Nuorena ennen uuden elämäni alkua olin aatelistyttö Rosabella de Montgomerie. Aikana, jota on nykyään hyvin kummalista muistella. Tuolloin istuin vielä kiikkutuolissa vaaleanpunasävyisessä ympäristössä kirja kädessäni, mieli uppoutuneena värikkääseen seikkailuun. Nykyään nuo tarinatkin tuntuvat realistisemmilta kuin elämäni silloin – viattomana ja puhtoisena, mutta ennen kaikkea sangen tavallisena.
Jo noina päivinä minua kuitenkin vaivasi kaipuu suurempaan intohimoon, merkityksellisempään elämään. Unelmoin kaikenlaisesta kummallisesta, mutta merirosvous ei todellakaan ollut tie, jolta odotin tulevaisuuteni löytyvän. Siihen minut ajoivat pakottavat olosuhteet, joihin en voinut itse vaikuttaa. Lankeemukseni ei ollut millään lailla helppo eikä varma vielä monen vuoden päästäkään ja se horjuikin moneen otteeseen. Saatanallinen elämäntapani oli kuitenkin vastoin kaikkea oppimaani ja juuri sen vuoksi oli varmaa, että käveltyäni kerran helvetin porteista sisään en enää palaisi takaisin. Niiden hatarien askelien jälkeen siis hylkäsin entisen minäni, enkä siis voinut enää kutsua itseäni vanhalla nimelläni. Minun ei kuitenkaan tarvinnut miettiä uutta pitkään, sillä merirosvopiireissä niiden keksiminen ei ole mikään ongelma – on sitten aivan oma lukunsa miellyttääkö se omistajaansa. Sama koskee myös elämäntapaa ja juuri sen seikan vuoksi en suosittele omaa tietäni kellekään, jolla on varaa valita. Takaisin ei ole kääntymistä, eikä armoa anneta. Teoriassa voit kuolla minä hetkenä hyvänsä, sillä kellään ei oikeastaan ole virallista puolta. Kyllä, merirosvokapteenilla on toki miehistönsä, mutta sekin voi pettää minä hetkenä hyvänsä ja toisaalta taas kapteeni voi yllättävän pienestäkin virheestä laittaa kävelemään lankkua pitkin kuolemaa kohti. Petturuuskin on yleistä, joten keneenkään ei voi luottaa, ei täysin.
Niin, jos olisin saanut tilaisuuden valita, minusta tuskin olisi tullut merirosvo. Kohtalo kuitenkin päätti toisin ja löysin pian itseni kuuraamasta pian hyvin tutuksi tulevan laivan kantta. Kova työ ja ahkera päänkäyttö palkittiin, kun tarpeeksi kauan sinnittelin ja lopulta nousin korkeampaan asemaan kuin koskaan olin uskaltanut kuvitellakaan. Kuinka monta liittolaista petinkään, kuinka monta vihollista lähetinkään tuonelan virtoihin – en edes jaksa, enkä sen paremmin haluakaan muistella, sillä sellainen aiheuttaa vain turhia tunnontuskia. Menneitä liikaa muistelevat joko jäävät lattiatasolle tai siirtyvät niin sanotusti parempaan paikkaan. Kumpaakaan minulla ei koskaan suuremmin ollut hinkua. Niinpä minusta tuli se, mitä olen tänä päivänä.
Pysähdy siis hetkiseksi ja kuuntele minun ikuisuuteni. En voi väittää sen olevan kunniakas sankaritarina täynnä riemuvoittoja, mutta totta tosiaan – se on elämäni ja värikäs kuin mikä. Syntistäkin syntisempää tietä pitkin pääsin kaikkine vaivoineni jyrkän vuoreni huipulle. Kielletyn elämän vaalijana saavutin suuremman yltäkylläisyyden kuin kukaan nuoruuteni hyveellisistä ystävistä saattoi unelmoidakaan. Anna minun kertoa tarinani kovettavista raakuuksista, hekumoinnista kalman kovettamien ruumiiden keskellä ja sanoista, jotka ovat tatuoituna vasempaan käsivarteeni,
second hand faith.
Inspiraationi kumpusi tästä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti