Kuollako elääkseen (4. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

"Oletko sinä kunnossa? Herää!"huusi ääni tajunnan perukoilta.

Avasin silmäni muistamatta täysin, mitä oli tapahtunut. Ihmettelin, miksi olin päätynyt luokkahuoneeseen, joka näytti vielä varsin sumealta. Vähitellen muistikuvat alkoivat palata mieleeni samalla, kun yritin keksiä syytä sille miten huoneessa oleva mies oli päässyt sinne. Huolestunut katse tavoitti omani ja muistin yllättäen kaiken. Muistaminen ei kuitenkaan tuonut minulle helpotusta, vaan tunsin oloni ahdistuneeksi. En tiennyt halusinko palata siihen maailmaan.

"Miten sinä pääsit tänne?" kysyin vielä hieman unenpöppörössä vaaleatukkaiselta.
"Kuulin sinun huutavan ja katsoin parhaaksi tulla ylös. Ei se ollut kovin vaikeaa. Seinässä on sopivasti jalansijoja ja minulla tikapuutkin ylsivät miltei ylös asti", mies vastasi.

Hän oli riskeerannut niin paljon minun hyvinvointini takia. Pihamaalla lojuvat tikkaat olivat varmasti lahot ja sanoi Hän mitä tahansa, ei linnan seinämää pitkin ollut varmasti kovin helppo nousta ylös. Riski tippumiseen oli ollut suuri. En olisi todellakaan vaatinut Häntä tekemään vuokseni mitään sellaista.

"Mitä oikein tapahtui?" pelastajani ihmetteli.
"Vain muistoja. Tämä huone on niin paljon pelottavampi, mitä se ensisilmäyksellä vaikuttaa", totesin hieroen vielä unen jäljiltä sumuisia silmiäni.
"Kuulostit todella kauhistuneelta. Ehkä ihan hyvä, että tulin. Enää sinun ei tarvitse pelätä", toinen vakuutti ottaen jälleen kädestäni kiinni.

Hän auttoi minut pystyyn, sillä omat jalkani tuntuvat vielä varsin huterilta. Aiempi kokemus huoneessa oli kuluttanut voimani loppuun. Minua puistatti vieläkin katsoa valokuvia ja pehmoleluja, vaikkeivät ne enää näyttäneetkään niin ivallisilta ja tungettelevilta. Huoneesta loisti jälleen sama tyhjyys kuin aina ennenkin. Painajainen oli jättänyt minut hetkeksi rauhaan.

"Haluaisitko näyttää minulle hieman linnaa?" Hän kysyi hymyillen varovaisesti.

Ajatus tuntui kummalliselta, muttei välttämättä huonolta. Olihan sisällä saastaista ja epämukavaa, mutta sen toinen tiesi jo puheistani. Tavallaan ajatus vieraasta kaikkien vuosien jälkeen oli hyvin kiehtova. Olihan linnassa näytettävää, vaikkei se loistossaan enää ollutkaan. Jos toinen todella halusi nähdä, millaisessa ympäristössä hän oli kasvanut, niin miksipä ei. Ainahan Hän voisi lähteä mikäli parhaaksi näkisi.

Nyökkäsin siis pontevasti ja esittelin heti alkuun huoneen, jossa seisoimme. Lapsuuteni leikkihuoneen. Kerroin myös seinillä olevista valokuvista ja niiden ihmisistä. En millään muistanut keitä he kaikki olivat, mutta koko valokuvaseinän esittely olisikin vienyt aivan liikaa aikaa. Kerroin tärkeimmistä. Ristiriitaisesta suhtautumisesta vanhempiini, lapsuuteni leikkitovereista, joistakin palvelijoista, sekä toki alakerran kumppanistani. Mitään huikaisevia kertomuksia minulla ei vanhempieni salamurhaa lukuunottamatta ollut kerrottavani, mutta vieraani kuunteli silti hyvin kiinnostuneena tarinoitani. Se sai minut tuntemaan oloni hyväksi. Asioista puhuminen muistutti minua siitä, etteivät ne olleet vain pelkkää mielikuvitukseni luomaa harhaa vaan oikeasti tapahtuneita. Toki oli myös asioita, jotka olisin halunnut kuopata, mutta niistäkin oli loppujen lopuksi hyvä kertoa. Olisi paljon pelottavampaa, jos jonakin päivänä ne nousisivat haudoistaan vainoamaan minua.

Sing what you can't say
Forget what you can't play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody

Näytin Hänelle myös shakkilautakäytävän, ikkunat joiden äärellä istuin, vanhempieni aikaan pysähtyneen makuuhuoneen ja jopa valtaistuinsalin, jossa en ollut käynyt moneen vuoteen. Sen näkeminen kirpaisi minua, sillä muistin salin sellaisena kuin se oli lapsuudessani ollut. Täynnä ihmisiä ja heidän toinen toistaan mielikuvituksellisempien pukujensa väriloistoa. Kullattu valtaistuin, kynttilänjalat, pöydät ja tuolit olivat sädehtineet kuin salin omat auringot. Seinillä komeilevia tauluja oltiin nimitetty valtakunnan kauneimmiksi. Niiden kuvat olivat huikaisevan aidon oloisia, mutta kuvatut asiat eivät olleet tästä maailmasta. Oli enkeleitä, paratiisi ja monia fantasiaolentoja, joiden nimiä en tiennyt. Nyt kaikki oli toisin. Marmorilattia oli peittynyt pölyyn, samoin kuin ennen loistostaan säihkynyt kalustokin. Ihmiset olivat poissa ja kaiken loiston tilalla oli vain pölyä. Maalauksien kuvia ei enää edes erottanut kerroksen alta.

"Miten asiat ovat päässeet tähän pisteeseen?" Hän kysyi, tutkaillen oviaukon valtavia samettiverhoja.
"Meitä on täällä vain kaksi ja linna on niin kovin suuri. Vaikka uskoin kyllä, että jos todella yrittäisimme, saisimme kodin kukoistamaan. Tai no, ehkä emme enää, mutta joskus olisimme saaneet. Voimamme yksinkertaisesti loppuivat. Katkeruus ja kipu esti kävelemästä näihin huoneisiin uudelleen. Oli liian kivuliasta nähdä sitä kaikkea loistoa tapahtuneen jälkeen. Ei meillä riittännyt uskallusta eikä tahtoa. Olimme niin väsyneitä sen kaiken jälkeen. Hädin tuskin kykenimme huolehtimaan itsestämme", selitin, vaikka asian myöntäminen tuntui tikarilta rinnassa.
"Missä miehesi on?" toinen jatkoi. Hän ei huomioinut vastaustani, mutta oletin sen johtuvan siitä, ettei miehellä ollut enempää kysyttävää asiasta. Uskoin minusta kyllä näkyvän, miten paljon asiasta puhuminen sattui.
"Näyttämöllä. Hän ei juuri koskaan poistu sieltä. Tuijottaa vaan linnasta luomaamme miniatyyria lasittuneesti. Sinne meidän ei kannata mennä. Hän ei kaipaa vieraita, eikä välitä edes minun seurastani juurikaan", selitin väsyneenä.

Toinen tarkasteli minua kasvoillaan jokseenkin säälivä ilme. En tiennyt miten suhtautua siihen. En tahtonut näyttää Hänen silmissään surkealta raukalta. Siltä pikkutytöltä, joka oli aikoinaan jätetty kuolevaan linnaan. Olin kasvanut siitä ja olin nyt nainen. Minä olin selvinnyt siitä kaikesta, enkä halunnut näyttää nyt avuttomalta uhrilta. Minä olin taistellut läpi kipujen, eikä minua voinut enää todellakaan kutsua hauraan naiiviksi pikkulapseksi.

Tietyllä tapaa kuitenkin pidin tuosta katseesta. Se osoitti, että minua vihdoinkin kuunneltiin. Eikä pelkästään korvin, vaan paljon syvemmin. Olin ojentanut toiselle avaimet sieluuni ja hän oli todella ottanut ne vastaan. Lukkojen aukaiseminen koski hieman, mutta tuntui samaan aikaan varsin hyvältä. Tuntui kuin kaikki sisälleni kerääntynyt mustuus olisi päässyt raskaista ovista pihalle. Saatoin jälleen hengittää vapaasti.

"Näytät todella kyllästyneeltä", Hän totesi.
"En ihmettele sitä. Minä todella olen väsynyt tähän turhaan yrittämiseen. Olen käyttänyt voimani loppuun yrittäessäni herättää kumppaniani horroksestaan ja pyrkien elämään tässä rauniossa edes jonkinlaista elämää. Olen yrittänyt unelmoida, mutten ole enää aikoihin jaksanut. Tuntuu kuin olisin pelkkä tyhjä kuori vailla sisältöä. Vailla minkäänlaista tulevaisuutta."

Niiden asioiden sanominen vihlaisi, mutta puhdisti jälleen sieluani. Oli ehkä hyvä lausua ajatukset ääneen, vaikkeivät ne mitään kauniita olleetkaan. Lausumalla ne koin kuitenkin tekeväni ne todeksi ja se kirpaisi enemmän kuin yksikään sanomani asia tähän mennessä. Sillä tavoin mynösin tilanteeni toivottomuuden ja että muutos oli tapahduttava, oli se sitten minkälainen tahansa. En kestäisi muurien sisällä enää kauaa. Tukehtumiskuolema läheni lähenemistään.

One fragrant rose worth ten times what I am
A crippled begging a coin braver than I ever was
Reflection from me-Devil dressed in white
Chasten the being
Become what I once was

"Sinä voit lähteä. Kukaan ei velvoita sinua jäämään tänne. Olet yrittänyt tarpeeksi", toinen sanoi katse porautuneena syvälle silmiini.

Sen läpitunkevuus säikäytti minut ja sai kääntämään omani pois. Oli kuin Hän olisi nähnyt täysin selkeinä kaikki tunteeni, vaikken niitä osannutkaan sanoiksi pukea. Se oli samaan aikaan hyvin pelottavaa ja kiehtovaa. Olin aina toivonut sellaista sidettä toiseen ihmiseen. Olin kuitenkin luullut, ettei se ollut tässä maailmassa mahdollista. Että sellainen oli vain palanen unitodellisuutta. Siinä Hän kuitenkin nyt oli, katsoen minua aivan käsittämättämän ymmärtäväisesti. Minusta oli uskomatonta, että joku edes kykeni myötäelämään tunteitani niin vahvasti. Ei hän ollut sanonut paljoa, mutta silmät kertoivat sanoja enemmän. Minun oli kovin vaikea katsoa häntä.

"Minne minä menisin? Ei minulla ole ulkomaailmassa mitään. Olisin vain orpo kulkija. En tietäisi edes mistä aloittaa", totesin epätoivoisesti, painaen katseeni lattiaan.
"Minä autan sinua", toinen naurahti kuin olisin kysynyt maailman itsestäänselvintä asiaa.

Hänen lämpönsä hämmensi minua. Miksi kukaan ulkopuolinen tahtoisi auttaa minua? Olin niin pahoin palasina, että sirpaleiden kokoaminen tulisi olemaan todella työlästä. Itsehän minun olisi se pääasiassa tehtävä, mutta ei sen katsominenkaan varmasti mukavaa olisi. Joutuisin kivittämään itseäni hyvin hartaasti ollekseni taas vahva. Syvemmät arvet eivät parantuisi vain Hänen kosketuksestaan tai muutamasta ystävällisestä sanasta. Luulin myös toisen tietävän sen. Olihan Hän kuullut tarinani ja nähnyt kuinka kärsin. Vain tyhmä luulisi asioiden olevan helposti korjattavissa.

"Mitä tarkoitat?" kysyin varmistaneeksi todella ymmärtäneeni oikein.
"Sinun ei tarvitse lähteä yksin, sen voin sinulle luvata. Se tulisi kyllä olemaan hyppy tuntemattomaan, mutta lupaan olla sinua vastassa. Asiat eivät ole niin pahasti kuin kuvittelet", Hän selitti hymynkare huulillaan.
"M-mutta miksi? Miksi sinä haluat auttaa minua?" kysyin ymmälläni saatuani varmistuksen epäilemääni.

Toinen nauroi, muttei pahantahtoisesti. Pikemminkin ymmärtäväisesti, kuin herttaiselle, ymmärtämättömälle lapselle. Oli vaikea suhtautua siihen millään tapaa. Olin edelleen vain ymmälläni. Tuntui kummalliselta, että ihminen, jolla ei ollut mitään sidettä minuun tai velvoitetta auttaa, tahtoi olla tukenani, kun selvittäisin tieni ulos linnasta. Minkä niin suuren asian olisin saattanut jättää huomiotta, että reaktioni saattoi oli toisesta hauska tai naiivi.

"Myönnettäköön, etten tee tätä täysin epäitsekkäistä syistä. Kyllä minä koen itsekin saavani tästä jotain. Olen ollut kauan yksin. Todella, todella kauan ja se alkaa tuntua varsin raskaalta. En kuitenkaan ole saanut kovinkaan monesta ihmisestä otetta elämäni aikana. Suurin osa heistä on vain tyhjiä ja harmaita kuoria, joissa ei ole juuri mitään sellaista mihin voisin tarttua. Sinussa on jotain kiehtovampaa. Sinussa on huomattavasti enemmän sävyjä. Auttaisin sinut mielelläni pois kurimuksestasi ihan vain sen takia, että näkisin mihin sinusta olisi vapaassa maailmassa", Hän selitti vakavoituen.
"Sinä olet varmasti ymmärtänyt nyt jotain väärin. Minähän olen harmain ihminen ikinä. Vailla unelmia tai päämääriä. Vailla kaikkea", vastasin apeana.
"Sen ovat sinulle tehneet olosuhteet. Elämäntilanteesi on harmaa, mutta se ei tee sinusta sitä. Jos olisit väritön, olisit tällä hetkellä varsin tyytyväinen ympäristöösi siihen sulautuessasi. Mutta sinä et ole."

Hänen sanat saivat minut ymmälleni, sillä niissä oli todella järkeä. Eikö se kertonut minusta jotain, ettei ympäristöni miellyttänyt minua? En ollut sopeutunut siihen, en tullut sen kaltaiseksi. Sen sijaan olin masentunut ja kaipasin kotiin, joksi en linnaa kokenut. En mennyt takuuseen siitä, että olisin todella niin kiehtova, kun Hän sanoi, mutten voinut enää väittää olevani täysin väritön.

"Mutta ehkä sinun on nyt hyvä olla hetken aikaa yksin. Tiedät nyt, että olen valmis auttamaan sinua, mikäli vain teet päätöksen siihen suuntaan. Nyt on sinun vuorosi punnita mitä todella haluat."

Näiden sanojen saattelemana hän käänsi selkänsä minulle ja jätti yksin tyhjään saliin. Se tuntui nyt hiljaisemmalta kuin koskaan. Päänikin tuntui hirvittävän tyhjältä, vaikka olisi voinut kuvitella sen olevan täynnä ajatuksia äskeisen keskustelun jälkeen. Mutta yhden asian tiesin. Tuon keskustelun jälkeen ei mikään enää olisi kuin ennen. Kaikki olisi muuttuva, suuntaan tai toiseen.

A wintry eve
Once upon a tale
An Ugly Duckling
Lost in a verse
Of a sparrow's carol
Dreaming the stars

Be my heart a well of love
Flowing free so far above

Kuollako elääkseen (3. luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

"Minne sinä olet mennyt?" kuiskasi ääni kulisseista. 

Näyttämö oli tyhjillään. Olin ainoana estradilla. Kumppanin tuttu ääni kuulosti kovin, kovin synkeältä ja siinä oli jopa hieman pelottava vivahde. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle. Mitä minä voisin sanoa? Minnekö olin mennyt? Toiseen maailmaan, niin kovin kauaksi kodistamme. Enkä tiennyt, voisinko enää koskaan palata. Mutta voisinko sanoa sitä hänelle? Mitä muuttunut mieheni siihen sanoisi? Kenties hajottaisi minutkin palasiksi, eihän hän enää muuta osannut. Telkeäisi tälle kurjuuden näyttämölle tai heittäisi saman tien alas muurilta, armottomaan kuolemaan. En osannut kuvitella muunlaista vaihtoehtoa petokseni johdosta. Hän ei koskaan ymmärtäisi, mikä minut oli tähän ajanut. 

"Mennyt? Täällähän minä olen", sopersin jokseenkin epävarmasti.

"Niinhän sinä olet", mies naurahti ilottomasta,

"ja kaikkialla muualla. En minä ole tyhmä. Ennen et liikkunut linnasta askeltakaan ulospäin, mutta yllättäen sinua ei näy kotona enää ollenkaan. Silloinkin kuin olet, ei sinun henkesi ole mukana. Se on jossain aivan muualla", kumppani totesi tietäväisesti.

Hän oli täysin oikeassa, mutten kyennyt myöntämään sitä. Eikä hänellä muutenkaan olisi oikeutta sanella minulle, millä tavalla päiväni viettäisin. Oli totta, että olin pettänyt hänet ajatuksissani, mutta minulla oli täysi oikeus viettää silti aikaani tiluksilla ja kylässä. Sitä hän ei minulta voinut kieltää, eikä siinä ollut mitään väärää. Se oli vain katkeran kumppanini kyltymätöntä määräilyn- ja omistuksenhalua. Tarvetta kieltää, uhata ja kiristää, kun huomasi ettei enää ollut marionettinsa naruissa kiinni. Niin paljon löyhkäävää pelkoa. Hajun tunnistin paremmin kuin hyvin, sillä se oli tarttunut myös minun vaatteisiini.

Greed your master passion,
I feed the mouth that bites me
Mammon, opiate of the masses,
The reek of your lies draws flies

Seek her,
Seduce her,
Tame her,
Blame her,
Have her,
Kill her

"Höpiset omiasi. Olen vain löytänyt niin paljon kauneutta ulkoa. Kävin kylässäkin. Sen ihmiset ovat todella ystävällisiä. Muistan käyneeni siellä viimeksi ollessani lapsi", selitin. Oli parempi kertoa osa tapahtuneesta. Kieltämällä kaiken olisin vähiten uskottava.
"Ja pyh, typerää rahvasta he ovat. Nuoleskelevat sinua vain arvoasemasi vuoksi. Hyötäkseen sinusta. Parempi opetella siihen, ei niistä ihmisistä ole muuhun", mies äyskähti hieman levottomasti.

En ollut samaa mieltä, mutten jaksanut väittää vastaan. En uskonut hänen sanojaan, mutta ne tekivät silti minut surulliseksi. En oikeastaan ollut varma miksi. Johtuiko se siitä, että loukkaannuin kyläläisten puolesta vai surinko mieheni katkeroitunutta maailmankuvaa?. Tai kenties sitä, miten hän heitti minulle jälleen päin näköä sanoja, jotka valottivat välillämme olevan kuilun todellista syvyyttä? Uusi hän ei koskaan lähtisi kanssani kylään, korkeintaan katselisi parvekkeelta halveksuen rahvaan elämää. Hänen mielestään se oli likaista, korutonta ja täynnä typeryyttä. Myönsin kyllä tietynlaisen kaoottisuuden, mutta pidin sitä oikeastaan vain kauniina asiana. Heidän elämänsä oli paljon rehellisempää ja aidompaa kuin meidän.

Yritin tarttua kumppaniani kädestä, mutta hän kiskaisi sen välinpitämättömästi pois ja palasi miniatyyrinsa pariin. En ymmärtänyt, mitä hyötyä sen tuijottamisesta oli. Ei se korjaantuisi mihinkään, vaikka hän kuinka riuduttaisi itseään sen edessä. Keino olisi kyllä tepsinyt, jos olisi tepsiäkseen. Sen verran kauan hän oli siinä istunut.

"Ikävöin toisinaan vanhempiani", huokaisin saadakseni jotain puhuttavaa. Se ei toki ollut valetta. Ikävöin sitä, miten eläväistä kaikki heidän aikanaan oli.
"Miksi ihmeessä? Ethän sinä edes tuntenut heitä kunnolla. Kuolivat sinun ollessasi vielä lapsi ja sitäkään ennen eivät uhranneet sinulle montaakaan ajatusta. Piiat sinusta pitivät huolen, eivät he", toinen ihmetteli kulmat koholla.

En ymmärtänyt, miten hän saattoi olla niin julma. Tiesin kyllä totuuden vanhemmistani ja siitä kuinka monet asiat olivat menneet edelleni, mutta lapsuuteni oli silti ollut minulle arvokas asia. Olin ollut niin elossa, niin autuaan tietämätön elämän pahuudesta ja monimutkaisuudesta. Kaikki oli ollut niin yksinkertaisen helppoa ja niin kovin pienissäkin asioissa kykeni näkemään kauneutta. Tällä hetkellä oloni oli sellainen, että toleranssini oli kasvanut huippuunsa. Tarvitsin äärimmäisiä annoksia, täysin uudenlaisia lähteitä saadakseni jälleen jollain tapaa tyytyväisen olon.

Minusta oli kuvottavaa, että hän halusi värittää harmaallaan sen ainoan asia, josta olin Häntä edeltävinä kylminä aikoina saanut lohtua. Lapsuusmuistot. Tuntui, että entinen onnentuojani tahtoikin nyt tuottaa minulle vain syvää tuskaa ja onnettomuutta. Vetää kanssaan katkeruuden mustiin syövereihin.

Lähdin näyttämöltä sanomatta sanaakaan, eikä toinen taaskaan koittanut estää minua. Ahdistuksesta haparoivin askelin hapuilin taas luokkahuoneeseen, jonne en ollut ajatellut palaavani pitkään aikaan. Lapsuuteni lelut istuivat yhä mitään näkemättä, pölykerroksen peitteleminä pienillä pulpeteillaan. Niitä katsellessani suruni muuttui epätoivoksi saaden mukaansa hieman vihan sävyjä. Otin lähimmän nallen paikaltaan ja ravistelin sitä. Vaaleanpunainen rusettipää ei reagoinut millään tavoin. Jatkoi vain sielutonta tuijottamistaan. Paiskasin mokoman nurkkaan ja vajosin lattialle kyynelehtimään. Kuinka väärin asiat olivatkaan menneet. Kuinka uskomattomalta tuntuikaan, että joku kovin kauniisti alkunut voi päättyä mitä hirvittävimpään rumuuteen.

Vanhempieni myrkyttäjä oli kironnut koko linnan teollaan, mutta tähän asti olin kyennyt pitämään sen elossa tekohengityksen voimin. Alkuun se ei ollut ollut edes kovin vaikeaa. Kumppanini oli jäänyt kanssani linnaan kaikkien muiden kadottua. Hän, eräs hoviin jääneistä aatelisita, oli ottanut minut siipiensä suojaan ja yrittänyt vielä elvyttää jäljellä olevia soluja. Siinä hän oli onnistunut kiitettävästi ja osittain siksi olin kasvaessani alkanut tuntea aina vain suurempaa yhteenkuuluvuutta tuohon mieheen. Yhdessä olimme rakentaneet unelmaamme miniatyyriin, unelmoineet vanhan ajan herättämisestä henkiin, mutta se oli lopulta käynyt liian raskaaksi. Niin kauan yrittämistä ilman tuloksia. Melkein valmis miniatyyri, muttei mitään tietoa siitä miten jatkaa.

Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Kumpikin oli luovuttanut, joten mitä oli enää tehtävissä? Saatoimme jäädä tänne kuolemaan tai etsiä onnea muualta. Minä en halunnut kuihtua pois, mutta hän oli selvästikin valinnut toisin. Kaikki tuntui niin turhalta. Miksi hän alunperinkään oli pelastanut minua heitteillejätöltä, jos tuloksena olisi vain uusi sellainen? Miksi ihmeessä nähdä monen vuoden vaiva tyhjän takia?

Kuvat seinillä ilkkuivat minulle. Niistä hymyilivät kaikki menneisyyden kasvot. Kaikilla oli sama virne, joka ei tuntunut ystävälliseltä. He kaikki katsoivat minua kuin sanoakseen "Mitä minä sanoin? Ei sinusta koskaan tule mitään suurempaa. Olet hylätty pieni prinsessa ja sellaisena pysyt. Menneisyydessä olit lupaus, mutta se rikkoutui aikoja sitten.. Enää et ole mitään."

Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god

Seinät ympärilläni tuntuivat muservailta. Oli kuin ne olisivat lähestyneet ja lähestyneet, pyrkien lopulta tukahduttamaan minut. En kyennyt lähtemään huoneesta, mutten toisaalta osannut olla siellä. Valokuvien kasvot nauroivat minulle yhä ja jopa pehmoeläinten tyhjät ilmeet alkoivat muistuttaa virnistystä. Ikkunoita tässä epätoivon tilassa ei ollut, joten en saanut sieltäkään lohtua. Saatoin vaan maata lattialla ja seurata vääristyneiden kasvojen naurukuoroa ja pelätä. Pelätä enemmän kuin koskaan. Pelätä epätoivoa, pelätä lähtöä ja ennen kaikkea menettämistä ja kuolemaa. Oli kummalista, kuinka kaiken menettäneenä saattoi tuntea niin suurta pelkoa nimenomaan menettämisestä. Tuntui hullulta ajatella, että pelkäsin tapahtuvaksi sellaista, joka oli tapahtunut jo.

Hiljalleen naurukuorokin hiljeni vajotessani syvemmälle synkkyyteen. Ahdistus katosi ja synkkä turtumusverho laskeutui kasvoilleni. Enää ei tarvinnut pelätä, muttei myöskään toivoa. Tunnottomuus oli saapunut luokseni ja saatoin tuudittautua siihen. Olin niin väsynyt. Kyllästynyt ajattelemaan, kyllästynyt tuntemaan sydämeni verille. Veripadon purkautumisessa räjähtäneen sydämeni, jonka en ollut uskonut kykenevän enää koskaan lyömään lyöntiäkään. Siinä se silti hakkasi. Heikosti ja vaimeasti toki, mutta hakkasipa silti. 

Maassa makaaminen ei tuntunut enää niin pahalta. Kylmään kivilattiaan oli tottunut, enkä jaksanut välittää leluoppilaiden tuijotuksesta. Jäseneni alkoivat tuntua kovin raskailta ja luomeni eivät enää ahkerasta yrittämisestäkään huolimatta pysyneet auki. Hiljalleen huomasin vaipuvani unimaailmaani, kiittäen Luojaa lyhyeen lepoon. Ainut mitä olisin toivonut siihen hetkeen, olisi ollut joku laulamaan minulle kehtolauluni.

Tuck me in beneath the blue
Beneath the Pain,
Beneath the rain
Goodnight kiss for a child in time
Swaying blade my lullaby

Kuollako elääkseen (2. luku)

Napattu ekan osan alusta: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

Kotona linnassa tunsin oloni entistä epämukavammaksi. Seinillä roikkuvat haalistuneet valokuvat katsoivat minua syyttävästi, shakkilattiat tuntuivat entistä vaarallisemmilta ja ikkunat kutsuvammilta. Kaipasin iltahämärän sävyttämää luontoa, kylän melskettä ja ennen kaikkea Häntä. Hän tuntui antaneen minulle jälleen syyn jaksaa laahustaa linnani kuolleita käytäviä edestakaisin, mutta kaikella oli hintansa. Kotini ahdisti minua nyt entistä enemmän. Levottomuus vaivasi kaikkia jäseniäni ja tuntui, etten kyennyt rauhoittumaan hetkeksikään. 

Pelkäsin hetkeä, jolloin minun täytyisi jälleen astua näyttämölle kumppanini luokse. Nähdä jälleen kerran miniatyyri ja kuolleet unelmat. Sillä kaikesta huolimatta en ollut unohtanut niitä ja minua riipaisi ajatellakin sirpaleita lattialla. Minä olin saanut elämääni jälleen hieman värejä, mutta hänellä niitä ei ollut sen enempää kuin ennenkään. Enkä minä voinut ottaa häntä mukaan tähän loistoon. En toisaalta tiennyt, voisinko myöskään jättää häntä yksin harmuteen. Olin rakastanut tuota olentoa, unelmani rakentajaa, enemmän kuin mitään ja rakastin yhä. Mutta avaimet onneeni eivät enää olleet hänen käsissään. 

The story behind the painting I drew is already told
No more tearstains on the pages of my diary
Tired but unable to give up since I'm
Responsible for the lives I saved

Minun oli lopulta rohkaistuttava ja astuttava jälleen näyttämölle. Olin ollut poissa jo monta päivää ja varmasti kumppanini oli jo ihmetellyt poissaoloani.  Mikään ei ollut muuttunut viime kerrasta, mutten ollut sellaista odottanutkaan. Miniatyyri oli vanhalla paikallaan palasina, kuten toinen sen rakentajistakin. Lasittunut katse oli ennallaan, kuten lyyhistynyt asentokin. Sanaakaan ei sanottu ennen kuin istuin vanhalle paikalleni, pienoismallin toiselle puolelle.

"Et ole käynyt muutamaan päivään", toinen totesi, mutta varsin välinpitämättömään sävyyn.

Minua ei ollut kaivattu, vain ihmetelty poissaoloani. Se masensi minua, muttei samaan tapaan kuin ennen. Se ei lyönyt minua maahan, ei saanut toivottomuuden kouriin. Se sai minut vain surumielisesti pohtimaan, mitä oli tapahtunut. Muistin yhä ne päivät, kun istuimme samoilla paikoillamme, hymy huulillamme, liimailemassa palasia paikalleen. Näin edelleenkin elävänä mielessäni hänen hymynsä, joka ulottui silmiin asti. Katseen, joka paloi intohimostaan minuun osuessani. Mutta sitten jotain oli tapahtunut. Ideat loppuneet ja harmaus päässyt pikkuhiljaa hiipimään mieliimme. Kumpikin syytti toista mielenkiinnon loppumisesta, eikä rakentaminen ollut edennyt enää ollenkaan. Lopulta hän oli lyönyt nyrkkinsä keskelle luomusta ja saanut kummankin luovuttamaan. Intohimo oli laantunut, eikä se riittänyt urakan uudelleen aloittamiseen. Kumpikin vihasi toista saamattomuudesta, vaikkei itse ollut sen parempi. Se oli ollut viimeinen isku. Niin me hautasimme luovuutemme ja samalla menetimme kaiken.

En osannut suhtautua uuteen mahdollisuuteeni. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kyseessä olisi ollut meidän mahdollisuutemme. Keino saada takaisin kaikki se, mitä me olimme menettäneet ja hieman enemmänkin. Mutta ikäväkseni sellaista mahdollisuutta ei ollut. Voisimme lähteä yhdessä, mutta minne menisimme? Mistä löytäisimme onnemme? Eikä lähtö korjaisi välillemme avautunutta kuilua. Se ei rakentaisi välillemme mystistä riippusiltaa, jonka ylittämällä pääsisimme jälleen lähemmäs toisiamme. Vaikka löytäisimmekin jostain vielä yhteisen sävelen, niin kuinka saisin enää kanavoitua luovuuttani meihin. Se liikkui nyt täysin toisenlaisissa nuoteissa, täysin toisessa ihmisessä, enkä pakottamalla saanut säveltä vaihdetuksi. Suurimman inspiraationi minulle oli antanut Hän, jonka näin ikkunasta ja joka oli joitakin päiviä sitten vienyt minut alas kylään. Oli avannut minut ja sytyttänyt toivon. Hän, joka oli saapunut suoraan aiemmista toiveistani, hauraista lapsen unelmista, joissa ei pitäisi olla realismista tietoakaan. Unimaailman ihmiset eivät kuuluneet tänne ja tuntui sulalta mahdottomuudelta, että sellainen saattoi yhtäkkiä ilmaantua ikkunani alle.

"Miten sinä näytät noin iloiselta?" mies edessäni äyskäisi mulkoillen minua kuin olisin tehnyt jotain pahaakin.

En toki voinut kieltää, ettenkö olisikin. Unelmoin asioista, joista en olisi saanut. Minun ei olisi pitänyt tahtoa juosta ikkunalle ja katsoa, olisiko Hän siellä. Minä en saisi haluta tietää hänestä vain enemmän ja enemmän joko kuolettaakseni viimeisetkin lapselliset unelmani tai herättääkseni ne uudelleen henkiin. Se oli niin kovin houkuttelevaa, mutta toisaalta hirvittävän väärin. Kuinka paljon olinkaan tällä näyttämöllä kokenut, kuinka paljon olinkaan sillä saanut ja rakastanut. Huolimatta siitä, että mies edessäni oli vain kalpea aavistus siitä, jota joskus rakastin, oli hän kuitenkin antanut minulle enemmän kuin kukaan muu ikinä. En voisi vain pettää häntä oman itsekkään haluni vuoksi.

"Iloiselta? Kylä näytti niin kauniilta tänään. Sää oli kaunis, ei mitään sen kummempaa."

I've never felt so alone in my life
As I drank from a cup which was counting my time
There's a poison drop in this cup of Man
To drink it is to follow the left hand path

Valehtelu sattui jopa enemmän kuin olin arvannut. Tavallaan voisi ajatella kyseessä olevan vain yhden lämpimän, ehkäpä täysin merkityksettömän tunteen salaaminen, mutta ei se loppujen lopuksi ollut sitä. Olin jopa miettinyt linnan jättämistä, mikä oli jo huomattavan suuri synti. Se oli jo myrkyllistä juonittelua kumppania vastaan, petoksen suunnittelua, puin sen sitten miten viattomaan vaatteeseen tahansa.

Rakennusparini ei vastannut mitään, nyökkäsi vain tympääntyneenä. En osannut sanoa mitään sellaista, mikä olisi kirvoittanut keskustelua. Istuin vain siinä eksyneen näköisenä ja tavallaan kovin pelokkaana. Tietyllä tapaa olin toivonut, että tullessani näyttämölle löytäisin vielä jostain pienen kipinän, jonka vuoksi yrittää, mutta loppujen lopuksi kaikki oli pelkkää tuhkaa. Eloni kodissani alkoi näyttää toivottamalta. Ainut keino onneen tuntui olevan ulkomaailmaan tukeutuminen. En toki tiennyt vielä, minne siellä mennä, mutta tuntui järkevältä alkaa tarkkailla samalla kun selvitti totuutta mysteeristä, jonka nimeä en vielä tiennyt.

Nousin ylös pölyn peittämältä lattialta, eikä lähtöäni huomiotu millään tavoin. En saanut osakseni sanaakaan, en edes katsetta ja se kirpaisi yhä, vaikkakin vähemmän kuin ennen. Saatoin sentään ajatella pääseväni jälleen pian ikkunani viereen, katsomaan avautuvaa näkymää ja unelmoimaan. Kuinka hyvältä se tuntuikaan pitkästä aikaa. Että saattoi toivoa. Jokainen päivä ei toistanut samaa kaavaa, vailla mitään sen mielenkiintoisempaa. Saatoin tuntea odotusta, jännitystä ja pelkoa. Kyllä, jopa pelkoa. Omalla tavallaan se tuntui myös hyvältä. Pelätessä tietää, että on jotain menetettävää. Pahinta on, kun ei ole mitään minkä vuoksi pelätä.

Näkymä ulos oli kenties vielä kauniimpi kuin edellisenä päivänä. Taivaalla ei ollut pilveäkään ja aurinko porotti kultaisille pelloille. Se tuntui ikään kuin hyväilevän maailmaa lämmöllään. Linnakaan ei kaikessa kivisyydessään näyttänyt niin kolkolta. 

Ja kuten olin arvannut, siellä oli myös Hän. Hän kävi vilkasta keskustelua ystäviensä kanssa ja nauroi. Hymy tarttui minunkin huulilleni. Minä en oikeastaan tiennyt, millaista oli omistaa oikeita ystäviä. Minulla oli lapsena ollut leikkitovereita, mutta sitä ei voinut pitää samana asiana. Vanhempieni kuoleman ja palvelusväen hiljakseen tapahtuneen lähdön seurauksena minulla ei ollut ollut ketään muuta kuin kumppanini. Hän oli löytänyt minut raunioista ja rakastanut, mutta nyt myöhemmin kahlinnut kolkkouteen. Minä kaipasin ihmisiä joiden kanssa nauraa. Joiden kanssa puhua asioita, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Joiden kanssa kokea asioita ja myöhemmin muistella niitä.

Ei kestänyt kauaa, kun Hän huomasi minut ikkunassa. Yllätyksekseni Hän osoitti ystävilleen näiden voivan jatkaa matkaa keskenään ja lähti astelemaan minun ikkunani alle. Sydämeni tuntui hyppäävän kurkkuun monestakin syystä. Pikkutyttömäinen ihastus oli niistä ensimmäinen. Toinen oli se, että tiesin kulkevani näkemisemme kautta petoksen tietä aina vain eteenpäin. Samaan aikaan halusin kuollakseni jatkaa ja perääntyä. Mielessäni kävi juosta saman tien takaisin näyttämölle tai edes kulisseihin, mutta yllättäen Hän olikin jo siinä. Silloin en voinut enää perääntyä, vaan jalkani jäivät liimattuina lattiaan. Kuinka paljon asioita voikaan tehdä yhden katseen vuoksi?

"Istut taas ikkunan edessä", Hän huikkasi.

"Mitäpä muutakaan minä tekisin", huokaisin ja huomasin kuulostavani varsin katkeralta.

Toinen tarkasteli minua silmissään hyvin kummallinen katse. Selvästikin hän tutkaili ja yritti saada selkoa minusta, mutten osannut sanoa miksi. Oli mahdotonta sanoa, mikä tuon katseen sävy oli. 

"Miksi katsot minua noin?" kysyin kulmiani kohottaen. 

"Puhuit minulle aikaisemmin jonkin verran elämästäsi. Kaipaisit nyt jotain aivan muuta kuin sisällä oleskelua."

Katsahdin olkani yli ikään kuin varmistaakseni, ettei siellä ollut ketään. Se oli varsin turhaa, sillä kumppanini ei poistunut näyttämöltä juuri koskaan. Käytävä takanani oli aivan yhtä autio ja kolkko kuin ennenkin. Mikäpä minua pitelisi siellä.

Niinpä vietin seuraavat päivät Hänen kanssaan pihamaalla. Elämäni sävyt vain rikastuivat. Synkeä linna alkoi näyttää aina vain kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta. Maailma puolestaan tuli jatkuvasti lähemmäs ja näyttäytyi minulle aina vain rikkaampana ja koreampana. Se oli hyvin katkeransuloista. Vaikka olin jo aiemmin menettänyt elämäni kumppanini kanssa, tuntui kuin se tapahtuisi uudelleen. Se saattoi johtua siitä, että edessä tuntui häämöttävän jonkinlainen lopullinen luopuminen. Mitä enemmän vietin aikaa pelloilla, järven rannalla, kylässä ihmisten kanssa tai Hänen seurassaan, sitä syvemmin aloin tuntea kuulumattomuutta kylmään linnaan.

Purppuranpunaisen auringonlaskun valossa Hän sitten otti minua kädestä. Ele yllätti minut, sillä kukaan kumppaniani lukuunottamatta ei ollut koskaan tehnyt minulle niin. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua. Antaa käteni olla siinä vai kiskaista pois. Ei se pahalta tuntunut, ei missään nimessä, vaan omalla tavallaan hyvin helpottavalta. Mutta tiesin sen olevan myös kovin väärin. Ei niinkään se pieni ele, vaan mitä se merkitsi minulle. Mahdollisuutta. Kaunis sana kamalalla kaiulla. Kaikuina toimivat petollisuus ja syyllisyys.

Embroidery of the stars
undress my feelings for this earth
Send me your salva to heal my scars
and let this nakedness be my birth

"Haluatko sinä todella sellaisen elämän? Elää siellä koleudessa aikojen loppuun asti?" toinen ihmetteli.
"Minä en tiedä", vastasin todenmukaisesti.

Olin nähnyt maailman kauneuden ja sen vuoksi sattui aina vain enemmän palata varjoihin. Joka kerta, kun vietin aikaa Hänen kanssaan ulkona, tuntui entistä musertavammalta nähdä kotilinnan pölyyntynyt loisto. Oliko se parasta, mitä vanha elämäni kykeni minulle tarjoamaan? Oliko minun joko tuomittava itseni kurjuuteen tai tehtävä kamalaakin kamalampi petos? Vaihtoehtoja siltä väliltä ei tuntunut olevan. Tilanne vaati uhrin ja oli minun käsissäni kuka se olisi. En halunnut tuomita tuhoon ihmistä, jota olin rakastanut kaikki nämä kurjuuden vuodet ja joka oli antanut minulle pienen valopilkun sen kaiken keskelle. Toinen, yhä hirveä vaihtoehto, olisi kohdata oman sielun hirvittävä marttyyrikuolema. 

Forgive me, for I don't know what I gain
Alone in this garden of pain
Enchantment has but one truth:
I weep to have what I fear to lose

Kuollako eläkseen (1. luku)

Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen huomisen aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

Kotini on raunuioissa. Ankeassa rakennuksessa, jonka seinät oli tapetoitu kuolleiden sielunpalasten kuvilla. En tunnistanut enää valokuvien ihmisiä, vaikka omalla tavallaan ne vaikuttivat kovin tutuilta. Niillä oli turha yrittää paikata vereslihalle mennyttä ihoa. Rintaan rakennetut padot olivat murtuneet ja kaikki vanha veri pulppusi rikkonaisten muurien raunioista. Ympärillä oli pelkkää pölyä ja saastetta. Hiljaisuutta.

Tavallaan olin kaivannut tänne. Pois ahdistavan melukurimuksen keskeltä. Tee näin, tee noin. Rikostoverilla oli tuhansia näkemyksiä siitä millaisilla kuvilla minun tulisi seinäni uudistaa. Ne olin tosin aina halunnut kuullakin. En ollut muuta pyytänytkään. Vahva ja itsenäinen olivat vääriä sanoja kuvaamaan minua, vaikka niitä niin monesti viljelinkin. Ehkä minussa kasvoi siemeniä, mutta ei niistä koskaan itänyt mitään sen kummempaa. Alut eivät olleet huonoja, mutta myönnettäköön että olin saattanut laiminlyödä niitä aika pahasti. Alkoi olla aika kylvää uudet.

For the heart I'll never have,
For the child forever gone
The music flows because it longs
For the heart I once had

Ennen sitä tarvitsisin hiljaisuutta. Tarvitsisin kuolleita unikuvia, kaikkia muistoja ja mielikuvitusmaisemia. Vaikka eivät ne enää merknneet samalla tapaa kuin ennen. Illuusio oli särkynyt.

Wonder, mystery, wherever my road goes
Early wake-ups in a moving home
scent of fresh-mown grass in the morning sun
Open theme park gates waiting for

Riding the day, every day into sunset
Finding the way back home

Henkilökohtainen Mikä-Mikä-Maani tuntui totta puhuen aika valjulta. Oli hankala sanoa, kutsuisiko sitä huonoksi vai hyväksi asiaksi. Lapsen uni, sitä kai se oli. Niin kauniin viaton, mutta samalla naiivi ja yksinkertainen. Aikaisemmin sitä piti niin kovin kauniina ja tavoittelemisen arvoisena, mutta saavuttamattomana. Mutta nyt se oli menettänyt suuren osan hohtoaan. Tarvitsin niin paljon enemmän. Kuvitelma ei enää riittänyt harmauden keskellä.

All that great heart lying still
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old dead boy's song
Sung in silence

Näillä pulpeteilla istuvat, silmättömät pehmolelut eivät tarjonneet minulle mitään. Ne tuijottivat minua tyhjistä silmäkuopistaan varsin tuomitsevasti. Käänsin katseeni pois. Minun ei pitäisi välittää. Olivat sitten suloisia tai eivät. Ymmärsin sen kyllä. Niiden halailu ei antanut minulle suuremmin mitään. Saatoin luoda hetkeksi illuusion läheisyydestä, toveruudesta tai mistä ikinä haluankin, mutta se ei ollut kestävää. Ne pysyivät silti hiljaisina ja sokeina. Menneisyyden unikuvina. 

Where is the wonder where's the awe
Where's dear Alice knocking on the door
Where's the trapdoor that takes me there
Where the real is shattered by a Mad March Hare

Tunsin luissani, että luokkahuoneesta oli vihdoin lupa poistua. Kovin katkeransuloista se kieltämättä oli. Katsahdin vielä kerran pehmonalleja ja melkein toivon, että niiden sieluttomista silmäkuopista olisi tipahtanut edes muutama kyyneleenalku minun vuokseni. Tiesin toiveen turhaksi jo ennen kuin se oli kerjennyt muotoutua mielessäni. Oli aika lähteä. 

Käytävän punavalkoruudullinen lattia muistutti hieman shakkilautaa. Eteneminen oli pelottavaa, mutta pakollista. En voinut seisauttaa aikaa ikuisiksi ajoiksi. Voisin tulla syödyksi, mutta pelin oli jatkuttava. Pelko hakkasi selkärankaani taukoamatta. Haluaisin juosta takaisin rakkaaseen illuusioon, mutta tiesin sen alkavan taas pian maistua puulta. Minun on jatkettava matkaani, vaikken tiennyt minne se veisi. 

Shakkilautakuvion päätyttyä huomasin olevani yhä elossa. Palastakaan ei ollut purtu irti ihostani, vain vanhat arvet huusivat kivusta. En minä sirpaleiksi ollut hajoamassa, sen kai jo ymmärsin. Olin jo selvinnyt toinen toistaan vaikemmista vammoista, selviäisin tästäkin. Tavallaan se oli hyvin pelottavaa. Olisi helpottavaa tietää, että jossain vaiheessa tulisi pysähdys. Että kestokyvyn ylittyessä vain sammuisi. Lipuisi mustuuteen.

Pysähdyin ikkunalle, josta tulvi valoa sisälle. Rakennuksen lamput olivat palaneet loppuun aikaa sitten, mutta synkkyys ei ollut nyt kanssani. Hieman arkana katsoin ulos ja näin kauneimman näyn ikuisuuksiin. Puroja ja auringon kultaamia niittyjä. Niiden keskellä kauniita ihmisiä, jotka hymyilivät kutsuvasti. Melkein kuin unissani, mutteivät kuitenkaan aivan. Näillä olennoilla oli puutteensa, joka tekikin heistä niin kauniita. Todellisuutensa takia, inhimillisten virheiden. 

Sydämeni räjähti ja veripadot itkivät. Harmauden jälkeen väriloisto sattui kipeästi myös silmiin. Eikä siinä vielä kaikki. Jokin korkeampi voima oli selvästikin päättänyt, etten ollut kokenut vielä tarpeeksi euforian sekaista tuskaa, sillä kaiken sen kauneuden keskellä näin Hänet. En kyennyt enää katsomaan, vaan pääni käännähti kuin itsestään harmaaseen käytävään kohti ja käteni iski ikkunan kiinni. 

Kiihdyksissäni vajosin nurkkaan. Käteni tärisivät kuin viimeistä päivää ja mieleni lauloi kivuliaasti kielletyistä asioista. Kuinka se oli mahdollista? Kuinka Hän oli voinut päätyä toisesta maailmasta tänne? Vuosien takaisesta unikuvasta. Hullua, kertakaikkisen hullua ja täysin mahdotonta. Minun oli nipistettävä itseäni varmistuttuakseni siitä, etten ollut unessa. 

This deep sigh coiled around my chest
Intoxicated by a major chord
I wonder
Do I love you or the thought of you?

Pökerryksissäni lähdin hoipertelmaan kivistä käytävää eteenpäin. En kyennyt enää ajattelemaan, sillä olin yhä sokaistunut. Tunnustelin sydäntäni, joka sauhusi yhä Hänen polttomerkistään. Se olo teki minut sairaaksi. Niin kovin, kovin sairaaksi. Samaan aikaan se tuntui kuitenkin luonnottoman hyvältä. En saanut mielestäni sitä, miltä Hän näytti sen kaiken kauneuden keskellä.

Avasin oven näyttämölle. Katsomo oli tyhjyydestään pölyinen, mutta näyttämöllä istui olento pää riipuksissa. Henkilöllisyyttä ei tarvinnut miettiä pitkään, sillä paitsi että tunsin hänen jokaisen piirteensä, ei tässä tomulinnassa ollut ikuisuuksiin asunut muita kuin minä ja hän. Kuulin heikon laulun näyttämöllä ja kyyneleeni heräsivät eloon. Sanaakaan sanomatta istuin vastapäätä olentoa. Tiesimme kummatkin, että kaikki oli muuttunut.

This is my church of choice,
Love`s strength standeth in love`s sacrifice.
For the rest, I have to say to you
I will dream like the god
And suffer like all the dead children.

Otin häntä kiinni kädestä. Kasvot olivat pahoin vaurioituneet. Nille ei saanut ilmeen ilmettä, mutta silmät kertoivat niin paljon, että minuunkin koski. Käänsin katseeni pois ja katsoin mininatyyrivaltakuntaa välissämme. Rikkinäistä eskapistiunelmaa. Ennen sen keskellä kohosi linna viireineen ja sitä ympäröi kylä, joka oli täynnä pullantuoksuisia onnellisia ihmisiä. Kuolemattomaksi luultu haave.

Nyt vaaleanpunainen linna oli palasin pitkin kylää, joka sekin oli osin raunioitunut. Saatoin melkein kuulla kyläläisten kirkunan ja haistaa vuodatetun veren.

"Sinä rikoit sen", totean kykenemättä enempään.

Toinen ei vastannut mitään, tuijotti vain lasittuneesti tuhoamaansa. Pudistelin päätäni, enkä kestänyt enää. Nousin ylös saastaiselta näyttämöltä ja katosin kulissien kautta jälleen käytävään. Estradi oli suljettu minulta.

Tuomittuja tuhoon olisivat nuo yhteiset rakennushetket. Parkaisin hyytävästi, kun mietin aikaa, jonka käytin pienoismallin rakentamiseen surusilmäisen olennon kanssa. Kuinka paljon vähäisiä voimiani ja haurasta mielenterveyttäni olinkaan antanut. Se pieni kauneus oli nyt tuhottu. Hän iski raudalujan nyrkkinsä keskelle unelmaani, saaden sen lopullisesti pirstoutumaan. Vain sirpaleet narskuivat paljaissa jalkapohjissa.

A nightingale in a golden cage
That's me locked inside reality's maze
Come someone make my heavy heart light
Come undone, bring me back to life
It all starts with a lullaby

Halusin pois. Halusin korkeammalle. Kauaksi tomusta, joka söi jalkojani. Kauaksi siitä olennosta, joka rikkoi sirpaleeni ja melkein tappoi kykyni unelmoida. Maalasi minutkin lähes kokonaan harmaalla värillään. Muutti mielen niin kuihtuneeksi, kaiken kukoistuksen tuhkaksi. Oloni oli epätodellinen, suorastaan irrallinen. Mihinkään järkevään ajatustoimitaan en kyennyt, mutta tiesin, että minun oli mentävä katolle. Siellä tuntisin olevani hetken irti epätoivon linnoituksesta. Antaessa tuulen kulkea onton ruumiin läpi saattaisin huokaista helpotuksesta ainakin hetkellisesti.

Get away, run away, fly away
Lead me astray to dreamer's hideaway
I cannot cry 'cause the shoulder cries more
I cannot die, I, a whore for this cold world
Forgive me,
I have but two faces
One for the world,
One for God,
save me

Korkeimman tornin huipulla näin maailman koko kauneudessaan. Kuinka halusinkaan vain hypätä. Astua tuntemattomaan, hämärän ja lämpimästi tuikkivien valojen sekaan. Jättää kuihtunut koti taakseni ja etsiä jostain uusi toivo. Kenties tällä kertaa sellainen, joka ei tuottaisi pettymystä. Pahinta eivät olleet tomu, pöly, tunteettomat pehmoeläimet tai synkkyys. Pahin oli alakerran olento, joka oli pettänyt luottamukseni. Rikkonut sen, mistä hänen nimenomaan kuului pitää huolta. Hänen piti tuoda väri harmauteeni, sen sijaan väritti loputkin kylmällä harmaallaan. Aikoinaan varoivaisen iloinen ja ennen kaikkea toiveikas miniatyyrin rakentaminen päättyi yhteen nyrkiniskuun. 

They used to love having so much to lose
Blink your eyes just once and see everything in ruins

Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the world said?
Did we get this far just to feel your hate?
Did we play to become only pawns in the game?
How blind can you be, don't you see?
You chose the long road, but we'll be waiting

Bye bye, beautiful

Hautasin pään polviini. Olin niin loputtoman yksin. Voisin aina mennä olennon viereen istumaan, kietoa käteni hänen vartensa ympärille tai mitä vain, mutta hän vain tuijottaisi yhä miniatyyria lasittunein silmin. Vastailisi kysymyksiini merkityksettömiä sanoja eikä oikeastaan edes kuulisi sanomaani. Oloni oli vain entistä yksinäisempi sellaisina hetkinä. Kodin tekivät ihmiset ja eikä minua odottamassa ollut enää ketään.

Yllättäen kuulin huutoa alhaalta ja kurottauduin sinne hieman, vaikka pelkäsinkin putoavani. Se oli Hän. Sama kaunis, melkein haltiamainen olento, jonka aiemmin näin ulkona. Jonka loisto oli melkein tappaa minut. Kasvoilla komeileva virne oli eloisampi kuin mikään pitkään aikaan näkemäni. Se säväytti minua, sillä olin niin kovin kaivannut jotakin elollista näköpiiriini. Edes katkeruuteni henkisestä kuolemastani ei kyennyt peittämään sitä asiaa, että tuo hymy oli virkistävin pitkään aikaan. Kuinka kiehtova olikaan tämä uusi ilmestys.

"Mitä sinä siellä ylhäällä teet? Eikö siellä ole kamalan kylmä?" Hän huudahti ihmessään.
"Linna on varsin kolkko muutenkin, olen tottunut siihen", huokaisin. Apeuden kuuli äänestäni turhan hyvin.
"Asutko sinä tuolla? Eikö se ole aika ankea rakennus? En oikein osaa ymmärtää, miksi kukaan kuluttaisi aikaansa moisessa", olento hämmästeli vilpittömästi uteliaana.

Kohautin olkiani, sillä en osannut vastata Hänelle mitään. Salaa olin alkanut miettiä itsekin samaa. Miksi todella? Miksi halusin kiduttaa itseäni tuhoutuneen kotini raunioissa, paapoen sitä mitä kuolleesta kumppanistani oli jäljellä. Oliko minun velvollisuuteni todella upota mukana vai sainko jättää laivan? Oliko minulla lupa päästä harmaudesta vai olinko sinetöinyt kohtaloni liimaamalla itseni alakerran olentoon?

"Tule alas sieltä niin näytän sinulle hieman maailmaa. Voin taata, että täällä on paljon kauniimpaa kuin siinä ränsistyneessä rötiskössä."
"Miten? Ovet on laudoitettu umpeen ja hyppäämällä vain tapatan itseni", huudahdin ja huomasin että ääneni oli sortumassa. En ollut arvannut olevani niin epätoivoinen ulospääsyn suhteen.
"Minä otan sinut kiinni, silloin sinulle ei käy kuinkaan. Tule nyt, edes vähäksi aikaa. Mitä haittaakaan siitä voisi olla?" Hän huudahti täysin tietämättömänä totuudesta.

Hän ei voinut tietää, miten suuri asia se todella minulle oli. Hän ei tiennyt, miten paljon muistutti unikuvaani ja miten pelkäsin, etten palaisi jos nyt lähtisin. En voinut jättää kotiani noin vain, oli se miten surkea tahansa. Enkä olentoa alakerrassa, vaikka hän olikin murskannut viimeisetkin riippeet väriloistosta. Mutta minustahan kaikki oli loppujen lopuksi kiinni. Ei ketään sattuisi, jos antaisin Hänen näyttää minulle hieman linnan pihamaata. Olihan minun hyvä oppia tuntemaan ulkoakin asuinpaikkani. Enkä loppujen lopuksi uskonut, että todellisuudessa Hän voisi olla niin paljon unikuvani kaltainen kuin miltä vaikutti. Olin oppinut unelmien olevan pitkälti kaunista illuusiota, jotka tarjosivat kyllä mahdollisuuksia, mutta joihin ei kannattanut nojata liikaa. Vaikka unelmani kuiskivat minulle kaikkea mahdollista tämän uuden olennon suhteen, ei minun kannattanut kuunnella niitä liikaa. Se ei kuitenkaan estänyt minua tekemästä hieman tuttavuutta ympäristööni.

"Hyvä on, ole valmiina", huudahdin valmistautuen hyppyyn.

A siren from the deep came to me
Sang my name my longing
Still I write my songs about that dream of mine
Worth everything I may ever be

Hetken odotin sydän kurkussa kuolevani, mutta niin ei käynytkään. Sen sijaan laskeuduin Hänen käsivarsilleen ja tunsin punastuvani. Sellainen hämmensi minua, sillä en ollut muistanut miltä se tuntuu. Poskeni eivät olleet saaneet nauttia verestä vähään aikaan. Olin jo melkein vuotanut kuiviin, mutta jotenkin ihmeen kaupalla poskeni silti helottivat punaisina. 

"Se ei ollut kovin vaikeaa. Nyt, tule, minulla on sinulle paljon näytettävää."

...ja hänellä oli. En ollut koskaan kuvitellut sen olevan sellaista. Olin unelmoinut ulkomaailmasta moneen otteeseen, mutta kaikki tuntui paljon suuremmalta kuin unelmissani. Ikkunoista ja katolta olin toisinaan saattanut seurata elämää muurien ulkopuolella, mutten siltikään olisi uskonut sen olevan sellaista. Kuinka vaikeaa onkaan selittää sitä kaikkea ihmiselle, joka on pitänyt niitä asioita itsestäänselvyyksinä. Hän sanoi minulle, ettei väriloisto ollut parhaimmillaan näin iltahämärällä, mutta se ei haitannut minua. Minun silmiini kaikki oli jo täydellistä. Heinäsirkkojen siritys ruohikossa, lintujen laulu puiden latvojen kätköissä ja täytenä loistava kuu loivat täydellisen maailman. Suuremman ja upeamman kuin minä olin koskaan uskaltanut unelmoida.

Hän vei minut alas kylään, jossa soitti nauravia trubaduureja. Ihmiset tanssivat villisti ja viini virtasi. En ollut koskaan ennen maistanut mitään samanlaista, joten juoma yllätti minut täysin. Viinin maku huulilla yksinään oli jo huumaava, mutta sitä seuraava olo oli jotain pöyristyttävää. Harmauteni vaihtui väriloistoksi ja tunsin yhtäkkiä taas eläväni. Arpeni tuntuivat umpeutuvan kuin itsestään sitä mukaa mitä enemmän keskustelin Hänen kanssaan. Kerroin ikävästäni, kerroin kaipuustani ja kaikesta siitä, mitä olin joutunut harmaudessani kestämään. Myötätuntoisena tuo olento kuunteli ja katsoi minua kuin olisin jotain todella kiehtovaa. Itse en kyennyt näkemään asiaa niin. Omiin silmiini olin ehkä vähiten kiehtova asia siinä ihmeellisessä maailmassa. Mitä hienoa tai ylistettävää saattoi olla värittömässä ruumiissa?

Kaikki se myötatunto ja ymmärrys yllätti minut, sillä en olisi koskaan uskonut kohtaavani sellaista missään. Oli niin kummallista, miten toisen silmissä saattoi nähdä tunteiden vaihtelun sitä mukaa kun kerroin, mitä olin kokenut. Siksi en kyennytkään katsomaan häntä kuin hetkittäin. Helpompaa oli katsoa hieman ohi, sillä en ollut vieläkään täysin tottunut näkemääni kauneuteen. 

Syvällä minussa tunsin jonkun heräävän, vaikken mielelläni sitä myöntänytkään. Kuolemani ei välttämättä ollutkaan aivan lopullinen. Oli outoa, miten olin toivonut pitkään herääväni horroksestani, mutta nyt kun se tapahtui, tunsin hirvittävää syyllisyyttä, pelkoa ja hämmennystä. Hänen kohdallaan tuntui todellakin siltä kuin unikuvani olisi herännyt eloon. Yksi mielikuvitusystävistäni. Niistä, jotka olin haudannut oman henkeni kanssa.

Järven rannalla leikki tyttölapsia kellomekoissaan. Yhdellä heistä oli omani tapaan pitkä, vaalea tukka. Se oli nostettu rusetille aivan samaan tapaan kuin omanikin saman ikäisenä. Lasten leikki kuun kajossa toi mieleen oman lapsuuteni ajalta, jolloin linna ei ollut vielä kalpea raunio. En voinut väittää, että se olisi koskaan ollut mikään onnen tyyssija, mutta valju se ei ollut tuolloin ollut. Se oli ollut täynnä unelmia, tunteita ja toivoa. Lapsen mielikuvitus oli värittänyt sen kirjavaksi seikkailujen kodiksi. Nyt kaikki oli muuttunut. Monisävyiset tunnelmat olivat kadonneet ja jättäneet jälkeensä vain haikeutta.

"Minun taitaa olla aika lähteä", totesin allapäin. Enkeli katsoi minua myötuntoisesti, mutta ainoastaan nyökkäsi.
"Voin saattaa sinut takaisin."

Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the first star of fall.
I fall asleep and see it all:
Mother's care and colour of the kites.

Meadows of Heaven

Lopussa seisot yksin

Iltahämärä

Arpisia muistoja

rikoksista tuomittuja

ei koskaan vapauteta

ja menneisyys itkee

kiviä päälleni

tämän illan ajan

Auringonlaskujen poikasia

en silmistäsi saanut

mukaani ilman sadepisaroita

Höyheniäsi surunsinisiä

hiuksistani yhä löytyy

Aika päätään pudistelee

ajatuksia katsoo

mutta unohdusta

sitä en minä tunne

vaikka suteni nuolivat haavani

Sieluni repimä

suloinen lapsi

olivatko omasi lempeitä

leikkasitko niiltä kynnet

etteivät vahingossa

verenvuodatusta edistä

Minun vielä

merelle ulvovat

haikeina

mutteivät odota

kuin kaunista loppua

auringon laskiessa

horisonttiin, purppuraan

Rytmihäiriö

Värittömistä silmistä

en näe tunteita

ei ympäripyöreistä sanoista

irti saa intohimoa

Korviisi kuiskittua

en saa vietteleviä sanoja

vain kylmää tiiltä

huokaukseni koskettavat

Rintasi auki

purra tahtoisin

lukea tulevaisuuden

kitkerästä keskuksesta

Kohtaloni valjettua

ommella kiinni, ruville

jättää avaimeni ihosi alle

mielesi lukkoja aukomaan

Kuplan turva

Kylmä tähtitaivas

niin avaavan tunteeton

pilviä kaipaan

sumentamaan todellisuutta

kaukaisuuden pelkoa

Tyhjyydessä tuijotan

avautuvaa loputtomuutta

lamaantuneena

kauhistunein, vapisevin

käsin tartun kiinni alustasta

Älä katoa

ja syö unelmiani

ammottavaan madonreikään

irvailevaan sieluttomaan

Murtumaton

Kaatuneiden jaloista

kohmeisen kehoni nostan

hupenevilla voimilla

irvistäen itseni kokoan

Huutojani muistaen

vedän miekkani tupesta

sen rehellinen kiilto

naurakoon kasvoille

silvottujen vihollisten

Silmissä välähtävä valo

kuolleista palatessa

demoneita sivaltaa

suuruuttani kasvattaa

sankaritarinaani suutelee

riemuvoitollaan

Ennakkoluulo

Eleiden kielellä

salaisesti laulaen

viattomuuttaan suojella saattaa

suolestaa tekosyillä

omatuntoaan

Liikaa paljastaa

ei saa unelmiaan

toteutuvat vain 

vaatimattomien toiveet

äänettömät, salaiset 

Viittani hupun

peilin suojaksi

hiljaa lasken

Kääntyä pois pitää

vaikka vain ylpeyteni

minua siitä kiittää