Ensimmäiset askeleet

Vaunuissa

Lastenrattaat nitisevät. Joku ei ole vielä oppinut käyttämään bussikorttiaan. Kuljettajan otsa kurtistuu.

Hautaan puolet kasvoistani kaulaliinaan. Teinityttö vilkaisee minuun päin, käännämme kummatkin katseemme yhtä aikaa pois. En ole koskaan välittänyt pitkistä katseenvaihdoista, ne ovat jokseenkin kiusallisia.

Vaunuissa jokin rääkäisee. Muista, ettet koskaan hanki lapsia, ajattelen. Ainakaan useampaa. Äitiraukka näyttää stressaantuneelta korjatessaan tytön asentoa vaunuissa ja toinen paholainen on jo kadonnut jonnekin. Marakatti kiipeilee penkeillä, eikä kuuntele.

Omalla tavallaan nainen on onnekas. Hänellä on joku viemässä ajatukset pois rattaista sisällä. Hampaallisista ja hampaattomista. Niistä toisista, jotka raksuttavat paikallaan säälimättömän säännöllisesti ja sitten niistä, joissa jokeltaa jokin epämuodostunut mörkö.

Ehkä minun pitäisi olla hieman myönteisempi kuolaavia riiviöitä kohtaan.

Poika katsoo minuun ja hymyilee. Vastaukseni on epämääräinen irve. Mutta vaikeahan sitä on suhtautua olentoon, jonka edessä pitäisi olla vastuullinen aikuinen, vaikka sen kokee omalla tavallaan ikätoveriksi.

Äiti antaa lapselle tikkarin. Poika hiljenee. Harmi, etten enää polta. Nyt olisi hyvä aika pistää tupakaksi. Minä ihan oikeasti yritin eräänä kauniina päivänä, mutta siitä oli mennyt maku. Jälleen yksi asia siihen listaan. Kaikki ihanat, turhan arjen asiat tuntuvat katoilevan tyhjän taulun tieltä. Voisihan sitä toki alkaa luonnostella, mutta valitettavasti lasten kädentaidot harvoin yltävät mielikuvituksen tasolle.

***

Kultainen lohikäärme

Horisontti oli peittynyt tummaan pilvimassaan. Jokainen meistä ymmärsi jonkin olevan perustavalla tavalla väärin, mutta harva kuitenkaan uskalsi kuunnella pelkonsa ääntä. Minä jätin kaksi lohikäärmeenpoikani huoneeseeni, kun lähdin tähystämään pilviä. Palatessani toinen oli kadonnut, sillä nälkäkuoleman partaalla vanhempi oli syönyt nuoremman. Rakastin salaa petoa enemmän, joten en vihoitellut sen lajitoverin kuolemasta. En raaskinut, sillä silmäteräni oli aivan rutikuiva. Muutama tunti ilman vettä ja se olisi itsekin menehtynyt.

Sisällä oli kuivaa, mutta pian ulkona vettä oli tulvaksi asti. Monien rakennuksien katot peittyivät vesimassan alle. Muutama päivä nuoremman lohikäärmeen kuoleman jälkeen olin jo laivassa. Yhdessä niissä, jotka kulkivat epätoivoisesti jättikokoisen arkin vierellä myrskyn riehuessa. Jättiläinen kesti hyvin pauhun, mutta moni hauras purjelaiva kohtasi loppunsa aaltojen viskoessa niitä karikoille ja pinnan alle.

En osaa sanoa, kuinka kauan myrsky kesti, mutta lopulta se heitti meidät takaisin loppuneeseen maailmaan. Ne ihmisenpuolikkaat, jotka kansakunnastamme olivat jäljellä, lähtivät harhailemaan epätoivoisina hylättyihin asuinrakennuksiin. Monet niistä olivat hyönteisten ja villieläinten kansoittamia ja homeessa, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.

Minä ja kolme muuta naista löysimme metsän siimeksestä vanhan kartanon, josta teimme turvapaikkamme. Vanhan ajan mukavuuksia ei juuri ollut, mutta sentään jokunen ummehtuneelta haiseva sohva ja petivaate. Uusi elämä ei muutenkaan maistunut makealta, vaan oli perin ankeaa ja jopa kurjaa. Yhteiselomme ei sujunut ilman konflikteja, vaan toinen toistaan rajumpia sellaisia puhkesi päivittäin. Minä katsoin parhaaksi ottaa sovittelijan roolin, sillä muuten olisimme kuolleet ensimmäisten viikkojen aikana. Samalla tulin solmineeksi talon naisiin hyvin erikoislaatuisen, tiiviin suhteen, jonka vuoksi aloin kutsua heitä sisarikseni.

Siitä varmaankin johtui, ettei polkkatukkainen tahtonut tartuttaa minua kantaessaan taudin kotiin. Tilanne seinien sisällä oli tuolloin jo varsin kaaottinen ja viimeisinä päivinä olinkin vain yrittänyt pysyä poissa toisten tieltä. Emme kukaan tienneet polkkatukkaisen sairastuneen, kunnes hän sitten erään hirvittävän riidan päätteeksi iski kyntensä sisaremme kaulaan. Minut valtasi pakokauhu, sillä luulin naisen saaneen surmansa, mutta sisar ainoastaan muuttui. Tuosta päivästä ei kestänyt montaa viikkoa siihen hetkeen, kun minä olin ainut ihminen keskuudessamme. Minun on myönnettävä, että pelkkäsin muuttuneita asuinkumppaneitani hieman. En kummallisen laikukkaan ihon tai epämuodostumien vuoksi, vaan muuttuneen käytöksen. Sisaristani oli tullut ihmismäisiä eläimiä, jotka liikkuivat äärimmäisen nopeasti saalistaessaan. Pahinta oli, etteivät he syöneet uhrejaan retkillään, vaan kapaloivat ihmisraukat seittiin ja viskasivat ullakolle odottamaan. Yritin teeskennellä, ettei siellä ollut mitään, mutta satunnaisen avunhuudot ja itku herättivät minut usein harhastani yön pimeimpinä tunteina.

Lopulta kestokykyni petti ja kaiut päässäni soiden karkasin eräänä iltana sisarieni suojeluksesta. Ruokakin oli loppu, joten jonkun sitä oli pakko hakea. Ilta suimuisuudessaan ja pimeydessään pahaenteinen. Nurmikko oli märkää ja maa erittäin kylmä. Minulla kun ei ollut edes kenkiä, sillä vanhat olivat hajonneet, eikä uudessa maailmassa sellaisia ylellisyyksiä ollut kellään. Kauppaakaan ei käyty, sillä tukikohdat ainoastaan taistelivat keskenään. Vanhoissa kaupoissa oli vielä joitakin syömäkelpoisia säilykkeitä, mutta niistä tapeltiin viimeiseen hengenvetoon asti. Siksi minäkin kannoin asetta mukanani.

Rapina vasemmalla muistutti myös toisesta syystä pistoolin kantamiselle. Sairastuneet liikkuivat tähän aikaan. Eivät sisareni, vaan ne toiset. Ne, jotka repivät ihmiset kappaleiksi saman tien kiinni saadessaan. Niitä alkoi olla hyvin paljon ja ne olivat kovin nälkäisiä, sillä meitä ihmisiä ei ollut enää kuin kourallinen.

Myös toisesta suunnasta kuului rapinaa. Liimauduin paikalleni. Mikäli niitä olisi vain muutama, voisin jäädä taistelemaan tai koittaa piiloutua. Olin törmännyt pieniin joukkoihin aiemminkin, mutten koskaan yksin. Visualisoin kohtaamisen mielessäni etukäteen miltei kymmenen kertaa, ennen kun sumun keskeltä paljastuivat ruhjoutuneet, mädäntyneet kasvot. Hetken päästä huomasin myös toisien punaisena pullottavien silmien tuijottavan minua. Ammuin kaksi laukausta. Kumpikin luoti lävisti kohteensa otsan.

En kuitenkaan ehtinyt riemuita osumistani kauaa, sillä hirvittävä totuus paljastui minulle hyvin pian. Kahden kaatuneen tilalle ilmestyi kaksi uutta. Pian taas kaksi, sitten kolme ja lopulta näin, kuinka kymmenet mädäntyneet kalmat laahustivat minua kohti. Tiesin, että tässä vaiheessa aseestani ei olisi enää apua. Ainoastaan pakeneminen saattoi minut pelastaa.

Minä juoksin kuin viimeistä päivää: läpi metsän, aina pellolle asti, kunnes tunsin alkavani väsyä. Talolle olisi ollut vain muutamia satoja metrejä, mutta jalkani tuntuivat jo aivan veteliltä. Silloin kuitenkin huomasin tuttujen olentojen juoksevan käsittämättömällä vauhdilla talolta, ensin ohitseni ja sitten hirviöiden kimppuun. Ne huusivat miltei kuin ihmiset, riippuen siitä kuinka pitkälle mädäntyminen oli edennyt ennen muuttumista. Tällä kertaa tappaminen oli erittäin sotkuista, sillä mätä liha oli syötäväksi kelpaamatonta. Huolimatta siitä, että sisareni niittivät kuvotuksia kuin heinää, alkoivat he kuitenkin pikkuhiljaa jäädä alakynteen. Vihollinen oli kömpelö, hidas ja typerä, mutta myös määrältään ylivoimainen.

Siispä tein sen, mitä olin välttänyt ja pelännyt siitä lähtien, kun polkkatukkainen oli iskenyt kyntensä ensimmäisen sisaren kaulaan. Pyysin häntä muuttamaan minut. Toinen epäröi ensin, mutta tilanteen toivottomuuden tuntiessaan suostui lopulta ottamaan tarjoamani käden ja iskemään hampaansa syvälle ranteeseeni. Parahdin tuskasta, mutta samalla tunsin uuden voiman tulvivan suoniini.

Samassa näin myös kultaisen välähdyksen taivaalla. Jokin syöksi jättimäisiä leiskoja suoraan kalmoihin, korventaen ne tuhkaksi. Suuri kultainen lohikäärme laskeutui pilvien lomasta, pelastaen meidät toivottomuudestamme.

Sinä iltana paloi koko kuolleiden joukko ja saatoin olla ylpeä pikkuisestani. Kaiken kamaluuden keskellä en ollut ymmärtänyt, kuinka ikävä minulla oikeastaan oli sitä ollut. Mutta enää minun ei tarvitsisi luopua siitä, vaan kultainen lohikäärme valaisisi jokaisen uuden maailman aamun. Tähän toivoon saatoin onnellisena herätä.

Pysähtyneisyyden aika

Tyhjyyden aikakausi

Auringonlaskun aika
niin kaukana omastani
Näivettyneet sielut
takana ikkunani

Parsin haavaa varteni
avaan kaihtimeni
Valoni on kirkas
silmiinne tuokoon liekkini

Rullan loppu

Harmaantunut filmitodellisuus
nykii ruudussa, huutaa apua
Hymy, miltei anteeksipyytävä
ja katse haikea
Älä käännä kasvoja, se sanoo
Älä sotke maalausta

Unikoti

On täällä valkoinen kartanoni
puiden suojassa, metsänpeittoon piilotettuna
sumusisarten vartioima, iltahämärän tunteina
salattujen sielujen rakentama

Tule, näytän sinulle
jos ymmärrät rivien välejä
Minulla on lipaston laatikossani
avain, ja ovessa lukko

Ylimielisyys, pelko ja niiden yhtäläisyydet

Paikannus

Minusta tuntuu, että joskus väitin rakastavani sinua. Se ei ole totta, sillä minä vihaan sinua. Mutta oikeastaan sen vuoksi, minä todellakin rakastan sinua. Enhän minä vihaisi sinua, jollen todella rakastaisi sinua? Mutten oikeastaan halua rakastaa ja samalla se on oikeastaan juuri se asia, mitä olen aina halunnut. Äh, ei se niin mene. En tahdo sinua, vaan tämän tunteen. Mutta oikeastaan en halua edes tätä tunnetta. Mutta mitä minä sitten haluan? Hetken aikaa en tiedä, kunnes jälleen kerran joudun toteamaan, että oikeastaan haluan sinut. Siitä huolimatta, että me aina uudelleen poltammekin arat sormenpääni. Mutta sinun pitäisi henkesi uhalla tietää, etten minä halua tulla haavoitetuksi. Niin kai se on. Etkä sinä idiootti edes tajua, milloin haavoitat minua. Vahinko. Kuten myös nuo kirveet selässäsi.

En syytä siitä sinua, mutten oikeastaan itseänikään. Olemmehan me aivan eri maailmoista. No, myönnettäköön, että ehkä viereisistä. Naapuritaloista. Pidemmälle en halua ajatella.

Maski

Istun aina poikittain niin kutsutulla valtaistuimellani. Katsettani en koskaan laske, ja silmikkoni pidän kasvoilla aina. Väriä on hyvä vaihtaa välillä, mutta älä vain luule, että näyttäisin todelliset kasvoni. Onkohan niitä ollenkaan? Oli tai ei, uskon, että katselet mieluummin näitä naamioita. Niissä on edes jotain katsottavaa.

Minä en katselisi sinua mielelläni enää kovin pitkään. Tai niin minä annan ymmärtää. Totuus on toinen juttu ja vähän turhan monimutkainen. Ainakin nän pinnalta katsottuna. Jos revit sen käsistäni väkisin ja saat solmut auki niin vastaus voi olla toisenlainen. Mutta minä olen vaikea, ainakin näin ylimielisesti ajateltuna. Ei sinusta ole tähän, höpsö.

Milla, taasko sinulla on soseet poskilla! Ja minä on puhuttu syöttötuolissa kiemurtelusta, tuhma tyttö!

Edustustytär

Etkö näe miten minä kärsin täällä lattialla? Pöyrin pölyisellä parketilla oman rannevereni tahrimana. Typerä tyttörukka meni taas ja viilsi itseään, voi voi. Mitä se silläkin hakee? Eikö se koskaan sanonut, miten se pitää dramaattisesta itseilmaisusta? Mutta eikö tuo jo mene yli, eikö tuo ole jo mennyt muodista? Syntymäpäivänäsi se olisi voinut olla groteskia, mutta nykyään se on oikeastaan hiukan noloa. Nouse nyt, niin mennään ostamaan sinulle pitkähihaisia paitoja.

Höpö höpö, jätesäkin sinä tarvitset. Siinä voitamme kumpikin.

Suihku

Sinä et käy enää kotona suihkussa. Niin hän sanoi. Onkohan hän nyt ihan varma? Haluatko sinä, hieno rouva, todella että tyttäresi likaisuus näkyy päällepäin? Olethan sinä vuodet vuosien jälkeen yrittänyt sitä niin kovasti piilottaa. Pitkähihaiset paidat, pitkä hihaiset paidat. Mutta tässä mahtaa olla jotain muutakin, kun ei se jätesäkkikään kelvannut. Kenties kotipihamme roskasäiliö on liian pieni. Pää tai jalat näkyisivät varmaan kumminkin, riippuen siitä, kummin päin mielisit minut laittaa. Silloin ne naapurit ainakin katsoisivat. Voi mikä häpeä!

Hiljaisuus

Minähän puhun koko ajan, mutten voi minkään sille, ettet sinä kuuntele.

Pikkusisko

Me voimme väitellä ikuisesti siitä, onko meistä mukavaa, että he kärsivät. Emme kuitenkaan koskaan tule pääsemään yhteisymmärrykseen. Tiedän miten paljon sinä vihaat, tiedän liiankin hyvin. Minäkin tunnen sen jo melkein osana itseäni, vaikka pääasiassa tunnenkin vain tuskaa, johtotunnetta. Siltikään en pidä siitä, minkä sinä sait minut jo melkein tekemään. Tämä on loppujen lopuksi minun kehoni ja sinä olet vain alivuokralainen. Onneksi, ainakin toistaiseksi. Sentään voin lohduttautua sillä, että jos sinä koskaan pääset valtaan, niin vuokrasopimuksemme raukeaa hyvin nopeasti. Satutettu raukka, kai minun on pakko pitää sinua sylissäni. Vaikka sinä revitkin ihoni riekaleiksi ja juot vertani janoosi.

”Kun yössä yksin valetaa, voi kaltaisensa kohdata ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea...”

Rakastetut

Joissakin asioissa te olette aivan samanlaisia ja se huvittaa minua. Pääasiassa ehkä kuin yö ja päivä, mutta se osuus on loppujen lopuksi pienempi, kuin mitä te luulette. Ehkäpä kaikista absurdeinta on se, että näen teidän toistavan samat kuviot uudelleen ja uudelleen. Ja minä typerys säikähdän aina yhtä paljon. Mutta kenties juuri siinä piileekin syy säikähdykseen. 

***

Pikkusiskon kursivoidussa osassa lainattu vähän Tehosekoitinta. 

Taru sormusten herrasta - teemaisia runoja

Lothlorien

Lehteni pudonneet

yhtyneet maahan

kukintoni kuolleet

vaienneet kuiskeet

Hallayön alla

soi kansani laulu

vain muistoissa

kyynelillä maalatuilla

Nyt umpeutuvat kotipolkuni

on lännen aika koittanut

ma taivaanrannan maalaan

haikeuden värein, toivoni

Nyt siel mis oli kotini

mahtavana kohoaa

vain musta varjo Mordorin

Iltatähden uhraus

Kuolema ovellani kolkuttaa

paratiisin rikkomattomia portteja

manaa maani unholaan

karmealla kielellä laulaa

Ystäväin lähti, yksi, jo toinenkin

syleilyyn iättömien rantojen

ja laulavat jo sisarein

matkaansa tahtoisivat minutkin

Mut on keskel tuhon ja tulen

yksi, joka maissa pitää

kuolevaisen sydän, joka mul' lyö

vielä, kunnes laskeutuu ikiyö

Nuotion suoja lämpöinen

Suloinen on olut

janoisen huulilla

kun sadat päivät vaeltanut

on pitkillä poluilla

Kostukkeena huulilla

lämpönä rinnassa

tanssimaan se laittaa

nuotion loisteessa

Iloitsee tuli kipunoin

rätisten laulaa

vanhan velhonkin

hymyilemään saa

Ei huomisesta tietoa

vaaniiko kuolo, kauhu

mut tänään ei vatsassa hobitin

vello pelko örkin

Sormuksen taakka

Vihreät päivät viimeiset

kultaisin reunoin ne koristan

ja kotikoloni luovutan

sydämin raskain, syksyn saapuessa

Edessäin polku sumuinen, tuntematon

ehkä luola hiiden, kuolo armoton

vaan jos en mene, ei tääl koskaan

enää ykskään laps naura riemuissaan

On taakka suurin kaulaissain

kohtalo kenties maailmain

ja mietin, jos palaan

onko mustunut se mielessäin

Hymyilee vanha Gamgi,

kättään heiluttaa

ma surussain selkäin käännän

pian lähtöni aamu koittaa

***

Olen inspiroitunut kirjoittelemaan Tolkienin maailmaan sijoittuvia runoja ja näitä saattaa tulla vielä parinkin postauksen verran. Btw, Enya ja kyseinen maailma käyvät älyttömän hyvin yhteen. Lähtee kirjoittaminen kummasti rullaamaan, kun kuuntelee näitä biisejä. Onneksi leffan tekijätkin ovat tajunneet laittaa teokseensa vähän Enyaa! 

Vanhan kuusen laulu

Jo ruusuposkisena tyttölapsena Niera tunsi suurta vetoa metsiin. Hänen lastenhoitajallaan oli ollut tapana iltaisin kertoa taruja haltioista, luonnonhengistä ja peikoista, mutta tyttöpieni oli aavistellut todellisuuden olevan kenties vielä ihmeellisempi kuin Liekon suunnaton tarina-arkku. Hänellä oli ollut suorastaan pakottava tarve päästä tutkimaan vihreänkirjavaa satumaata itse, mutta hänen äitinsä oli ankarasti kieltänyt sellaiset huvit.

”Onko sinulla todella noin kiire peikon hampaisiin?” korea rouva oli kysynyt haudanvakavana.

Se oli saanut Nieran palavan halun hieman hellittämään – joksikin aikaa. Äidin tiukka ja varoittava äänensävy oli tuonut hänen mieleensä jälleen kauhukuvat kaikkein synkimmistä tarinoista – peikkojen luolista, metsänpeitosta ja liekkiöistä. Vähitellen hän oli kuitenkin alkanut jälleen vilkuilla metsälle päin kaihoisasti, miettien mitenköhän suuri riski olisi törmätä peikkoon, jos hän vain hieman tutkisi sen reunaa.

Eräänä iltana tilaisuus sitten tuli. Hänen vanhempansa olivat ottamassa vastaan korkea-arvoisia vieraita ja suurin osa linnan muustakin väestä oli kiinni vieraiden palvelemisessa ja viihdyttämisessä. Nieran yksivuotias pikkuveli Valtokin oli jälleen kerran saanut valtavan raivokohtauksen, jonka vuoksi Liekolla oli täysi työ hänestä huolehtimisessa. Niinpä Niera oli kaikessa hiljaisuudessa suunnannut kulkunsa kohti suuren kuusimetsän reunaa. Oli alkanut jo hieman hämärtää, mutta pikkuinen Niera juoksi kaikesta huolimatta kädet innosta tutisten havujen syleilyyn. Sellaiset tilaisuudet kun olivat hänelle valitettavan harvinaisia.

Niera ei voinut kuin ihastella kaikkea näkemäänsä metsässä. Tyttö oli pidetty suojassa linnan muurien sisässä koko ikänsä, eikä hän ollut koskaan nähnyt sellaista määrää puita niin läheltä, saati sitten sammalikkoa tai pensaita. Se tapa, millä auringon viimeiset säteet maalasivat maiseman oli hänestä suorastaan taianomainen. Saattoipa hän huomata myös monia hullunkurisia asioita, kuten sammalen peittämän maan pehmeys. Sehän oli pehmeämpi kuin olkivuoteet, joilla palvelijat nukkuivat!

Käyskennellessään metsässä Niera sitten unohti kokonaan ajankulun. Ihastellessaan sieniä, pikkulintuja ja siellä täällä kulkevia pieniä metsäpuroja hän ajautui aina vain syvemmälle metsän siimekseen. Tyttö ymmärsi eksyneensä vasta pimeän laskeutuessa. Yllättäen metsä ei vaikuttanutkaan enää satumaiselta haltiakodolta. Nyt se oli vaihtunut pikemminkin siksi pelottavaksi peikkoja kuhisevaksi kauhujen tyyssijaksi, jollaisena hänen äitinsä oli sen pyrkinyt kuvaamaan. Nieraa alkoi todella pelottaa. Oli kuin puille olisi yhtäkkiä kasvanut silmät ja niiden oksat olisivat tavoitelleet tyttöraukkaa repiäkseen hänet maan alle juuriensa piiaksi.

Paniikkiin hän kuitenkin ajautui vasta, kun äkkäsi lähestyvät askeleet. Niiden perästä hän kuuli myös matalia murahduksia, jotka muistuttivat hieman puhetta. Peikkoja, Niera kauhisteli. Ne ovat tulleet hakemaan minut ja syömään suihinsa!

Tyttö oli aivan purskahtamaisillaan itkuun, mutta kuuli sitten laulunomaisen äänen kutsuvan häntä jostakin edestäpäin. Puhuja ei kuulostanut peikolta tai muulta kauhistuttavalta, vaan yllättävän rauhoittavalta. Joltakin sellaiselta, mikä ei sopinut ympäristöönsä millään tapaa. Sellainen luonnottomuus saattoi olla vaarallistakin, mutta vaihtoehto tuntui pienemmältä pahalta kuin häntä seuraavat kammotukset. Niinpä Niera hiipi ääntä kohti, hiljaa varoen etteivät peikot kuulisi.

Äänen kutsuessa häntä uudestaan tyttö tyrmistyi. Se nimittäin tuntui tulevan sen suuren kuusen sisältä, jonka suojiin hän oli päätynyt. Niera ei täysin ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta puun totteleminen tuntui turvallisemmalta kuin peikkojen armoille jääminen. Niinpä hän kumartui sen juurakon suojiin.

Askeleet lähestyivät puuta ja pysähtyivät johonkin sen lähettyville, mutta tulijat – peikkoja tai mitä muita tahansa he sitten olivatkin – eivät häntä huomanneet. Hetken he tuumailivat jotain toisilleen, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Niera huokaisi helpotuksesta. Kuka tai mikä tahansa puun sisältä oli häntä kutsunutkin, niin se oli hyvin mahdollisesti pelastanut hänen henkensä.

Niera ei kuitenkaan kerjennyt pitkään iloita tuuristaan, sillä ymmärsi, etteivät vaikeudet olleet loppuneet siihen. Hän oli kulkeutunut hyvin syvälle metsään, eikä tiennyt miten kummassa pääsisi sieltä pois nyt kun oli pilkkopimeääkin. Tyttöraukka purskahti lohduttomaan itkuun. Nyt hän ymmärsi, miksi äiti oli häntä varotellut. Voi kun hän olisi kuunnellut, eikä lähtenyt juoksentelemaan! Mistäpä hän oli tiennyt, että korpi voisi olla niin petollinen!

Sillä hetkellä hän kuuli kuitenkin jälleen lohduttavan laulun kaikuvan rungon sisässä. Ääni oli kauniimpi kuin hän oli alkujaan huomannutkaan, matala ja rauhoittava. Heidän kotonaan oli muutaman kerran käynyt kierteleviä runonlaulajia ja vaikka tyttö oli heidän lahjojaan ihastellut, niin ne eivät vetäneet vertoja sille musiikille, jonka hän nyt kuuli. Jos metsä ei olisi ollut niin pimeä ja hän niin eksyksissä, niin lapsi olisi voinut jopa nukahtaa sen rauhoittavaan sointiin.

Poloinen, miksi kyynelehdit

mitkä huolet suo painaa?

Ei suo juuristain tavoita musta veitsi, yön paholainen

Ei suojeluksestain peikko varasta pahainen

Voit pääsi painaa vasten runkoain

silmäs sulkea, uinua juurellain

lapsein, kunnes aamu saa

ja voin sut sylistäin äitis helmaan luovuttaa

Hämmennyksen vallassa Niera pyyhki kyyneleensä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan hetkeen. Kuusi jatkoi kaunista lauluaan hänen korvaansa ja aluksi tyttö tyytyikin vain kuuntelemaan sitä. Huoli hänen sydämessään oli jo hieman kutistunut, mutta lapsi tiesi siltikin, että hänen olisi löydettävä mahdollisimman nopeasti tie kotiin. Nieran vanhemmat tai joku palvelijoista olisi jo voinut äkätä tytön poissaolon ja mitä kauemmin hän odotti, sitä vihaisempia he tulisivat olemaan.

”Hyvä puuherra tai kuka ikinä oletkin. Minun pitäisi päästä takaisin kotiin vielä tänä yönä. En millään voi jäädä tai kotiväkeni suuttuu. Voitko mitenkään kertoa, miten pääsisin pois metsästä? Pahoin pelkään, että olen eksynyt.”

”Etkö jäisi hetkeksi ilokseni? Olen kovin yksinäinen, sillä näihin kolkkiin metsää harvoin eksyy ihmisolentoja tai mitään niiden kaltaisia”, vastasi ääni.

”En millään voi, äiti minua odottaa! On riennettävä!”

”Hyvä on, lapsosein. Kerron sulle tien, jos lupaat mua vielä tulla muistamaan. Mutta älä iltahämärällä, yön kynnyksellä tänne eksy, sillä silloin voi paha sut yllättää.”

Ja niin kuusi neuvoi hänelle tien takaisin kotiin. Ohjeita noudattamalla Niera pääsi hetkessä tutuille tiluksille, eikä edes jäänyt kiinni pienestä seikkailuretkestään. Isä ja äiti kestitsivät yhä vieraita ja he kaikki tuntuivat nauttineen runsaasti talon parasta olutta. Tyttö epäili, että olisi voinut kävellä multaisessa mekossaan keskelle salia, eikä kukaan olisi huomannut mitään kummallista. Aivan vaivihkaa hän hiipi pesutupaan, iski likaisen mekon muiden likaisten vaatteiden sekaan ja juoksi sitten pehmoiseen vuoteeseensa. Hyvin pian hän vaipui uneen, eikä aamullakaan kukaan äkännyt, että tyttö oli koskaan poissa ollutkaan.

Niera myös piti lupauksensa uudelle ystävälleen ja lähti heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tätä tapaamaan. Myönnettäköön, että lapsi palasi metsään hieman vastahakoisesti, sillä ensimmäisen yön kauhut kummittelivat yhä hänen mielessään. Niera ei kuitenkaan uskaltanut olla menemättäkään, sillä olihan hän kuullut kamalista kirouksista, joita varomattomien päälle saattoi metsän henget langettaa. Lisäksi hänen kävi myös hieman sääliksi tuota murheellisen kuuloista olentoa, joka niin yksinäiseksi oli itseään kuvannut.

Päivällä korpi oli kuitenkin täysin toinen ja Niera löysi tien takaisin suuren puun luokse sangen helposti. Jälleen se lauloi hänelle laulujaan ja kertoi tytölle täysin uusia tarinoita metsästä. Kauan hän siinä istui kuuntelemassa – ja palasi uudestaankin.

Niin jatkui monien vuosien ajan. Aina tilaisuuden tullen pieni tyttö livahti vanhempiensa helmoista metsäpolulle, muttei sentään enää koskaan öiseen aikaan. Hän oppi tuntemaan metsän paremmin kuin omat taskunsa ja sai sieltä monia uusia ystäviä. Jonkun ajan kuluttua eivät enää metsän eläimetkään häntä pelänneet, vaan tunnistivat omakseen. Metsän kauneimpana kukkana he hänet tunsivat ja vanha kuusi iloitsi. Tyttönen toi kasvaessaan aina vain enemmän iloa sen väsyneeseen sydämeen. Se suorastaan rakasti katsoa kuin Niera tanssi sen laulujen tahtiin – noiden ikivanhojen laulujen, joita se ei ollut ikuisuuksiin päässyt kellekään laulamaan.

Olipa heidän yhteiselonsa jopa niin riemukasta, että jossain vaiheessa Niera tunsi alkavansa kuulua enemmän metsälle kuin perheelleen tai ihmisten maailmalle yleensäkään. Kasvaessaan vanhemmat eivät enää rajoittaneet hänen matkojaan niin paljoa, mutteivät siltikään katsoneet hyvällä kun linnan nuori neiti likasi jalkansa metsäpoluilla ja tanssi varpujen keskellä kuin mikäkin tytönheitukka. Kovasti varoitteli Liekokin häntä kosijoiden karkottamisesta ja maineen pilaantumisesta, mutta eihän Niera sellaisesta piitannut. Hän oli jopa oppinut hieman metsän omaa taikuutta, joten mitäpä kuivien linnanherrojen tylsyydet sen rinnalla painoivat?

Parhaassa iässään Nierasta oli kuitenkin tullut niin laajalti tunnettu kaunotar, ettei hänen eriskummallisimmatkaan tempauksensa pitäneet kosijoita loitolla. Hänen syvän ruskean värinen tukkansa oli kasvanut vyötärölle asti ja vartalo saanut naisen muodot. Sorja hän toki myös oli, sekä kasvoiltaan upea verenpunaisine huulineen ja miltei mustine silmineen. Jotain selittämätöntä myös oli ilmestynyt hänen olemukseensa, sillä haltianlaiseksi häntä kuvattiin. Kenties se oli metsän taikuus, joka hänestä matkojen päähän loisti. Selittämätöntä se kuitenkin oli ja ellei Niera-neiti olisi ollut niin sydämellinen ja herttainen, niin noitanaiseksi olisi häntä voinut luulla.

Moni hänen kättään pyysi, mutta kaikki saivat saman vastauksen. Hän kun ei tahtonut yhdellekään ihmiselle lupautua, oli kuinka rikas, komea tai muuten hieno kosija tahansa. Lopulta alkoivat Niera-neidin vanhemmat käydä levottomiksi. Toinen toistaan paremmat kosijat palasivat tyttären luota tyhjin käsin, eivätkä äidin tai Liekon maanittelut tuntuneet tepsivän sitten millään. Toisinaan vaikutti siltä, ettei hän olisi edes kuunnellut kosijoidensa tarjouksia, vaan sen sijaan katseli uneliaasti aivan toiseen suuntaan, metsälle päin. Kerran sitten eräs mahtava linnanherra loukkaantui tytön töykeäksi tulkitsemastaan käytöksestä ja miltei haastoi kaksintaisteluun tämän isän mokomasta nöyryytyksestä. Taitavana puhujana isä innostui tyynnyttämään miehen, mutta joutui lupaamaan tyttärensä käden tälle hyvitykseksi.

Kuullessaan tästä Niera puhkesi katkeraan itkuun. Hän aneli isältään, että tämä purkaisi kihlauksen, mutta mieheltä ei herunut myötätuntoa. Isä näki, että tytär oli suorastaan itse aiheuttanut oman onnettomuutensa. Sitä paitsi tämän oli joskus mentävä naimisiin. Olihan tytär kaunis, mutta sitä ei kestäisi ikuisesti. Lisäksi Niera oli jo alkanut niittää mainetta tylynä rukkasien jakelijana, joten tytön viehättävyydestä huolimatta kosijavirrat kohta ehtyisivät.

Niera sai jopa äitinsä liittolaisekseen, sillä viimeinen kosija oli ollut harvinaisen epämiellyttävä: kylmä sydämeltään, ylpeä enemmästä kuin hänellä oli varaa ja vielä vanhakin. Rouva olisi tahtonut tyttärelleen parempaa, mutta isä ei taipunut edes syvästi rakastamansa vaimon aneluihin. Hän pysyi kannassaan siitä, että tytär itse oli valinnut kohtalonsa ja selitti että he saisivat pahimmillaan sotajoukon kimppuunsa, jos nyt perääntyisivät. Tällaisen puheen jälkeen ei äitikään voinut enää vastustella, vaan hänen oli taivuttava miehensä tahtoon.

Lohduttomana Niera juoksi metsään. Riemun tyyssijasta oli tullut nyt murheen alho. Muistot lapsuudesta viime päiviin virtasivat tytön mieleen hänen kulkiessaan pitkin tuttuakin tutumpaa polkua. Muuta hän ei halunnut kuin jäädä sinne. Mutta nyt näytti pahasti siltä, että nämä olisivat hänen viimeisiä päiviään rakkaan metsänsä tykönä. Siellä olivat hänen ystävänsä ja rakkaansa ja hänen sydämensä sinne varmasti jäisi. Onton vaimonko linnanherra haluaisi, kylmän ja elottoman kuin kivi?

Suuri kuusi ei koskaan ollut nähnyt rakastamaansa olentoa niin surullisena ja joutui itsekin murheen valtaan hänet nähdessään. Mutta vielä hirveämmäksi sen epätoivo kasvoi kuullessaan, mistä rakkaansa suru johtui. Oli hänen tykönään aikoinaan asunut ihmisiä, mutta siitä oli niin kauan, ettei hän ollut muistanut heidän tapojaan, eikä siten sitä, että jonakin päivänä hänen Nieransa olisi mentävä naimisiin ja lähdettävä kotoaan. Se muisteli yksinäisiä vuosiaan ennen tytön saapumista ja tunsi itsensä tyhjäksi. Tytön lähdön myötä katoaisi metsästä se riemu, minkä hän oli sinne lapsena tuonut. Sen sijaan siitä tulisi taas murheellisen hiljainen ja tyhjänä kaikuva hauta.

”Mieluummin otan itseltäni hengen, kun sen miehen vaimoksi rupean”, itki tyttöraukka valtavaan juurakkoon nojaten.

Ja kuusi lauloi hänelle jälleen laulujaan, joissa oli nyt lohduton sointi. Sen huomasi tyttökin ja itki vain entistä karvaammin. Oli myös joukko lintuja eksynyt kuusen oksille tätä näytelmää seuraamaan ja nekin nyt taustakuoron lailla valitussävelmiä lauloivat. Niin murheellisena olivat kaikki, ettei kukaan lainkaan huomannut, miten taivas yllä pikkuhiljaa synkkeni ja aurinko laski mailleen. Vasta pimeän tultua ymmärsi Niera, että hänen olisi pitänyt rientää kotiin jo aikaa sitten. Nyt pelkäsi suuri kuusikin hänen puolestaan. Se pystyi kyllä suojelemaan rakastettuaan peikoilta, mutta metsässä liikkui öisin mustempiakin voimia, joiden mahdille vanha kuusikaan ei mitään mahtanut.

Kuin pahana enteenä katosivat linnutkin vanhan puun oksilta. Lentivät pois, kun olisivat jotakin säikähtäneet. Kuusen sylissä Niera kytisi kylmästä, muttei siinä mielentilassa tuntenut minkäänlaista pelkoa. Tulkoon pimeys vaan, hän ajatteli. Pahempi minua kotona odottaa.

Ja niin kävi, että pimeyden keskeltä polkua pitkin astui esiin pitkäpartainen vanhus keppinsä kanssa. Niera lähinnä hämmästyi nähdessään ukonkäppänän siihen aikaan pimeässä metsässä, mutta suuri kuusi tiesi paremmin ja oli aivan kuin hän olisi rakastetustaan silloin tiukentanut otettaan. Niera vaistosi toisen pelon, muttei se häneen tarttunut. Vanhus oli selvästikin huomannut hänet, sillä kulki nyt suoraa heitä kohti, mutta oikeastaan Niera oli utelias. Suuri kuusi pelkäsi pahinta, muttei tahtonut saattaa tyttöä kauhun valtaan totuudella. Vanhus nimittäin oli itse Piru yhdessä monista valepuvuistaan ja oli ilmeisen kiinnostunut Nierasta. Sellainen merkitsi harvoin hyvää.

”Mitä tekee noin kaunis nuori tyttö aivan yksikseen öisessä metsässä? Vaaroja vain täältä tähän aikaan löytää”, vanhus uteli pahaa enteilevä hymy huulillaan.

”Minä en välitä. Vaara suurin on linnani muurien sisällä. Tämän metsä on kotini, enkä koskaan ole täällä yksin”, Niera selitti pelotta.

”Vanha kuusiko ystäväsi on? Aivan niin, olenhan minä sinua toisinaan tarkkaillutkin, metsän tyttö. Tiedän tarinasi ja tukalan tilanteesi. Mutta etkö ole kuullut, että piru näissä metsissä öisin käyskentelee? Kai sen vanha Lieko tarinoissaan mainitsi?”

”Mainitsi, mainitsi ja minä tahansa muuna yönä olisin kauhusta kankeana. Mutta tänä yönäpä en pelkää edes pirua. En sen vuoksi, että urhea olisin, vaan koska kaikki toivoni on mennyt”, valitti tyttönen. Ei hän tiennyt, kuka oli tuo kummallinen vanhus, eikä mistä tämä hänen tarinansa tiesi, mutta eipä hän suuremmin välittänyt. Tuskinpa olisi kauhistunut, vaikka olisi jutustelijan oikean nimen tiennytkin, sillä oli hänen murheensa niin suuri. Hän kuitenkin täysin tietämättään teki viisaasti siinä, ettei mokoman kunniaa loukannut, sillä pimeyden ruhtinas saattoi toisinaan olla kovin ylpeä. Mustan voiman väheksyminen olisi voinut johtaa sellaisiin kauheuksiin, joita tyttö ei osannut edes kuvitella.

”Voin ehkä auttaa sinua, mutta se vaatii vastapalveluksen. Jos lupaat minulle vastineeksi mitä tahdon, niin lupaan ettei sinun tarvitse naida hirmuista linnanherra ja voit ikiajoiksi jäädä metsääsi”, Piru esitti. Siitä vanha kuusi kauhistui niin hirveästi, että kuka tahansa tarkkasilmäinen olisi voinut huomata. Äkkiä sen juuret liikkuivat silminnähden rakastettunsa suuntaan kuin sulkien tämän pelastavaan syleilyynsä.

”Eikö puuvanhusta tarjous miellytä? Menehän matkoihisi siitä! Omaan nilkkaasi pilkka naksahtaa, jos käyt minua estämään”, vanhus ärähti ja nyt jo saattoi hänessä aistia enemmän kuin mitä silmä päälle päin näki. Nierakin alkoi nyt ymmärtää, ettei hän ollutkaan tekemisissä vain jonkun vanhan poppamiehen kanssa, vaan että noiden kasvojen taakse kätkeytyi jokin suurempi voima. Siitä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi, hänen kiinnostuksensa kasvoi.

”Kerro ehtosi, hyvä mies. Minä kuuntelen”, tyttö vastasi saaden vanhuksen jälleen hymyilemään.

”Voin vapauttaa sinut tukalasta tilanteestasi, mutta hinta on hyvin korkea. Voin tehdä sinulle kodin tästä metsästä, mutta se tarkoittaa, ettet koskaan enää täältä tule poistumaan. Ruumiisi ja elämäsi tämän metsän ulkopuolella kuuluu sen jälkeen minulle, kunnes kuolema maallisen muotosi korjaa.”

Kauaa ei Niera vastaustaan miettinyt, sillä mitään muuta ei hän niin kovasti halunnut kuin liittyä rakastamaansa metsään. Ei hänelle ollut mitään sen rinnalla ruumiinsa kauneus, linnansa turva tai rikkaudet. Kaikki, minkä vuoksi Niera hengitti, oli metsässä ja hän tiesi, että hänen henkensä kuolisi, mikäli hän siitä eroon joutuisi. Niera tunsi, miten rakas kuusi häntä yritti estellä, mutta tyttö oli jo tehnyt päätöksensä. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, eikä säikähtänyt ollenkaan, kun vanhus kaivoi pienen veitsen huopatakkinsa taskusta. Hän oli kuullut lapsena näistä sopimuksista tarinoita ja tiesi nyt myös kuka oli tämä salamyhkäinen vanhus. Pelottomana tyttö otti puukon vastaan ja löi sillä itseään kämmeneen.

Saman teki myös Piru, jonka jälkeen kädet lyötiin yhteen. Pian tunsi tyttöraukka kuristavan tunteen kurkussaan ja hetken ajatteli Paholaisen jo hänet pettäneen jollain metkulla. Jalat hänen allaan pettivät ja tyttö kaatui suoraan vanhan kuusen syleilyyn. Tyttö tunsi elämän hitaasti kaikkoavan hänen ruumiistaan, eikä turhaan yrittänyt siitä kiinni pidellä. Jos Pirun metku on kuolemaksi, niin olkoon niin, hän ajatteli, parempi sekin kuin linnantornissa vankina.

Auringon sarastaessa ei kuvankauniista Nierasta näkynyt jälkeäkään. Edellisiltana murhelauluun yhtyneet linnut olivat luulleet joutuvansa tänään kuolonkonserttoja laulamaan, mutta suuren kuusen juurilta ei löytynytkään nuorta vainajaa. Sen sijaan kuusen juurella saattoi tarkkasilmäinen huomata uuden kuusentaimen, joka suorastaan hehkui elinvoimaa.

Piru oli pitänyt kiinni sopimuksestaan ja nyt eli metsän tytön henki tuossa taimessa puolisonsa vierellä. Aikanaan se kasvoi yhtä komeaksi kuin miehensä ja yhtä korein äänin ne lauloivat päivästä toiseen ja niitä kuuli koko metsän väki. Eikä koskaan ollut tuo kansa yhtä onnellinen ollut, eikä sen väriloisto ja antimet yhtä runsasta. Huomattiinpa metsän kukoistus läheisessä kylässä asti ja toisinaan sieltä karkasi lapsi tai kaksi ihmettelemässä salaista valtakuntaa.

Yhtä hyvin ei käynyt linnanväelle tai Nieran pöyhkeälle kosijalle. Tytön kadottua yöksi metsään oli kotiväki jo kerjennyt peljätä pahinta, mutta hän oli tullut aamulla hyvissä voimissa takaisin ja vieläpä suostunut mukisematta isänsä tahtoon. Häitä vietettiin korein pidoin, mutta sen jälkeen ei juhlittukaan pitkään aikaan – kylässä linnan laitamilla kun alkoi levitä kuumetauti ja satokin kuivui. Linnanherra menehtyi tuohon inhottavaan tautiin, mutta rouva sai aikanaan järjestyksen taloon. Koskaan tosin ei enää nähty siinä linnassa samanlaista kukoistusta kuin Nieran nuoruusvuosina.

Myöskään Nieran uudelle puolisolle ei käynyt hyvin. Hänet nimittäin löydettiin hääyön jälkeen nyljettynä. Nahat oli jätetty naulakkoon roikkumaan kuin mikä tahansa takki. Morsian taas oli kadonnut salaperäisesti. Niin hirmuista oli jälki, että mitä hurjempia tarinoita alkoi tuosta yöstä liikkua. Uskaliaimmat jopa kuiskivat hiljaa, että piru oli kaunottaren omakseen hakenut.

Piinapenkki vuoteenani

Likaiset ilot

Menetinkö viattomuuden

lyötynä lattiaan, sänkyyn
tukehdutettuna lakanaan?
Kun lausuin ensimmäisen myrkkysanan
loitsun ajatuksissani
hymyillessäni nöyryyttä vailla?

Voiko sen luovuttaa

miljoonasti uudestaan?
Onko taskussani yhä keijupölyä
joka tuppaa aina loppumaan
korkeimman pilvilinnan huipulla
hengenvaarallisissa lukemissa
- muuttaa rakastelun raiskaukseksi
viimeisellä minuutilla

Hautamorsian

Pelon peilipinnalta

vettä kauhon mustanruskeaa
puhtaasta raikkaudesta en kuullutkaan
ole vuosiin, ihmisikiin

Itseinho järveni pohjassa

laulaa ettei kukaan ansaitse
ei koskea saa minuun
ja uskolliset kahleeni ruoskivat
selkärankani vertavuotavaksi

Ullakon salaisuus

Hiipii hämärissä
ullakon hiljaisissa varjopeleissä
hän, jonka ylle musta vaippa langetettiin
unohduksen aikana
ja kun puhut
askel kiihtyy

Nousee varjoista

hahmo saastainen
nuttu nurin
uneliaat silmät

Viulunsa vääristyneen

syleilystä tyhjyyden loihtii
säröilevät sävelet
säkenöivät
sädekehän soihtuna

Mutta tuossa hymyssä

on jotain vääränlaista
ei kenenkään suupielet
leviä noin laajalle

Inkvisitio

Jumalten vääristyneet kasvot
mieleni rauhaa ilkkuvat
yksi astuu toisen päälle
näin sotani jatkuu

On kipu uskontunnustukseni

muuttuvat totuudet syntisäkkini
enkä kumartaisi
mutta ruoskalle on luotu selkäni

Lupaa minulle jalkapuu ja rautaneitsyt

niin teen sinusta korkeimman voimani

Mitä eskapistit pakenevat - osaako sitä kukaan kertoa

Kosketusarka

Armopaloja kasvaa

rihmastoni juuressa

pimeässä mullassa

vuosieni kupeessa

Kuinka koskettaa kipua abstraktia

tehdä tuttavuutta ilman aisteja

tarttua aineettomaan ja korjata

väärin tikattu reikä rajassa

Vieras kosketus tarttuu, polttaa

älä laske kättäsi

palavaan rautaan

se on alati muuttuva

taottavana huutava

Takokaa minulle se

itsestäni itseni käännän

koditon minä asuntoni ikiliikkuja

eristän kuolinkivuista

mitä mitä - varastettu uudelleensyntymä

itkee oven takana

varjohahmot alla sängyn

vaihtoivat lukot ovien

juhlivat nyt

päällä pöytien

KAIVA NE MINUSTA
VIE SILMISTÄNI

HAUTAA 

TAIO SUUNI MYKÄKSI

Itkee, se lapsi huutaa

väärinymmärettynä meuhkaa

Onko raudasta taottua

joka poloista osaisi auttaa?

Peilitunneli

Peilejä me olemme kaikki

toistemme irvikuvia

niin mieluusti vääristämme

toistemme vartalonosia

Peilitalo, kummitusjuna

tämä huvipuistomme henkilökohtainen

samalla julkinen

vuoristoratamaailma

jonka itseltämme piilotamme

Kirkaisun, kuulitko sinä sen

nyt joku löysi todellisuuden

kuvastimesta taittoi, vääristäen

ja skitsofreenisesti nauraen

pyörii maailmanpyörässä

korkealla, tavoittamattomissa

imeläsormisten hattaramyyjien

Se, jonka päälle rakennetaan

Kankaaseen ei luoda katsetta

jos napit ja neulat ovat kovin koreita

vaan yksinään turhuutta

olisivat nyörit ja pitsit

hyödyttömiä alastomalla iholla

Yllämme pilvet, napit taivaan

ne siivellä taitavat matkansa taittaa

hetken koreilevat hopeareunoissaan

kunnes unholaan lipuvat hauraudessaan

Ja tähdet, kuinka kaukana ne ovatkaan

meidän harhamme

on peittoomme ne sekoittaa

Pilvilinnojamme kumarramme

rukoilemme tähtisadetta

ja taivasta syytämme

kun repeävät pilvemme

Mutta mitä se onkaan:

sanaton vaippa

joka meitä verhoaa

pelastaa jäältä, ja tulikiviltä

nimettömältä sysipimeydeltä

Silti me typerykset,

poloiset, kauhistelemme

milloin siunauksemme putoaa niskoillemme

Varman päälle pelatessa on toinen jalka haudassa

Jalokivilohikäärme

Lentää auringon vierustalla

kaunis jalokivipyrstöinen

laulaa kielillä vierailla

saaliini majesteettinen

Sitä etsinyt olen

kellarista kotini

saloista tulivuorten

vieraiden maiden

Joku vihjasi

ajasta hakemista

mutta museoista

löysin vain hirmuliskoja

Ei aarrekartoilla

paikanneta liikkuvaa kohdetta

on kompassini neula

ikipyörivää sorttia

Voittajia, häviäjiä, onko heitä ollenkaan?

Shakki ja matti

käsikädessä nauravat

luontaan työntävät

harjaantuneimman pelaajan

sillä selviytyjinä meistä

taitaa huiskuttaa

se, joka ei pelaa ollenkaan

käsiänsä likaa

jäätyneeseen ruumismultaan

Pyöreät käsitteet

Jossain näiden tuulten takana

auringot yhä laskevat

siihen entiseen suuntaan

mutta uusissa viimoissa

en kuule vanhoja seireeninkutsuja

näe vastasyntyneen katseella

Ei ensisilmäys

koskaan ole se lopullinen

vasta monen iskun jälkeen

saa kosketuksen todellisuuteen

ja nämä raikkaat tuulet

ne kuiskivat maailmasta

jossa kosketus

ei ole pintaraapaisua

jossa tunteiden nälkä

ei kuole hipaistessa

Joku kuivasti naurahtaa

pyhälle suuruudenhulluudelleni

mutta kikatettiinhan joskus

jopa pyöreälle maapallolle

Uhrilahja

Palaneen kylän raunioilla

sydän kurkussa nilkutan

jalat vereslihalla

käsissäni mytty henkeään haukkova

Savuavat perustukset

silmässä myrskyn vaikertavat

juurtuneet kodit tunteiden

hädin tuskin tunnistettavat

Ja etäisyydessä kasvaa

suuri alasin

kuin odottaen rautaa

kaiken keskellä kohoaa

Niin kylmälle kivelle

nyyttini annan

iäksi luovun

ja ääneti odotan

suuren sepän iskua

pelättyä alun uhria

Myllerrys perustuksissa

On kivimuurisi muutamia tiiliä vailla

olet suojaasi jättänyt pieniä kurkistusaukkoja

kenties huomaamatta, ihan vahingossa

tai sitten salaisesta halusta

Nopeasti vilkaisemalla

näen käärmeitä tiluksilla

kiusaamassa peltoa

nielemässä kultaisia toiveita

mutta lähemmällä tarkastelulla

huomaan, ei niillä ole hampaita

vain lierot maassasi luikertelevat

kaivavat koloja, niin sotkuisia

Mutta älä koskaan unohda

sokeudu kaaoksessa

että joskus tonkimalla perustuksia

voi löytää aarteita

Viimeisistä päivistä ensimmäinen

Kiertokulku

Sade, ota tuskani

matkaseuraksesi maahan

revi pahat mielitekoni

viheliäiset ajatukseni

kivien kiirastuleen

valtakuntaan maanalaiseen

Murikat, ne saastan nylkekööt lapsistani

mielen kirkkaaksi takokoot

eroosion sepät kourissaan

armottoman oikeudenmukaisissa

alisen alasimissaan

Ja kun viimeinen viheliäinen

miete, musta paholainen

on verensä puhtaaksi vuodattanut

on aika nousta takaisin taivaalle

luokseni pilvien päälle

- uusi sade koittakoon

Kahle se on kultainenkin

”Sinussa on enemmän

enemmän hulluutta

kuin annat ymmärtää”

hän sanoi murhe mielessään

Kahleensa niin raskas

nilkassani lepää

mutta muuta ei raukka näe

kuin kiillon kullan häviävän

Eikö kuule lauseita lausumiaan

hän joka tietää, muttei ymmärrä

vaan kiinni tarttuu tyhjyyteen

mahdotonta yrittää, syö itseään

Liukuhihnalla

Kuinka onkaan maailmamme

kivisen armoton ja eloton

ja ihmiset kellot kaulassaan

jatkuvasti laahustavat

viimeisillä voimillaan

Ei paratiisia, harmoniaa

kuitenkaan löytynyt koskaan

oli tuhoon tuomittu tiemme

jo alkusointuja luodessamme

Vain sattuman pakosta

polkevat jalkamme tomussa

joksi ne jokin päivä ovat tuleva

tiedottomuuden hiekaksi

tietämättömien jalkoihin

Tarinat vain tomua

Lehteni vaahteroissa nuutuneet

on joki seisahtunut

pelloilla heinä lakastunut

huutanut kuin ruusut hallayönä

Kuninkaallisessa vuoteessa

lakanat haisevat homeelta

ja valtaistuinsalissa

hiljaisuus on laskeutunut

Ei kuulu enää rahvaan itkua

ei rukouksia hovineitien

vaienneet ovat kysymykset lapsien

surina raatokärpästen

Maalaukset pölyttyneet nurkissa

kertovat menneiden päivien loistosta

Nyt ovat ne vain kuvakudosta

on kuolema saapunut Camelotiin

Sieluvaihdokas

Maailmanlopun tunnelmissa

Pelon tunnit nakertavat

koloja maailmaan ja minuuteen

ja ajatuksien irvikuvat

tapettien repeymiä edustavat

Niillä itsenikö pukisin

vai tyynyni alle piilottaisin

ja psykoosinko reunoilla

huoneeni nurkat somistaisin?

Maailmani ylösalaisin

kelluu akvaariossa

ja likainen pyykki

nurkassa odottaa kaivaten

Piinatunnit

Ne sanovat ne

jotka totuuden tietää

taakan laskiessa

kipu hellittää

muttei selkärankani vaiva

ole kadonnut minnekään

ei nikamani kolotuksesta

paljon käteen jää

Lääkkeeni vaikutusaika

lähentelee helvettiä

Mennyt elämä

Hiljaisuutta palvoen

aidoittanut huoneen

on se

joka lakanoissani nukkuu

Pakoreitin sille näytin

vapautumisen kahleista kiusallisuuden

sänkyni houkuttaa enemmän

Uneksi siis jälleen

Niinhän me kaikki

tavalla omallamme

aavistuksen kierolla

Ja taidan sinua kuitenkin rakastaa

vaikka oletkin vain 

menneen maailman hiekkaa

Myyty sielu

Kammioissa kaikuu

aavetunteet huutavat

mutta pihahduskin hukkuu

sillä minätietoisuus huijaa

hän ei ole täällä enää

Huuto Avalonin prinsessan

Valkomekkoinen upotti varpaansa unihiekkaan. Syvyyksistä nousi omenapuun versoja, joiden hedelmistä oli vaikea sanoa, olivatko ne syötäviä. Edelliset olivat olleet mätiä sisältä ja lianneet tyttöraukan ainoan mekon. Siitä lähtevä tuoksu oli aivan liian imelä ja myös eltaantunut. Mutta eipä hänellä ollut muutakaan. Sitä paitsi, saarella hänet näkivät vain keijut. Vastapäinen ranta taas oli liian kaukana, että sieltä kukaan olisi häntä äkännyt. Ainoastaan äänen saattoi kuulla, mikäli vastarannalla joku olento sattui hiljaa keskittymään. Silloin hänen korviinsa ehkä saattoi kantautua aavistus seireenin laulusta, kuulijan kykenemättä kuitenkaan löytämään ääneen lähdettä. Etsinnät johtaisivat vain hyiseen mereen hukkumiseen. Sääli.

Tyttö hymyili ilottomasti. Mitä jos hän opettelisi uimaan? Sellainen olisi kuitenkin hyvin ristialtista, sillä meri oli hyvin epävakaa ja täynnä pyörteitä. Todennäköiseseti hän kuolisi ennen kun pääsisi vastarannalle. Olisiko se muutenkaan sen arvoista? Voisi olla kauniimpaa seurata vastapäistä valtakuntaa etäältä. Keijukaissaari oli ollut hänen kotinsa vuosia, eikä hän enää muistanut miltä ihmiset näyttivät. Sisaret olivat kertoneet suurimman osan olevan karkeita, sekä raatamisen ja auringon saastaamia. Sellainen ei vastannut saduista saatua vaikutelmaa. Myönsivät saarelaiset toki ihmisten joukossa olevan hienompiakin yksilöitä, mutta hekin olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin rahvaanomaiset. Samalla tavalla heidän lihansa haisi rasittuessaan ja ehostuksen seasta rakoili kesakoita sekä muita kuvottavuuksia. Kauniita he olivat hetken katsella, mutta pinta ei kestänyt kauaa.

Neito ei kuitenkaan ollut aikoihin viihtynyt saarella. Keijut olivat käyneet pitkästyttäviksi leikkikavereiksi. Niiden luomat unikuvat olivat toki kauniita, mutta tyttö oli nähnyt ne jo tuhannet kerrat. Mikä tahansa alkaa maistua puulta, kun aletaan lähestyä yliannostusta. Kukkapedin tuoksu oli jo alkanut särkeä hänen päätään, eikä neidon enää tehnyt mieli käpertyä siihen nukkumaan. Toisin kuin silloin pienenä, hänen löydettyään saaren ihmeet. Silloin se kaikki oli tuntunut täydelliseltä ja hän oli vannonut, ettei enää koskaan tahtoisi palata ihmisten pariin. Niin paljon oli muuttunut siitä hetkestä. Raukka ei enää tiennyt, mitä tekisi, ellei pian keksisi ratkaisua loputtoman turhautuneeseen yksinäisyyteensä.

Tyttö havahtui mietteistään huomatessaan veneen, joka ajelehti pienen matkan päässä rannasta. Ne eivät koskaan tulleet turhan lähelle, sillä kaikki tiesivät saaren olevan lumottu. Jotkut rohkeat pysähtyivät silti turvallisen matkan päähän tarkastelemaan myyttien verhoamaa näkymää. Toisinaan hän mietti, olivatko jotkut noista ihmisistä tulleet nähneeksi hänen hahmonsa rannalla. Tuo yksikin palasi aina samaan kohtaan tuijottamaan. Saaren neito piiloutui varmuuden vuoksi kaislikkoon, ettei yksinäinen hahmo huomaisi häntä. Hän itse kyllä tunnisti tulijan olemuksen liiankin hyvin. Jokin hänen ihmisrinnassaan rinnassa alkoi hakata. Tyttö muisti etäisesti sen olevan jotain olennaista, mutta eipä keijujen keskellä kasvaneena hirveästi voi muistaa ihmisen anatomiasta.

Mies veneessä ei neidon mielestä ollut koskaan vaikuttanut kuvottavalta. Ehkä se oli niitä yksilöitä, jotka kätkeytyivät ehostukseen ja kaunopuheisuuteen. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut menemään lähemmäs totuutta selvittääkseen. Keijut olivat kertoneet jonkun joskus sillä tavoin tehneen, eikä siinä ollut käynyt hyvin. Tarinoiden tyttö oli kurkotellut kiellekkeeltä kaunista nuorukaista ja kun tämä oli hymyillyt, oli paljastunut rivi mätiä hampaita. Neitoraukka oli säikähtänyt niin, että oli tippunut kiellekkeeltä suoraan surman suuhun.

Tämä vieras ei ollut koskaan yrittänyt houkutella häntä luokseen, jonka vuoksi tyttö epäili, oliko mies nähnyt häntä ollenkaan. Sitten olisi kuitenkin kummallista, että hän palasi aina siihen samaan paikkaan. Eihän siellä ollut muuta kuin unihiekkaa, kaisloja ja muutama kallio. Sellaisia varmaankin löytyisi ihmisten maailmastakin. Ei tyttö toki voinut täysin varma olla, mutta niin hän uskalsi epäillä.

Viisampaa olisi saaren neidon ehkä ollut vaihtaa maisemaa, mutta päänsä sisäisistä varoituskuiskeista huolimatta hän palasi joka ilta istumaan siihen samaan hiekkaan. Syitä hän oli päässään keksinyt lukemattomia, mutta ne olivat kaikki loppujen lopuksi vain harhaa. Hän tiesi itsekin kiintyneensä liiaksi tuohon salaperäiseen seilaajaan. Tieto oli säikäyttänyt neidon eräänä iltana, kun hän oli istuksinut siinä sumun ympäröimänä. Säikähdyksissään hän oli tarttunut kiveen ja heittänyt sen kohti venettä. Se oli molskahtanut muutaman jalan päähän paatista, kuten oli tarkoituskin. Ei hän miehelle pahaa ollut halunnut, vain säikäyttää. Se olikin tehonnut, sillä seilaaja oli kääntänyt nokkansa kohti vastarantaa, eikä hänestä ollut kuulunut mitään muutamaan päivään. Siitä neito oli tullut hyvin surulliseksi. Saareen kyllästyneenä ja ainoan mahdollisen ulospääsynsä menettäneenä, hän oli harkinnut heittäytyvänsä aaltojen vietäväksi. Sellaiseen epätoivoisuuteen ryhtyääkseen neito oli kuitenkin ollut liian järkevä ja oli sen sijaan keksinyt muuta puuhasteltavaa saarella. Tuntuihan se vähän tyhjältä, mutta ei hänellä muutakaan ollut.

Neito oli kuitenkin varmuuden vuoksi palannut joka ilta rannalle istumaan ja erään kerran yksinäinen olikin jälleen nähnyt tutun paatin horisontissa. Ilostaan huolimatta hän oli kuitenkin vain istunut hiljaa, eikä tehnyt elettäkään huitoakseen tulijaa lähemmäs. Tällä kertaa tyttö kuitenkin piti kätensä visusti sylissään, ettei vain vahingossakaan tulisi heitelleeksi murikoita. Olo saaren asukin sisällä oli ollut kovin levoton ja hän oli melkein tullut huutaneeksi, mutta viime hetkellä läiskäisi kätensä suunsa peitoksi.

Sillä hetkellä neidon mieleen oli palannut eräs tarina, jonka keijut olivat vuosia sitten hänen korvaansa supattaneet iltasaduksi. Kuten miltei kaikissa niissä, oli siinäkin ollut kaunis prinsessa linnassaan. Valtakuntaan oli tullut vieraileva prinssi pyytämään prinsessan kättä. Prinssi ei kuitenkaan halunnut tarttua kenenkään sellaisen käteen, joka ei häntä aidosti rakastanut. Prinsessa raukka ei kuitenkaan osannut sanoa r-kirjainta, jonka vuoksi prinssi melkein joutui lähtemään pää riipuksissa kotiinsa. Viime hetkellä linnanneito oli kuitenkin oppinut sanomaan sanan ”rakastan” ja pari oli päässyt viettämään häitä.

Tyttö osasi hokea ”rakastan”-sanaa vaikka viisikymmentä kertaa, muttei siltikään saanut sanaa suustaan istuessaan siinä tyynen meren rannalla. Mitähän kaikkea mokomasta hihkumisesta voisikaan seurata? Hän ei tiennyt kenenkään koskaan poistuneen saarelta ja pelkäsi, että kenties meri raivostuisi niin julkeasta toiveesta ja kippaisi miehen veneen nurin. Merihän hänet oli kerran kantanut saarelle, vaikka olisi voinut niellä syvyyksiinsä. Ei osoittaisi kovinkaan suurta kiitollisuutta haluta pois sellaisen jälkeen.

Ei hän kuitenkaan voisi siinäkään ikuisesti istua. Jotain olisi tehtävä. Etenkin, kun raukka ymmärsi, että ilta illalta mies pysähtyi aina vain kauemmas ja kauemmas saaresta. Pian hän ei enää kuulisi saaren neidon huutoa, vaikka tyttö miten kiljuisi. Neito miltei huudahti tuskasta ajatellessaan sitä vaihtoehtoa. Silloin hän voisi saman tien antaa keijuille luvan tehdä sen, mitä he olivat koko ajan häntä varten kaavailleet. Ne eivät nimittäin olleet kasvattaneet häntä suinkaan vain huvin vuoksi. Kerran sadassa vuodessa satuolennot pelastivat hukkuvan pienen tytön hädästä ja toivat saarelleen, jotta tästä voitaisiin jonakin päivänä kruunata keijujen kuningatar. Kruunun saatuaan tyttö voisi toimia porttina saaren ja todellisen maailman välillä, muttei olisi enää ihminen, eikä enää koskaan voisi palata heidän luokseen lopullisesti. Sen jälkeen hänen sydämensä olisi ikuisiksi ajoiksi naulattuna Avaloniin.

Huolimatta noista kamalista kuvista, tyttö antoi veneen jälleen mennä. Sen lipuessa horisonttiin hän kuitenkin ymmärsi, ettei niin voinut jatkua enää kauaa. Keijut kävivät päivä päivältä kärsimättömimmiksi ja venekin lipui joka ilta kauemmaksi. Eihän hän toki tiennyt, ottaisiko seilaaja häntä edes kyytinsä tai vilkaisisiko edes toista kertaa, mutta jos hän aikoisi yrittää, niin se olisi tehtävä pian. Yksikin kuunkiero olisi liikaa. Mielessään hän näki itsensä huiskuttamassa ja huutamassa, eikä hän voinut estää itseään hymyilemästä hieman. Julma totuus kuitenkin oli, että mikäli hän ei pian onnistuisi siirtämään kuvitelmaansa todellisuuteen, se jäisi ikuisiksi ajoiksi vain pumpuliseksi unikuvaksi mielen perukoille. Sen jälkeen hän voisi viekotella saarelleen vaikka tuhansia tulijoita, mutta yksikään heistä ei voisi enää viedä raukkaa saarelta lopullisesti. Kuningattaren suudelmakin merkitsisi kuolevaiselle vain kuolemaa. Sellaista hirvittävää lahjaa hän ei voisi kenellekään antaa, vaan loppujen lopuksi kuihtuisi kylmälle kukkaisvaltaistuimelleen. Niin hän muuttuisi vain murheelliseksi saduksi hänet kasvattaneiden keijujen muistoihin.

Minäkuvan umpikujia

Haltiat muuttavat länteen

Ma suoni jääksi annan muuttua

hillani karvaiksi katkeroitua

ja tän maan sulosen

kuolevan ma suon sen

Ei mailla näillä suojaani kaivata

ei hentoa, lämpimää puhallusta

vain ruttoa hyväilee tämä kamara

vain raiskaajaansa rakastaa ainiaan

Tyhjissä silmissä makeiskeijujen

Kierolla kaunopuheisuudella

voi mieliä murhata

kaksihaaraisilla sanoilla

pintansa suojata tahralta

Kynttilät saadaan sammuksiin

joskus pienellä puhalluksella

ja kerran koskettu

voidaan huoletta raiskata

Ikuisuusvillitys: kevyet kengät

Ei rahalla saada suurinta huoruutta

muin keinoin ostetaan näitä tuotteita

verenpunaiseen verhotaan

kiiltävään silkkilankaan

upotetaan toivomusmaljaan

Hänen kasvonsa maalaan

kultahipuilla koristan

ja rinnan alta hieman varjostan

Näin marsipaanivenuksen rakennan

suuruushulluuden unelman

halvan naisen kiiltokuvan

Ei se kultakolikkoja kalasta

ongi maljastaan

Ei se loistettaan

vaihda paperinpalaan

Vain sielupoloja

se maksuksi kelpuuttaa

muttei yksikään paloista

sovi sen minäkuvaan

Neiti Venus, te olette yksin

tulevaisuuskuvien pilkkarekissä

sielunmaalaajien helvetissä

ja nuo kiiltokorot kengissä

ne yläilmoissa väheksyvät teitä

Orjatar

Hän mua kaivertaessaan piinaa

syö vanhaa marsipaaninahkaa

sitä luomaani muovia kuplaista

ongelmajäteongelmaa

Sieluni söi hän suuhunsa

sen antaa taisin halvalla

kun suojani surkea

sulana sataa sisälle

ja sisältö ajautuu suulle

Lapsen mieli

Kesä kuin vuosia sitten

tunteet samat, pilkahdukset

ne rintaneuloina

kerään teiden vierustoilta

Kirjojeni sivujen tuoksu

sama kuin vuosina kultaisina

kun avasin aikuisten satukirjan

muka-kasvaneiden aarreaitan

Paperikruunu käsissäni jälleen

sen uskallanko kutreille laskea

kun ehkä näytän naurettavalta

mutta kerrankin olen kotona

Blogeilleni löytyy nyt myös Facebook-sivu!

https://www.facebook.com/Belsissablog?ref=bookmarks

Mukana uusimmat päivitykset sekä Virvatulilaulusta että Arcane Inspirationista. Lisäksi sivu toimii portfoliona mallijutuilleni. Tervetuloa tykkäilemään!

Harmauden väriskaalat

Ranjit seurasi katseellaan savun leikkiä olohuoneessaan. Tanssiminen oli ehdottomasti paras sana kuvaamaan sen aistikasta ja kietoutuvaa liikettä. Näillä kylmillä seuduilla ei sellaista tanssia tunnettu, mutta hänen kotimaassaan Intiassa tanssijoiden kehojen kieli oli kuin savun. Kotimaan tanssijatarten liike oli jollain tapaa sulavampaa ja intensiivisempää kuin lontoolaisten siskojen. Ei sillä, etteikö hän olisi tavannut nykyisessäkin asuinpaikassaan viehättäviä tanssijattaria.

Huoneessa leijaileva makea tuoksu muistutti myös omalla tavallaan Ranjitia kotimaasta. Ranjit ja hänen ystävänsä olivat monesti teininä kerääntyneet polttelemaan hasista erääseen hylättyyn tehtaaseen. Noita ystäviä mies ei ollut nähnyt nyt kymmeneen vuoteen. Hänestä tuntui oudolta ajatella, että tapahtuneesta oli todellakin niin kauan. Aiemmin sitä oli voinut uskotella itselleen, että romahdus voisi olla ohimenevä, mutta vuosien vieriessä Ranjit oli alkanut ymmärtää, etteivät asiat ehkä koskaan palaisi entiselleen. Eliitin loputon ahneus oli syössyt yhteiskunnan lopulliseen tuhoonsa. Nykyisiä rippeitä ei enää voinut kutsua miksikään erityisen järjestäytyneeksi.

Eliittiä yksinään ei kuitenkaan voinut syyttää. Tapahtumat olivat edenneet hitaasti ja vaivihkaa, mutta kyllä ihmiset olivat olleet suhteellisen hyvin kartalla siitä, mihin oltiin menossa. Sen sijaan, että kansa olisi alkanut vaatia muutosta kurjentuviin oloihin, he jäivät mieluummin mukavaan kuplaansa uinumaan. Totuus oli ollut nenän edessä, mutta se verhottiin erinäisiin paremmalta kuulostaviin tekosyihin. Eliitti saattoi nauraa partaansa samalla, kun kansalaiset kaivoivat omaa hautaansa. Pikkuporvareita huijattiin mukaan kannattamaan suuryrityksien etuja ajavia tahoja samoin kuin työläisiäkin. Propagandalla saatiin ihmiset toimimaan oman etunsa vastaisesti. Kaikki kun halusivat mukaan valtapuolueiden voittokulkuun. Ihmisille markkinoitiin amerikkalaista unelmaa muistuttavaa luksuselämää, jota todellisuudessa tarjottiin kuitenkin vain kaikista varakkaimmille.

Ei kestänyt kauaa, kun muutokset alkoivat näkyä tavallisen kansalaisen elämässä. Palkat pienenivät ja työaika piteni. Sosiaaliturva laski minimiin siitä, mitä se oli joskus ollut. Ihmiset alkoivat voida pahoin. Kansa oli kuitenkin jo niin tottunut rauhalliseen demokraattiseen päätöksentekoon, ettei mellakoita näkynyt pitkään aikaan. Purtiin hammasta ja loppuun palaessa käännyttiin lääkäreiden puoleen.

Vastaanotoilta ihmiset saivat lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa heitä jaksamaan helvetiksi muuttuneessa arjessaan. Pillerit toimivat hyvin vaihtelevasti ja sivuoireet olivat monesti rankkoja. Ihmisiä sairastui yhä enemmän ja enemmän psyykkisiin tauteihin ja lääkkeitä jouduttiin alkaa tuottaa massatuotannolla. Markkinoille tuli jatkuvasti uusia, aikaisempia tehokkaampina markkinoituja valmisteita, jotka kuitenkaan eivät täyttäneet lupauksiaan. Päinvastoin. Kun suuria määriä ihmisiä alkoi tippua pois arjesta, tarvittiin nopeita ratkaisuja, ettei talous romahtaisi kokonaan. Siitä lähti lopullinen alamäki. Uusia lääkkeitä päästettiin nopeammin seuloista, jos niiden huomattiin olevan erityisen potentiaalisia. Lisäksi valmisteita alettiin lisäillä aivan tavallisiin elintarvikkeisiin samaan tapaan kuin aiemmin esimerkiksi vitamiineja. Suurin osa ihmisistä ei ymmärtänyt vaaroja, sillä harvat ylipäänsäkään vaivautuivat vilkaisemaan elintarvikkeiden ainesosaluetteloita. Nekin, jotka niitä katsoivat, oli mainonnan ja terveyspropagandan kautta saatu uskomaan lisättyjen aineiden olevan hyvästä.

Kaikki tämä kulutti kansan loppuun. Ihmisiä jäi massoittain työkyvyttömiksi, kuka mistäkin syystä. Ne jotka vielä kävivät töissä, saivat harvoin parhaita mahdollisia tuloksia aikaan. Monista ihmisistä oli tullut kuin zombeja. Heidän katseensa oli yhtä tyhjä kuin heidän mielensäkin. Kyllä he kuulaisesti töissä kävivät, mutta tuloksia ei voinut sanoa kummoisiksi. Nämä ihmiset olivat aikaisempaa keskiluokkaa, mutta köyhien olot olivat huomattavasti huonommat. Asiaa ei auttanut hiljalleen hiipivä ruokapula ja sairaudet, jotka iskivät kaikista huonoimmin voiviin. Lopulta koko järjestelmä alkoi romahtaa. Rikollisuus lisääntyi merkittävästi ja ihmisten elämästä tuli paitsi äärimmäisen rankkaa myös turvatonta. Kykenevät tahot alkoivat taistella vallasta ja ylipäänsä selviytymisestään. Maailma oli sekasorrossa. Kuohunnan jälkeen vanhan maailman raunioilta syntyi uusi maailmanjärjestys, mutta sekään ei ollut kaunista katseltavaa.

Tavallinen kansa sai pian huomata karvaan totuuden niistä aineista, joita heille oli syydetty lääkärin vastaanotolla ja elintarvikkeiden kautta. Niitä ei oltu koskaan tutkittu tarpeeksi, että oltaisiin kyetty sanomaan mitään pitkäaikaisvaikutuksista. Kaikilla niillä ei toki ollut samoja vaikutuksia, mutta hyvin yleistä tuntui olevan tunne-elämän latistuminen. Aineet olivat romuttaneet sen olemattomiin. Suurimmalla osalla tunteet eivät kadonneet kokonaan, mutta mielihyvän saaminen oli lähes mahdotonta. Yleinen skaalakin tuntui pienentyneen minimiin. Tämä vaivasi myös Ranjitia. Vanhat, intohimoiset tunteet olivat kadonneet ja tilalle oli tullut harmaata tyhjyyttä.

Ranjitkin katse osui maalaukseen, joka riippui hänen vastapäisellään seinällä. Sen loistokkaat värit muistuttivat häntä vanhoista tunteista. Niistä, jotka olivat olleet vielä tuota kuvajaistaankin kauniimpia. Ulkopuolinen olisi voinut kuvailla maalausta punavioletin kirjavaksi, abstraktiksi sekasotkuksi, vaikka värien mestarillinen käyttö takasikin sen, että työtä oli pakko arvostaa. Niillä ei tuntunut olevan varsinaisia rajoja, vaan jokainen oli luonnollinen jatkumo toisesta. Hehku oli sanoinkuvaamaton. Ranjitin salaisuus taiteilijana ei ollutkaan pelkästään hänen lahjakkuutensa maalaamiseen, vaan myös ennennäkemätön taito värien sekoittamisessa. Seinällä riippuvien maalausten vuoksi Ranjitin kotia saattoi kutsua väriparatiisiksi. Harvoin törmäsi yhtä puhtaisiin ja intensiivisiin sävyihin.

Ranjitia itseään ei kuitenkaan kiinnostanut kyseisessä maalauksessa sen ulkoinen kauneus, vaan se, mitä se piti sisällään. Hetken maalausta tarkasteltuaan saattoi ulkopuolinenkin erottaa siinä avaruutta muistuttavia kuvioita: tähtisumua ja komeettoja. Tuo avaruus oli tuhansien kilometrien päässä Ranjitista ja hänen nimensä oli Rani. Niin ironista kuin se nykyisessä maailmassa olikin, niin Ranjit maalasi ihmisten sielun- ja tunnemaailmoja. Rania esittävä maalaus oli ehdottomasti hienoin hänen koskaan maalaamansa, eikä se johtunut pelkästään hänen omista kyvyistään. Ranin sisäinen maailma oli ehkä rikkain, johon mies oli koskaan tormännyt.

Mitään lähellekään samantasoista Ranjit ei ollut maalannut vuosiin. Siitä ei kuitenkaan voinut syyttää pelkästään häntä itseään. Nykyisissä oloissa sellaisten asioiden kuvittaminen oli vaikeaa monestakin syystä. Latistuneesta tunnemaailmasta ei siinnyt suuria inspiraatioita. Myöskään muusatarjonta ei ollut kovinkaan kummoinen noina päivinä. Alaluokkien kuihtuneet naisenkuvatukset olivat palaneet romahduksessa loppuun. Yläluokassa kuvattavat kohteet olivat monesti hyvin yksipuolisia. Tunnemaailmansa latistaneiden näivettynyt mieli oli kyllä kyetty herättämään henkiin kemikaaleilla, mutta menestymiseen vaadittava kyynerpäätaktiikka pakotti sulkemaan hyvin paljon pois tunnteistaan. Toki joukosta aina välillä löytyi joku inspiroivampi tapaus, mutta mitään Ranin kaltaista Ranjitin oli turha edes odottaa löytävänsä sellaisesta maailmasta.

Hän maalasikin mieluummin alaluokan tyttöjä, sillä heidät oli huomattavasti helpompi houkutella leikkiin mukaan. Yläluokan naiset olivat ylpeitä ja tarkkoja kunniastaan. Monien suostuttelemiseksi seikkailuun tarvittiin muutakin kuin vain komea ulkonäkö. Kovin montaa kertaa Ranjit ei ollut epäonnistunut sellaistenkaan naisten viettelyssä, mutta sen eteen joutui tekemään hyvin paljon töitä. Lopputulos oli vain harvoin kaiken työn arvoinen. Siinä ajassa hän olisi kerjennyt maalaamaan monta alempiluokkaista tyttöä, eivätkä lopputulokset olisi poikenneet laadullisesti toisistaan kovinkaan paljoa.

Alaluokan naiset juoksivat suurin piirtein kirkuen hänen luokseen. Se ei ollut mikään ihme. Raukat olivat valmiita tekemään melkein mitä tahansa, että saisivat kokea tunteita sellaisina kuin ne ennen vanhaan olivat. Romanttinen seikkailu kauniskasvoisen taiteilijan kanssa oli omiaan auttamaan rippeiden hamuamisessa. Sitä nuo halukkaat eivät onneksi tienneet, että Ranjitilla itsellään oli itse asiassa jonkin verran tunteita kiihdyttäviä kemikaaleja. Naisten tunnemaailman latteuden vuosi hän antoi joskus heillekin niistä. Se kun helpotti huomattavasti hänen maalaamistaan. Hänen inpiraationsa lähteet eivät tosin olleet ollenkaan tietoisia saamistaan siuauksista, sillä Ranjit teki sen salaa sekoittamalla tarvittavat aineet heille tarjoamiinsa ruokiin ja juomiin. Näin muusille ei tulisi mieleen alkaa vaatia häneltä lisää eliksiiriä, eivätkä he saattaneet juoruta siitä tuttavilleen. Oli ehdottoman tärkeää, ettei kukaan saanut tietää Ranjitin saaneen kemikaaleja käsiinsä, sillä moni olisi varmasti kiinnostunut viemään ne häneltä. Eivätkä vähiten ne rikollisjengit, joiden hän toisinaan kuuli rellestävän kaduilla. Siihen asti hän oli onneksi saanut olla suhteellisen rauhassa, sillä hänen kotinsa oli syrjäisen betonikerrostalon kellarikerroksessa. Kemikaaleja rikolliset tuskin olisivat sieltä päin osanneet etsiäkään, sillä seutu oli karua, eikä siellä olisi todellakaan olettanut asuvan ketään mitään arvokasta omistavaa. Lisäksi hänellä oli ovessaan moninkertainen turvalukitus, jota kovinkaan moni tuskin jaksaisi alkaa murtamaan luullessaan, että hän oli aivan samanlainen alemman luokan edustaja kuin kaikki muutkin seudulla asustavat. Sellaisen kuvan hän oli pyrkinyt naapureilleen antamaan. Heidän silmiinsä hän oli vain nipin napin itsensä elättävä taiteilija.

Ranjitin ulkonäöstäkään ei voinut saada vihiä siitä, että hän olisi alueen asukkaita varakkaampi tai muulla tavoin parempiosainen. Yleisilme oli hieman suttuinen ja vaatteetkin jo varsin kuluneita. Olkapäille ulottuvat, kurittomat kiharat ja parransänki vahvistivat entisestään nuhjuista kuvaa. Hän ei poikennut alueen muista asukkaista monellakaan tapaa. Kemikaalien saaminen olikin ollut vain tuurin kauppaa. Ennen romahdusta eräs taideharrastaja oli sattunut kiinnostumaan hänen töistään. Tuolloin keski-iän loppupuolella sinnittelevä mies oli eksynyt hänen taidenäyttelyynsä ja ihastunut ikihyviksi moneenkin hänen töistään. Lopulta herra Thomasiksi esittäytyneestä miehestä oli tullut hänen vakiasikkaansa.

Yhtä asiaa herra Thomasista Ranjit ei kuitenkaan ollut ennen romahduksta tiennyt. Hän oli tiiviisti kiinni huumebisneksessä, eikä todellakaan minään pikkudiilerinä. Tämä seikka Ranjitille oli selvinnyt vasta romahduksen tapahduttua ja Richard Thomasin rikastuttua äkisti. Eräänä iltana mies oli ilmestynyt hänen ovelleen ja esittänyt erikoislaatuisen tarjouksen: jos Ranjit suostuisi maalaamaan hänelle vakituisesti tauluja niin mies antaisi puolet hänen palkkiostaan tunnekemikaaleina. Sellaista mahdollisuutta ei saanut käytännössä kukaan alaluokasta, joten tietenkin Ranjit oli tarttunut siihen. Pesti olisi todennäköisesti pitkäaikainenkin, sillä herra Thomas uudisti kokoelmaansa usein, eikä hänellä todellakaan loppuneet asunnostaan seinät kesken.

Ranjit oli enemmän kuin kiitollinen tästä onnenpotkusta, mutta hän ei siltikään voinut sanoa olevansa varsinaisen onnellinen. Hänen asuntonsa oli niiden kolkkien turvallisimpia syrjäisen sijaintinsa vuoksi, mutta se ei automaattisesti tarkoittanut sen olevan vaaravyöhykkeen ulkopuolella. Muiden tapaan hänkin joutui pelkäämään aina öisin, erityisesti silloin, kun sattui kuulemaan uhkaavia ääniä lähistöltä. Lisäksi hän oli hyvin yksinäinen. Hänellä oli ollut joitakin opiskelukavereita, mutta hän ei ollut kuullut heistä juuri mitään kohtalokkaiden tapahtumien jälkeen. Hän ei ihmetellyt sitä, sillä monet olivat joko lähteneet etsimään parempaa elämää muualta tai kuolleet uudessa maailmassa. Koulun sulkeuduttua kenelläkään ei ollut aikaa juuri muuhun kuin selviytymiseen pyrkimisiin, joten yhteydenpito ystävien kanssa oli jäänyt vähemmälle. Ranjit ei mielellään muistellut niitä aikoja, sillä oli joutunut itsekin tekemään selviytymisensä eteen asioita, joita häpesi.

Ne asiat ja monet muut kipupisteet menneisyydessä vaikuttivat taustalta yhä hänen elämäänsä, mutta Ranjit ei siltikään tahtonut kaivella niitä. Etenkin Intiassa vietettyjen aikojen muisteleminen tuntui liian tuskalliselta. Ei siksi, että ne olisivat olleet tuskallisia, vaan koska ne tuntuivat olevan kuin eri elämää. Hän oli ollut kuin eri ihminen tuolloin. Tuntui kuin ne tapahtumat olisivat pikemminkin jokin hänen aikoinaan katsomansa koskettava elokuva kuin todellista elämää. Olisi varmaan helpompaa, jos hän onnistuisikin uskottelemaan itselleen niiden olleen vain harhaa.

Ranjit tiesi, että kaikkien niiden asioiden liika ajatteleminen olisi murtanut hänet, joten hän keskittyi mieluummin käsillä olevaan hetkeen. Päivärutiineihin, maalaamiseen, uusiin muusiin ja ennen kaikkea selviytymiseen. Ei ollut varaa haikailla vanhaa elämää, sillä se tuskin koskaan tulisi takaisin. Niin kipeältä kuin se tuntuikin, niin Intiaakaan hän tuskin enää näkisi. Lentämiseen oli varaa vain hyvin äveriäillä. Ranjitilla tuskin koskaan, ellei hän onnistuisi pääsemään vauraimman eliitin suosioon. Niin tuskin koskaan kävisi, sillä herra Thomas halusi pitää hänet mustasukkaisesti itsellään. Työ hänen siipiensä suojassa oli onnenpotku, mutta se oli myös rajoitus. Thomas kun ei halunnut, että muut kiinnostuisivat hänen lempitaiteilijansa töistä, sillä silloin niiden hinnat saattaisivat kohota moninkertaisiksi.

Yllättäen Ranjitin ajatukset keskeytti ovelta kuuluva koputus. Hän ei ollut ollenkaan ymmärtänyt ajankulua. Hänen ainoasta pienestä ikkunastaan paistoi auringonsäteitä sisälle, joten yön oli täytynyt vaihtua aamuksi. Se tarkoitti sitä, että ovella ei voinut olla kukaan muu kuin hänen uusi, nuori muusansa. Hän oli löytänyt tyttöraukan kadulta joitakin viikkoja sitten itkemästä. Hoikkaa, ehkä jopa hiukan luisevaa vartaloa oli peittänyt vain pienen pieni kirkkaanpunainen minimekko. Tyttö ei koskaan ollut sanonut, miksi oli itkenyt tai ollut niin pienissä vaatteissa viileänä kevätyönä, mutta Ranjit saattoi arvata sen. Tytöllä oli ollut kasvoillaan runsas ehostus, jonkalaista eivät siveelliset naiset enää niinä päivinä käyttäneet. Meikit olivat kalliita, eikä niitä kukaan alaluokkainen ostanut niitä vain huvin vuoksi.

Tyttö oli ollut peloissaan, kun Ranjit oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän oli kuitenkin lähtenyt, joka jo yksin kertoi jotain siitä, millä asialla hän kadulla oli. Ranjitilla ei ollut kuitenkaan ollut aikomustakaan pyytää minkään sortin palveluksia kauhusta kankealta tyttöseltä, vaan nuori nainen oli yksinkertaisesti herättänyt hänen uteliaisuutensa. Jokin tytön viattomassa olemuksessa oli kiehtonut Ranjitia sen verran, että hän oli saanut tästä inspiraation. Ranjitin onneksi myös tyttö itse rentoutui hänen luonaan hyvin nopeasti ja suostui jopa kertomaan itsestään jonkin verran. Hän oli arvioinut tytön iän suunnilleen oikeaksi, sillä tämä oli kahdeksantoista. Hänen nimensä oli Lavender. Äiti oli osannut nimetä tyttärensä osuvasti, sillä laventeliset olivat hänen silmänsäkin.

Nyt tyttö näytti hyvin erilaiselta kuin tuona iltana, eikä mitenkään huonolla tapaa. Tuolloin paksu meikkikerros ja niukka pukeutuminen tekivät hänestä kovin halvan näköisen. Tuossa vaatetuksessa hän ei selvästikään tuntunut olevan kotonaan, vaan oli jatkuvasti ontunut korkeahkoissa koroissa ja nykinyt mekkoansa johonkin suuntaan. Nyt ruudullisessa flanellipaidassa, hieman risoissa farkuissa, polvisukissa ja tennareissa tyttö näytti enemmän omalta itseltään. Muutos oli myös sisäinen, sillä silmien katse oli kirkkampi ja poskille oli tullut hieman väriä.

”Hei, minä tulin nyt”, tyttö totesi hymyillen hermostuneesti.

Ranjit viittoi tytön asuntoon hymyillen lämpimästi. Hymyyn oli syytä, sillä taiteilija oli viime viikkojen aikana varmistunut sitä, että hänen vaistonsa oli ohjannut oikeaan. Lavender ei ollut perinteiseen tapaan eloton. Hänenkään psyykkeensä ei selvästi ollut selvinnyt vaurioitta valtion lääkintävillityksestä, mutta se tuntui näkyvän tytössä ennemminkin ylikorostuneena pelokkuutena ja hermostuneisuutena. Vainoharhaiseksikin häntä saattoi kutsua.

Se ei kuitenkaan haitannut Ranjitia suuremmin, sillä sellaiset ominaisuudet eivät olleet hänelle millään tapaa vaaraksi, eivätkä ne vaikeuttaneet hänen työtään. Ne saattoivat jopa tuoda siihen oman mausteensa, mikäli Ranjit niin haluaisi. Hän ei kuitenkaan ollut aivan vielä muodostanut muusastaan sellaista kokonaiskuvaa, että olisi vielä koskenut siveltimiinsä. Tytön siunauksen hän oli kuitenkin työlleen saanut.

”Miten olet voinut?” Ranjit kysyi istahtaessaan tytön viereen nahkasohvalle.

”En mitenkään normaalista poikkeavasti. Äiti on lähes jatkuvasti töissä ja minä taas... olen vain kotona ja hoidan Michaelia”, Lavender vastasi epävarmasti.

Lavenderin äiti työskenteli kapakassa, jossa pyöri enimmäkseen pikkurikollisia. Työpaikka ei ollut varsinaisesti ihanteellinen kiihtokristitylle naiselle. Parempaa alaluokkaisen oli kuitenkaan turha toivoa. Oikeastaan voisi jopa väittää, että onni oli potkaissut Gretchell Youngsteria. Monet kuolivat nykyään talven tullen kaduille perheineen, kun ei ollut varaa maksaa katosta pään päällä. Siksi nainen varmaan oli paikan ottanutkin. Äidin ollessa töissä Lavenderin oli määrä vahtia viisitoistavuotiasta Mary-sisartaan ja viisivuotiasta Michael-veljeään. Tyttö oli kuitenkin sopinut salaa sisarensa kanssa, että tämä katsoisi Michaelia sillä aikaa, kun Lavender olisi Ranjitin luona. Mary kun ei olisi enää vahtimista tarvinnutkaan, mutta heidän äitinsä pelkäsi nuoremman tytön saavan typeriä päähänpistoja tämän ollessa yksin kotona. Todellisuudessa Lavender oli tytöistä se, josta äidin olisi pitänyt olla huolissaan. Ranjit olisi voinut lyödä vaikka vetoa siitä, ettei Lavenderin äiti tiennyt mitään siitä, mitä tyttö oli aikeissa tehdä sinä iltana kun he tapasivat. Saati siitä, että tyttö norkoili silläkin hetkellä itseään kymmenen vuotta vanhemman taiteilijanretkun luona.

”Aivan, aivan. Enpä itsekään ole mitään tavallisesta poikkeavaa tehnyt. Sommitellut hieman tulevaa työtämme, en juuri muuta”, Ranjit naurahti saaden jälleen nuoren seuralaisensa punastumaan.

Pikkutyttömäinen punastelu oli miehestä varsin suloista, sillä sellaista ei noina päivinä suuremmin nähnyt. Se kuitenkin myös huoletti Ranjitia hieman. Mies ei halunnut tytön kiintyvän itseensä liikaa, sillä hänen ei ollut tarkoitus ottaa tätä pysyvästi nurkkiinsa norkoilemaan. Hän toi mielellään Lavenderin ankeaan elämään hieman väriä työnsä ohessa, mutta lapsenvahdiksi hän ei tahtonut ruveta. Ranjit ei oikeastaan tahtonut sitoa itseään yhtään mihinkään. Englannissa hän viihtyi parhaiten yksinään, satunnaisesti ihmisiä tapaillen. Muiden seura alkoi pidemmän päälle ahdistamaan häntä. Intiassa asiat olivat toki olleet toisin. Tämän maan ihmiset osasivat kyllä olla kiehtovia, mutta he olivat silti vieraita. Liian pitkä oleskelu heidän seurassaan muistutti siitä kivualiaasti. Ranjit katsoi siis parhaaksi ottaa näistä ihmisistä irti sen minkä sai ja pyrkiä muuten selviämään omillaan.

Hän ei kuitenkaan halunnut alkaa sillä hetkellä miettiä kaipuutaan Intiaan. Se oli pyörinyt taas viime aikoina hänen mielessään normaalia enemmän, kuten aina silloin kun hän tarttui siveltimeen. Kotimaassaan hän oli saanut inspiraatiotulvia, jonkalaisista Englannissa ei voinut haaveillakaan. Taiteilijan täytyi myöntää olevansa hieman katkera siitä. Mikäli asiat eivät maailmalla olisi menneet niin kuin olivat, hän saattaisi tällä hetkellä olla aivan erilaisessa asemassa. Aikoinaan Ranjitia oltiin ylistetty tulevaisuuden taiteilijalupaukseksi, mutta nuo sanat tuntuivat kuolleen aikaan. Ei hänellä toki huonosti mennyt, mutta ei häntä suuruudeksikaan voinut nimittää.

”Otatko viiniä?” Ranjit kysyi vieraaltaan karkoittaakseen synkät ajatuksensa.

”Jos haluat antaa”, tyttö vastasi kohauttaen olkiaan.

Tytön epäröinti johtui todennäköisesti siitä, että viini oli varsin kallista. Ei nyt varsinaisesti ylellisyystuotteiden joukossa, mutta harva tavallinen ihminen tahtoi tuhlata viimeiset roposensa siihen. Alkoholia oli yhä tarjolla, mutta hyvin heikkolaatuista. Kapakoista sai laimeaa olutta, jonka lisäksi valmistettiin itse helppotekoisia juomia. Ne olivat usein vahvempia, mutta usein myös järkyttävän makuisia.

Ranjitkaan viini ei ollut mitään parasta mahdollista laatua, mutta oli kuitenkin huomattavasti muita vaihtoehtoja parempaa. Hän kaatoi reilun lasillisen kummallekin ja sekoitti kummankin juomaan hieman valkoista pulveria, jota hän selitti pienessä muovisessa pussukassa keittiön kätköissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän antoi sitä Lavenderille, mutta tuntui silti rutiinilta. Entisinä aikoina moisen juoman sekoittaminen olisi ollut jokseenkin alhainen ja halveksittavakin teko, mutta nyt sellaisen sekoituksen saaminen oli siunaus. Hän muisti vielä elävästi ajan, jolloin jotkut nuoret pojat olivat huumanneet tyttöjä kyseenalaisin motiivein yökerhoissa. Tietenkään hänen antamansa pulveri ei ollut mitään sellaista, joka veisi tajun kankaalle, mutta aikaisemmin hän oli silti tuntenut hieman huonoa omatuntoa moisesta toiminnasta. Hän ei ollut oikeastaan täysin varma, mitä koko jauhe oli, mutta oli todennut sen erinomaiseksi tarkoituksiinsa. Sitähän herra Thomas oli hänelle vakuutellutkin alunperin. Sytytti tunteet uudelleen liekkiin, toi taianomaisen tunnelman ja sai hetkeksi kuvittelemaan, että kaikki ehkä ollutkaan niin huonosti.

Lavender oli käpertynyt Ranjitin nahkasohvan nurkkaan ja näytti normaaliakn sirommalta. Siksi Ranjit tunsikin pienen pistoksen sydämessään ojentaessaan hänelle viinilasin. Hän oli tehnyt päätöksensä tytön maalaamisen suhteen, mutta toisinaan miehestä tuntui yhä hieman väärältä kajota keneenkään niin nuoreen. Olihan Lavender lain mukaan jo aikuinen, mutta kahdensantoistavuotiaana nuorin nainen, joka hänellä koskaan oli ollut.

Tyttö itse ei näyttänyt suhtautuvan yhtään epäluuloisesti saamaansa juomaan, vaan otti huomattavan suuren hörpyn heti alkuun. Ranjit ei voinut olla tyrskähtämättä, sillä ei ollut odottanut varautuneelta Lavenderilta mitään sellaista.

”Mitä sinä naurat?” tyttö naurahti vuorostaan.

”En mitään, jatka toki. Olin vain hieman yllättynyt siitä, miten innokkaasti hörppäsit juomastasi”, Ranjit vastasi huvittuneena.

”Alkoholi on tullut minulle jo tutuksi. Viiniä en ole ennen päässyt maistamaan, mutta vähän muuta kyllä. Äitihän ei siitä toki tiedä, mutta toisinaan iltaisin kokoonnumme ystävieni kanssa juomaan halpaa olutta jonkun luokse”, Lavender selvensi ilkikurinen virne naamallaan.

Ranjit oli pannut merkille, että salaa tyttö rakasti äitinsä vanhoillisen maailmankuvan vastustamista. Hänelle tuli mieleen oman opiskeluaikansa vastaavista perheistä tulleet nuoret. Kampuksella heidän siisti ja asiallinen pukeutumisensa oli monesti muuttunut hieman toisenlaiseen suuntaan. Ranjit olisi voinut lyödä vetoa, että Lavenderkin olisi saattanut kiinnittää takkinsa reunaan pari niittiä ja maalata silmänsä mustiksi, mikäli olisi elänyt siinä maailmassa. Hänen mieltään lämmitti se, että Lavenderin pukeutumisessa oli jopa tässä kurjuudessa pieni häivähdys sen ajan tyyliä. Farkut tosin olivat oikeasti kuluneet, eivät hiomapaperilla hiotut.

”Sinusta paljastuu koko ajan uusia puolia”, Ranjit tokaisi vastaten tytön virneeseen.

”Kai minä sitten olen vähän yllätyksellinen”, tyttö totesi siemaisten jälleen viinilasistaan.

Ranjit antoi tytön ohjata heidän välistään keskustelua, sillä hänellä oli tarkoituksenaan alkaa jo luonnostella maalaustaan päässään. Siihen hän tarvitsi kuitenkin vielä hieman suuntaviivoja. Jonkinlaisen yleiskuvan hän oli jo onnistunut tytöstä tavoittamaan, mutta se oli vasta pintaraapaisu. Mitä enemmän Lavender antaisi itsestään Ranjitille, sitä vivaihteikkaamman hän saisi maalauksestaan. Nyt siihen oli hahmottunut vasta joitakin violetin ja sinisen sävyjä. Ehkä hieman keltaistakin.

Pulverin vaikutus alkoi pikkuhiljaa näkyä tytössä. Hänen katseensa muuttui hieman sumuisemmaksi , mutta kasvojen ilmeestä tuli raukeampi kuin varmaan koskaan. Lavenderin kasvoille tuntui olleen juuttunut jonkinlainen kestokireys, joka oli nyt väistynyt. Se ilme ei tosin ollut millään tavoin harvinainen, ennemminkin se tuntui olevan merkki siitä, että ihmisellä oli jalat maassa.

Ranjit oli varonut koskemasta tyttöön tämän varautuneisuuden takia. Taiteilija kun ei tiennyt, millainen asenne hänen tuoreella muusallansa olisi äkkinäiseen läheisyyteen, saati sitten mihinkään sitä intiimimpään. Oli tyttöjä, jotka olivat jo ensimmäisenä iltana suorastaan kiskomassa Ranjitia makuuhuoneeseen, mutta Lavender ei varmasti kuulunut heihin. Taiteilija oli tosin huomannut, ettei hänen rakastajattaren alkunsa ollut myöskään aivan niin varautunut, kun hän oli alunperin kuvitellut. Etenkin pulverin jälkeen tytöstä oli tullut yllättävän luonteva ja avoin. Jollain tavoin Lavenderista oli tullut myös fyysisempi. Hän elehti voimakkaammin ja puhuessaan haki kontaktia myös koskettamalla. Se ei toki kertonut hirveästi hänen moraalistaan minkään intiimin suhteen, mutta toi esiin piilotettua rempseyttä. Rempseät tytöt olivat Ranjitin kokemuksen mukaan harvoin olleet mitenkään hirvittävän pidättyväisiä.

Hidas eteneminen ei kuitenkaan suuremmin haittaisi Ranjitia, sillä hänellä ei ollut mikään kiire asian suhteen. Seksi ei ollut mitenkään välttämätön asia sielun kuvittamisen kannalta, mutta siinä tuli lähes poikkeuksetta tavoittaneeksi energioita, jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta. Toisen tunteminen nimenomaan rakastajana avasi monesti muuten hämärän peittoon jääviä ovia toisen persoonallisuuden syvyyksiin. Tuon seikan vuoksi hän mieluusti koki senkin ulottuvuuden muusiensa kanssa. Lavenderin suhteen se puoli kiinnosti häntä erityisesti. Ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut tyttöä erityisen kovasti, vaan koska tämä oli osoittanut olevansa hyvin yllätyksellinen. Ei hän toki kokenut tyttöä mitenkään epämiellyttävänä ulkoisestikaan, mutta se asia ei ollut hänen tarkoitusperiensä valossa kovinkaan oleellinen. Häntä kiinnosti lähinnä se, millaisia uusia puolia se voisi hänen muusastaan paljastaa.

Ranjit ei osannut sanoa yllättyikö, kun tyttö yllättäen laski päänsä hänen syliinsä. Lavenderin sen iltaisen käytöksen perusteella jonkinlainen fyysinen lähentyminen oli ollut odotettavissa, mutta Ranjit näki Lavenderissa vielä hyvin paljon piirteitä epävarmasta teinitytöstä. Ne tuskin katoaisivatkaan kokonaan, vaikka varmasti saisivat paljon muita sävyjä rinnalleen. Eivät ne varsinaisesti häntä häirinneet, mutta saivat hänet varomaan liikkeitään normaalia enemmän. Liikoja ei kannattaisi odottaa, ettei hän säikyttäisi tyttöä pois.

”Milloin me oikein aloitamme?” tyttö huokaisi yllättäen.

”Niin minkä?” naurahdin, sillä mieleeni ei tullut kovinkaan monia vaihtoehtoja, joita Lavender olisi voinut tarkoittaa siitä yhteydessä.

”Maalaamisen. Sinunhan piti tehdä tuollainen minustakin”, Lavender tarkensi osoittaen Ranjitn mestariteosta.

”Emme vielä. Minulla on vasta jonkinlainen luonnos päässäni”, mies vastasi silittäen varovaisesti tytön mustaa tukkaa.

”Minä en oikein malttaisi odottaa. Siitä tulee varmasti upea. Nuo muutkin ovat aivan loistavia.”

Ranjit ei hennonnut sanoa tytölle, että uudesta työstä tuskin tulisi lähellekään niin kaunis kuin hänen mestariteoksistaan. Onneksi tytöt tuntuivat loppujen lopuksi aina ajattelevan itsestään maalatun teoksen olevan se upein. Se tuntui Ranjitista hieman itseriittoiselta ajattelutavalta, sillä olihan kyseessä kuitenkin heidän omat sielunmaailmansa. Olihan se kuitenkin toisaalta ymmärrettävää, sillä varmasti henkilökohtaisuus toi työhön oman lisänsä. Joskus hän oli itse miettinyt, oliko Rania esittävä teos hänelle niin tärkeä esteettisyytensä vuoksi vai ennemminkin siksi, koska Rani itse merkitsi niin paljon. Se oli kuitenkin saanut niin paljon ylistystä muiltakin, että ei sen arvo voinut pelkästään hänen tunteisiinsa perustua. Ennemminkin tuntui siltä, että ne olivat tukeneet häntä luomistyössään niin, että kauneus oli tarttunut maalaukseen.  

***

Wow, nyt se on sitten kirjoitettu. Ensimmäinen luonnos dystopiaromaanista, tai oikeastaan sen alusta. Raakilehan tämä vain on, ei mitään lopullista. Taustoja pitää vielä parannella ja tehdä selkeämmiksi. Tämän tekstin tarjoitus kun oli lähinnä luonnostella hieman Ranjitin suhdetta Lavenderiin ja Raniin. Näitä luonnosteluita kirjoittelen varmasti enemmänkin ja useamman henkilön näkökulmasta. Toivottavasti tämä idea kehittyy joskus valmiin romaanin tasolle asti.

Teksti syntyi näissä tunnelmissa: