Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.
***
Kotini on raunuioissa. Ankeassa rakennuksessa, jonka seinät oli tapetoitu kuolleiden sielunpalasten kuvilla. En tunnistanut enää valokuvien ihmisiä, vaikka omalla tavallaan ne vaikuttivat kovin tutuilta. Niillä oli turha yrittää paikata vereslihalle mennyttä ihoa. Rintaan rakennetut padot olivat murtuneet ja kaikki vanha veri pulppusi rikkonaisten muurien raunioista. Ympärillä oli pelkkää pölyä ja saastetta. Hiljaisuutta.
Tavallaan olin kaivannut tänne. Pois ahdistavan melukurimuksen keskeltä. Tee näin, tee noin. Rikostoverilla oli tuhansia näkemyksiä siitä millaisilla kuvilla minun tulisi seinäni uudistaa. Ne olin tosin aina halunnut kuullakin. En ollut muuta pyytänytkään. Vahva ja itsenäinen olivat vääriä sanoja kuvaamaan minua, vaikka niitä niin monesti viljelinkin. Ehkä minussa kasvoi siemeniä, mutta ei niistä koskaan itänyt mitään sen kummempaa. Alut eivät olleet huonoja, mutta myönnettäköön että olin saattanut laiminlyödä niitä aika pahasti. Alkoi olla aika kylvää uudet.
For the heart I'll never have,
For the child forever gone
The music flows because it longs
For the heart I once had
Ennen sitä tarvitsisin hiljaisuutta. Tarvitsisin kuolleita unikuvia, kaikkia muistoja ja mielikuvitusmaisemia. Vaikka eivät ne enää merknneet samalla tapaa kuin ennen. Illuusio oli särkynyt.
Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for
Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home
Early wake-ups in a moving home
scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for
Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home
Henkilökohtainen Mikä-Mikä-Maani tuntui totta puhuen aika valjulta. Oli hankala sanoa, kutsuisiko sitä huonoksi vai hyväksi asiaksi. Lapsen uni, sitä kai se oli. Niin kauniin viaton, mutta samalla naiivi ja yksinkertainen. Aikaisemmin sitä piti niin kovin kauniina ja tavoittelemisen arvoisena, mutta saavuttamattomana. Mutta nyt se oli menettänyt suuren osan hohtoaan. Tarvitsin niin paljon enemmän. Kuvitelma ei enää riittänyt harmauden keskellä.
All that great heart lying still
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old dead boy's song
Sung in silence
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old dead boy's song
Sung in silence
Näillä pulpeteilla istuvat, silmättömät pehmolelut eivät tarjonneet minulle mitään. Ne tuijottivat minua tyhjistä silmäkuopistaan varsin tuomitsevasti. Käänsin katseeni pois. Minun ei pitäisi välittää. Olivat sitten suloisia tai eivät. Ymmärsin sen kyllä. Niiden halailu ei antanut minulle suuremmin mitään. Saatoin luoda hetkeksi illuusion läheisyydestä, toveruudesta tai mistä ikinä haluankin, mutta se ei ollut kestävää. Ne pysyivät silti hiljaisina ja sokeina. Menneisyyden unikuvina.
Where is the wonder where's the awe
Where's dear Alice knocking on the door
Where's the trapdoor that takes me there
Where the real is shattered by a Mad March Hare
Where's dear Alice knocking on the door
Where's the trapdoor that takes me there
Where the real is shattered by a Mad March Hare
Tunsin luissani, että luokkahuoneesta oli vihdoin lupa poistua. Kovin katkeransuloista se kieltämättä oli. Katsahdin vielä kerran pehmonalleja ja melkein toivon, että niiden sieluttomista silmäkuopista olisi tipahtanut edes muutama kyyneleenalku minun vuokseni. Tiesin toiveen turhaksi jo ennen kuin se oli kerjennyt muotoutua mielessäni. Oli aika lähteä.
Käytävän punavalkoruudullinen lattia muistutti hieman shakkilautaa. Eteneminen oli pelottavaa, mutta pakollista. En voinut seisauttaa aikaa ikuisiksi ajoiksi. Voisin tulla syödyksi, mutta pelin oli jatkuttava. Pelko hakkasi selkärankaani taukoamatta. Haluaisin juosta takaisin rakkaaseen illuusioon, mutta tiesin sen alkavan taas pian maistua puulta. Minun on jatkettava matkaani, vaikken tiennyt minne se veisi.
Shakkilautakuvion päätyttyä huomasin olevani yhä elossa. Palastakaan ei ollut purtu irti ihostani, vain vanhat arvet huusivat kivusta. En minä sirpaleiksi ollut hajoamassa, sen kai jo ymmärsin. Olin jo selvinnyt toinen toistaan vaikemmista vammoista, selviäisin tästäkin. Tavallaan se oli hyvin pelottavaa. Olisi helpottavaa tietää, että jossain vaiheessa tulisi pysähdys. Että kestokyvyn ylittyessä vain sammuisi. Lipuisi mustuuteen.
Pysähdyin ikkunalle, josta tulvi valoa sisälle. Rakennuksen lamput olivat palaneet loppuun aikaa sitten, mutta synkkyys ei ollut nyt kanssani. Hieman arkana katsoin ulos ja näin kauneimman näyn ikuisuuksiin. Puroja ja auringon kultaamia niittyjä. Niiden keskellä kauniita ihmisiä, jotka hymyilivät kutsuvasti. Melkein kuin unissani, mutteivät kuitenkaan aivan. Näillä olennoilla oli puutteensa, joka tekikin heistä niin kauniita. Todellisuutensa takia, inhimillisten virheiden.
Sydämeni räjähti ja veripadot itkivät. Harmauden jälkeen väriloisto sattui kipeästi myös silmiin. Eikä siinä vielä kaikki. Jokin korkeampi voima oli selvästikin päättänyt, etten ollut kokenut vielä tarpeeksi euforian sekaista tuskaa, sillä kaiken sen kauneuden keskellä näin Hänet. En kyennyt enää katsomaan, vaan pääni käännähti kuin itsestään harmaaseen käytävään kohti ja käteni iski ikkunan kiinni.
Kiihdyksissäni vajosin nurkkaan. Käteni tärisivät kuin viimeistä päivää ja mieleni lauloi kivuliaasti kielletyistä asioista. Kuinka se oli mahdollista? Kuinka Hän oli voinut päätyä toisesta maailmasta tänne? Vuosien takaisesta unikuvasta. Hullua, kertakaikkisen hullua ja täysin mahdotonta. Minun oli nipistettävä itseäni varmistuttuakseni siitä, etten ollut unessa.
This deep sigh coiled around my chest
Intoxicated by a major chord
I wonder
Do I love you or the thought of you?
Intoxicated by a major chord
I wonder
Do I love you or the thought of you?
Pökerryksissäni lähdin hoipertelmaan kivistä käytävää eteenpäin. En kyennyt enää ajattelemaan, sillä olin yhä sokaistunut. Tunnustelin sydäntäni, joka sauhusi yhä Hänen polttomerkistään. Se olo teki minut sairaaksi. Niin kovin, kovin sairaaksi. Samaan aikaan se tuntui kuitenkin luonnottoman hyvältä. En saanut mielestäni sitä, miltä Hän näytti sen kaiken kauneuden keskellä.
Avasin oven näyttämölle. Katsomo oli tyhjyydestään pölyinen, mutta näyttämöllä istui olento pää riipuksissa. Henkilöllisyyttä ei tarvinnut miettiä pitkään, sillä paitsi että tunsin hänen jokaisen piirteensä, ei tässä tomulinnassa ollut ikuisuuksiin asunut muita kuin minä ja hän. Kuulin heikon laulun näyttämöllä ja kyyneleeni heräsivät eloon. Sanaakaan sanomatta istuin vastapäätä olentoa. Tiesimme kummatkin, että kaikki oli muuttunut.
This is my church of choice,
Love`s strength standeth in love`s sacrifice.
For the rest, I have to say to you
I will dream like the god
And suffer like all the dead children.
Otin häntä kiinni kädestä. Kasvot olivat pahoin vaurioituneet. Nille ei saanut ilmeen ilmettä, mutta silmät kertoivat niin paljon, että minuunkin koski. Käänsin katseeni pois ja katsoin mininatyyrivaltakuntaa välissämme. Rikkinäistä eskapistiunelmaa. Ennen sen keskellä kohosi linna viireineen ja sitä ympäröi kylä, joka oli täynnä pullantuoksuisia onnellisia ihmisiä. Kuolemattomaksi luultu haave.
Nyt vaaleanpunainen linna oli palasin pitkin kylää, joka sekin oli osin raunioitunut. Saatoin melkein kuulla kyläläisten kirkunan ja haistaa vuodatetun veren.
"Sinä rikoit sen", totean kykenemättä enempään.
Toinen ei vastannut mitään, tuijotti vain lasittuneesti tuhoamaansa. Pudistelin päätäni, enkä kestänyt enää. Nousin ylös saastaiselta näyttämöltä ja katosin kulissien kautta jälleen käytävään. Estradi oli suljettu minulta.
Tuomittuja tuhoon olisivat nuo yhteiset rakennushetket. Parkaisin hyytävästi, kun mietin aikaa, jonka käytin pienoismallin rakentamiseen surusilmäisen olennon kanssa. Kuinka paljon vähäisiä voimiani ja haurasta mielenterveyttäni olinkaan antanut. Se pieni kauneus oli nyt tuhottu. Hän iski raudalujan nyrkkinsä keskelle unelmaani, saaden sen lopullisesti pirstoutumaan. Vain sirpaleet narskuivat paljaissa jalkapohjissa.
A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone, bring me back to life
It all starts with a lullaby
Halusin pois. Halusin korkeammalle. Kauaksi tomusta, joka söi jalkojani. Kauaksi siitä olennosta, joka rikkoi sirpaleeni ja melkein tappoi kykyni unelmoida. Maalasi minutkin lähes kokonaan harmaalla värillään. Muutti mielen niin kuihtuneeksi, kaiken kukoistuksen tuhkaksi. Oloni oli epätodellinen, suorastaan irrallinen. Mihinkään järkevään ajatustoimitaan en kyennyt, mutta tiesin, että minun oli mentävä katolle. Siellä tuntisin olevani hetken irti epätoivon linnoituksesta. Antaessa tuulen kulkea onton ruumiin läpi saattaisin huokaista helpotuksesta ainakin hetkellisesti.
Get away, run away, fly away
Lead me astray to dreamer's hideaway
I cannot cry 'cause the shoulder cries more
I cannot die, I, a whore for this cold world
Forgive me,
I have but two faces
One for the world,
One for God,
save me
Korkeimman tornin huipulla näin maailman koko kauneudessaan. Kuinka halusinkaan vain hypätä. Astua tuntemattomaan, hämärän ja lämpimästi tuikkivien valojen sekaan. Jättää kuihtunut koti taakseni ja etsiä jostain uusi toivo. Kenties tällä kertaa sellainen, joka ei tuottaisi pettymystä. Pahinta eivät olleet tomu, pöly, tunteettomat pehmoeläimet tai synkkyys. Pahin oli alakerran olento, joka oli pettänyt luottamukseni. Rikkonut sen, mistä hänen nimenomaan kuului pitää huolta. Hänen piti tuoda väri harmauteeni, sen sijaan väritti loputkin kylmällä harmaallaan. Aikoinaan varoivaisen iloinen ja ennen kaikkea toiveikas miniatyyrin rakentaminen päättyi yhteen nyrkiniskuun.
They used to love having so much to lose
Blink your eyes just once and see everything in ruins
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the world said?
Did we get this far just to feel your hate?
Did we play to become only pawns in the game?
How blind can you be, don't you see?
You chose the long road, but we'll be waiting
Bye bye, beautiful
Hautasin pään polviini. Olin niin loputtoman yksin. Voisin aina mennä olennon viereen istumaan, kietoa käteni hänen vartensa ympärille tai mitä vain, mutta hän vain tuijottaisi yhä miniatyyria lasittunein silmin. Vastailisi kysymyksiini merkityksettömiä sanoja eikä oikeastaan edes kuulisi sanomaani. Oloni oli vain entistä yksinäisempi sellaisina hetkinä. Kodin tekivät ihmiset ja eikä minua odottamassa ollut enää ketään.
Yllättäen kuulin huutoa alhaalta ja kurottauduin sinne hieman, vaikka pelkäsinkin putoavani. Se oli Hän. Sama kaunis, melkein haltiamainen olento, jonka aiemmin näin ulkona. Jonka loisto oli melkein tappaa minut. Kasvoilla komeileva virne oli eloisampi kuin mikään pitkään aikaan näkemäni. Se säväytti minua, sillä olin niin kovin kaivannut jotakin elollista näköpiiriini. Edes katkeruuteni henkisestä kuolemastani ei kyennyt peittämään sitä asiaa, että tuo hymy oli virkistävin pitkään aikaan. Kuinka kiehtova olikaan tämä uusi ilmestys.
"Mitä sinä siellä ylhäällä teet? Eikö siellä ole kamalan kylmä?" Hän huudahti ihmessään.
"Linna on varsin kolkko muutenkin, olen tottunut siihen", huokaisin. Apeuden kuuli äänestäni turhan hyvin.
"Asutko sinä tuolla? Eikö se ole aika ankea rakennus? En oikein osaa ymmärtää, miksi kukaan kuluttaisi aikaansa moisessa", olento hämmästeli vilpittömästi uteliaana.
Kohautin olkiani, sillä en osannut vastata Hänelle mitään. Salaa olin alkanut miettiä itsekin samaa. Miksi todella? Miksi halusin kiduttaa itseäni tuhoutuneen kotini raunioissa, paapoen sitä mitä kuolleesta kumppanistani oli jäljellä. Oliko minun velvollisuuteni todella upota mukana vai sainko jättää laivan? Oliko minulla lupa päästä harmaudesta vai olinko sinetöinyt kohtaloni liimaamalla itseni alakerran olentoon?
"Tule alas sieltä niin näytän sinulle hieman maailmaa. Voin taata, että täällä on paljon kauniimpaa kuin siinä ränsistyneessä rötiskössä."
"Miten? Ovet on laudoitettu umpeen ja hyppäämällä vain tapatan itseni", huudahdin ja huomasin että ääneni oli sortumassa. En ollut arvannut olevani niin epätoivoinen ulospääsyn suhteen.
"Minä otan sinut kiinni, silloin sinulle ei käy kuinkaan. Tule nyt, edes vähäksi aikaa. Mitä haittaakaan siitä voisi olla?" Hän huudahti täysin tietämättömänä totuudesta.
Hän ei voinut tietää, miten suuri asia se todella minulle oli. Hän ei tiennyt, miten paljon muistutti unikuvaani ja miten pelkäsin, etten palaisi jos nyt lähtisin. En voinut jättää kotiani noin vain, oli se miten surkea tahansa. Enkä olentoa alakerrassa, vaikka hän olikin murskannut viimeisetkin riippeet väriloistosta. Mutta minustahan kaikki oli loppujen lopuksi kiinni. Ei ketään sattuisi, jos antaisin Hänen näyttää minulle hieman linnan pihamaata. Olihan minun hyvä oppia tuntemaan ulkoakin asuinpaikkani. Enkä loppujen lopuksi uskonut, että todellisuudessa Hän voisi olla niin paljon unikuvani kaltainen kuin miltä vaikutti. Olin oppinut unelmien olevan pitkälti kaunista illuusiota, jotka tarjosivat kyllä mahdollisuuksia, mutta joihin ei kannattanut nojata liikaa. Vaikka unelmani kuiskivat minulle kaikkea mahdollista tämän uuden olennon suhteen, ei minun kannattanut kuunnella niitä liikaa. Se ei kuitenkaan estänyt minua tekemästä hieman tuttavuutta ympäristööni.
"Hyvä on, ole valmiina", huudahdin valmistautuen hyppyyn.
A siren from the deep came to me
Sang my name my longing
Still I write my songs about that dream of mine
Worth everything I may ever be
Hetken odotin sydän kurkussa kuolevani, mutta niin ei käynytkään. Sen sijaan laskeuduin Hänen käsivarsilleen ja tunsin punastuvani. Sellainen hämmensi minua, sillä en ollut muistanut miltä se tuntuu. Poskeni eivät olleet saaneet nauttia verestä vähään aikaan. Olin jo melkein vuotanut kuiviin, mutta jotenkin ihmeen kaupalla poskeni silti helottivat punaisina.
"Se ei ollut kovin vaikeaa. Nyt, tule, minulla on sinulle paljon näytettävää."
...ja hänellä oli. En ollut koskaan kuvitellut sen olevan sellaista. Olin unelmoinut ulkomaailmasta moneen otteeseen, mutta kaikki tuntui paljon suuremmalta kuin unelmissani. Ikkunoista ja katolta olin toisinaan saattanut seurata elämää muurien ulkopuolella, mutten siltikään olisi uskonut sen olevan sellaista. Kuinka vaikeaa onkaan selittää sitä kaikkea ihmiselle, joka on pitänyt niitä asioita itsestäänselvyyksinä. Hän sanoi minulle, ettei väriloisto ollut parhaimmillaan näin iltahämärällä, mutta se ei haitannut minua. Minun silmiini kaikki oli jo täydellistä. Heinäsirkkojen siritys ruohikossa, lintujen laulu puiden latvojen kätköissä ja täytenä loistava kuu loivat täydellisen maailman. Suuremman ja upeamman kuin minä olin koskaan uskaltanut unelmoida.
Hän vei minut alas kylään, jossa soitti nauravia trubaduureja. Ihmiset tanssivat villisti ja viini virtasi. En ollut koskaan ennen maistanut mitään samanlaista, joten juoma yllätti minut täysin. Viinin maku huulilla yksinään oli jo huumaava, mutta sitä seuraava olo oli jotain pöyristyttävää. Harmauteni vaihtui väriloistoksi ja tunsin yhtäkkiä taas eläväni. Arpeni tuntuivat umpeutuvan kuin itsestään sitä mukaa mitä enemmän keskustelin Hänen kanssaan. Kerroin ikävästäni, kerroin kaipuustani ja kaikesta siitä, mitä olin joutunut harmaudessani kestämään. Myötätuntoisena tuo olento kuunteli ja katsoi minua kuin olisin jotain todella kiehtovaa. Itse en kyennyt näkemään asiaa niin. Omiin silmiini olin ehkä vähiten kiehtova asia siinä ihmeellisessä maailmassa. Mitä hienoa tai ylistettävää saattoi olla värittömässä ruumiissa?
Avasin oven näyttämölle. Katsomo oli tyhjyydestään pölyinen, mutta näyttämöllä istui olento pää riipuksissa. Henkilöllisyyttä ei tarvinnut miettiä pitkään, sillä paitsi että tunsin hänen jokaisen piirteensä, ei tässä tomulinnassa ollut ikuisuuksiin asunut muita kuin minä ja hän. Kuulin heikon laulun näyttämöllä ja kyyneleeni heräsivät eloon. Sanaakaan sanomatta istuin vastapäätä olentoa. Tiesimme kummatkin, että kaikki oli muuttunut.
This is my church of choice,
Love`s strength standeth in love`s sacrifice.
For the rest, I have to say to you
I will dream like the god
And suffer like all the dead children.
Otin häntä kiinni kädestä. Kasvot olivat pahoin vaurioituneet. Nille ei saanut ilmeen ilmettä, mutta silmät kertoivat niin paljon, että minuunkin koski. Käänsin katseeni pois ja katsoin mininatyyrivaltakuntaa välissämme. Rikkinäistä eskapistiunelmaa. Ennen sen keskellä kohosi linna viireineen ja sitä ympäröi kylä, joka oli täynnä pullantuoksuisia onnellisia ihmisiä. Kuolemattomaksi luultu haave.
Nyt vaaleanpunainen linna oli palasin pitkin kylää, joka sekin oli osin raunioitunut. Saatoin melkein kuulla kyläläisten kirkunan ja haistaa vuodatetun veren.
"Sinä rikoit sen", totean kykenemättä enempään.
Toinen ei vastannut mitään, tuijotti vain lasittuneesti tuhoamaansa. Pudistelin päätäni, enkä kestänyt enää. Nousin ylös saastaiselta näyttämöltä ja katosin kulissien kautta jälleen käytävään. Estradi oli suljettu minulta.
Tuomittuja tuhoon olisivat nuo yhteiset rakennushetket. Parkaisin hyytävästi, kun mietin aikaa, jonka käytin pienoismallin rakentamiseen surusilmäisen olennon kanssa. Kuinka paljon vähäisiä voimiani ja haurasta mielenterveyttäni olinkaan antanut. Se pieni kauneus oli nyt tuhottu. Hän iski raudalujan nyrkkinsä keskelle unelmaani, saaden sen lopullisesti pirstoutumaan. Vain sirpaleet narskuivat paljaissa jalkapohjissa.
A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone, bring me back to life
It all starts with a lullaby
Halusin pois. Halusin korkeammalle. Kauaksi tomusta, joka söi jalkojani. Kauaksi siitä olennosta, joka rikkoi sirpaleeni ja melkein tappoi kykyni unelmoida. Maalasi minutkin lähes kokonaan harmaalla värillään. Muutti mielen niin kuihtuneeksi, kaiken kukoistuksen tuhkaksi. Oloni oli epätodellinen, suorastaan irrallinen. Mihinkään järkevään ajatustoimitaan en kyennyt, mutta tiesin, että minun oli mentävä katolle. Siellä tuntisin olevani hetken irti epätoivon linnoituksesta. Antaessa tuulen kulkea onton ruumiin läpi saattaisin huokaista helpotuksesta ainakin hetkellisesti.
Get away, run away, fly away
Lead me astray to dreamer's hideaway
I cannot cry 'cause the shoulder cries more
I cannot die, I, a whore for this cold world
Forgive me,
I have but two faces
One for the world,
One for God,
save me
Korkeimman tornin huipulla näin maailman koko kauneudessaan. Kuinka halusinkaan vain hypätä. Astua tuntemattomaan, hämärän ja lämpimästi tuikkivien valojen sekaan. Jättää kuihtunut koti taakseni ja etsiä jostain uusi toivo. Kenties tällä kertaa sellainen, joka ei tuottaisi pettymystä. Pahinta eivät olleet tomu, pöly, tunteettomat pehmoeläimet tai synkkyys. Pahin oli alakerran olento, joka oli pettänyt luottamukseni. Rikkonut sen, mistä hänen nimenomaan kuului pitää huolta. Hänen piti tuoda väri harmauteeni, sen sijaan väritti loputkin kylmällä harmaallaan. Aikoinaan varoivaisen iloinen ja ennen kaikkea toiveikas miniatyyrin rakentaminen päättyi yhteen nyrkiniskuun.
They used to love having so much to lose
Blink your eyes just once and see everything in ruins
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the world said?
Did we get this far just to feel your hate?
Did we play to become only pawns in the game?
How blind can you be, don't you see?
You chose the long road, but we'll be waiting
Bye bye, beautiful
Hautasin pään polviini. Olin niin loputtoman yksin. Voisin aina mennä olennon viereen istumaan, kietoa käteni hänen vartensa ympärille tai mitä vain, mutta hän vain tuijottaisi yhä miniatyyria lasittunein silmin. Vastailisi kysymyksiini merkityksettömiä sanoja eikä oikeastaan edes kuulisi sanomaani. Oloni oli vain entistä yksinäisempi sellaisina hetkinä. Kodin tekivät ihmiset ja eikä minua odottamassa ollut enää ketään.
Yllättäen kuulin huutoa alhaalta ja kurottauduin sinne hieman, vaikka pelkäsinkin putoavani. Se oli Hän. Sama kaunis, melkein haltiamainen olento, jonka aiemmin näin ulkona. Jonka loisto oli melkein tappaa minut. Kasvoilla komeileva virne oli eloisampi kuin mikään pitkään aikaan näkemäni. Se säväytti minua, sillä olin niin kovin kaivannut jotakin elollista näköpiiriini. Edes katkeruuteni henkisestä kuolemastani ei kyennyt peittämään sitä asiaa, että tuo hymy oli virkistävin pitkään aikaan. Kuinka kiehtova olikaan tämä uusi ilmestys.
"Mitä sinä siellä ylhäällä teet? Eikö siellä ole kamalan kylmä?" Hän huudahti ihmessään.
"Linna on varsin kolkko muutenkin, olen tottunut siihen", huokaisin. Apeuden kuuli äänestäni turhan hyvin.
"Asutko sinä tuolla? Eikö se ole aika ankea rakennus? En oikein osaa ymmärtää, miksi kukaan kuluttaisi aikaansa moisessa", olento hämmästeli vilpittömästi uteliaana.
Kohautin olkiani, sillä en osannut vastata Hänelle mitään. Salaa olin alkanut miettiä itsekin samaa. Miksi todella? Miksi halusin kiduttaa itseäni tuhoutuneen kotini raunioissa, paapoen sitä mitä kuolleesta kumppanistani oli jäljellä. Oliko minun velvollisuuteni todella upota mukana vai sainko jättää laivan? Oliko minulla lupa päästä harmaudesta vai olinko sinetöinyt kohtaloni liimaamalla itseni alakerran olentoon?
"Tule alas sieltä niin näytän sinulle hieman maailmaa. Voin taata, että täällä on paljon kauniimpaa kuin siinä ränsistyneessä rötiskössä."
"Miten? Ovet on laudoitettu umpeen ja hyppäämällä vain tapatan itseni", huudahdin ja huomasin että ääneni oli sortumassa. En ollut arvannut olevani niin epätoivoinen ulospääsyn suhteen.
"Minä otan sinut kiinni, silloin sinulle ei käy kuinkaan. Tule nyt, edes vähäksi aikaa. Mitä haittaakaan siitä voisi olla?" Hän huudahti täysin tietämättömänä totuudesta.
Hän ei voinut tietää, miten suuri asia se todella minulle oli. Hän ei tiennyt, miten paljon muistutti unikuvaani ja miten pelkäsin, etten palaisi jos nyt lähtisin. En voinut jättää kotiani noin vain, oli se miten surkea tahansa. Enkä olentoa alakerrassa, vaikka hän olikin murskannut viimeisetkin riippeet väriloistosta. Mutta minustahan kaikki oli loppujen lopuksi kiinni. Ei ketään sattuisi, jos antaisin Hänen näyttää minulle hieman linnan pihamaata. Olihan minun hyvä oppia tuntemaan ulkoakin asuinpaikkani. Enkä loppujen lopuksi uskonut, että todellisuudessa Hän voisi olla niin paljon unikuvani kaltainen kuin miltä vaikutti. Olin oppinut unelmien olevan pitkälti kaunista illuusiota, jotka tarjosivat kyllä mahdollisuuksia, mutta joihin ei kannattanut nojata liikaa. Vaikka unelmani kuiskivat minulle kaikkea mahdollista tämän uuden olennon suhteen, ei minun kannattanut kuunnella niitä liikaa. Se ei kuitenkaan estänyt minua tekemästä hieman tuttavuutta ympäristööni.
"Hyvä on, ole valmiina", huudahdin valmistautuen hyppyyn.
A siren from the deep came to me
Sang my name my longing
Still I write my songs about that dream of mine
Worth everything I may ever be
Hetken odotin sydän kurkussa kuolevani, mutta niin ei käynytkään. Sen sijaan laskeuduin Hänen käsivarsilleen ja tunsin punastuvani. Sellainen hämmensi minua, sillä en ollut muistanut miltä se tuntuu. Poskeni eivät olleet saaneet nauttia verestä vähään aikaan. Olin jo melkein vuotanut kuiviin, mutta jotenkin ihmeen kaupalla poskeni silti helottivat punaisina.
"Se ei ollut kovin vaikeaa. Nyt, tule, minulla on sinulle paljon näytettävää."
...ja hänellä oli. En ollut koskaan kuvitellut sen olevan sellaista. Olin unelmoinut ulkomaailmasta moneen otteeseen, mutta kaikki tuntui paljon suuremmalta kuin unelmissani. Ikkunoista ja katolta olin toisinaan saattanut seurata elämää muurien ulkopuolella, mutten siltikään olisi uskonut sen olevan sellaista. Kuinka vaikeaa onkaan selittää sitä kaikkea ihmiselle, joka on pitänyt niitä asioita itsestäänselvyyksinä. Hän sanoi minulle, ettei väriloisto ollut parhaimmillaan näin iltahämärällä, mutta se ei haitannut minua. Minun silmiini kaikki oli jo täydellistä. Heinäsirkkojen siritys ruohikossa, lintujen laulu puiden latvojen kätköissä ja täytenä loistava kuu loivat täydellisen maailman. Suuremman ja upeamman kuin minä olin koskaan uskaltanut unelmoida.
Hän vei minut alas kylään, jossa soitti nauravia trubaduureja. Ihmiset tanssivat villisti ja viini virtasi. En ollut koskaan ennen maistanut mitään samanlaista, joten juoma yllätti minut täysin. Viinin maku huulilla yksinään oli jo huumaava, mutta sitä seuraava olo oli jotain pöyristyttävää. Harmauteni vaihtui väriloistoksi ja tunsin yhtäkkiä taas eläväni. Arpeni tuntuivat umpeutuvan kuin itsestään sitä mukaa mitä enemmän keskustelin Hänen kanssaan. Kerroin ikävästäni, kerroin kaipuustani ja kaikesta siitä, mitä olin joutunut harmaudessani kestämään. Myötätuntoisena tuo olento kuunteli ja katsoi minua kuin olisin jotain todella kiehtovaa. Itse en kyennyt näkemään asiaa niin. Omiin silmiini olin ehkä vähiten kiehtova asia siinä ihmeellisessä maailmassa. Mitä hienoa tai ylistettävää saattoi olla värittömässä ruumiissa?
Kaikki se myötatunto ja ymmärrys yllätti minut, sillä en olisi koskaan uskonut kohtaavani sellaista missään. Oli niin kummallista, miten toisen silmissä saattoi nähdä tunteiden vaihtelun sitä mukaa kun kerroin, mitä olin kokenut. Siksi en kyennytkään katsomaan häntä kuin hetkittäin. Helpompaa oli katsoa hieman ohi, sillä en ollut vieläkään täysin tottunut näkemääni kauneuteen.
Syvällä minussa tunsin jonkun heräävän, vaikken mielelläni sitä myöntänytkään. Kuolemani ei välttämättä ollutkaan aivan lopullinen. Oli outoa, miten olin toivonut pitkään herääväni horroksestani, mutta nyt kun se tapahtui, tunsin hirvittävää syyllisyyttä, pelkoa ja hämmennystä. Hänen kohdallaan tuntui todellakin siltä kuin unikuvani olisi herännyt eloon. Yksi mielikuvitusystävistäni. Niistä, jotka olin haudannut oman henkeni kanssa.
Järven rannalla leikki tyttölapsia kellomekoissaan. Yhdellä heistä oli omani tapaan pitkä, vaalea tukka. Se oli nostettu rusetille aivan samaan tapaan kuin omanikin saman ikäisenä. Lasten leikki kuun kajossa toi mieleen oman lapsuuteni ajalta, jolloin linna ei ollut vielä kalpea raunio. En voinut väittää, että se olisi koskaan ollut mikään onnen tyyssija, mutta valju se ei ollut tuolloin ollut. Se oli ollut täynnä unelmia, tunteita ja toivoa. Lapsen mielikuvitus oli värittänyt sen kirjavaksi seikkailujen kodiksi. Nyt kaikki oli muuttunut. Monisävyiset tunnelmat olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä vain haikeutta.
"Minun taitaa olla aika lähteä", totesin allapäin. Enkeli katsoi minua myötuntoisesti, mutta ainoastaan nyökkäsi.
"Voin saattaa sinut takaisin."
Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the first star of fall.
I fall asleep and see it all:
Mother's care and colour of the kites.
Meadows of Heaven
Järven rannalla leikki tyttölapsia kellomekoissaan. Yhdellä heistä oli omani tapaan pitkä, vaalea tukka. Se oli nostettu rusetille aivan samaan tapaan kuin omanikin saman ikäisenä. Lasten leikki kuun kajossa toi mieleen oman lapsuuteni ajalta, jolloin linna ei ollut vielä kalpea raunio. En voinut väittää, että se olisi koskaan ollut mikään onnen tyyssija, mutta valju se ei ollut tuolloin ollut. Se oli ollut täynnä unelmia, tunteita ja toivoa. Lapsen mielikuvitus oli värittänyt sen kirjavaksi seikkailujen kodiksi. Nyt kaikki oli muuttunut. Monisävyiset tunnelmat olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä vain haikeutta.
"Minun taitaa olla aika lähteä", totesin allapäin. Enkeli katsoi minua myötuntoisesti, mutta ainoastaan nyökkäsi.
"Voin saattaa sinut takaisin."
Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the first star of fall.
I fall asleep and see it all:
Mother's care and colour of the kites.
Meadows of Heaven
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti