Kuollako elääkseen (2. luku)

Napattu ekan osan alusta: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

Kotona linnassa tunsin oloni entistä epämukavammaksi. Seinillä roikkuvat haalistuneet valokuvat katsoivat minua syyttävästi, shakkilattiat tuntuivat entistä vaarallisemmilta ja ikkunat kutsuvammilta. Kaipasin iltahämärän sävyttämää luontoa, kylän melskettä ja ennen kaikkea Häntä. Hän tuntui antaneen minulle jälleen syyn jaksaa laahustaa linnani kuolleita käytäviä edestakaisin, mutta kaikella oli hintansa. Kotini ahdisti minua nyt entistä enemmän. Levottomuus vaivasi kaikkia jäseniäni ja tuntui, etten kyennyt rauhoittumaan hetkeksikään. 

Pelkäsin hetkeä, jolloin minun täytyisi jälleen astua näyttämölle kumppanini luokse. Nähdä jälleen kerran miniatyyri ja kuolleet unelmat. Sillä kaikesta huolimatta en ollut unohtanut niitä ja minua riipaisi ajatellakin sirpaleita lattialla. Minä olin saanut elämääni jälleen hieman värejä, mutta hänellä niitä ei ollut sen enempää kuin ennenkään. Enkä minä voinut ottaa häntä mukaan tähän loistoon. En toisaalta tiennyt, voisinko myöskään jättää häntä yksin harmuteen. Olin rakastanut tuota olentoa, unelmani rakentajaa, enemmän kuin mitään ja rakastin yhä. Mutta avaimet onneeni eivät enää olleet hänen käsissään. 

The story behind the painting I drew is already told
No more tearstains on the pages of my diary
Tired but unable to give up since I'm
Responsible for the lives I saved

Minun oli lopulta rohkaistuttava ja astuttava jälleen näyttämölle. Olin ollut poissa jo monta päivää ja varmasti kumppanini oli jo ihmetellyt poissaoloani.  Mikään ei ollut muuttunut viime kerrasta, mutten ollut sellaista odottanutkaan. Miniatyyri oli vanhalla paikallaan palasina, kuten toinen sen rakentajistakin. Lasittunut katse oli ennallaan, kuten lyyhistynyt asentokin. Sanaakaan ei sanottu ennen kuin istuin vanhalle paikalleni, pienoismallin toiselle puolelle.

"Et ole käynyt muutamaan päivään", toinen totesi, mutta varsin välinpitämättömään sävyyn.

Minua ei ollut kaivattu, vain ihmetelty poissaoloani. Se masensi minua, muttei samaan tapaan kuin ennen. Se ei lyönyt minua maahan, ei saanut toivottomuuden kouriin. Se sai minut vain surumielisesti pohtimaan, mitä oli tapahtunut. Muistin yhä ne päivät, kun istuimme samoilla paikoillamme, hymy huulillamme, liimailemassa palasia paikalleen. Näin edelleenkin elävänä mielessäni hänen hymynsä, joka ulottui silmiin asti. Katseen, joka paloi intohimostaan minuun osuessani. Mutta sitten jotain oli tapahtunut. Ideat loppuneet ja harmaus päässyt pikkuhiljaa hiipimään mieliimme. Kumpikin syytti toista mielenkiinnon loppumisesta, eikä rakentaminen ollut edennyt enää ollenkaan. Lopulta hän oli lyönyt nyrkkinsä keskelle luomusta ja saanut kummankin luovuttamaan. Intohimo oli laantunut, eikä se riittänyt urakan uudelleen aloittamiseen. Kumpikin vihasi toista saamattomuudesta, vaikkei itse ollut sen parempi. Se oli ollut viimeinen isku. Niin me hautasimme luovuutemme ja samalla menetimme kaiken.

En osannut suhtautua uuteen mahdollisuuteeni. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kyseessä olisi ollut meidän mahdollisuutemme. Keino saada takaisin kaikki se, mitä me olimme menettäneet ja hieman enemmänkin. Mutta ikäväkseni sellaista mahdollisuutta ei ollut. Voisimme lähteä yhdessä, mutta minne menisimme? Mistä löytäisimme onnemme? Eikä lähtö korjaisi välillemme avautunutta kuilua. Se ei rakentaisi välillemme mystistä riippusiltaa, jonka ylittämällä pääsisimme jälleen lähemmäs toisiamme. Vaikka löytäisimmekin jostain vielä yhteisen sävelen, niin kuinka saisin enää kanavoitua luovuuttani meihin. Se liikkui nyt täysin toisenlaisissa nuoteissa, täysin toisessa ihmisessä, enkä pakottamalla saanut säveltä vaihdetuksi. Suurimman inspiraationi minulle oli antanut Hän, jonka näin ikkunasta ja joka oli joitakin päiviä sitten vienyt minut alas kylään. Oli avannut minut ja sytyttänyt toivon. Hän, joka oli saapunut suoraan aiemmista toiveistani, hauraista lapsen unelmista, joissa ei pitäisi olla realismista tietoakaan. Unimaailman ihmiset eivät kuuluneet tänne ja tuntui sulalta mahdottomuudelta, että sellainen saattoi yhtäkkiä ilmaantua ikkunani alle.

"Miten sinä näytät noin iloiselta?" mies edessäni äyskäisi mulkoillen minua kuin olisin tehnyt jotain pahaakin.

En toki voinut kieltää, ettenkö olisikin. Unelmoin asioista, joista en olisi saanut. Minun ei olisi pitänyt tahtoa juosta ikkunalle ja katsoa, olisiko Hän siellä. Minä en saisi haluta tietää hänestä vain enemmän ja enemmän joko kuolettaakseni viimeisetkin lapselliset unelmani tai herättääkseni ne uudelleen henkiin. Se oli niin kovin houkuttelevaa, mutta toisaalta hirvittävän väärin. Kuinka paljon olinkaan tällä näyttämöllä kokenut, kuinka paljon olinkaan sillä saanut ja rakastanut. Huolimatta siitä, että mies edessäni oli vain kalpea aavistus siitä, jota joskus rakastin, oli hän kuitenkin antanut minulle enemmän kuin kukaan muu ikinä. En voisi vain pettää häntä oman itsekkään haluni vuoksi.

"Iloiselta? Kylä näytti niin kauniilta tänään. Sää oli kaunis, ei mitään sen kummempaa."

I've never felt so alone in my life
As I drank from a cup which was counting my time
There's a poison drop in this cup of Man
To drink it is to follow the left hand path

Valehtelu sattui jopa enemmän kuin olin arvannut. Tavallaan voisi ajatella kyseessä olevan vain yhden lämpimän, ehkäpä täysin merkityksettömän tunteen salaaminen, mutta ei se loppujen lopuksi ollut sitä. Olin jopa miettinyt linnan jättämistä, mikä oli jo huomattavan suuri synti. Se oli jo myrkyllistä juonittelua kumppania vastaan, petoksen suunnittelua, puin sen sitten miten viattomaan vaatteeseen tahansa.

Rakennusparini ei vastannut mitään, nyökkäsi vain tympääntyneenä. En osannut sanoa mitään sellaista, mikä olisi kirvoittanut keskustelua. Istuin vain siinä eksyneen näköisenä ja tavallaan kovin pelokkaana. Tietyllä tapaa olin toivonut, että tullessani näyttämölle löytäisin vielä jostain pienen kipinän, jonka vuoksi yrittää, mutta loppujen lopuksi kaikki oli pelkkää tuhkaa. Eloni kodissani alkoi näyttää toivottamalta. Ainut keino onneen tuntui olevan ulkomaailmaan tukeutuminen. En toki tiennyt vielä, minne siellä mennä, mutta tuntui järkevältä alkaa tarkkailla samalla kun selvitti totuutta mysteeristä, jonka nimeä en vielä tiennyt.

Nousin ylös pölyn peittämältä lattialta, eikä lähtöäni huomiotu millään tavoin. En saanut osakseni sanaakaan, en edes katsetta ja se kirpaisi yhä, vaikkakin vähemmän kuin ennen. Saatoin sentään ajatella pääseväni jälleen pian ikkunani viereen, katsomaan avautuvaa näkymää ja unelmoimaan. Kuinka hyvältä se tuntuikaan pitkästä aikaa. Että saattoi toivoa. Jokainen päivä ei toistanut samaa kaavaa, vailla mitään sen mielenkiintoisempaa. Saatoin tuntea odotusta, jännitystä ja pelkoa. Kyllä, jopa pelkoa. Omalla tavallaan se tuntui myös hyvältä. Pelätessä tietää, että on jotain menetettävää. Pahinta on, kun ei ole mitään minkä vuoksi pelätä.

Näkymä ulos oli kenties vielä kauniimpi kuin edellisenä päivänä. Taivaalla ei ollut pilveäkään ja aurinko porotti kultaisille pelloille. Se tuntui ikään kuin hyväilevän maailmaa lämmöllään. Linnakaan ei kaikessa kivisyydessään näyttänyt niin kolkolta. 

Ja kuten olin arvannut, siellä oli myös Hän. Hän kävi vilkasta keskustelua ystäviensä kanssa ja nauroi. Hymy tarttui minunkin huulilleni. Minä en oikeastaan tiennyt, millaista oli omistaa oikeita ystäviä. Minulla oli lapsena ollut leikkitovereita, mutta sitä ei voinut pitää samana asiana. Vanhempieni kuoleman ja palvelusväen hiljakseen tapahtuneen lähdön seurauksena minulla ei ollut ollut ketään muuta kuin kumppanini. Hän oli löytänyt minut raunioista ja rakastanut, mutta nyt myöhemmin kahlinnut kolkkouteen. Minä kaipasin ihmisiä joiden kanssa nauraa. Joiden kanssa puhua asioita, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Joiden kanssa kokea asioita ja myöhemmin muistella niitä.

Ei kestänyt kauaa, kun Hän huomasi minut ikkunassa. Yllätyksekseni Hän osoitti ystävilleen näiden voivan jatkaa matkaa keskenään ja lähti astelemaan minun ikkunani alle. Sydämeni tuntui hyppäävän kurkkuun monestakin syystä. Pikkutyttömäinen ihastus oli niistä ensimmäinen. Toinen oli se, että tiesin kulkevani näkemisemme kautta petoksen tietä aina vain eteenpäin. Samaan aikaan halusin kuollakseni jatkaa ja perääntyä. Mielessäni kävi juosta saman tien takaisin näyttämölle tai edes kulisseihin, mutta yllättäen Hän olikin jo siinä. Silloin en voinut enää perääntyä, vaan jalkani jäivät liimattuina lattiaan. Kuinka paljon asioita voikaan tehdä yhden katseen vuoksi?

"Istut taas ikkunan edessä", Hän huikkasi.

"Mitäpä muutakaan minä tekisin", huokaisin ja huomasin kuulostavani varsin katkeralta.

Toinen tarkasteli minua silmissään hyvin kummallinen katse. Selvästikin hän tutkaili ja yritti saada selkoa minusta, mutten osannut sanoa miksi. Oli mahdotonta sanoa, mikä tuon katseen sävy oli. 

"Miksi katsot minua noin?" kysyin kulmiani kohottaen. 

"Puhuit minulle aikaisemmin jonkin verran elämästäsi. Kaipaisit nyt jotain aivan muuta kuin sisällä oleskelua."

Katsahdin olkani yli ikään kuin varmistaakseni, ettei siellä ollut ketään. Se oli varsin turhaa, sillä kumppanini ei poistunut näyttämöltä juuri koskaan. Käytävä takanani oli aivan yhtä autio ja kolkko kuin ennenkin. Mikäpä minua pitelisi siellä.

Niinpä vietin seuraavat päivät Hänen kanssaan pihamaalla. Elämäni sävyt vain rikastuivat. Synkeä linna alkoi näyttää aina vain kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta. Maailma puolestaan tuli jatkuvasti lähemmäs ja näyttäytyi minulle aina vain rikkaampana ja koreampana. Se oli hyvin katkeransuloista. Vaikka olin jo aiemmin menettänyt elämäni kumppanini kanssa, tuntui kuin se tapahtuisi uudelleen. Se saattoi johtua siitä, että edessä tuntui häämöttävän jonkinlainen lopullinen luopuminen. Mitä enemmän vietin aikaa pelloilla, järven rannalla, kylässä ihmisten kanssa tai Hänen seurassaan, sitä syvemmin aloin tuntea kuulumattomuutta kylmään linnaan.

Purppuranpunaisen auringonlaskun valossa Hän sitten otti minua kädestä. Ele yllätti minut, sillä kukaan kumppaniani lukuunottamatta ei ollut koskaan tehnyt minulle niin. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua. Antaa käteni olla siinä vai kiskaista pois. Ei se pahalta tuntunut, ei missään nimessä, vaan omalla tavallaan hyvin helpottavalta. Mutta tiesin sen olevan myös kovin väärin. Ei niinkään se pieni ele, vaan mitä se merkitsi minulle. Mahdollisuutta. Kaunis sana kamalalla kaiulla. Kaikuina toimivat petollisuus ja syyllisyys.

Embroidery of the stars
undress my feelings for this earth
Send me your salva to heal my scars
and let this nakedness be my birth

"Haluatko sinä todella sellaisen elämän? Elää siellä koleudessa aikojen loppuun asti?" toinen ihmetteli.
"Minä en tiedä", vastasin todenmukaisesti.

Olin nähnyt maailman kauneuden ja sen vuoksi sattui aina vain enemmän palata varjoihin. Joka kerta, kun vietin aikaa Hänen kanssaan ulkona, tuntui entistä musertavammalta nähdä kotilinnan pölyyntynyt loisto. Oliko se parasta, mitä vanha elämäni kykeni minulle tarjoamaan? Oliko minun joko tuomittava itseni kurjuuteen tai tehtävä kamalaakin kamalampi petos? Vaihtoehtoja siltä väliltä ei tuntunut olevan. Tilanne vaati uhrin ja oli minun käsissäni kuka se olisi. En halunnut tuomita tuhoon ihmistä, jota olin rakastanut kaikki nämä kurjuuden vuodet ja joka oli antanut minulle pienen valopilkun sen kaiken keskelle. Toinen, yhä hirveä vaihtoehto, olisi kohdata oman sielun hirvittävä marttyyrikuolema. 

Forgive me, for I don't know what I gain
Alone in this garden of pain
Enchantment has but one truth:
I weep to have what I fear to lose