluun, sillä se olisi neidon sulokkuudelle pyhäinhäväistystä. Valitettavasti en kuitenkaan koskaan voi haaveillakaan koskettavani noita ruusuposkia, saati kultaisia kiharoita. Se tehtävä ei ole narrin vaan prinssien ja rakastajien. Eikä narria oteta rakastajaksi. Narri on prinsessan ja rakastajan hupia, jota katsoessa nämä voivat yhdessä nauraa ja salaa vilkuilla toisiaan. Kuinka sydäntä särkevän romanttista, kuinka rakastettavan kuvottavaa!

Mikä narrin parodia olenkaan ja sehän naurattaa. Naurattaa niin, että siinähän suorastaan vääntyy kippuraan vannoutunut mutruhuulinenkin. Eivät narrit saa rakastua prinsessoihin, eihän narrien kuulu rakastua ollenkaan! Sellainen tuottaa sydänsuruja, eivätkä ne ole ollenkaan hauskoja. Niiden esittäminen tekee katsojat vain pahoinvoiviksi omistaan. Niinpä on paras, ettei narri koskaan näytä rakkauttaan, vaan ivahymyn prinsessalle kujeilevien sanojen kera. Pienen palan kikattavaa valhetta.

Innoittajani:

Surujen teatteri

Olet varmasti kuullut monen monta tarinaa erilaisista kummitustaloista ympäri maailmaa, mutta tämä kertomus on erilainen. Tämän nimettömän teatterin ongelmana ei nimittäin ole katkeroituneet kuolleet vaan elävät. Jostakin kumman syystä yksikään teatterin työntekijä ei ole hymyä nähnytkään astuttuaan ensimmäisen kerran työpaikalleen. Esityksiä käy seuraamassa silloin tällöin muutama satunnainen tylsistynyt henkilö, mutta kukaan ei pysty katsomaan näytöksiä loppuun. Sen verran sydäntä särkeviä ne ovat. Eikä ainoastaan surullinen juoni ja itkettävät persoonat ole syy lähtöön, vaan se kammottava tunnelma… Olen itse kerran käynyt tuon kadotuksen teatterin näytöksessä ja tunsin jatkuvasti kuinka miljoonien lasten kyyneleet valuivat poskilleni. Valistushuudot kaikuivat korvissani niin, etten voinut muuta kuin juosta ulos siitä kammottavasta rakennuksesta.

Surujen teatterista ei puhuta sen nimellä paikkakunnalla. Se on kuin unohdettu, vaikka kaikki sen kyllä tuntevat luissaan ja ytimissään. Siellä käyneet taas yrittävät jatkuvasti unohtaa koskaan astuneensakaan tuohon traumaattisimpaan teatteriin. On kuitenkin varmaa, että vaikka sen ovista ei enää koskaan astuisi sisään yhtä ainutta katsojaa, jatkuvat näytökset yhä. Sillä surujen näyttelijät eivät ikinä tunnu esittävän näytelmää salissa istujille, vaan omansa elämänsä vastanäyttelijöille. Puhutaankin, että teatteriin päätyvät sellaiset ihmiset, joita ei koskaan ole kuunneltu, lohdutettu tai huomioitu muutenkaan heidän lähipiirissään. Sellainen saa kertomaan tuskan maailmalle, vaikka sydän halajaa edelleenkin vain entisen rakastetun, kuolleen ystävän tai piittaamattoman vanhemman huomiota. Eikä pestistä valitettavasti vapauduta ennen kuin se on saatu. Tällainen helpotus on kuitenkin harvinainen ja niinpä näyttelijät usein viettävät koko loppuelämänsä surujen teatterin tragedian kasvona muiden joukossa.

***

Mieleni teki kirjoittaa myytti tai legenda ja tässä tämä teksti nyt on. Omasta mielestäni se ei ole parhaita tekstejäni, mutta kuitenkin ihan kiintoisa. Mitä te ajattelette?

Tästä inspiroiduin, kannattaa siis kuunnella lukiessaan:

Kun toivo muuttuu varmuudeksi

Tämä päivä oli keijukaissatua, mansikkateetä ja orkidean tuoksua. Vai olinko sittenkin voittanut matkan prinsessakertomukseen? Tänään yksikään tähti ei loistanut minun silmieni tavoin - hänen silmiensä, joka viivytteli eteisessä muutaman minuutin tarkoitettua pidempään pitääkseen kiinni lumouksesta välillämme. Hän lähti, mutta vain hakeakseen matkalaukkunsa pilvilinnaani muuttoa varten. Rakkaani, jonka vuoksi sadepisarat ovat hälvenneet ja tuulikin laulaa. Kertoo minulle tarinaa minusta ja hänestä runojen sanoin. Runojen, jotka virtaavat tajuntani lävitse näille riveille.


Suloinen orjuus

Varastit sydämeni
Piilottelit selkäsi takana
Pitelit ilmassa
- en ole tarpeeksi pitkä nappaamaan
Sinä
kihartuvat suortuvat kädessäni
ruskeaa kultaa
Valtamerisilmät
Oletko jälleen yksi unihahmo?
Niistä paras, älä siis katoa.

Unimaailma

Vie minut pois
Vie uudestaan
Kauas, missä voimme olla kahdestaan
Syreenien ja appelsiinintuoksuisessa vuoteessa
on minkä hiljennämme muilta
Meidän rakkautemme
- se ei koskaan kadonnutkaan

Jälleenrakennus

Kasvoillasi törkyä
Minun heittämääni
Suoraan päin näköä
ja nuolia, jotka varkain, hyvin hiljaa
lävistivät kuolleita toiveita

Nyt lian puhdistamme
Haavasi paikkaamme
Niitä suutelen kera kauniiden lupausten
Tällä kertaa olen sinun
Sillä heitä ei ole enää
Ei muita – en kuule enää sanoja
En ilkeitä kieliä käskemässä irrottamaan
En piruja kehottamassa toiveesta luopumaan
Tällä kertaa me olemme vahvempia
Niiden edessä suorastaan murtumattomia
Sillä löysin rakkauteni uudestaan
En koskaan enää saata sitä kadottaa
Vannon kautta unikuvieni
- Ikuisesti sinun

Tanssia hattaroilla

Tänään tavoitin sateenkaaren
Sen varastin suudelmistasi
Löysin oman paratiisisaaren
Merisinisilmistäsi
Tänään voin lentää purppurataivaalla
Onnenhiutaleita kalastella
Koskettaa sinua suurimmalla intohimolla
Kiittää rakastamalla

Aarre suon silmässä

Ikiliikkuja

Parodia lemmestä
Tarve koskettaa
En halua sinua
vaan palasen ruusuista unelmaa
Minä näin kun itkit
Kultaseni - se oli ruusuja, ei tikareita
Sillä sanoinhan aina, etten rakasta sinua
Sinulta halusin päinvastaista

Sinä - minä eli kertomus heikkoudesta

Muutamat sanani
tekivät kylmäksi
kosketuksen sinun - minun

Hetkelliset huokaukseni
itkevivät selällesi
Älä mene - älä mene

Vankka tahto sydämessä
tietää keinot totuuden
Se haistaa valheen sydämessä
Kertoo:
"Anna mennä - anna mennä"

Silmiesi katse huokaa
"Ota minut taas"
Kunpa voisin, kultaseni
toiveesi toteuttaa

Seuranani kylmä kaiku
varjosi kai konsanaan
"Petoksesi, petoksesi"
se hellävaroen kuiskaa

Äärettömän umpikuja

Uskoni eiliseen-huomiseen auki leikataan
Sen sisälmyksen vaaleanpunaiset ulosmitataan
Ovet eteen-taaksepäin kiinni naulataan
Ja näin on loppu seuranani taas

Hylätyt leikkikalut

Vanhat nuket
Ne pölyyntymään jätetään
Hiukset irti revitään
Naurusta kiherretään
kun niiden tuskaa ylistetään

Väijytys mielipuolen tapaanR

Mieleni hajanainen
väijyy ympärilläsi
Palasina - varmemmin niin
se iskee sydäntäsi

Selustasi vartioimaton
saa kiihdyksiin sielupolon
Kostoa se janoaa
- kuolemaasi halajaa

Jälleennäkemisleikki

Terästä keskellä lunta sulavaa
Me kestämme, vaikka tuttu ympäriltä kaikkoaa
Takana epätoivon on lupaavampaa
Taivaanranta - en sitä koskaan unohtanutkaan

Sokeroituja sirpaleita alakulosta

Nyljetty

Sydän pakkopaidassa
Rakkaus kadotettuna ikiroutaan
Liian syvällä mielivankilassa
Tunteet kastettuna saastaan

Jotta voisin paremmin
Tarvitsisin myrkkyäsi – unentuojaa
Toistaiseksi vain pistelevää
Jotta voisin paremmin

Viipyvä vastine

Punahilkka rusettimekossaan
Päivänkakkaroita hiuksissaan
En ole enää en
Mutta kaikki mitä tarvitsen

On yhä elämä jota silloin kurkotin
Toivomuskaivosta tavoittelin
Terälehdistä laskeskelin
Unelmaani haaveilin

Viipyy vain vastine lanttini mun

Melankoliaan vihkiminen

Itkuelämä
Laastareita likaisia iholla saastaisemmalla
Ei haamuja lupaus selätä
Ei epäonnistumista kannata pelätä
Sillä väistämättömyys –se on tahroja sametilla

Pienet lapsiparat
Ne hän kastaa verellä helvetin

Kadonneiden sielujen ylistys

Satunnaissäveliä hiljaisuudessa
unohdettujen lasten kuiskauksia nurkissa
kuulee neiti Synnitön

Tappaa todellisuuden aurinkolaseilla
”Tuuli se vain, kenties huuhkaja”
voi todeta sävyllä lattealla
Mutta jäljet
Ne kuka vaan näkee
Hiljaisuudessaan merkille panee
Pelonsekaista nyyhkytystä
Nurkasta, jossa muu vaimenee
Hiljenee tyhjyydeltä, jota ei ole

Sävelmäni kuurolle

Pienen pieni ballerina
tanssii tahtiin musiikin
Sävelet aikaan kuluneet
Meille ne eivät kuuluneet
Paikoilleen asettuneet

Soittorasia sylissä
tarkkailen joutsenprinsessaa
Askeleet tanssin tuttuja (kenties kuluneita?)
Sokeille esitettyä draamaa

Vasemman käden polku - 1.luku: Shadow play

Huolimatta siitä, että olen ihminen, joka haluaa olla aina oikeassa, en ehkä sittenkään olisi tahtonut sitä viimeisellä lounaallani ennen niitä järkyttäviä tapahtumia. Isäni rakas veli oli nimittäin tullut perheineen käymään ja saatoin jo etukäteen arvata, että yhteisestä lounaasta tulisi vähintäänkin kuolettavan tylsä ja ehdottoman tukala. Perheen kaikki jäsenet olivat nimittäin aivan kaameita tylsimyksiä. Enoni, jaarli de Montgomerie ei juuri perustanut muun kuin omien varsin kummallisten laskukaavojensa päälle. Normaalisti jaarli istuksi hiljaa paikallaan ja näpelöi sormustaan kummallisen tapansa mukaisesti. Jos joku kuitenkin sattui erehdyksissään kysymään häneltä kohteliaisuudesta noista kummallisista mieltymyksistä, joutui hän kuulemaan kyllästymiseen asti milloin Pythagoraan, milloin Pierre de Fermatin teorioista.

Hänen vaimonsa, Anne de Montgomerie on vähintäänkin yhtä tylsä, mutta nainen ei omaa minkäänlaista paloa edes kuivaakin kuivempaan matematiikkaan. Minusta tuntuu, ettei häntä kiinnosta juuri mikään. Rouva ei nimittäin koskaan puhu itsestään tai tekemisistään mitään kovinkaan hohdokasta. Joskus olen kuullut hänen keskusteluvan äidin kanssa taloudenhoidosta ja muusta vastaavasta, mutta siihen se sitten jääkin. Yleensä harmaa hiirulainen ei sano sanaakaan.

Piristystä pöytään toivat sentään heidän kaksosensa Ramsey ja Charlton, jotka olivat vanhemmistaan poiketen hyvinkin eloisia. Toiset pitivät kaksosten kärkkäitä mielipiteitä ja äänekästä arvostelua jopa paheksuttavina piirteinä, mutta toisaalta pikkupojat olivat hyvinkin suloisia ollessaan juuri sellaisia. Heidän olisi kyllä luovuttava sen tyylisestä käytöksestä vanhetessaan, ainakin jos mielivät parempiin asemiin. Ylhäisissä piireissä ihmiset taivuteltiin osoittamaan suosiotaan nuoleskelulla, ei tosiasioiden laukomisella. Kuningatar ei välttämättä olisi kovin tyytyväinen Montgomerien kaksosiin, jos hänen majesteettinsa kuulisi heidän nimittäneen hänen nenäänsä korppikotkan nokaksi.

Kaksosten touhuja oli suhteellisen viihdyttävää tutkia jonkin aikaa, mutta pienen tovin kuluttua he alkoivat tuntua vain ärsyttäviltä naureskellessaan aina vain uudestaan isäni hieman turhankin tärkeilevälle tavalle puhua tai sisareni Cecilian uudelle, muodinmukaiselle, mutta siltikin aivan hirvittävälle kampaukselle.

”Edward, kerrohan enollesi hieman tulevaisuudensuunnitelmistasi!” äitini kehotti rikkoakseen hiljaisuuden.

Edward on viisitoistavuotias veljeni, joka on minun tapaani ollut koko lyhyen elämänsä hyvin kunnianhimoinen. Maine houkutteli häntä kovasti, eikä omien kykyjen liioiteltukaan korostaminen ollut pojalle vierasta. Niinpä veli selitti ylpeänä tulevaisuudensuunnitelmistaan kuninkaan sotajoukoissa, joka oli tavallaan hyvin koomista hänen pienen kokonsa takia. Johdossa ei koosta olisi haittaa, mutta jostainhan pitäisi aloittaa, eikä raskas taistelu sopisi pienelle miehelle.

Olin sanonutkin sen Edwardille moneen otteeseen, mutta hän ainoastaan tuhahteli puheilleni. Myös poikaansa palvovat vanhempani paheksuivat käytöstäni, joten minun oli kuunneltava veljeni puheita aivan hiljaa. Se ei tosin estänyt minua hymyilemästä pilkallisesti hänen kerskuessaan.

”Edward, Edward! Rosabella nauraa sinulle”, Ramsey huudahti yllättäen. Pahuksen kakara. Olin melkein unohtanut, että kaksoset voivat halutessaan olla kovin ärsyttäviäkin.
”Rosabella, mitä me olemme puhuneet tuosta käytöksestäsi?” äiti tiukkasi saman tien.
”Ei äiti, en minä nauranut Edwardille, vaan eräälle asialle, jonka Melanie kertoi minulle eilen. Suokaa anteeksi, tarkoitukseni ei ollut panetella Edwardia”, latelin ulkomuistista. Repliikkini oli yksi klassisista vastaavista, joilla luikertelin ulos epämiellyttävistä tilanteista.

Äitini katsoi sammalsilmillään arvioivasti vastaavanlaisiin, mutta vakuuttui nähtävästi sanoistani, sillä nyökkäsi lopulta hyväksyvästi.

”Teidän tyttöjen ei pitäisi juoruilla niin paljon. Saatatte vielä itsenne kiusalliseen tilanteeseen”, rouva Montgomerie vielä totesi ennen kuin nosti viinilasin huulilleen.

Yllättäen ruokasalin ovet avautuivat ja sisään astui nuori palvelijamme Charles sangen vakavan näköisenä. Jokin tuntui olevan vialla, sillä nuorukaisen otsalla kiilteli muutama hikipisara ja
hänen kulmansa olivat kovin kurtussa. Palvelijat eivät myöskään yleensä tule paikalle noin röyhkeästi kutsumatta, jonka vuoksi enonikin poikkeuksellisesti kohotti katseensa.

”Hyvä herttua, teidän on mitä pikimmiten tultava ulos, jossa teitä odottavat vaunut. Kuninkaalla on teille hyvin tärkeää asiaa”, Charles läähätti.

Ei ollut mikään yllätys, että isäni pomppasi tuoliltaan saman tien seisomaan ja poistui sanaakaan sanomatta käytävään. Hän oli nimittäin kuninkaan korkeimpia neuvonantajia ja päässyt asemaansa paitsi viisaudellaan myös uskollisuudellaan. Herttua de Montgomerielle perhekin oli toisarvoinen asia maan ja hallitsijan rinnalla. Isä-raukka, hän uuvutti itsensä monina iltoina aivan kokonaan pähkäillessään valtion asioita.

Pitkäksi venähtäneen lounaan jälkeen äiti hyvästeli sukulaisemme ja toivotti heidät tietenkin myös tervetulleeksi uudelleen. Herttuattaren kasvoilla ei kuitenkaan ollut sitä hänelle tyypillistä vilpitöntä hymyä, vaan kovin paljon muiden aatelisnaisten kasvoja muistuttava teeskentelyn naamio. Itse asiassa hän näytti hieman huolestuneelta, vaikka perheen ulkopuoliset henkilöt eivät sitä varmasti huomanneetkaan.

”Äiti, onko kaikki hyvin?” kysyin vieraiden lähdettyä.
”Totta kai kultapieni, kaikki on oikein mainiosti. Mikä saa sinut kuvittelemaan ettei olisi?” äiti sirkutti se kaamea tekohymy naamallaan.

Tiesin varsin hyvin, etten saisi äidistäni sillä hetkellä mitään ihmeellisempää irti, joten kuittasin hänen sanansa nyökkäyksellä ja pienellä hymynpoikasella. Muuta en vastannut, sillä en kokenut siihen olevan tarvetta. Olisihan minun täytynyt arvata, ettei äiti kerro minulle mitään, sillä hänelle kulissit – myös perheen sisällä – ovat tärkeitä. Täytyisi siis kääntyä isosiskon puoleen. Hän nimittäin oli paremmin perillä asioista, sillä toisinaan äiti kertoi jotakin sisarelle. Tämä oli nimittäin minua vanhempi ja vanhempiemme käsityksen mukaan kypsempi ja luotettavampi. Itse en mennyt moisesta takuuseen, sillä halutessaan hän kyllä osasi olla kunnon juorukello.

Sisar löytyi tapansa mukaan huoneestaan peilinsä edestä. Punattujen huulien itseriittoiselle hymylle oli hyvä syy, sillä kuvajainen huokui sitä kauneutta, joka oli tunnettu ympäri Lontoon. Montgomerien kaikki kolme sisarusta olivat ensiluokkaisen upeita, kuin marmoriveistoksia kasvonpiirteiltään, joita kehystivät punasävyiset kiharat kutrit. Myös Montgomerien luonne oli yleisessä tiedossa. Olimme äärimmäisen arvokkaita, hienostuneita ja älykkäitä, mutta myös vallanhimoisia, koppavia ja hyvin vaikeasti miellytettäviä. Lukuun ottamatta ehkä vanhempaa sisartani, jolle tarvitsee vain lausua muutama kehu niin hänen päivänsä on pelastettu.

”Aisha, minulla olisi sinulle hyvin tärkeää asiaa”, huikkasin ovenraosta.

Sisar käänsi katseensa minuun äärimmäisen närkästyneenä. Tyttö ei juuri pitänyt siitä, että hänen ja kuvajaisen välisiä lemmenhetkiä keskeytettiin. Palvelijana olisin varmaankin jo saanut korvilleni, mutta sisartaan Aisha ei sentään tohtisi lyödä.

”Kerro asiasi ja poistu sitten. Anna tulee aivan pian tuoden minulle muutamia uusia asusteita, jotka lähetin hänet hakemaan.”
”Oikeastaan tarvitsisin apuasi”, aloitin tarkastellen sisaren reaktioita.

Tämä nosti kulmiaan merkiksi hämmästyneisyydestä. Kukaan meistä sisaruksista ei ole koskaan ollut hyvä kysymään apua. Omiin kykyihin uskottiinn hieman liikaakin ja oli suorastaan häpeä antaa toisen puuttua asioihinsa. Ristiriitana oli kuitenkin suuri halu neuvoa muita näiden tekemisissä. Ei niinkään sen takia, että olisimme sydämessämme avuliaita, mutta kertoessaan toiselle parhaat keinot ongelmaan ja tämän ottaessa siitä vaarin tuntee olevansa korkealla. Tärkeä.

”Mitä asia koskee?” sisar kysyi tutkaillen samalla kuvajaistaan ja kiinnitellen samalla irrallisia suortuvia nutturaansa.
”Isää. Mitä oikein on tekeillä? Mihin hän lähti ja miksi äiti näytti niin huolestuneelta?”

Sisar hiljeni kääntyen peiliä kohden. Hän näytti laskelmoivan, kannattiko minulle kertoa mitään. Ei ollut ehkä paras mahdollinen hetki tulla häiritsemään häntä, sillä Aisha näytti kovin ärtyneeltä. Syy löytyi varmaankin hiuksista, jotka eivät oikein meinanneet asettua. Hänelle kun pienetkin ulkonäköön liittyvät asiat olivat suuria. Pinnallinen Aisha-raukka.

”Mikset anna Annan tai Lolan hoitaa tuota?” huokaisin viitaten Aishan hiuksiin.
”Annan kamppauksien ulkopuolelle jää aina muutama suortuva ja Lola taas ei osaa kähertää kiharoita kunnolla. Niistä tulee epäluonnollisen näköiset. Kaikilla kun ei ole Yvonnen kaltaista mestarikampaajaa kamarineitonaan. Mutta kuuluuko se edes sinulle? Minä laitan omat hiukseni jos tahdon. Sinuna en arvostelisi suuremmin tekemisiäni, jos haluat saada osaksesi minkäänlaista tietoa.”
”Aivan niin, rakas sisko. Olen kovin pahoillani”, kiirehdin sanomaan. Tiedon hankkiminen oli sen verran tärkeää, että sisarelle oli annettava periksi. Se olisi Aishalle harvinaista herkkua ja siksi voisi olla, että hän kertoisikin jotain. Huolimatta siitä, että tyttö näytti jälleen muistelevan päivää, kun Yvonne annettiin minulle. Yvonne oli ainoa erinomainen kampaaja palvelijoistamme ja sen takia jokaiselle nuorelle sisaruksista jalokivien arvoinen. Vanhemmat olivat kuitenkin määrätä hänet minun kamarineidokseni.

”Hyväksyn anteeksipyyntösi. Ehkä voisin lisäksi kertoa sinulle isästä hieman. Hänellä on nimittäin hieman ongelmia hovissa. Cutler Beckett on anonut kuninkaalta lupaa kiristää toimiaan merirosvouksen hillitsemiseksi. Sen sijaan isämme on sitä mieltä, että syytettyjenkin ihmisarvo on edelleen tallella. Heille pitäisi antaa kunnollinen, lahjomaton, oikeudenkäynti eikä toimia Beckettin ehdotuksen mukaisesti eli käytännössä lähettää suoraan hirttolavalle. No tiedäthän sinä sen millainen se mies on. Hän saattaa keksiä mitä tahansa, jonka vuoksi isämme on oltava mahdollisimman tarkka selustastaan”, sisar selitti omahyväisen tietäväinen hymy huulillaan.
”Mitä tarkoitat? Juonitteleeko Beckett isän pään menoksi?”
”Todennäköisesti. Isä ei ota häntä ollenkaan vakavasti ja sanoo ”pikkumiehen” olevan täysin vaaraton. Koolla ei kuitenkaan ole suuremmin väliä, kun kyse on kuninkaan lähipiiristä. Silloin ratkaisee äly ja sitä tuolla miehellä valitettavasti on. Olen huolissani isän asemasta. Meidän asemastamme. Pelkäämme äitimme kanssa, että Beckett onnistuu syrjäyttämään isäsi. Tiedäthän, että silloin perheeltämme lähtisi iso osa sen nykyisestä vaikutusvallasta. Ajattele, voisi olla, ettemme me saisikaan puolisoiksemme prinssejä! Mitä ihmettä minä sanoisin Carolinelle, Louiselle ja Janelle? Voi mikä häpeä se olisi! Kunpa isä nyt vain olisi viisas, eikä vähättelisi Beckettin uhkaa!”
”Oletpa typerys, Aisha! Isämme voi olla vakavammassakin vaarassa ja sinä mietit vain prinssejä! Joskus en oikein ymmärrä ajatusmaailmaasi”, tiuskaisin sisarelleni. Oli niin hänen tapaistaan alkaa jauhamaan prinsseistä tällaisena hetkenäkin.
”Ymmärrän kyllä, mutta en halua tulevaisuuteni romuttuvan jonkun isän virheen takia. Olethan samaa mieltä kuitenkin siitä, että Beckettin suhteen täytyy olla varovainen?”

Nyökkäsin ponnekkaasti, sillä minulla ei ollut epäilystäkään sen miehen vaarallisuudesta. Olin tavannut hänet muutaman kerran erilaisilla kutsuilla ja pannut merkille, ettei mieheltä puuttunut taitoja manipuloinnin ja suostuttelun suhteen. Eihän tuolloin ollut kyse kuin pienistä asioista, mutta oletettavasti hän käyttäisi taitojaan myös niihin suurempiin.

”Jätän sinut nyt kaunistautumaan, Aisha. Olen iloinen, että kerroit tietämäsi”, sanoin poistuen sitten, en ehkä mieli kevyempänä, mutta ainakin tiesin missä mennään.

Ymmärsin Aishan pelon asemastamme, sillä kyllähän minäkin pelkäsin sen menettämistä. Enemmän minua tosin kauhistutti, mitä Beckett keksisi isän varalle. Koskaan ei voinut tietää, kuinka vaarallinen vihollinen oli eikä ketään kannattanut aliarvioida. Tunnetusti mies ei ollut myöskään lempeimmästä päästä vaan hyvinkin julma, mikä lupasi vaaraa vastustajille. Isänä olisin hyvin varovainen.

Näiden ajatuksien liikkuessa mielessäni en huomannut kamarineitoni Yvonnen tuloa, vaan tämä suorastaan säikäytti minut kimakalla äänellään kiirehtiessään puheilleni.

”Neiti Rosabella, teille on vieras”, palvelijatar informoi.
”Vai niin, kuka mahtaa olla kyseessä?” töksäytin ärtyneenä keskeytyksestä.
”Neiti Swann, teidän armonne. Hänellä on kuulemma teille tärkeää asiaa.”
”En olekaan nähnyt Elizabethiä aikoihin. Vie minut heti hänen luokseen!”

Elizabeth Swann oli lapsuudenaikainen ystäväni, vaikkakin huomattavasti alempisäätyinen kuin minä. Tästä vanhempani olivat minua monesti muistuttaneet ja kehottaneet kohtelemaankin Liziä sen mukaisesti, mutten ollut ottanut vinkistä vaaria. Elizabeth oli kuitenkin ainoa aito ystäväni. Olihan minulla toki monia muitakin neitejä käytettävissäni, mutta he jahtasivat lähinnä korkeita asemia ja omaisuutta aidon ystävyyden sijasta. Liz ei ollut ollenkaan sellainen, eikä hän ollut koskaan pyytänyt minulta mitään. Tytöllä oli poikkeuksellisen korkea oikeudentunto, joka toisinaan jopa ärsytti minua, sillä se teki nuoresta neidistä varsin pikkuvanhan.

Yvonnen johdattaessa minut vastaanottosaliin, huomasin, ettei Elizabeth ollut suuremmin muuttunut. Vuoden aikana hänen piirteensä olivat terävöityneet ja varresta tullut naisellisempi, mutta yhtä kaunis hän oli kuin ennenkin. Jossain syvällä sisimmässäni olisin toivonut, ettei tyttö näyttäisi niin upealta, sillä en tuntenut itseäni ylivoimaisen kauniiksi hänen seurassaan. Olin ehkä turhamainen ja epäreilu, mutten voinut tunteilleni mitään. Kilpailu ja vertailu kuuluvat olennaisesti Montgomerie-suvun luonteeseen.

”Ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa, Elizabeth! Onpa sinusta tullut häikäisevä!” huudahdin mahdollisimman vilpittömällä äänensävyllä.
”Kiitos samoin, tosin uskon teidän näyttävän vielä upeammalta”, Elizabeth totesi hymyillen minulle brokadisohvalta.
”Mitä minä olen sanonut teitittelystä? naurahdin.
”Ajattelin, että ehkä olet oppinut jotakin sitten viimekäyntimme”, ystäväni totesi kummallinen hymy huulillaan.
”Mikä tuo hymy oikein oli?” kysyin huvittuneena asettuen istumaan ystävättäreni viereen.
”Ei mikään. Teitittelystä ja äskeisestä keskustelustamme vain tuli mieleeni eräs minulle hyvin tärkeä henkilö.”

Ilme Elizabethin kasvoilla paljasti, että kyseessä todellakin oli joku hyvin erityinen henkilö. Ehkäpä James Norrington? Viime tapaamisellamme tyttö ei ollut erityisen innostunut kaavaillusta kihlauksesta. Totta kai hän tavallaan ihaili Norringtonia ja ehkä jollain tapaa rakastikin miestä, muttei niin, että tahtoisi viettää loppuelämänsä tämän kanssa. Olisikohan kuvernööri luopunut aikeistaan naittaa Liz miehelle? Vai oliko ystäväni kenties vihdoinkin rakastunut Norringtoniin?

”Kenestä oikein puhutte?” kysyin ehkä turhankin utelias sävy äänessäni.
”Niin… Minun täytyisi varmaankin kertoa teille jotakin. En tiedä, miten suhtaudutte asiaan, sillä kaikki eivät ole ottaneet uutistani hyvin. Muistat varmaan sen orpopojan, jonka löysimme pienenä veden varasta? Sen, josta tuli myöhemmin hyvä ystäväni?”
”Tietenkin muistan, puhuithan hänestä niin kovin usein. Mikä hänen nimensä nyt olikaan… Richard? Vai Robert?”
”William. William Turner. Minä katsos olen rakastunut. Menemme naimisiin aivan piakkoin.”

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Meinasiko Elizabeth tosiaan naida aatelittoman miehen, vaikka olisi kauneutensa avulla voinut solmia avioliiton hyvinkin korkealta? Olin suorastaan äimistynyt, miten hän saattoi jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä. Voisihan hän aina pitää mokoman pojan rakastajanaan.

”Onkohan se nyt viisasta, Liz? Minun mielipiteeni ei ehkä muuta kantaasi, mutta mieti mitä voisit saavuttaa rikkaan ja korkea-arvoisen miehen rinnalla? Koko valtakunta palvoisi sinua, sillä olet älykäs ja kaunis hyvällä maulla siunattuna. Olisit nyt järkevä. Voisit toki pitää pojan rakastajanasi”, selitin yrittäen kuulostaa liian saarnaavalta.
”Saatoin arvata sanasi, sillä sinulle kaikki tuollainen on aina ollut hyvin tärkeää. Minä puolestani en tule onnelliseksi tuollaisten asioiden avulla. Tahdon Willin. Kokonaan. En kestäisi seistä toisen miehen vierellä samalla kun rakastan häntä. Eikä hän varmasti alentuisi rakastajakseni, vaan mieluummin vaikka kuolisi suruun. Hänellä on ylpeytensä.”
”Ylpeys… Huono ominaisuus sellaiselle, jolla ei ole mitään käyttöä sille. Tee kuten haluat, Elizabeth, mutta liittoasi ei tulla koskaan täysin hyväksymään ja tiedät sen itsekin. Williamiasi ei koskaan oteta seurapiireihin ja sinutkin suljetaan ulos niistä. Oletko valmis siihen?”
”Olenko minä koskaan liikkunut suuremmin seurapiireissä? Se on sinun kutsumuksesi, ei minun. Olen valmis jättämään ne teeskentelypesäkkeet Willin vuoksi”, tyttö vastasi itsepäisesti suu pelkkänä viivana. Näytti siltä, että hän alkoi pikkuhiljaa ärtyä.
”Ainakin minä yritin”, huokaisin ja hymyilin luovuttajana. Elizabethin suhteen kannatti antaa periksi ajoissa, sillä hän oli kovin temperamenttinen sille päälle sattuessaan.

Sitten yhtäkkiä muistin erään asian, jonka olisi heti ensimmäisenä pitänyt tulla mieleeni. Ystävättäreni kulunut vuosi, joka oli ollut hyvin vaarallinen. Hän oli tullut merirosvojen kaappaamaksi, josta kuitenkin selviytyi. Muistaakseni juuri Williaminsa ansiosta. Ei mies ehkä ihan turha ollut, mutta silti hän ja hänen motiivinsa arveluttivat minua. Vaikka Elisabeth oli kovin rakastanut mieheen ja uskoi tästä vaikka mitä, saattoiko olla, että nuorukainen tunsi samoin? Olihan tämä voinut hakea Elizabethin kotiin rakkaudestakin, mutta myös mahdolliset rikkaudet ja aatelisarvo saattoivat houkuttaa. Ilman Liziä pojalta olisi jäänyt ne saamatta.

”Haluaisitko kertoa jotakin kuluneesta vuodestasi? Kuulin, että olit joutunut aikamoiseen seikkailuun merirosvojen kanssa. Millaista se oli?”

Elizabethin ilmeestä ei voinut päätellä kuin sekavuutta. Siinä oli surua, vihaa, pelkoa, mutta jopa iloa ja voitonriemua. Mitä tahansa hänelle olikaan tapahtunut, sen täytyi olla hyvin erikoislaatuista. Huolimatta tunteiden sekamelskasta hän kuitenkin kertoi tarinan, jonka en voinut millään uskoa olevan totta. Mukaan sekoittui merirosvojen lisäksi kirouksia ja kaikenlaista muuta, joka tuntui suorastaan satumaiselta. Saattoiko hänen kertomuksensa olla paikkansa pitävä vai sävelsikö tyttö vain omasta päästään?

”Elizabeth, pilailetko sinä kustannuksellani?” keskeytin epäilys äänessäni.
”En suinkaan! Kaikki tämä uskomaton on täyttä totta! Kuin näin kapteeni Barbossan ja muiden muuttuvan kirouksen vaikutuksesta kauheiksi eläviksi kuolleiksi, olin varma, että olen tullut hulluksi! Koko seikkailuni oli niin kummallinen, että epäilen toisinaan vieläkin nähneeni unta.”
”Sitä epäilen minäkin. Eihän tuollaista vaan voi sattua kellekään! Merirosvoja! Eläviä kuolleita! Kirouksia! Mitäköhän vielä?”
”En tiedä, mutten uskonut kokeneeni siitä maailmasta kuin pintaraapaisun. En ymmärtänyt puoliakaan asioista, joista he puhuivat. Oli seireenejä, merenneitoja, hirviöitä, mystistäkin mystisimpiä paikkoja ja mihin kiinnitin huomion, on että heillä on nähtävästi myös jonkinlainen hierarkia.”
”Merirosvoilla? Hierarkia? Älä naurata!” huudahdin uskomatta korviani.
”Heitä ei pidä aliarvoida, eivät he kaikki ole tyhmiä raakalaisia niin kuin väitetään. On heillä eräänlainen säännöstökin. Mutta niin, hierarkiapa hyvinkin. Yksittäisessä laivassa on toki kapteeni ja perämies, jotka ovat muita korkeammalla, mutta lisäksi laivojen ja kapteenien välillä on eräänlainen arvojärjestys. Musta helmi, laiva, jolla minä olin, kuului käsittääkseni hyvin korkealla siinä hierarkiassa”, Elizabeth selitti.
”Sepä kummallista, minusta olisi upeaa –”

Samassa salin ovet kuitenkin lensivät auki paukahtaen ja sisään saapui ajurimme John Humphrey vallan säikähtäneen näköisenä syöksyessään sisään vaatteet sateen vuoksi märkinä ja hengästyneenä kuin mikäkin. Muut palvelijat loivat häneen halveksuvia katseita, mutta Johnin ilmeestä saattoi huomata, että kaikki ei ollut kohdallaan.

”Teidän armonne, minulla on teille hyvin kiireisiä ja valitettavia uutisia. Pingoin tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsin, johon tosin vaikutti myös se, että minua ajettiin takaa. Sulkekaa välittömästi portit, ettei kartanoon pääse ketään ylimääräisiä.”

Säikähdys otti minut valtaansa ja menin aivan sanattomaksi, mutta onneksi Liz ei mennyt yhtä lukkoon, vaan käski puolestani Noran ilmoittamaan muille, että portit on suljettava saman tien ja kaikki sisäänpääsytiet tukittava. Hän myös kehotti lisäämään vartiointia. Kaavoihinsa kangistuneena Nora katsoi Liziä hieman epäilevästi, sillä hänestä ei varmaankaan ollut sopivaa alempisäätyiseltä määräillä herttuan talossa. Vanhemman naisen vähäinenkin älymäärä näytti kuitenkin riittävän hätätilanteen tajuamiseen, joka sai tämän juoksemaan piakkoin ilmoittamaan asiasta muille.

”Hyvä neiti, haluaisitteko kenties istua?” ajuri kysyi rauhoittavaan sävyyn.
”Minä – minä – mitä on tapahtunut?” kysyin pöllämystyneenä ja sairaana pelosta. Mikä sai miehen palaamaan yksin noin karmeassa kunnossa ja miksei isä ollut hänen mukanaan?
”Istukaa ensin. Olisi ehkä hyvä, jos Dora keittäisi teille kupillisen teetä”, John totesi nyökäten nuorelle palvelijattarelle, joka juoksi keittiöön, minkä jaloistaan pääsi.

Herra Humphrey oli hyvin mukava mies, joka välitti ja huolehti ihmisistä aidosti, mutta sillä hetkellä minua ärsytti hänen holhouksensa. Halusin vain tietää mitä on tapahtunut. Tuntui kuin hän olisi tahallaan tahtonut viivytellä kertomista.

Hetken päästä Dora toi teen, jolloin Humphrey pyysi häntä vielä kutsumaan perheeni koolle. Asian täytyi olla vakava, joka ahdisti minua entisestään. Tuntui kuin olisin ollut rautaneitsyessä*, jonka ovet ovat juuri sulkeutumaisillaan. Hetki ennen tuskaa ja kidutusta, mutta niitäkin suurempi pelko sydämessä.

”Herra Humphrey, minun on pakko saada tietää, mitä on tapahtunut. Olen puolikuolleena pelosta ja erittäin ahdistunut. Olkoot totuus kuinka kamala tahansa, mutta tahdon kuitenkin tietää sen. Niin olisi paljon parempi. Kiltti herra, kertokaa minulle!”

Humphrey näytti punnitsevan vaihtoehtoja mielessään, joka oli oikeastaan ihan ymmärrettävää, kun olin kuitenkin melkein pyörtymispisteessä. Varmasti hän mietti järkyttäisikö totuus minua liikaa. Minulla oli nimittäin pahat aavistukseni siitä, mitä voisi olla edessä. Toiveeni mukaisesti John kuitenkin päätyi avaamaan suunsa, sillä loppujen lopuksi ei varmaankaan kokenut totuuden voivan pahentaa tilannetta juurikaan.

”E-en pystynyt estämään sitä. Jäimme saarroksiin ja ne tulivat aseiden kanssa. Vaikka miten yritin paeta, en onnistunut ajoissa. Yksi laukauksista osui isäänne päähän. Olen hyvin pahoillani, mutta herttua on kuollut.”

***

*Rautainen, naisenmuotoinen kidutuslaite, jonka oven sisäpinnassa on teräviä piikkejä. Kun uhri laitetaan sarkofagimaiseen laitteeseen ja ovi paiskataan kiinni, piikit lävistävät hänet.

Luvun nimikkokappaleena ja tunnelmanluojana toimii Nox Arcanan Shadow play:

Vasemman käden polku - Prologi: Forgotten Dreams

Nuorena ennen uuden elämäni alkua olin aatelistyttö Rosabella de Montgomerie. Aikana, jota on nykyään hyvin kummalista muistella. Tuolloin istuin vielä kiikkutuolissa vaaleanpunasävyisessä ympäristössä kirja kädessäni, mieli uppoutuneena värikkääseen seikkailuun. Nykyään nuo tarinatkin tuntuvat realistisemmilta kuin elämäni silloin – viattomana ja puhtoisena, mutta ennen kaikkea sangen tavallisena.

Jo noina päivinä minua kuitenkin vaivasi kaipuu suurempaan intohimoon, merkityksellisempään elämään. Unelmoin kaikenlaisesta kummallisesta, mutta merirosvous ei todellakaan ollut tie, jolta odotin tulevaisuuteni löytyvän. Siihen minut ajoivat pakottavat olosuhteet, joihin en voinut itse vaikuttaa. Lankeemukseni ei ollut millään lailla helppo eikä varma vielä monen vuoden päästäkään ja se horjuikin moneen otteeseen. Saatanallinen elämäntapani oli kuitenkin vastoin kaikkea oppimaani ja juuri sen vuoksi oli varmaa, että käveltyäni kerran helvetin porteista sisään en enää palaisi takaisin. Niiden hatarien askelien jälkeen siis hylkäsin entisen minäni, enkä siis voinut enää kutsua itseäni vanhalla nimelläni. Minun ei kuitenkaan tarvinnut miettiä uutta pitkään, sillä merirosvopiireissä niiden keksiminen ei ole mikään ongelma – on sitten aivan oma lukunsa miellyttääkö se omistajaansa. Sama koskee myös elämäntapaa ja juuri sen seikan vuoksi en suosittele omaa tietäni kellekään, jolla on varaa valita. Takaisin ei ole kääntymistä, eikä armoa anneta. Teoriassa voit kuolla minä hetkenä hyvänsä, sillä kellään ei oikeastaan ole virallista puolta. Kyllä, merirosvokapteenilla on toki miehistönsä, mutta sekin voi pettää minä hetkenä hyvänsä ja toisaalta taas kapteeni voi yllättävän pienestäkin virheestä laittaa kävelemään lankkua pitkin kuolemaa kohti. Petturuuskin on yleistä, joten keneenkään ei voi luottaa, ei täysin.

Niin, jos olisin saanut tilaisuuden valita, minusta tuskin olisi tullut merirosvo. Kohtalo kuitenkin päätti toisin ja löysin pian itseni kuuraamasta pian hyvin tutuksi tulevan laivan kantta. Kova työ ja ahkera päänkäyttö palkittiin, kun tarpeeksi kauan sinnittelin ja lopulta nousin korkeampaan asemaan kuin koskaan olin uskaltanut kuvitellakaan. Kuinka monta liittolaista petinkään, kuinka monta vihollista lähetinkään tuonelan virtoihin – en edes jaksa, enkä sen paremmin haluakaan muistella, sillä sellainen aiheuttaa vain turhia tunnontuskia. Menneitä liikaa muistelevat joko jäävät lattiatasolle tai siirtyvät niin sanotusti parempaan paikkaan. Kumpaakaan minulla ei koskaan suuremmin ollut hinkua. Niinpä minusta tuli se, mitä olen tänä päivänä.

Pysähdy siis hetkiseksi ja kuuntele minun ikuisuuteni. En voi väittää sen olevan kunniakas sankaritarina täynnä riemuvoittoja, mutta totta tosiaan – se on elämäni ja värikäs kuin mikä. Syntistäkin syntisempää tietä pitkin pääsin kaikkine vaivoineni jyrkän vuoreni huipulle. Kielletyn elämän vaalijana saavutin suuremman yltäkylläisyyden kuin kukaan nuoruuteni hyveellisistä ystävistä saattoi unelmoidakaan. Anna minun kertoa tarinani kovettavista raakuuksista, hekumoinnista kalman kovettamien ruumiiden keskellä ja sanoista, jotka ovat tatuoituna vasempaan käsivarteeni,

second hand faith.

Inspiraationi kumpusi tästä:

Astorian ruusuisen kitkerä päiväkirja - Osa 1

Huom! En jatka tekstiä tänne, sillä ficci on hyvin pitkä. Jatkoa voi halutessaan lukea täältä.

03.04.1998

Ulkona paistaa aurinko. Linnut laulavat.

En oikein tiedä, miten aloittaa tämä ensimmäinen päiväkirjamerkintäni. En oikeastaan tiedä, mitä ylipäänsä kertoisin tähän. Äitini osti tämän kirjasen minulle sitä varten, että kirjaisin ylös ikimuistoisia hetkiäni ja Daphne taas sanoi, että minun kuuluisi kirjoittaa näille sivuille tunteistani. Miten vain, jos noudatan sisareni neuvoa, minun täytyy sanoa, etten voi ottaa äidin vinkistä vaaria. Minun tunteeni ja kokemukseni eivät ole erityisen valoisia, vaan lähinnä verrattavissa mustaakin mustempaan avaruuteen. Siellä täällä näkyy kyllä satunnaisia, pieniä valopilkkuja mutta kadottaessani ne en enää löydä niitä uudelleen.

Tänään Pansy ja muut taas katsoivat minua sillä tavalla. Tiedäthän, ”mene pois, sinua ei kaivata täällä” – katseella. Viesti oli niin ilmiselvä, ettei edes hieman hidasälyinen Millicent olisi voinut jättää sitä huomaamatta. Minun täytyi kuitenkin selvitäkseni näytellä äärimmäisen typerää ja liittyä noiden tyttöjen seuraan hymyillen typerää sitruunahapolta maistuvaa aurinkohymyä. Tietenkin heidän täyttyi leikkiä mukana, eihän heidän sovi eristää joukostaan hyvästä perheestä tullutta puhdasveristä tyttöä. Daphne on minulle mukava, mutta muita ei selvästikään kiinnosta minkäänlainen vuorovaikutus kanssani. Se ei kuitenkaan juuri haittaa minua, sillä on pääasia, että näyttää siltä kuin minulla olisi ystäviä. Eihän Astoria Greengrass voi olla syrjitty hylkiö, ei millään.

Kangastusleikkejä - Prologi

Kultaan toteutettu

Salongit timanttikuorruitteineen
turhan vaatimatonta
Miehet - ei, herrat kultaisine lupauksineen
-Ei suinkaan odottamatonta

Ei uutta
Ei saavuttamatonta

Olen kyllästynyt kultaan
Onko kellään tarjota arvokkaampaa?

***

Lilywoodin kartanon juhlasali säkenöi pukuloistosta eräänä toukokuisena iltapäivänä eikä Aileen Willoughby ollut enempää eikä vähempää kuin juhlien keskipiste. Aileen itse oli tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen, sillä hän suorastaan rakasti huomiota. Täytyy kuitenkin sanoa, ettei hän koskaan ollut täysin tyytyväinen ja tuolloinkin tyttö valitti ystävälleen Georginalle vieraiden vähäisyydestä ja koristeiden vähäisyydestä. Harvat kuitenkaan yhtyivät hänen mielipiteeseensä ja ystävätärkin ainoastaan pudisteli päätään Aileenin sanoille. Kukaan Lilywoodissa käynyt ei nimittäin voinut väittää sen olevan vaatimaton, eikä kukaan Aileenin vanhempia, kreivi ja kreivitär Willoughbyä tunteva saattanut väittää heidän ystäväpiiriään pieneksi. Aatelisarvonsa lisäksi nämä nimittäin omasivat suuren omaisuuden, joka oli periytynyt isältä pojalle ja joka oli vuosien mittaan ainoastaan kasvanut suuremmaksi ja suuremmaksi.

Aileen Willoughbylle raha ei ollut koskaan ollut ongelma, eikä hän ollut ikinä joutunut miettimään kuinka kuluttaa sitä, vaan seitsemäntoistavuotiaan debytantin vaatekaapit pursusivat upeita leninkejä toinen toistaan kuuluisimmilta nimiltä. Hänen ainut vahvuutensa ei kuitenkaan ollut omaisuus, vaan tyttö oli myös kuvankaunis, vaikkakin pahat kielet tapasivatkin kutsua neitiä turhamaiseksi. Moisilla väitteillä ei kuitenkaan ollut paljonkaan painoa avioliittomarkkinoilla, ainakaan sen jälkeen kun nuoret miehet olivat nähneet Aileen neidin pitkine, ruskeine korkkiruuvikiharoineen ja ruusuposkineen. Näitä piirteitä korostivat entisestään tummanvihreät silmät ja muutama kesakko poskipäillä, jotka saivat neidin näyttämään viattomalta nukketytöltä.

”Ei ole totta! Aileen, katso neiti Wilkinsonin pukua! Mikä kamala hirvitys!” Georgina huudahti, kun Aileen alkoi päästä vauhtiin valituksessaan hänen perheensä muka vaatimattomasta kodista ja muka vähäisestä ystäväpiiristä.

Tyttö oli kuitenkin valmis antamaan anteeksi keskeytyksen, sillä valituksen ohella hänen paheisiinsa kuului myös juoruilu ja erityisesti ihmisten ulkonäön ja tyylitajun arvioiminen. Ehkä se ei ollut hyveellistä, mutta sen sijaan suorastaan herkullista ajanvietettä ja normaalia niissä piireissä joihin hän kuului. Tämänhetkinen puheenaihe, neiti Wilkinson sai Aileenin kuitenkin enemmän närkästymään kuin huvittumaan: hänen pukunsa oli nimittäin huonosti onnistunut kopio eräästä Aileenin muutamaa viikkoa sitten käyttämästä iltapuvusta. Kullankeltainen väri korosti entisestään Wilkonsonin jo ennestään likaisenvaaleita kutreja, eikä puku ollut yleensäkään hyvin toteutettu. Tämän huomasi sen pitseistä, jotka olivat selvästikin ommeltu huolimattomasti ja siksi ne roikkuivat rumasti mitä kummallisimmista kohdista.

”Säälittävää, ei voi muuta sanoa. Ei katsota häneen päin, ehkä parempi ettemme tunne häntä tänä iltana”, Aileen totesi parhaalle ystävälleen peittäen kasvonsa vihreänsävyisellä viuhkallaan.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun he saivat muuta seuraa, nuorukaiset nimeltään Bartemius Appletown ja Timothy Huxtable. Georgina saattoi flirttailla heidän kanssaan, mutta Aileenin arvolle moinen ei olisi lainkaan sopivaa, sillä kummatkin olivat vain paronien poikia, eivätkä edes komeita sellaisia. Aileen kuitenkin tunsi velvollisuudekseen olla kohtelias näille nuorukaisille, jotka tunsi jo ennestään lapsuudestaan. Ei siitä mitään haittaakaan voisi olla.

”Neiti Willougby, voisinko saada tämän tanssin?” Huxtable kysyi näyttäen siltä kuin olisi koko edellisen keskustelun ajan kerännyt rohkeutta kysymystään varten.
”Olen pahoillani herra Huxtable, mutta voin hieman huonosti, pyöriminen ei ehkä tee minulle hyvää”, Aileen vastasi pyrkien ilmoittamaan miehelle kohteliaasti, että hänen mahdollisuutensa Aileeniin olivat olemattomat.
”Nii-in kai sitten, ehkä ensi kerralla”, nuorukainen änkytti hieman pöllämystyneen oloisena.
”Epäilemättä”, tyttö vastasi hakien epätoivoisesti katseellaan muuta, kiinnostavaa seuraa päästäkseen livahtamaan kiusallisesta tilanteesta ja löysikin hetken haravoinnin myötä veljensä Charlesin seisoskelemasta varjoista. Veli oli aina ollut oikein viihdyttävä seuramies ja siksipä Aileenia kummastutti moinen piileskely. Uteliaisuutensa kannustamana hän jätti hyvästit seurueelle ja suuntasi kohti nurkkausta, jossa veli piileskeli.

”Mitä sinä täällä teet?” Aileen sihahti päästyään veljensä luokse varjoihin.
”No, jos totta puhutaan, niin pakoilen vanhempiamme”, Charles vastasi naurahtaen.
”Ja mistäköhän kumman syystä?”
”Tuota, se ei ole tärkeää, minä vain –”

”Charles! Siellähän sinä piileskelet! Olen etsinyt sinua kaikkialta!” sirkutti heidän äitinsä pääovilta.
”Voi ei”, veli mutisi.
”Minun on pakko puhua sinun kanssasi siitä port – suojatistasi, jonka otit suojelukseesi. Kaikki puhuvat siitä! Aivan järkyttävää, Charles, en ymmärrä mitä päässäsi oikein liikkuu!”
”Äiti hän on aivan siveellinen nainen ja mukavakin huolimatta siitä, mistä hän on kotoisin.”

Aileen katsoi veljeään ja äitiään ällistyneenä, sillä ei ymmärtänyt ollenkaan mistä nämä puhuivat. Nähtävästi Charles oli kuitenkin ottanut suojelukseensa jonkun varsin siveettömänluontoisen henkilön. Tyttö ihmetteli tätä suuresti, sillä oli aina pitänyt veljeään kunnollisena, eikä ollenkaan sellaisena henkilönä joka haalii roskaväkeä suojelukseensa.

”En tiennyt, että siinä osassa Lontoota edes asuu ketään siveellistä ja mukavaa henkilöä. Minun tietääkseni siellä ainoastaan harjoitetaan siveettömyyksiä pahimmilla mahdollisilla tavoilla. Sitä paitsi tiedät hyvin, että vaikka tämä sinun suojattisi olisikin täysin puhtoinen, hänen hyysäämisensä vaikuttaa myös maineeseesi. Se ei mitenkään paranna muun perheen, etenkään Aileenin asemaan, jonka varmasti ymmärrät”, rouva Willoughby selitti.
”Aluksi kyllä, mutta kun tuon hänet tänne seuralaisenani ja ihmiset saavat tutustua häneen, niin uskon, että monien käsitykset korjaantuvat.”
”Ensinnäkin, sinä et tuo sitä kevytkenkäistä naista tänne häpäisemään koko perhettä ja toiseksi, mitä ihmiset ajattelevat sinusta, kun kuulevat mistä sinä olet mokoman löytänyt?”
”Äiti, minä en löytänyt häntä kyseisestä kaupunginosasta, se vaan sattui olemaan hänen kotipaikkansa!”
”Sillä taas ei ole mitään merkitystä, sillä pahat kielet kääntävät sen silti niin päin! Ja minun kun piti lähettää Aileenkin sinun luoksesi muutamaksi viikoksi –”
”Mitä?” Aileen huudahti.
”Niin, kultaseni, ajattelin, että sinun olisi hyvä olla veljesi luona muutaman viikon ajan. Isäsi on kutsuttu hyvin merkitykselliseen tilaisuuteen Ranskaan ja minun täytyisi varmaankin olla hänen mukanaan edustustilanteissa. Sinä puolestasi olet liian nuori, eikä sinua kiinnosta politiikka.”

Oli totta, etteivät politiikka ja tylsät neuvottelut olisivat voineet vähempää kiinnostaa Aileenia, mutta tyttö ei siltikään halunnut mennä huvikautensa aika veljensä luokse aivan Lontoon rajaseuduille. Aileen tahtoi olla ainokaisen huvikautensa kaupungissa, keskellä tapahtumia, ei maaseudulla mätänemässä.

”Mutta äiti! Ette te voi tehdä minulle niin, että vain yksinkertaisesti voi! En halua viettää ainutta huvikauttani maaseudulla!” tyttö huudahti säikähtäneenä.
”Älä viitsi, kultaseni, se on vain viikko. Enkä kyllä tiedä, voinko edes laskea sinua veljesi luokse nyt kun hän on ottanut sen kyseisen suojatin”, Christine Willoughby selitti mulkaisten poikaansa katkerasti.”
”Kuka tämä henkilö on, josta te puhutte?” Aileen kysyi saatuaan vihdoin mahdollisuuden.
”Hän on Valentina Shine niminen nuori neiti, oikein miellyttävä sellainen, joka nyt sattuu olemaan kotoisin hieman huonomaineiselta alueelta. Hänen taloudellinen tilanteensa on hyvin heikko, jonka takia otin hänet suojelukseeni”, Charles kertoi.
”Jos tuo oli todella syy, miksi se nainen asuu luonasi, niin mikset sitten saman tien ota suojelukseesi kaikkia maamme köyhiä?” heidän äitinsä tuhahti.
”Siitä syystä, etteivät he ole ystäviäni, toisin kuin neiti Shine. Tutustuin häneen eräänä kauniina päivänä Hyde Parkissa ja olen pitänyt hänestä siitä lähtien. Vakuutan, ettei hänestä ole minkäänlaista harmia Aileenille.”
”Voitko mennä siitä takuuseen?” rouva Willoughby kysyi selkeästi epäillen poikaansa.
”Mutta minä en tahdo mennä sinne!” Aileen kiljaisi raivoissaan.
”Voin ja jos ongelmia tulee niin lähetän Valentinan pois. Voit tulla itse katsastamaan, että kaikki on hyvin”, Charles vastasi välittämättä Aileenista.
”Hmph, olkoon niin, mutta jos Aileenin käytöksessä näkyy näiden viikkojen myötä minkäänlaista muutosta, niin lupaan, että sinä saat huolehtia huonojen ominaisuuksien kitkemisestä hänestä.”
”Sopii oikein hyvin, minusta on mukavaa nähdä siskoani vihdoinkin ja lupaan, että kaikki hoituu.”
”Mutta minä en halua! Minä tahdon jäädä tänne, äiti, Clara on minulle paljon parempaa seuraa kuin sellainen kevytkenkäinen nainen. Clara voi huolehtia minusta!” tyttö huudahti ja sai muutamat lähettyvillä seisoskelevat kääntämään kasvonsa heidän suuntaansa.
”Kultaseni, minä en aio sallia, että jäät tänne suureen taloon ainoastaan palvelijoiden kanssa, en pidä siitä, että jäät kotiin ilman ketään perheenjäsentä. Minusta on todella parempi, että menet veljesi luokse huolimatta siitä, että hänellä on se nainen seuranaan. Charles lupasi, ettei ongelmia tule ja minä yritän luottaa häneen tässä asiassa”, heidän äitinsä totesi hieman epävarma sävy äänessään.
”Mutta mutta –”
”Aileen, ei nyt mitään muttia, tähän asiaan sinulla ei ole sananvaltaa. Sinä menet veljellesi, sillä muita vaihtoehtoja ei ole. En millään viitsisi laittaa sinua etäisimpien sukulaisten taakaksi, varsinkaan kun he tietävät hyvin, että veljesi voisi ottaa sinut luoksensa. Siitä taas syntyisi vain lisää juoruja ja niitä me kaikista vähiten kaipaamme tällä hetkellä.”

Aileenin täytyi purra huultaan, ettei hän olisi purskahtanut itkuun. Tämä oli hänen huvikautensa ja nyt vanhemmat pilaisivat sen pakottamalla hänet veljensä luokse. Mokoma maalaiskartanon rötiskö olisi täysin seuraelämän ulkopuolella, josta seuraisi Aileenin täydellinen eristäytyminen. Mitä siitä taas seuraisi? Hänen asemansa romahtaminen eli toisin sanottuna oivallinen tilanne esimerkiksi häikäilemättömälle Cassandra Auttenbergille varastaa nuorukaisten huomio osakseen. Mikä häpeä olisikaan jos moinen portonalku pääsisi parempiin naimisiin kuin hän itse!

”Ei, äiti kiltti! Minähän joudun eristyksiin kaikesta ja Cassan – joku vie vielä kaikki parhaat sulhasehdokkaat suoraan nenäni edestä! Tai ei, ei nenäni edestä, koska kuinka he voisivat viedä mitään nenäni edestä kun en ole edes paikalla vaan kuppaisessa maalaiskartanossa mädäntymässä!” Aileen sihahti nieleskellen kyyneliä.
”Älä puhu minulle tuohon sävyyn! Sinulla on selvästikin aivan vääristynyt käsitys elämästä maalla, lapsi hyvä. Siispä sinulle tekee vain hyvää viettää vähän aikaa veljesi luona!” tytön äiti vastasi katsoen tytärtään happamasti merkiksi keskustelun päättymisestä.
”Minä en suostu siihen! En kerta kaikkiaan suostu!” Aileen huudahti kyynelien saadessa vallan. Hän ei enää kyennyt pidättelemään itseään, vaan ryntäsi suoraan pois juhlasalista portaikkojen kautta omaan, pieneen, mutta koristeelliseen huoneeseensa.

Tyttö oli pannut merkille herättäneensä huomiota, joka ei tosin tällä kertaa ilahduttanut häntä ollenkaan. Aileen tiesi aiheuttaneensa perheelleen häpeää huonoimmalla mahdollisella hetkellä kun veljestäkin liikkui ties minkälaisia juoruja. Totta puhuen se ei kuitenkaan juuri sillä hetkellä jaksanut kiinnostaa tyttöä, sillä hänellä olisi muitakin huolenaiheita.

Eivät vanhemmat voineet mitenkään pakottaa tytärtään maaseudulle ainokaisella huvikaudellaan! Mitä Aileen muka moisessa tuppukylässä tekisi? Istuisi enemmänkin luonnonniittyä muistuttavan puiston penkillä keskustellen vanhojen herrojen kanssa Itävallan perimyssodasta. Jo ajatus puistatti aatelisneitiä, joka ei ollut koskaan ollut pahemmin kiinnostunut politiikasta. Sellaiset asiat olisi paras jättää miehille eikä naisen ollut tervettä piitata moisesta. Hänen äitinsä oli hyvinkin kiinnostunut maailman tilanteesta eikä hän ollut koettanutkaan piilotella tuota piirrettään. Herra Willoughby olikin vitsaillut, että hänen vaimollaan oli miehen sielu naisen ruumiissa. Tähän äiti oli puolestaan vastannut närkästyneesti tiuskaisemalla, että herraa vain ärsytti kun nainen oli häntä itseään älykkäämpi. Tämän ja monen muun vastaavan episodin jälkeen oli kreivi tullut tulokseen, että Aileenin perinaisellisuus oli vain hyvä asia. Tyttö oli täysin samaa mieltä isänsä kanssa siitä, että naiset vain väsyttäisivät itsensä ajatellessaan tuollaisia, käsittämättömiä asioita.

Suutuspäissään Aileen tarttui posliiniseen koristerasiaan, jonka äiti oli hänelle aamulla lahjoittanut ja heitti sen raivokkaasti, täydellä voimalla seinään. Sen räsähtäessä rikki kuului kammottava ääni, mutta tyttö ei jaksanut välittää siitä vaan tarttui jo seuraavaan esineeseen. Juuri meinatessaan heittää senkin huomasi tyttö kuitenkin esineen olevan hänen isänsä antama, pikkuinen soittorasia, jolloin aatelisneiti laski kätensä.

Aileenin isä oli aivan eri maata kuin äiti, josta huomasi liiankin hyvin, että tämä yritti koulia tyttärestään itseään. Suoraan sanottuna tyttö halusi olla lähinnä äitinsä vastakohta, sillä tämä tuntui tahtovan kieltää häneltä kaiken. Ainoastaan isän valta sai mokoman pysymään aisoissaan.

Samassa Aileen keksi mitä voisi tehdä tukalan tilanteensa hyväksi, nimittäin tietenkin puhua isälleen. Mies ei koskaan kieltänyt Aileenilta mitään eikä varmasti pakottaisi tytärtään maaseudulle parhaassa iässään. Niinpä tyttö kuivasi kyyneleensä ja siisti itseään hieman peilin edessä. Onneksi hänen uusinta muotia oleva kampauksensa ei sentään ollut päässyt purkautumaan tytön heitellessä tavaroitaan. Ehostuksen jälkeen Aileen näytti jälleen aivan samalta kuin tullessaankin huoneeseensa, suloiselta nukketytöltä. Ihailtuaan itseään vielä pienen hetken hän saattoi lähteä anelemaan isältään lupaa jäädä kaupunkiin.

Viimeisessä portaikossa tyttö kuuli alhaalta kiivasta kuisketta, jonka seasta tunnisti Cassandra Auttenbergin kopean äänensävyn. Kyse oli selkeästi jostakin salaisesta ja niinpä Aileen kyykistyi nopeasti portaikon kaiteen taakse salakuunnellakseen tyttöjen puheita.

”Näittekö te hänet? Suorastaan julkeaa! En minä ainakaan kehtaisi väittää omalle äidilleni vastaan siihen tapaan!”
”Cassandra on oikeassa, mokoma letukka luulee voivansa komennella ihan ketä vain, vaikka on vain vaivainen kreivin tytär!” kauhisteli puolestaan Anna Hasselhoff.
”Anna, sinä et itsekään ole kuin tuleva paronitar”, kolmas tytöistä, Patricia Davidson huomautti.
”Mutta Anna ei sentään pöyhkeile kuten Aileen”, Cassandra totesi.

Normaaliin tapaan kaksi muuta myötäilivät kreivi Auttenbergin tyttären sanoja. Anna ja Patricia eivät oikeastaan olleet hänen todellisia ystäviään, vaan muistuttivat enemmänkin kamarineitoja. Molemmat tytöistä olivat aatelisarvoltaan reilusti alempia kuin Cassandra, mutta kykenemättömänä tasa-arvoisiin ihmissuhteisiin oli tyttö haalinut alempiaan ystävikseen. Aileen itsekin lukeutui jollakin tavalla pöyhkeän Cassandran ystävänpiiriin, mutta hän tiesi paremmin kuin hyvin, että todellisuudessa tyttö vihasi häntä. Heidän näennäinen ystävyytensä olikin vain peruja isien välisestä kumppanuudesta, ei niinkään tyttöjen välisestä, aidosta kiintymyksestä.

”Mutta kyllä minun käy häntä hieman sääliksi. Ajatelkaa nyt! Monta viikkoa jossakin maalaiskartanonrötiskössä!” Patricia totesi.
”Hmph, saa nähdä kestääkö mokoma hienostelija maalla päivää kauempaa. Voin kuvitella, että hän anoo epätoivoisesti pääsyä kaupunkiin. Hän käyttäytyy kuin olisi kuningatar”, tytöistä silmäänpistävin naurahti.
”Niin, onhan hän aika turhamainen, täytyy myöntää. Eihän hän muusta puhukaan kuin omasta ulkonäöstään, vaatteistaan tai sulhasehdokkaista”, vastasi Patricia tähän.

Aileen tunsi kiukun kasvavan sisällään. Hänkö turhamainen? Cassandra voisi kaikessa täydellisyydessään katsahtaa peiliin! Kuka se eilen jaksoi selittää koko päivän uudesta tanssiaismekostaan, jonka oli tilannut suoraan Pariisista asti. Saisipa mokoma nähdä! Cassandra ei voisi puhua hänestä kuin jostakin arvottomasta maalaisaatelisesta, joka yrittää arvokkaiden vaatteiden ja hyvän avioliiton avulla kohota korkeammalle asemassaan. Kiukustuneena Aileen oikaisi selkänsä varmistettuaan ensin, ettei tyttöjen katse osunut häneen. Tämän jälkeen hän jatkoi kävelyä alas portaita muutaman askeleen verran, kunnes huudahti:

”Cassandra! Anna! Patricia! Ihana nähdä teitä!” Aileen huudahti kuin olisi vasta äskettäin poistunut huoneestaan.
”Katsos, Aileen! Puhuimmekin juuri sinusta”, Cassandra huikkasi luoden merkitsevän katseen kahteen muuhun tyttöön.
”Toivottavasti ette kovin moittineet minua, mutten kyllä uskoisi teistä sellaista, sillä eiväthän uskolliset ystävät niin käytäydy.”
”Emme tietenkään, pohdimme vain tuntemuksiasi nyt, kun olet saanut kuulla joutuvasi joksikin aikaa maaseudulle”, Cassandra totesi pyrkien tavoittamaan vilpitöntä hymyä, joka ei sopinut hänen ilkeyttään kuvaaville kasvoille kovinkaan kauniisti.
”Voi Cassandra, älä suotta huolehdi! Hetken mietittyäni minä nimittäin tajusin, että joskus pienoinen pistäytyminen erilaisessa ympäristössä voi tehdä vain hyvää!” Aileen sirkutti säteilevä hymy nukenkasvoillaan, jonka myötä kolmen muun tytön punaisiksi maalatut suut loksahtivat kirjaimellisesti auki.