Lasten kauhuelokuvia

Tämä teksti syntyi hyvin hajanaisista ajatuksista rankentuen pikkuhiljaa tarinaksi. Innoitukseni sain Nighwishin Poet and the Pendulumista ja Song of Myselfista. Teksti ei perustu kumpaankaan kipaleeseen, mutta tunnelma toimi vaikuttajana.
Jos jotakuta huvittaa kopioida teksti omaan käyttöön niin senkus, mutta omanaan ei saa esittäää.

***


Tähän varmaankin sijoittaisin alkutekstini. Onhan jokainen pieni tarinakin kuin elokuva. Ainakin minulle, taiteilijalle kynän päässä. Ja minähän siitä päätän, eikö niin? Omasta tarinastani, omasta elokuvastani, jonka ensi-illan sallin nyt koko maailmalle. Mutta varoitan sinua, tämä ei ole filmi, jota katsoessa voi rentoutua ja heittää huolensa taka-alalle. Totuus on, että tämän tarinan alkutekstit ovat valitettavasti kovin surulliset:

Kaikki alkoi pienistä keijukaisista nuoruuden porteilla. Ne kuiskivat päähenkilölle ilkeitä lauseita, lumosointuja korville. Kertoivat kierrellen hänen olevan arvoton hylkiö, rumilus ja hyödytön yksilö. Ylimielinen ja itseriittoinen… ja mitä vielä. Kamalia sanaleikkejä. He täyttivät tyttöraukan sisimmän kaikenlaisella kiusallisella ongelmajätteellä, jonka paljastaminen olisi ollut vähintäänkin häpeällistä tai pahempaakin. Tiedättehän varmasti mitä kauhuelokuvissa tehdään niille jotka puhuvat liikaa?

Mutta nyt uskoisin jo olevan väliajan vuoro:

Noina päivinä pieni tyttönen loi unelmansa, jossa kaikki oli toisin. Siellä hän oli vailla huolia varjoista ympärillään ja sydämessään. Ilman raskasta taakkaa kannettavanaan. Ja niin hän lenteli vapaana kahleista, täysin painottomana täydellisyyden yläpuolella kohoten korkeuksiin. Tavoittamattomiin.

Outouksista oudoin ja kiehtovin oli, että paratiisissa pahuuskin hyväili häntä tehden näyttämötaiteesta aina vain kauniimpaa. Se oli ase, jolla tyttö tähtäsi viholaiskasvoihin, omiin alistettuihin orjiinsa. Heihin, jotka toisessa maailmassa kehtasivat nimittää häntä niillä kauhistuttavilla hirviösanoilla. Mutta vihdoinkin, taiteilijan pään sisällä, he olivat alistettuina, valmiina kohtamaan loppunsa maailman kuningattaren edessä. Eikä pikkuisilla keijuraukoilla ollut ketään turvanaan, sillä tuolla oikeudenkäynnillä ei ollut katsojia. Oli vain päähenkilö, syytetty ja ikuisuuden syytäjä kera pienen lapsosen runojen, jotka kuiskailivat ilmassa kuolemantuomiota. Kertasivat menneisyyden nuotteja saaden paholaiset kerrankin katumaan syntejään. Ah, voi sitä ylemmyydentunnetta!

Se oli varmaankin loppuhuipennus. Onko seuraavaksi vuorossa onnellinen päätös tarinalle?

Kun kaikki kuoleman keijukaissotilaat oli tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan, päähenkilömme sai huokaista helpotuksesta ja astua takaisin paratiisin viattomammalle puolelle. Keskelle villeinä virtaavia puroja ja violetteja niittyjä. Sinne nurmelle hän jäi makaamaan, lepäämään, kunnes haavansa olivat parantuneet ja sen jälkeen, vihdoinkin, pääsi huippukohtaan, mielikuvituksen vuoristorataan ja leikittelemään kuvitelmalla. Heittelemään sitä suuntaan ja toiseen toteuttaakseen mahdottomia visioita. Kiusattu saattoi vihdoinkin olla vapaa ja turvassa. Ja niin kului pitkä, pitkä aika, kunnes hän ymmärsi haluavansa jotain enemmän. Nimittäin se, miksi lapsi vannonut syntyneensä: suuri legenda, oikea taitelija, jotta voisi paistatella ihailussa ja kumarrella suurelle yleisölle. Sulautua yhdeksi musiikin kanssa ja muuttua jumalolennoksi.

Joudun esittämään vilpittömät pahoitteluni, sillä olen hukannut viimeisen kohtauksen. Kertokaa minulle, kuinka nyt autan Liisan pois Ihmemaasta?