Ensimmäiset askeleet

Vaunuissa

Lastenrattaat nitisevät. Joku ei ole vielä oppinut käyttämään bussikorttiaan. Kuljettajan otsa kurtistuu.

Hautaan puolet kasvoistani kaulaliinaan. Teinityttö vilkaisee minuun päin, käännämme kummatkin katseemme yhtä aikaa pois. En ole koskaan välittänyt pitkistä katseenvaihdoista, ne ovat jokseenkin kiusallisia.

Vaunuissa jokin rääkäisee. Muista, ettet koskaan hanki lapsia, ajattelen. Ainakaan useampaa. Äitiraukka näyttää stressaantuneelta korjatessaan tytön asentoa vaunuissa ja toinen paholainen on jo kadonnut jonnekin. Marakatti kiipeilee penkeillä, eikä kuuntele.

Omalla tavallaan nainen on onnekas. Hänellä on joku viemässä ajatukset pois rattaista sisällä. Hampaallisista ja hampaattomista. Niistä toisista, jotka raksuttavat paikallaan säälimättömän säännöllisesti ja sitten niistä, joissa jokeltaa jokin epämuodostunut mörkö.

Ehkä minun pitäisi olla hieman myönteisempi kuolaavia riiviöitä kohtaan.

Poika katsoo minuun ja hymyilee. Vastaukseni on epämääräinen irve. Mutta vaikeahan sitä on suhtautua olentoon, jonka edessä pitäisi olla vastuullinen aikuinen, vaikka sen kokee omalla tavallaan ikätoveriksi.

Äiti antaa lapselle tikkarin. Poika hiljenee. Harmi, etten enää polta. Nyt olisi hyvä aika pistää tupakaksi. Minä ihan oikeasti yritin eräänä kauniina päivänä, mutta siitä oli mennyt maku. Jälleen yksi asia siihen listaan. Kaikki ihanat, turhan arjen asiat tuntuvat katoilevan tyhjän taulun tieltä. Voisihan sitä toki alkaa luonnostella, mutta valitettavasti lasten kädentaidot harvoin yltävät mielikuvituksen tasolle.

***

Kultainen lohikäärme

Horisontti oli peittynyt tummaan pilvimassaan. Jokainen meistä ymmärsi jonkin olevan perustavalla tavalla väärin, mutta harva kuitenkaan uskalsi kuunnella pelkonsa ääntä. Minä jätin kaksi lohikäärmeenpoikani huoneeseeni, kun lähdin tähystämään pilviä. Palatessani toinen oli kadonnut, sillä nälkäkuoleman partaalla vanhempi oli syönyt nuoremman. Rakastin salaa petoa enemmän, joten en vihoitellut sen lajitoverin kuolemasta. En raaskinut, sillä silmäteräni oli aivan rutikuiva. Muutama tunti ilman vettä ja se olisi itsekin menehtynyt.

Sisällä oli kuivaa, mutta pian ulkona vettä oli tulvaksi asti. Monien rakennuksien katot peittyivät vesimassan alle. Muutama päivä nuoremman lohikäärmeen kuoleman jälkeen olin jo laivassa. Yhdessä niissä, jotka kulkivat epätoivoisesti jättikokoisen arkin vierellä myrskyn riehuessa. Jättiläinen kesti hyvin pauhun, mutta moni hauras purjelaiva kohtasi loppunsa aaltojen viskoessa niitä karikoille ja pinnan alle.

En osaa sanoa, kuinka kauan myrsky kesti, mutta lopulta se heitti meidät takaisin loppuneeseen maailmaan. Ne ihmisenpuolikkaat, jotka kansakunnastamme olivat jäljellä, lähtivät harhailemaan epätoivoisina hylättyihin asuinrakennuksiin. Monet niistä olivat hyönteisten ja villieläinten kansoittamia ja homeessa, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.

Minä ja kolme muuta naista löysimme metsän siimeksestä vanhan kartanon, josta teimme turvapaikkamme. Vanhan ajan mukavuuksia ei juuri ollut, mutta sentään jokunen ummehtuneelta haiseva sohva ja petivaate. Uusi elämä ei muutenkaan maistunut makealta, vaan oli perin ankeaa ja jopa kurjaa. Yhteiselomme ei sujunut ilman konflikteja, vaan toinen toistaan rajumpia sellaisia puhkesi päivittäin. Minä katsoin parhaaksi ottaa sovittelijan roolin, sillä muuten olisimme kuolleet ensimmäisten viikkojen aikana. Samalla tulin solmineeksi talon naisiin hyvin erikoislaatuisen, tiiviin suhteen, jonka vuoksi aloin kutsua heitä sisarikseni.

Siitä varmaankin johtui, ettei polkkatukkainen tahtonut tartuttaa minua kantaessaan taudin kotiin. Tilanne seinien sisällä oli tuolloin jo varsin kaaottinen ja viimeisinä päivinä olinkin vain yrittänyt pysyä poissa toisten tieltä. Emme kukaan tienneet polkkatukkaisen sairastuneen, kunnes hän sitten erään hirvittävän riidan päätteeksi iski kyntensä sisaremme kaulaan. Minut valtasi pakokauhu, sillä luulin naisen saaneen surmansa, mutta sisar ainoastaan muuttui. Tuosta päivästä ei kestänyt montaa viikkoa siihen hetkeen, kun minä olin ainut ihminen keskuudessamme. Minun on myönnettävä, että pelkkäsin muuttuneita asuinkumppaneitani hieman. En kummallisen laikukkaan ihon tai epämuodostumien vuoksi, vaan muuttuneen käytöksen. Sisaristani oli tullut ihmismäisiä eläimiä, jotka liikkuivat äärimmäisen nopeasti saalistaessaan. Pahinta oli, etteivät he syöneet uhrejaan retkillään, vaan kapaloivat ihmisraukat seittiin ja viskasivat ullakolle odottamaan. Yritin teeskennellä, ettei siellä ollut mitään, mutta satunnaisen avunhuudot ja itku herättivät minut usein harhastani yön pimeimpinä tunteina.

Lopulta kestokykyni petti ja kaiut päässäni soiden karkasin eräänä iltana sisarieni suojeluksesta. Ruokakin oli loppu, joten jonkun sitä oli pakko hakea. Ilta suimuisuudessaan ja pimeydessään pahaenteinen. Nurmikko oli märkää ja maa erittäin kylmä. Minulla kun ei ollut edes kenkiä, sillä vanhat olivat hajonneet, eikä uudessa maailmassa sellaisia ylellisyyksiä ollut kellään. Kauppaakaan ei käyty, sillä tukikohdat ainoastaan taistelivat keskenään. Vanhoissa kaupoissa oli vielä joitakin syömäkelpoisia säilykkeitä, mutta niistä tapeltiin viimeiseen hengenvetoon asti. Siksi minäkin kannoin asetta mukanani.

Rapina vasemmalla muistutti myös toisesta syystä pistoolin kantamiselle. Sairastuneet liikkuivat tähän aikaan. Eivät sisareni, vaan ne toiset. Ne, jotka repivät ihmiset kappaleiksi saman tien kiinni saadessaan. Niitä alkoi olla hyvin paljon ja ne olivat kovin nälkäisiä, sillä meitä ihmisiä ei ollut enää kuin kourallinen.

Myös toisesta suunnasta kuului rapinaa. Liimauduin paikalleni. Mikäli niitä olisi vain muutama, voisin jäädä taistelemaan tai koittaa piiloutua. Olin törmännyt pieniin joukkoihin aiemminkin, mutten koskaan yksin. Visualisoin kohtaamisen mielessäni etukäteen miltei kymmenen kertaa, ennen kun sumun keskeltä paljastuivat ruhjoutuneet, mädäntyneet kasvot. Hetken päästä huomasin myös toisien punaisena pullottavien silmien tuijottavan minua. Ammuin kaksi laukausta. Kumpikin luoti lävisti kohteensa otsan.

En kuitenkaan ehtinyt riemuita osumistani kauaa, sillä hirvittävä totuus paljastui minulle hyvin pian. Kahden kaatuneen tilalle ilmestyi kaksi uutta. Pian taas kaksi, sitten kolme ja lopulta näin, kuinka kymmenet mädäntyneet kalmat laahustivat minua kohti. Tiesin, että tässä vaiheessa aseestani ei olisi enää apua. Ainoastaan pakeneminen saattoi minut pelastaa.

Minä juoksin kuin viimeistä päivää: läpi metsän, aina pellolle asti, kunnes tunsin alkavani väsyä. Talolle olisi ollut vain muutamia satoja metrejä, mutta jalkani tuntuivat jo aivan veteliltä. Silloin kuitenkin huomasin tuttujen olentojen juoksevan käsittämättömällä vauhdilla talolta, ensin ohitseni ja sitten hirviöiden kimppuun. Ne huusivat miltei kuin ihmiset, riippuen siitä kuinka pitkälle mädäntyminen oli edennyt ennen muuttumista. Tällä kertaa tappaminen oli erittäin sotkuista, sillä mätä liha oli syötäväksi kelpaamatonta. Huolimatta siitä, että sisareni niittivät kuvotuksia kuin heinää, alkoivat he kuitenkin pikkuhiljaa jäädä alakynteen. Vihollinen oli kömpelö, hidas ja typerä, mutta myös määrältään ylivoimainen.

Siispä tein sen, mitä olin välttänyt ja pelännyt siitä lähtien, kun polkkatukkainen oli iskenyt kyntensä ensimmäisen sisaren kaulaan. Pyysin häntä muuttamaan minut. Toinen epäröi ensin, mutta tilanteen toivottomuuden tuntiessaan suostui lopulta ottamaan tarjoamani käden ja iskemään hampaansa syvälle ranteeseeni. Parahdin tuskasta, mutta samalla tunsin uuden voiman tulvivan suoniini.

Samassa näin myös kultaisen välähdyksen taivaalla. Jokin syöksi jättimäisiä leiskoja suoraan kalmoihin, korventaen ne tuhkaksi. Suuri kultainen lohikäärme laskeutui pilvien lomasta, pelastaen meidät toivottomuudestamme.

Sinä iltana paloi koko kuolleiden joukko ja saatoin olla ylpeä pikkuisestani. Kaiken kamaluuden keskellä en ollut ymmärtänyt, kuinka ikävä minulla oikeastaan oli sitä ollut. Mutta enää minun ei tarvitsisi luopua siitä, vaan kultainen lohikäärme valaisisi jokaisen uuden maailman aamun. Tähän toivoon saatoin onnellisena herätä.