Vanhan kuusen laulu

Jo ruusuposkisena tyttölapsena Niera tunsi suurta vetoa metsiin. Hänen lastenhoitajallaan oli ollut tapana iltaisin kertoa taruja haltioista, luonnonhengistä ja peikoista, mutta tyttöpieni oli aavistellut todellisuuden olevan kenties vielä ihmeellisempi kuin Liekon suunnaton tarina-arkku. Hänellä oli ollut suorastaan pakottava tarve päästä tutkimaan vihreänkirjavaa satumaata itse, mutta hänen äitinsä oli ankarasti kieltänyt sellaiset huvit.

”Onko sinulla todella noin kiire peikon hampaisiin?” korea rouva oli kysynyt haudanvakavana.

Se oli saanut Nieran palavan halun hieman hellittämään – joksikin aikaa. Äidin tiukka ja varoittava äänensävy oli tuonut hänen mieleensä jälleen kauhukuvat kaikkein synkimmistä tarinoista – peikkojen luolista, metsänpeitosta ja liekkiöistä. Vähitellen hän oli kuitenkin alkanut jälleen vilkuilla metsälle päin kaihoisasti, miettien mitenköhän suuri riski olisi törmätä peikkoon, jos hän vain hieman tutkisi sen reunaa.

Eräänä iltana tilaisuus sitten tuli. Hänen vanhempansa olivat ottamassa vastaan korkea-arvoisia vieraita ja suurin osa linnan muustakin väestä oli kiinni vieraiden palvelemisessa ja viihdyttämisessä. Nieran yksivuotias pikkuveli Valtokin oli jälleen kerran saanut valtavan raivokohtauksen, jonka vuoksi Liekolla oli täysi työ hänestä huolehtimisessa. Niinpä Niera oli kaikessa hiljaisuudessa suunnannut kulkunsa kohti suuren kuusimetsän reunaa. Oli alkanut jo hieman hämärtää, mutta pikkuinen Niera juoksi kaikesta huolimatta kädet innosta tutisten havujen syleilyyn. Sellaiset tilaisuudet kun olivat hänelle valitettavan harvinaisia.

Niera ei voinut kuin ihastella kaikkea näkemäänsä metsässä. Tyttö oli pidetty suojassa linnan muurien sisässä koko ikänsä, eikä hän ollut koskaan nähnyt sellaista määrää puita niin läheltä, saati sitten sammalikkoa tai pensaita. Se tapa, millä auringon viimeiset säteet maalasivat maiseman oli hänestä suorastaan taianomainen. Saattoipa hän huomata myös monia hullunkurisia asioita, kuten sammalen peittämän maan pehmeys. Sehän oli pehmeämpi kuin olkivuoteet, joilla palvelijat nukkuivat!

Käyskennellessään metsässä Niera sitten unohti kokonaan ajankulun. Ihastellessaan sieniä, pikkulintuja ja siellä täällä kulkevia pieniä metsäpuroja hän ajautui aina vain syvemmälle metsän siimekseen. Tyttö ymmärsi eksyneensä vasta pimeän laskeutuessa. Yllättäen metsä ei vaikuttanutkaan enää satumaiselta haltiakodolta. Nyt se oli vaihtunut pikemminkin siksi pelottavaksi peikkoja kuhisevaksi kauhujen tyyssijaksi, jollaisena hänen äitinsä oli sen pyrkinyt kuvaamaan. Nieraa alkoi todella pelottaa. Oli kuin puille olisi yhtäkkiä kasvanut silmät ja niiden oksat olisivat tavoitelleet tyttöraukkaa repiäkseen hänet maan alle juuriensa piiaksi.

Paniikkiin hän kuitenkin ajautui vasta, kun äkkäsi lähestyvät askeleet. Niiden perästä hän kuuli myös matalia murahduksia, jotka muistuttivat hieman puhetta. Peikkoja, Niera kauhisteli. Ne ovat tulleet hakemaan minut ja syömään suihinsa!

Tyttö oli aivan purskahtamaisillaan itkuun, mutta kuuli sitten laulunomaisen äänen kutsuvan häntä jostakin edestäpäin. Puhuja ei kuulostanut peikolta tai muulta kauhistuttavalta, vaan yllättävän rauhoittavalta. Joltakin sellaiselta, mikä ei sopinut ympäristöönsä millään tapaa. Sellainen luonnottomuus saattoi olla vaarallistakin, mutta vaihtoehto tuntui pienemmältä pahalta kuin häntä seuraavat kammotukset. Niinpä Niera hiipi ääntä kohti, hiljaa varoen etteivät peikot kuulisi.

Äänen kutsuessa häntä uudestaan tyttö tyrmistyi. Se nimittäin tuntui tulevan sen suuren kuusen sisältä, jonka suojiin hän oli päätynyt. Niera ei täysin ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta puun totteleminen tuntui turvallisemmalta kuin peikkojen armoille jääminen. Niinpä hän kumartui sen juurakon suojiin.

Askeleet lähestyivät puuta ja pysähtyivät johonkin sen lähettyville, mutta tulijat – peikkoja tai mitä muita tahansa he sitten olivatkin – eivät häntä huomanneet. Hetken he tuumailivat jotain toisilleen, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Niera huokaisi helpotuksesta. Kuka tai mikä tahansa puun sisältä oli häntä kutsunutkin, niin se oli hyvin mahdollisesti pelastanut hänen henkensä.

Niera ei kuitenkaan kerjennyt pitkään iloita tuuristaan, sillä ymmärsi, etteivät vaikeudet olleet loppuneet siihen. Hän oli kulkeutunut hyvin syvälle metsään, eikä tiennyt miten kummassa pääsisi sieltä pois nyt kun oli pilkkopimeääkin. Tyttöraukka purskahti lohduttomaan itkuun. Nyt hän ymmärsi, miksi äiti oli häntä varotellut. Voi kun hän olisi kuunnellut, eikä lähtenyt juoksentelemaan! Mistäpä hän oli tiennyt, että korpi voisi olla niin petollinen!

Sillä hetkellä hän kuuli kuitenkin jälleen lohduttavan laulun kaikuvan rungon sisässä. Ääni oli kauniimpi kuin hän oli alkujaan huomannutkaan, matala ja rauhoittava. Heidän kotonaan oli muutaman kerran käynyt kierteleviä runonlaulajia ja vaikka tyttö oli heidän lahjojaan ihastellut, niin ne eivät vetäneet vertoja sille musiikille, jonka hän nyt kuuli. Jos metsä ei olisi ollut niin pimeä ja hän niin eksyksissä, niin lapsi olisi voinut jopa nukahtaa sen rauhoittavaan sointiin.

Poloinen, miksi kyynelehdit

mitkä huolet suo painaa?

Ei suo juuristain tavoita musta veitsi, yön paholainen

Ei suojeluksestain peikko varasta pahainen

Voit pääsi painaa vasten runkoain

silmäs sulkea, uinua juurellain

lapsein, kunnes aamu saa

ja voin sut sylistäin äitis helmaan luovuttaa

Hämmennyksen vallassa Niera pyyhki kyyneleensä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan hetkeen. Kuusi jatkoi kaunista lauluaan hänen korvaansa ja aluksi tyttö tyytyikin vain kuuntelemaan sitä. Huoli hänen sydämessään oli jo hieman kutistunut, mutta lapsi tiesi siltikin, että hänen olisi löydettävä mahdollisimman nopeasti tie kotiin. Nieran vanhemmat tai joku palvelijoista olisi jo voinut äkätä tytön poissaolon ja mitä kauemmin hän odotti, sitä vihaisempia he tulisivat olemaan.

”Hyvä puuherra tai kuka ikinä oletkin. Minun pitäisi päästä takaisin kotiin vielä tänä yönä. En millään voi jäädä tai kotiväkeni suuttuu. Voitko mitenkään kertoa, miten pääsisin pois metsästä? Pahoin pelkään, että olen eksynyt.”

”Etkö jäisi hetkeksi ilokseni? Olen kovin yksinäinen, sillä näihin kolkkiin metsää harvoin eksyy ihmisolentoja tai mitään niiden kaltaisia”, vastasi ääni.

”En millään voi, äiti minua odottaa! On riennettävä!”

”Hyvä on, lapsosein. Kerron sulle tien, jos lupaat mua vielä tulla muistamaan. Mutta älä iltahämärällä, yön kynnyksellä tänne eksy, sillä silloin voi paha sut yllättää.”

Ja niin kuusi neuvoi hänelle tien takaisin kotiin. Ohjeita noudattamalla Niera pääsi hetkessä tutuille tiluksille, eikä edes jäänyt kiinni pienestä seikkailuretkestään. Isä ja äiti kestitsivät yhä vieraita ja he kaikki tuntuivat nauttineen runsaasti talon parasta olutta. Tyttö epäili, että olisi voinut kävellä multaisessa mekossaan keskelle salia, eikä kukaan olisi huomannut mitään kummallista. Aivan vaivihkaa hän hiipi pesutupaan, iski likaisen mekon muiden likaisten vaatteiden sekaan ja juoksi sitten pehmoiseen vuoteeseensa. Hyvin pian hän vaipui uneen, eikä aamullakaan kukaan äkännyt, että tyttö oli koskaan poissa ollutkaan.

Niera myös piti lupauksensa uudelle ystävälleen ja lähti heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tätä tapaamaan. Myönnettäköön, että lapsi palasi metsään hieman vastahakoisesti, sillä ensimmäisen yön kauhut kummittelivat yhä hänen mielessään. Niera ei kuitenkaan uskaltanut olla menemättäkään, sillä olihan hän kuullut kamalista kirouksista, joita varomattomien päälle saattoi metsän henget langettaa. Lisäksi hänen kävi myös hieman sääliksi tuota murheellisen kuuloista olentoa, joka niin yksinäiseksi oli itseään kuvannut.

Päivällä korpi oli kuitenkin täysin toinen ja Niera löysi tien takaisin suuren puun luokse sangen helposti. Jälleen se lauloi hänelle laulujaan ja kertoi tytölle täysin uusia tarinoita metsästä. Kauan hän siinä istui kuuntelemassa – ja palasi uudestaankin.

Niin jatkui monien vuosien ajan. Aina tilaisuuden tullen pieni tyttö livahti vanhempiensa helmoista metsäpolulle, muttei sentään enää koskaan öiseen aikaan. Hän oppi tuntemaan metsän paremmin kuin omat taskunsa ja sai sieltä monia uusia ystäviä. Jonkun ajan kuluttua eivät enää metsän eläimetkään häntä pelänneet, vaan tunnistivat omakseen. Metsän kauneimpana kukkana he hänet tunsivat ja vanha kuusi iloitsi. Tyttönen toi kasvaessaan aina vain enemmän iloa sen väsyneeseen sydämeen. Se suorastaan rakasti katsoa kuin Niera tanssi sen laulujen tahtiin – noiden ikivanhojen laulujen, joita se ei ollut ikuisuuksiin päässyt kellekään laulamaan.

Olipa heidän yhteiselonsa jopa niin riemukasta, että jossain vaiheessa Niera tunsi alkavansa kuulua enemmän metsälle kuin perheelleen tai ihmisten maailmalle yleensäkään. Kasvaessaan vanhemmat eivät enää rajoittaneet hänen matkojaan niin paljoa, mutteivät siltikään katsoneet hyvällä kun linnan nuori neiti likasi jalkansa metsäpoluilla ja tanssi varpujen keskellä kuin mikäkin tytönheitukka. Kovasti varoitteli Liekokin häntä kosijoiden karkottamisesta ja maineen pilaantumisesta, mutta eihän Niera sellaisesta piitannut. Hän oli jopa oppinut hieman metsän omaa taikuutta, joten mitäpä kuivien linnanherrojen tylsyydet sen rinnalla painoivat?

Parhaassa iässään Nierasta oli kuitenkin tullut niin laajalti tunnettu kaunotar, ettei hänen eriskummallisimmatkaan tempauksensa pitäneet kosijoita loitolla. Hänen syvän ruskean värinen tukkansa oli kasvanut vyötärölle asti ja vartalo saanut naisen muodot. Sorja hän toki myös oli, sekä kasvoiltaan upea verenpunaisine huulineen ja miltei mustine silmineen. Jotain selittämätöntä myös oli ilmestynyt hänen olemukseensa, sillä haltianlaiseksi häntä kuvattiin. Kenties se oli metsän taikuus, joka hänestä matkojen päähän loisti. Selittämätöntä se kuitenkin oli ja ellei Niera-neiti olisi ollut niin sydämellinen ja herttainen, niin noitanaiseksi olisi häntä voinut luulla.

Moni hänen kättään pyysi, mutta kaikki saivat saman vastauksen. Hän kun ei tahtonut yhdellekään ihmiselle lupautua, oli kuinka rikas, komea tai muuten hieno kosija tahansa. Lopulta alkoivat Niera-neidin vanhemmat käydä levottomiksi. Toinen toistaan paremmat kosijat palasivat tyttären luota tyhjin käsin, eivätkä äidin tai Liekon maanittelut tuntuneet tepsivän sitten millään. Toisinaan vaikutti siltä, ettei hän olisi edes kuunnellut kosijoidensa tarjouksia, vaan sen sijaan katseli uneliaasti aivan toiseen suuntaan, metsälle päin. Kerran sitten eräs mahtava linnanherra loukkaantui tytön töykeäksi tulkitsemastaan käytöksestä ja miltei haastoi kaksintaisteluun tämän isän mokomasta nöyryytyksestä. Taitavana puhujana isä innostui tyynnyttämään miehen, mutta joutui lupaamaan tyttärensä käden tälle hyvitykseksi.

Kuullessaan tästä Niera puhkesi katkeraan itkuun. Hän aneli isältään, että tämä purkaisi kihlauksen, mutta mieheltä ei herunut myötätuntoa. Isä näki, että tytär oli suorastaan itse aiheuttanut oman onnettomuutensa. Sitä paitsi tämän oli joskus mentävä naimisiin. Olihan tytär kaunis, mutta sitä ei kestäisi ikuisesti. Lisäksi Niera oli jo alkanut niittää mainetta tylynä rukkasien jakelijana, joten tytön viehättävyydestä huolimatta kosijavirrat kohta ehtyisivät.

Niera sai jopa äitinsä liittolaisekseen, sillä viimeinen kosija oli ollut harvinaisen epämiellyttävä: kylmä sydämeltään, ylpeä enemmästä kuin hänellä oli varaa ja vielä vanhakin. Rouva olisi tahtonut tyttärelleen parempaa, mutta isä ei taipunut edes syvästi rakastamansa vaimon aneluihin. Hän pysyi kannassaan siitä, että tytär itse oli valinnut kohtalonsa ja selitti että he saisivat pahimmillaan sotajoukon kimppuunsa, jos nyt perääntyisivät. Tällaisen puheen jälkeen ei äitikään voinut enää vastustella, vaan hänen oli taivuttava miehensä tahtoon.

Lohduttomana Niera juoksi metsään. Riemun tyyssijasta oli tullut nyt murheen alho. Muistot lapsuudesta viime päiviin virtasivat tytön mieleen hänen kulkiessaan pitkin tuttuakin tutumpaa polkua. Muuta hän ei halunnut kuin jäädä sinne. Mutta nyt näytti pahasti siltä, että nämä olisivat hänen viimeisiä päiviään rakkaan metsänsä tykönä. Siellä olivat hänen ystävänsä ja rakkaansa ja hänen sydämensä sinne varmasti jäisi. Onton vaimonko linnanherra haluaisi, kylmän ja elottoman kuin kivi?

Suuri kuusi ei koskaan ollut nähnyt rakastamaansa olentoa niin surullisena ja joutui itsekin murheen valtaan hänet nähdessään. Mutta vielä hirveämmäksi sen epätoivo kasvoi kuullessaan, mistä rakkaansa suru johtui. Oli hänen tykönään aikoinaan asunut ihmisiä, mutta siitä oli niin kauan, ettei hän ollut muistanut heidän tapojaan, eikä siten sitä, että jonakin päivänä hänen Nieransa olisi mentävä naimisiin ja lähdettävä kotoaan. Se muisteli yksinäisiä vuosiaan ennen tytön saapumista ja tunsi itsensä tyhjäksi. Tytön lähdön myötä katoaisi metsästä se riemu, minkä hän oli sinne lapsena tuonut. Sen sijaan siitä tulisi taas murheellisen hiljainen ja tyhjänä kaikuva hauta.

”Mieluummin otan itseltäni hengen, kun sen miehen vaimoksi rupean”, itki tyttöraukka valtavaan juurakkoon nojaten.

Ja kuusi lauloi hänelle jälleen laulujaan, joissa oli nyt lohduton sointi. Sen huomasi tyttökin ja itki vain entistä karvaammin. Oli myös joukko lintuja eksynyt kuusen oksille tätä näytelmää seuraamaan ja nekin nyt taustakuoron lailla valitussävelmiä lauloivat. Niin murheellisena olivat kaikki, ettei kukaan lainkaan huomannut, miten taivas yllä pikkuhiljaa synkkeni ja aurinko laski mailleen. Vasta pimeän tultua ymmärsi Niera, että hänen olisi pitänyt rientää kotiin jo aikaa sitten. Nyt pelkäsi suuri kuusikin hänen puolestaan. Se pystyi kyllä suojelemaan rakastettuaan peikoilta, mutta metsässä liikkui öisin mustempiakin voimia, joiden mahdille vanha kuusikaan ei mitään mahtanut.

Kuin pahana enteenä katosivat linnutkin vanhan puun oksilta. Lentivät pois, kun olisivat jotakin säikähtäneet. Kuusen sylissä Niera kytisi kylmästä, muttei siinä mielentilassa tuntenut minkäänlaista pelkoa. Tulkoon pimeys vaan, hän ajatteli. Pahempi minua kotona odottaa.

Ja niin kävi, että pimeyden keskeltä polkua pitkin astui esiin pitkäpartainen vanhus keppinsä kanssa. Niera lähinnä hämmästyi nähdessään ukonkäppänän siihen aikaan pimeässä metsässä, mutta suuri kuusi tiesi paremmin ja oli aivan kuin hän olisi rakastetustaan silloin tiukentanut otettaan. Niera vaistosi toisen pelon, muttei se häneen tarttunut. Vanhus oli selvästikin huomannut hänet, sillä kulki nyt suoraa heitä kohti, mutta oikeastaan Niera oli utelias. Suuri kuusi pelkäsi pahinta, muttei tahtonut saattaa tyttöä kauhun valtaan totuudella. Vanhus nimittäin oli itse Piru yhdessä monista valepuvuistaan ja oli ilmeisen kiinnostunut Nierasta. Sellainen merkitsi harvoin hyvää.

”Mitä tekee noin kaunis nuori tyttö aivan yksikseen öisessä metsässä? Vaaroja vain täältä tähän aikaan löytää”, vanhus uteli pahaa enteilevä hymy huulillaan.

”Minä en välitä. Vaara suurin on linnani muurien sisällä. Tämän metsä on kotini, enkä koskaan ole täällä yksin”, Niera selitti pelotta.

”Vanha kuusiko ystäväsi on? Aivan niin, olenhan minä sinua toisinaan tarkkaillutkin, metsän tyttö. Tiedän tarinasi ja tukalan tilanteesi. Mutta etkö ole kuullut, että piru näissä metsissä öisin käyskentelee? Kai sen vanha Lieko tarinoissaan mainitsi?”

”Mainitsi, mainitsi ja minä tahansa muuna yönä olisin kauhusta kankeana. Mutta tänä yönäpä en pelkää edes pirua. En sen vuoksi, että urhea olisin, vaan koska kaikki toivoni on mennyt”, valitti tyttönen. Ei hän tiennyt, kuka oli tuo kummallinen vanhus, eikä mistä tämä hänen tarinansa tiesi, mutta eipä hän suuremmin välittänyt. Tuskinpa olisi kauhistunut, vaikka olisi jutustelijan oikean nimen tiennytkin, sillä oli hänen murheensa niin suuri. Hän kuitenkin täysin tietämättään teki viisaasti siinä, ettei mokoman kunniaa loukannut, sillä pimeyden ruhtinas saattoi toisinaan olla kovin ylpeä. Mustan voiman väheksyminen olisi voinut johtaa sellaisiin kauheuksiin, joita tyttö ei osannut edes kuvitella.

”Voin ehkä auttaa sinua, mutta se vaatii vastapalveluksen. Jos lupaat minulle vastineeksi mitä tahdon, niin lupaan ettei sinun tarvitse naida hirmuista linnanherra ja voit ikiajoiksi jäädä metsääsi”, Piru esitti. Siitä vanha kuusi kauhistui niin hirveästi, että kuka tahansa tarkkasilmäinen olisi voinut huomata. Äkkiä sen juuret liikkuivat silminnähden rakastettunsa suuntaan kuin sulkien tämän pelastavaan syleilyynsä.

”Eikö puuvanhusta tarjous miellytä? Menehän matkoihisi siitä! Omaan nilkkaasi pilkka naksahtaa, jos käyt minua estämään”, vanhus ärähti ja nyt jo saattoi hänessä aistia enemmän kuin mitä silmä päälle päin näki. Nierakin alkoi nyt ymmärtää, ettei hän ollutkaan tekemisissä vain jonkun vanhan poppamiehen kanssa, vaan että noiden kasvojen taakse kätkeytyi jokin suurempi voima. Siitä huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi, hänen kiinnostuksensa kasvoi.

”Kerro ehtosi, hyvä mies. Minä kuuntelen”, tyttö vastasi saaden vanhuksen jälleen hymyilemään.

”Voin vapauttaa sinut tukalasta tilanteestasi, mutta hinta on hyvin korkea. Voin tehdä sinulle kodin tästä metsästä, mutta se tarkoittaa, ettet koskaan enää täältä tule poistumaan. Ruumiisi ja elämäsi tämän metsän ulkopuolella kuuluu sen jälkeen minulle, kunnes kuolema maallisen muotosi korjaa.”

Kauaa ei Niera vastaustaan miettinyt, sillä mitään muuta ei hän niin kovasti halunnut kuin liittyä rakastamaansa metsään. Ei hänelle ollut mitään sen rinnalla ruumiinsa kauneus, linnansa turva tai rikkaudet. Kaikki, minkä vuoksi Niera hengitti, oli metsässä ja hän tiesi, että hänen henkensä kuolisi, mikäli hän siitä eroon joutuisi. Niera tunsi, miten rakas kuusi häntä yritti estellä, mutta tyttö oli jo tehnyt päätöksensä. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, eikä säikähtänyt ollenkaan, kun vanhus kaivoi pienen veitsen huopatakkinsa taskusta. Hän oli kuullut lapsena näistä sopimuksista tarinoita ja tiesi nyt myös kuka oli tämä salamyhkäinen vanhus. Pelottomana tyttö otti puukon vastaan ja löi sillä itseään kämmeneen.

Saman teki myös Piru, jonka jälkeen kädet lyötiin yhteen. Pian tunsi tyttöraukka kuristavan tunteen kurkussaan ja hetken ajatteli Paholaisen jo hänet pettäneen jollain metkulla. Jalat hänen allaan pettivät ja tyttö kaatui suoraan vanhan kuusen syleilyyn. Tyttö tunsi elämän hitaasti kaikkoavan hänen ruumiistaan, eikä turhaan yrittänyt siitä kiinni pidellä. Jos Pirun metku on kuolemaksi, niin olkoon niin, hän ajatteli, parempi sekin kuin linnantornissa vankina.

Auringon sarastaessa ei kuvankauniista Nierasta näkynyt jälkeäkään. Edellisiltana murhelauluun yhtyneet linnut olivat luulleet joutuvansa tänään kuolonkonserttoja laulamaan, mutta suuren kuusen juurilta ei löytynytkään nuorta vainajaa. Sen sijaan kuusen juurella saattoi tarkkasilmäinen huomata uuden kuusentaimen, joka suorastaan hehkui elinvoimaa.

Piru oli pitänyt kiinni sopimuksestaan ja nyt eli metsän tytön henki tuossa taimessa puolisonsa vierellä. Aikanaan se kasvoi yhtä komeaksi kuin miehensä ja yhtä korein äänin ne lauloivat päivästä toiseen ja niitä kuuli koko metsän väki. Eikä koskaan ollut tuo kansa yhtä onnellinen ollut, eikä sen väriloisto ja antimet yhtä runsasta. Huomattiinpa metsän kukoistus läheisessä kylässä asti ja toisinaan sieltä karkasi lapsi tai kaksi ihmettelemässä salaista valtakuntaa.

Yhtä hyvin ei käynyt linnanväelle tai Nieran pöyhkeälle kosijalle. Tytön kadottua yöksi metsään oli kotiväki jo kerjennyt peljätä pahinta, mutta hän oli tullut aamulla hyvissä voimissa takaisin ja vieläpä suostunut mukisematta isänsä tahtoon. Häitä vietettiin korein pidoin, mutta sen jälkeen ei juhlittukaan pitkään aikaan – kylässä linnan laitamilla kun alkoi levitä kuumetauti ja satokin kuivui. Linnanherra menehtyi tuohon inhottavaan tautiin, mutta rouva sai aikanaan järjestyksen taloon. Koskaan tosin ei enää nähty siinä linnassa samanlaista kukoistusta kuin Nieran nuoruusvuosina.

Myöskään Nieran uudelle puolisolle ei käynyt hyvin. Hänet nimittäin löydettiin hääyön jälkeen nyljettynä. Nahat oli jätetty naulakkoon roikkumaan kuin mikä tahansa takki. Morsian taas oli kadonnut salaperäisesti. Niin hirmuista oli jälki, että mitä hurjempia tarinoita alkoi tuosta yöstä liikkua. Uskaliaimmat jopa kuiskivat hiljaa, että piru oli kaunottaren omakseen hakenut.