Kuollako elääkseen (3. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

"Minne sinä olet mennyt?" kuiskasi ääni kulisseista. 

Näyttämö oli tyhjillään. Olin ainoana estradilla. Kumppanin tuttu ääni kuulosti kovin, kovin synkeältä ja siinä oli jopa hieman pelottava vivahde. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Mitä minä voisin sanoa? Minnekö olin mennyt? Toiseen maailmaan, niin kovin kauaksi kodistamme. Enkä tiennyt, voisinko enää koskaan palata. Mutta voisinko sanoa sitä hänelle? Mitä muuttunut mieheni siihen sanoisi? Kenties hajottaisi minutkin palasiksi, eihän hän enää muuta osannut. Telkeäisi tälle kurjuuden näyttämölle tai heittäisi saman tien alas muurilta, armottomaan kuolemaan. En osannut kuvitella muunlaista vaihtoehtoa petokseni johdosta. Hän ei koskaan ymmärtäisi, mikä minut oli tähän ajanut. 

"Mennyt? Täällähän minä olen", sopersin jokseenkin epävarmasti.

"Niinhän sinä olet", mies naurahti ilottomasta,

"ja kaikkialla muualla. En minä ole tyhmä. Ennen et liikkunut linnasta askeltakaan ulospäin, mutta yllättäen sinua ei näy kotona enää ollenkaan. Silloinkin kuin olet, ei sinun henkesi ole mukana. Se on jossain aivan muualla", kumppani totesi tietäväisesti.

Hän oli täysin oikeassa, mutten kyennyt myöntämään sitä. Eikä hänellä muutenkaan olisi oikeutta sanella minulle, millä tavalla päiväni viettäisin. Oli totta, että olin pettänyt hänet ajatuksissani, mutta minulla oli täysi oikeus viettää silti aikaani tiluksilla ja kylässä. Sitä hän ei minulta voinut kieltää, eikä siinä ollut mitään väärää. Se oli vain katkeran kumppanini kyltymätöntä määräilyn- ja omistuksenhalua. Tarvetta kieltää, uhata ja kiristää, kun huomasi ettei enää ollut marionettinsa naruissa kiinni. Niin paljon löyhkäävää pelkoa. Hajun tunnistin paremmin kuin hyvin, sillä se oli tarttunut myös minun vaatteisiini.

Greed your master passion,
I feed the mouth that bites me
Mammon, opiate of the masses,
The reek of your lies draws flies

Seek her,
Seduce her,
Tame her,
Blame her,
Have her,
Kill her

"Höpiset omiasi. Olen vain löytänyt niin paljon kauneutta ulkoa. Kävin kylässäkin. Sen ihmiset ovat todella ystävällisiä. Muistan käyneeni siellä viimeksi ollessani lapsi", selitin. Oli parempi kertoa osa tapahtuneesta. Kieltämällä kaiken olisin vähiten uskottava.
"Ja pyh, typerää rahvasta he ovat. Nuoleskelevat sinua vain arvoasemasi vuoksi. Hyötäkseen sinusta. Parempi opetella siihen, ei niistä ihmisistä ole muuhun", mies äyskähti hieman levottomasti.

En ollut samaa mieltä, mutten jaksanut väittää vastaan. En uskonut hänen sanojaan, mutta ne tekivät silti minut surulliseksi. En oikeastaan ollut varma miksi. Johtuiko se siitä, että loukkaannuin kyläläisten puolesta vai surinko mieheni katkeroitunutta maailmankuvaa?. Tai kenties sitä, miten hän heitti minulle jälleen päin näköä sanoja, jotka valottivat välillämme olevan kuilun todellista syvyyttä? Uusi hän ei koskaan lähtisi kanssani kylään, korkeintaan katselisi parvekkeelta halveksuen rahvaan elämää. Hänen mielestään se oli likaista, korutonta ja täynnä typeryyttä. Myönsin kyllä tietynlaisen kaoottisuuden, mutta pidin sitä oikeastaan vain kauniina asiana. Heidän elämänsä oli paljon rehellisempää ja aidompaa kuin meidän.

Yritin tarttua kumppaniani kädestä, mutta hän kiskaisi sen välinpitämättömästi pois ja palasi miniatyyrinsa pariin. En ymmärtänyt, mitä hyötyä sen tuijottamisesta oli. Ei se korjaantuisi mihinkään, vaikka hän kuinka riuduttaisi itseään sen edessä. Keino olisi kyllä tepsinyt, jos olisi tepsiäkseen. Sen verran kauan hän oli siinä istunut.

"Ikävöin toisinaan vanhempiani", huokaisin saadakseni jotain puhuttavaa. Se ei toki ollut valetta. Ikävöin sitä, miten eläväistä kaikki heidän aikanaan oli.
"Miksi ihmeessä? Ethän sinä edes tuntenut heitä kunnolla. Kuolivat sinun ollessasi vielä lapsi ja sitäkään ennen eivät uhranneet sinulle montaakaan ajatusta. Piiat sinusta pitivät huolen, eivät he", toinen ihmetteli kulmat koholla.

En ymmärtänyt, miten hän saattoi olla niin julma. Tiesin kyllä totuuden vanhemmistani ja siitä kuinka monet asiat olivat menneet edelleni, mutta lapsuuteni oli silti ollut minulle arvokas asia. Olin ollut niin elossa, niin autuaan tietämätön elämän pahuudesta ja monimutkaisuudesta. Kaikki oli ollut niin yksinkertaisen helppoa ja niin kovin pienissäkin asioissa kykeni näkemään kauneutta. Tällä hetkellä oloni oli sellainen, että toleranssini oli kasvanut huippuunsa. Tarvitsin äärimmäisiä annoksia, täysin uudenlaisia lähteitä saadakseni jälleen jollain tapaa tyytyväisen olon.

Minusta oli kuvottavaa, että hän halusi värittää harmaallaan sen ainoan asia, josta olin Häntä edeltävinä kylminä aikoina saanut lohtua. Lapsuusmuistot. Tuntui, että entinen onnentuojani tahtoikin nyt tuottaa minulle vain syvää tuskaa ja onnettomuutta. Vetää kanssaan katkeruuden mustiin syövereihin.

Lähdin näyttämöltä sanomatta sanaakaan, eikä toinen taaskaan koittanut estää minua. Ahdistuksesta haparoivin askelin hapuilin taas luokkahuoneeseen, jonne en ollut ajatellut palaavani pitkään aikaan. Lapsuuteni lelut istuivat yhä mitään näkemättä, pölykerroksen peitteleminä pienillä pulpeteillaan. Niitä katsellessani suruni muuttui epätoivoksi saaden mukaansa hieman vihan sävyjä. Otin lähimmän nallen paikaltaan ja ravistelin sitä. Vaaleanpunainen rusettipää ei reagoinut millään tavoin. Jatkoi vain sielutonta tuijottamistaan. Paiskasin mokoman nurkkaan ja vajosin lattialle kyynelehtimään. Kuinka väärin asiat olivatkaan menneet. Kuinka uskomattomalta tuntuikaan, että joku kovin kauniisti alkunut voi päättyä mitä hirvittävimpään rumuuteen.

Vanhempieni myrkyttäjä oli kironnut koko linnan teollaan, mutta tähän asti olin kyennyt pitämään sen elossa tekohengityksen voimin. Alkuun se ei ollut ollut edes kovin vaikeaa. Kumppanini oli jäänyt kanssani linnaan kaikkien muiden kadottua. Hän, eräs hoviin jääneistä aatelisita, oli ottanut minut siipiensä suojaan ja yrittänyt vielä elvyttää jäljellä olevia soluja. Siinä hän oli onnistunut kiitettävästi ja osittain siksi olin kasvaessani alkanut tuntea aina vain suurempaa yhteenkuuluvuutta tuohon mieheen. Yhdessä olimme rakentaneet unelmaamme miniatyyriin, unelmoineet vanhan ajan herättämisestä henkiin, mutta se oli lopulta käynyt liian raskaaksi. Niin kauan yrittämistä ilman tuloksia. Melkein valmis miniatyyri, muttei mitään tietoa siitä miten jatkaa.

Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Kumpikin oli luovuttanut, joten mitä oli enää tehtävissä? Saatoimme jäädä tänne kuolemaan tai etsiä onnea muualta. Minä en halunnut kuihtua pois, mutta hän oli selvästikin valinnut toisin. Kaikki tuntui niin turhalta. Miksi hän alunperinkään oli pelastanut minua heitteillejätöltä, jos tuloksena olisi vain uusi sellainen? Miksi ihmeessä nähdä monen vuoden vaiva tyhjän takia?

Kuvat seinillä ilkkuivat minulle. Niistä hymyilivät kaikki menneisyyden kasvot. Kaikilla oli sama virne, joka ei tuntunut ystävälliseltä. He kaikki katsoivat minua kuin sanoakseen "Mitä minä sanoin? Ei sinusta koskaan tule mitään suurempaa. Olet hylätty pieni prinsessa ja sellaisena pysyt. Menneisyydessä olit lupaus, mutta se rikkoutui aikoja sitten.. Enää et ole mitään."

Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god

Seinät ympärilläni tuntuivat muservailta. Oli kuin ne olisivat lähestyneet ja lähestyneet, pyrkien lopulta tukahduttamaan minut. En kyennyt lähtemään huoneesta, mutten toisaalta osannut olla siellä. Valokuvien kasvot nauroivat minulle yhä ja jopa pehmoeläinten tyhjät ilmeet alkoivat muistuttaa virnistystä. Ikkunoita tässä epätoivon tilassa ei ollut, joten en saanut sieltäkään lohtua. Saatoin vaan maata lattialla ja seurata vääristyneiden kasvojen naurukuoroa ja pelätä. Pelätä enemmän kuin koskaan. Pelätä epätoivoa, pelätä lähtöä ja ennen kaikkea menettämistä ja kuolemaa. Oli kummalista, kuinka kaiken menettäneenä saattoi tuntea niin suurta pelkoa nimenomaan menettämisestä. Tuntui hullulta ajatella, että pelkäsin tapahtuvaksi sellaista, joka oli tapahtunut jo.

Hiljalleen naurukuorokin hiljeni vajotessani syvemmälle synkkyyteen. Ahdistus katosi ja synkkä turtumusverho laskeutui kasvoilleni. Enää ei tarvinnut pelätä, muttei myöskään toivoa. Tunnottomuus oli saapunut luokseni ja saatoin tuudittautua siihen. Olin niin väsynyt. Kyllästynyt ajattelemaan, kyllästynyt tuntemaan sydämeni verille. Veripadon purkautumisessa räjähtäneen sydämeni, jonka en ollut uskonut kykenevän enää koskaan lyömään lyöntiäkään. Siinä se silti hakkasi. Heikosti ja vaimeasti toki, mutta hakkasipa silti. 

Maassa makaaminen ei tuntunut enää niin pahalta. Kylmään kivilattiaan oli tottunut, enkä jaksanut välittää leluoppilaiden tuijotuksesta. Jäseneni alkoivat tuntua kovin raskailta ja luomeni eivät enää ahkerasta yrittämisestäkään huolimatta pysyneet auki. Hiljalleen huomasin vaipuvani unimaailmaani, kiittäen Luojaa lyhyeen lepoon. Ainut mitä olisin toivonut siihen hetkeen, olisi ollut joku laulamaan minulle kehtolauluni.

Tuck me in beneath the blue
Beneath the Pain,
Beneath the rain
Goodnight kiss for a child in time
Swaying blade my lullaby