Primadonna

Luvassa jälleen Hp-fanfictionia. Toivottavasti nautitte.

***

Verenpunaisena kiiltelevät kynnet kolahtelevat tummapuista pöydänpintaa vasten. Keskittymiskyky on ollutta ja mennyttä, vaikka rytmikkäät naputukset yrittävätkin luoda jonkinlaista harmoniaa Daphne Greengrassin mieleen. Ajatuksissa pyörii vain mies naisparvessa, lukemattomien povien, punattujen huulien ja keimailevien silmien tungoksessa. Ja mies nauraa, nauraa niin vietävästi, että Daphneakin alkaa hymyilyttää. Naisten touhu on niin kovin säälittävää, hän ajatteli, vaikka samalla mielessä kyti pelonhaiven. Entä jos joku noista naisista ylittää Blaisen silmissä Daphnen viehättävyyden?

Daphne tietää voivansa syyttää vain itseään kaikesta tapahtuneesta, hän tietää varsin hyvin, että teki itse valintansa typerässä puuskassaan ja otti Theodoren Blaisen sijasta. Kuka hullu nyt valitsee passiivisuuden aktiivisuuden ohitse? Blaise on intohimoinen, räiskyvän punainen, kun taas Theodore ennemminkin hiirenharmaa. Ja Daphne vihasi itseään, vihasi sitä, että oli luontonsa mukaan dramatisoinut niinkin pienen asian kuin Blaisen suosionosoituksen sisarelleen. Yhden tanssin, oli se sitten ensimmäinen tai ei. Sehän oli ollut vain yksi ystävällinen ele. Silti tyttö oli ottanut siitä niin paljon nokkiinsa, että oli päättänyt pitkän taistelun kahden nuorukaisen välillä Theodoren hyväksi. Vaikkei se välttämättä edes olisi ollut sitä, mitä tyttö itse halusi. Taustalla oli kuitenkin Blaisen häilyväisyys. Daphne tiesi, ettei voisi pitää naistenmiestä täysin itsellään, eikä halunnut sellaista, turvatonta avioliittoa. Hän oli myös ilmaissut pelkonsa Blaiselle, mutta poika oli rauhoittanut hänet sanomalla, ettei Daphne koskaan joutuisi kestämään sellaista. Mutta kun rakastettu oli lähestynyt sisarta se tietty kiilto silmissä, olivat Daphnen pelot saaneet vallan. Jos Blaise jo nyt osoitti voivansa vikitellä muita tyttöjä niin eiköhän hän tekisi sitä avioliitossa? Etenkin sitten, kun Daphne olisi vanha ja ruma. Kun kaikki kauneus olisi poissa, eikä olisi enää mitään mihin turvata.

Niinpä oli ollut turvallisempaa ottaa Theodore. Nuorempi Nott ei koskaan hylkäisi häntä, sillä oli suhteissaan paljon tunnollisempi kuin Zabini. Theodore ei edes vilkaisisi muita naisia, vaikka Daphne olisi maailmankaikkeuden rumin ihminen. Sen verran korkea moraali hänellä oli tällaisissa asioissa. Pojan isän, Anthony Nottin, petollisella luonteella ja vaihtuvilla naissuhteilla on oletettavasti voinut olla jotakin tekemistä sen kanssa. Tuskin Theodore halusi siirtää omia pahoja kokemuksiaan omille lapsilleen. Miten vain, Daphne tiesi tehneensä järkevän valinnan, mutta hänen tunteensa siitä vaihtelivat silti huomattavasti. Toisina hetkenä hän tahtoi vain purkaa kihlauksen ja karata Blaisen kanssa, mutta toisaalta turvallinen elo Theodoren kanssa oli sitä, mitä hän kaipasi.

Mutta valinta oli nyt tehty ja Daphnen oli aika esittää osansa hänen ja Theodoren romanssissa. Blaise olisi unohdettava ja jätettävä taakse suvun vuoksi. Kihlauksen purkamisesta ja karkauksesta olisi vain syntynyt skandaali, eikä Daphne kuuliaisena jäsenenä halunnut tuottaa häpeää kenellekään. Hänen olisi tyytyminen traagiseen osaan, jossa tyttö ei pystyisi antamaan aivan kaikkea itsestään. Rouva Zabinina hän olisi ollut joku, puhuttu nainen, Blaisen maineikkaan äidin seuraaja. Sen sijaan hänestä oli tulossa rouva Nott, joka tarkoitti aivan tavallista seurapiirinaista. Se ei voinut olla hänen kohtalonsa. Ei mitenkään voinut. Se oli Astorian tie, mutta näytti pahasti siltä, että roolit olivat kääntyneet toisin päin. Astoria oli saanut jostain kummallista vetovoimaa, eikä hän ollut enää vain se kohtuullisen kaunis, mutta täysin karismaton tyttö. Hiljainen alistuvuus oli vaihtunut päättäväisyydeksi ja se näkyi ulospäinkin. Pikkusiskon vetovoima oli noussut kutosesta kymppiin.

Daphne ei kestänyt ajatusta, että Astoria saisi hänen kohtalonsa. Päärooliin seurapiirien näytelmästä. Hän itse taas olisi vain surkea sisko, se joka mitäänsanomattomuudessaan korostaisi päähenkilön virheettömyyttä. Siksi kai Blaisekin oli pikkusiskoa lähestynyt. Daphne oli jäämässä kakkoseksi. Sisar oli viemässä hänen paikkansa.

Daphne ei voinut ymmärtää, miksi hänen unelmansa oltiin murskaamassa. Mikä Astoriassa oli niin hienoa, että hän ansaitsi kaiken kunnian? Mikä sai isän kohdistamaan hymyilevät kasvonsa häneen Daphnen sijasta? Hänhän oli vain tylsä runotyttö. Ei hänessä ollut samaa glamouria kuin Daphnessa, vaikka olisikin nyt itsevarmempi.

Viha kuohahti Daphnessa jälleen, kun hän katsoi Blaisea. Kyllä, hän oli tehnyt täysin oikean valinnan. Jos Blaise oli niin typerä, että retkahti hänen mitäänsanomattomaan siskoonsa edes ohimeneväksi hetkeksi, oli pojan syytäkin kadota hänen silmistään. Mokomien typerysten kuului jäädä lattiatasolle Astorian tapaisten pikkuvanhojen hiirulaisten seuraksi. Sitä pikkusisar nimittäin pohjimmiltaan oli. Muut voisivat ajatella mitä vain, mutta Daphnelle Astoria olisi ikuisesti oksentelustaan ja synkistä ajatuksistaan riutunut, vain hipulla kauneutta varustettu varjo vanhemmasta sisarestaan.