Kerrottaessa itsestään mainitaan usein ensimmäiseksi nimi ja kotipaikka. Minun kohdallani se on hyvin vaikeaa, sillä minulle on annettu useita nimiä, eri miesten kohdalla eri nimi. He kuvittelevat minun kertovan sen heille, mutta oikeastaan poloiset sudet itse antavat sen minulle. He näkevät minut ja nimeävät, merkitsevät. Niin he tekevät kaikille naisille; yksi on kevytkenkäinen, toinen heidän elämän rakkaus, kolmas yhdentekevä. Samalla tavalla he nimeävät minutkin. Seireeni, se on kai yleisin käytetty nimitys.
Minä asun vähän kaikkialla, useimmiten vihassa, mutta tänään tyyneydessä. Tänään minun ei tarvitse täyttää kostoani, vaan voin antaa ajatuksieni vaeltaa ja jopa hieman sääliä niitä raukkoja, jotka ovat käsistäni päätyneet hajoamaan tyhjyyteen. En minä ole paha, en oikeasti. Niin minusta kuitenkin sanotaan heidän kirjoissaan ja huulillaan. Viettelijätär, se minä olen, lopulta surmaten pelkästä verenhimosta. En kiellä, ettenkö tappaisi. En väitä vastaan, ettenkö nauttisi uhrieni viimeisistä epätoivoisista henkäyksistä veden alla heidän vetäessään keuhkoihinsa vain vettä - kuin sinetöiden kuolemansa. Minä suorastaan rakastan sitä, melkeinpä yhtä paljon kuin heidän ruumiidensa leikkaamista rikki marmorihampaillani. Joskus olen jopa hieman innostunut ja repinyt hukkuvan lihan rikki jo ennen kuolemaa.
En kuitenkaan tee pahaa kuin niille houkille, jotka ansaitsevat sen. Sille puolelle ihmisistä, jotka itse repivät rinnat rikki eläviltä kanssaeläjiltään. Niille, jotka lihan himossaan unohtavat sielun ja turmelevat sisariensa ruumiit. Niin, en koskaan satuttaisi kaksijalkaisia sisariani, enkä muutakaan Luojan luomaa lukuunottamatta niitä hirvityksiä. He ansaitsevat sen ja tuhannesti pahempaa.
Jos totta puhutaan, minäkin elin kerran maalla. Olin kuin kuka tahansa sievä sisareni. Onnellinen ja autuaan tietämätön totuudesta sen kaiken aurinkoisen takana. Juoksin päivät pitkät kullankeltaisina kimaltelevilla pelloilla ja nautin tuulen tuomista tuoksuista ja äänistä. Kunnes tuli se päivä, kun tielleni sattui mies. Ulkokultainen rakkaani hurmasi minut ensimmäisellä hymyllään, enkä voinut vastustaa hänen kutsuaan. Aivan kuin hekään eivät voi vastustaa minun kutsuani nykyään.
Valitettavasti myös kohtaloni oli vastaavanlainen kuin omilla uhreillani. Ensimmäiset kuukaudet häiden jälkeen rakkaani oli minua kohtaan kuin prinssi prinsessalle – rakastava, hellä ja lämmin. Vähitellen huomasin kuitenkin hänen kylmenevän, kyllästyvän minuun. Tein entistä enemmän töitä rakkautemme eteen, palvelin häntä, nostin hiukseni entistä koreammalle nutturalle ja ostin runsaampia pukuja, mutta mikään ei auttanut. Hiljalleen alkoi mieheni minua kohtaan tuntema rakkaus muuttua vihaksi. Hän ei enää halunnut nähdä minua silmissään vaan sulki minut huoneeseeni tunneiksi vain kylmä sänky ja lemmikkikimppu seuranani. Lopulta kuolemantuomioni allekirjoitti eräs sisareni, minusta poiketen vaaleatukkainen, johon entinen rakkauteni iski hampaansa. Siitäpä tuo sisareni nautti, suorastaan voihki nautinnosta miehen kivuliaassa otteessa ja minä jouduin katsomaan vierestä. Valitettavasti noille kahdelle ei riittänyt mikä heillä oli, vaan suhteelle oli saatava täyttymys. Minut piti siis raivata tieltä.
Niinpä päädyin aaltoihin mieheni käden kautta. Tänne hyiseen veteen vailla lämmintä kosketusta, vain kosto lohtunani. Se sentään minulle suotiin. Sata vuotta tuomassa kuolemaa kuolemantuojille. Raivoni aallot huuhtovat laivoja kareille, jossa odotan saalistani. Lumivalkean ihoni ja punan hiuksissani huomatessaan mokomat menevät pyörryksiin, eikä heitä ole mikään vaikeus varastaa aaltojen alle. Se on oikeutta.
Ne typerykset sanovat minua julmuriksi vietellessäni ja repiessäni sitten aaltojen alla sydämen irti rinnasta herkutellakseni sen runsaalla verellä. Jos heillä olisi parempaa ymmärrystä, he käsittäisivät tekevänsä sitä itsekin melkein jokainen vähintään kerran elämässään. Mikä oikeus on siis tuomita minua, seireeniä, samoista teoista millaisista tuomari itsekin on vastuussa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti