Suurinta
ahdistusta minulle aiheutti ehkä vanhempieni odotukset
avioliitostani. Olin tutustunut Luciukseen hieman paremmin eikä hän
vaikuttanut minusta juuri erilaiselta kuin aikaisemminkaan. Sama
itserakas pröystäilijä hän oli syvällä sisimmässäänkin.
Siriuksenkin suhteen tilanne oli hyvin mutkikas. En voisi vain
suhtautua häneen kuin keneen tahansa, vaan minun olisi näyteltävä
poikaa kohtaan mitä suurinta inhoa. Se tuli olemaan ahdistaaa
huolimatta siitä, että Sirius tietäisi asioiden oikean laidan.
Suhteemme oli muuttunut erittäin mutkikkaasi viime aikoina ja minua
suoraan sanoen pelotti, että hän löytäisi jonkun mukavan
rohkelikkotytön, jonka kanssa voisi olla julkisesti yhdessä. Se oli
jotain sellaista, mitä minä en ainakaan toistaiseksi kyennyt
hänelle tarjoamaan.
Tuntui,
että minulta vaadittiin aivan liikaa. Niskaani syydettiin jatkuvasti
uusia vaatimuksia, enkä voinut tehdä niiden painolle mitään. Olin
uskoutunut asiasta Andromedalle, mutta hän oli sanonut sen vain
kuuluvan asiaan. Että sellaista elämä aristokraattisuvuissa oli.
Minä en ollut enää lapsi, vaan pian avioon astuva nuori nainen.
Siten minun piti alkaa rakentaa itselleni puhdasverisen naisen imagoa
ja jättää pikkutytön hupsutukset taakse. Tunteita ei saanut
näyttää enää samalla tavalla. Ei surua, kaipausta, ahdistusta
tai rakkautta. Etenkään minun tapauksessani, kun tianteeni oli mikä
oli. Niinpä minun oli käveltävä viileän halveksiva ilme
kasvoillani Siriuksen ja muiden ohi, vaikka olisin vain halunnut
hänet vierelleni kertomaan, että asiat voivat vielä järjestyä.
Tiesin, että tällainen näytelmä satuttaisi häntäkin, mutten
voinut juuri muuta. Tämä oli ainut mahdollinen keino, jos halusimme
edes jollain lailla pitää kiinni toisistamme.
Nämä
ajatukset pyörivät mielessäni vielä astuessamme vaunuun, jossa
Lucius ystävineen meitä jo odotti. Minua oksetti. Olisin vain
halunnut pois ja pelkäsin sen myös näkyvän olemuksestani. Pelkoni
taisi olla aiheellinen, sillä samalla hetkellä kun Lucius puhutteli
meitä, Andromeda tarttui vaivihkaa kädestäni kiinni.
”Ah,
Narcissa, Bellatrix ja Andromeda. Käykää toki peremmälle”,
Lucius kehotti kuin omistaisi vaunun.
Malfoyn
ystävät siirtyivät nopeasti pois tämän viereltä, tehden
selväksi, mihin minun oletettiin istuvan. Enkä voisi pettää
odotuksia. Tyhmän esittäminenkään ei toimisi tässä tilanteessa,
sillä saisin vain paheksuntaa osakseni. Olisi siis leikittävä
mukana.
Istahdettuani
vastahakoisesti paikalleni, poika kiersi kätensä ympärilleni
omistavasti. Bellatrix oli myös hakeutunut poikaystävänsä
viereen, mutta Andromeda pysyi päättäväisesti kaukana
Rabastanista, joka mulkoili tyttöä pahasti jäisen harmaalla
katseellaan. Meda oli kuin ei huomaisikaan. Ihailin tyttöä hänen
rohkeudestaan ja päättäväisyydestään. Itse en olisi kyennyt
samaan.
”No,
Narcissa, miten lomasi meni?” Lucius kysyi.
”Oikein
hyvin, kiitos kysymästä. Entä omasi?” vastasin, vaikka minua ei
oikeasti kiinnostanut vähääkään miten pojan loma oli kulunut.
Oli kuitenkin pidettävä kiinni käytöstavoista.
”Miellyttävästi.”
Eikö poika
muuta osannut sanoa, kuin miellyttävä? Aina vain miellyttävä,
miellyttävä ja miellyttävä ilman sen suurempia selityksiä. Vain
yksi, mielikuvitukseton sana. Tosin ehkä parempi niin, kuin että
hän olisi alkanut pitää puhetta isänsä viimeaikaisista
tekemisistä. Sekin oli nimittäin hänen tapauksessaan väintäänkin
yleistä.
Vastauksensa
jälkeen Lucius ei kiinnittänyt minuun huomiota lukuun ottamatta
satunnaisia vilkaisuja ja epämiellyttävän sävyisiä hymyjä.
Samalla tavalla hän hymyili, kun kertoili, minkälaisia hankintoja
hän oli milloinkin tehnyt. Tai pikemminkin millaisia hankintoja
hänen vanhempansa olivat hänelle tehneet.
En tiennyt,
kuinka paljon Lucius minusta todella välitti. Uskoin, ettei juuri
ollenkaan. Uskoin hänen pitävän minua jonkinlaisena uutena
luksustuotteena. Kauniina koristeena hänen virheettömässä
kiiltokuvassaan. Pojan kädet ympärilläni alkoivat äkkiä tuntua
entistä vastenmielisemmiltä. Halusin vai äkkiä pois ahdistavasta
tilanteesta hengittääkseni jälleen.
Toiveeni
kuitenkin toteutui vasta muutamien tuntien kuluttua, kun juna
pysähtyi vihdoinkin Tylypahkan asemalle. Se tuntui sillä hetkellä
taivaan minulle suomalta lahjalta.
Tartuinkin
matkatavaroihini hieman liiankin kiireisesti ja lähdin rientämään
kohti ulospääsyä. En tiennyt ollenkaan mihin mennä seuraavaksi,
sillä siriuksen luoksehan minä en voisi mennä. En kuitenkaan
missään nimessä halunnut joutua taas Luciuksen nuoleskeltavaksi.
Mieluummin vaikka haahuilisin jossain eksyneen näköisenä.
Yllättäen
kuulin kuitenkin sisareni äänen takaani:
”Tänne,
Narcissa.”
Meda oli
tarttunut kiinni kädestäni ja ohjasi kohti lähimpää vaunua,
johon muut luihuiset eivät vielä tavaroidensa keräämiseltä
olleet ehtineet. Tiesin jo etukäteen, mistä sisareni tahtoisi
puhua, mutten itse ollut oikein varma, halusinko vielä keskustella
aiheesta. Olin vielä niin epävarma kaiken suhteen.
”Tuo oli
sinusta vastenmielistä, eikö niin?”
Nyökkäsin
pontevasti.
”Olet
varmasti vieläkin sitä mieltä, että haluat karata?”
”Kyllä...
tietenkin.”
”Rohkeutta,
Narcissa! Et sinä halua tuollaista elämää, ethän? Sillä
tuollaista se olisi joka päivä. Aivan vastaavanlaista”, Meda
aloitti antaen minun sitten sulatella hänen sanojaan hetkisen,
”olenkin
kehitellyt karkaamisideaa ja päätynyt mielestäni kohtalaisen
hyvään suunnitelmaan. Joululomalla menemme normaalisti kotiin
muutamaksi päiväksi lähinnä saadaksemme joululahjaksi annettavat
rahat. Karkaamisemme jälkeen emme nimittäin tule saamaan pennin
hyrrää.”
”Pennin
hyrrää?” kysyin huvittuneena hassusta sanonnasta.
Ӏh, se
on jästisanonta, tarttunut Tediltä.”
”Aivan”,
totesin tirskuen edelleen. Medahan kävisi kohta kunnon
verenpetturista!
”Sitä
paitsi sinäkin haluat varmasti vielä kerran nähdä kotitalosi, vai
olenko väärässä? Niiden päivien jälkeen et nimittäin koskaan
palaa sinne”, Meda lisäsi.
”Haluaisin
käydä siellä vielä kerran”, myönsin. Tietenkin halusin käydä
kotona vielä. Sieltä oli niin paljon hyviä muistoja, että tuntui
suorastaan sydäntäsärkevältä jättää kartano taakse.
”Niin
arvelinkin. Oletko nyt aivan varma tästä? Tästä ei nimittäin ole
paluuta takaisin”, Meda vielä varmisti.
”En
tietenkään haluaisi tätä, mutta minusta tuntuu, etten voi muuta”,
huokaisin.
Andromeda
otti minua kädestä ymmärtäväisesti. Oli tämä hänellekin
varmasti rankkaa. Oli kartanomme hänenkin kotinsa ja perheemme
hänenkin perheensä. Karkaamisemme jälkeen meillä ei olisi kuin
toisemme ja vaikka Meda oli minua vahvempi, niin ei hänelläkään
varmasti olisi helppoa.
”Kyllä
se siitä. Vielä on monta kuukautta aikaa”, tyttö lohdutti.
Epäilin
kuitenkin, saisinko siihekään mennessä käsitellyksi ajatusta
lähdöstä. Minusta tuntui, että tarvitsisin pikemminkin vuosia
aikaa. Ratkaisu tuntui liian nopealta ja turvattomalta. En kuitenkaan
voinut jäädä märehtimään asiaa, sillä silloin löytäisin
itseni Lucius Malfoyn palkintohyllyltä.
Jouduin
kohtaamaan Luciuksen seuraavan kerran jo suuressa salissa lukuvuoden
alkajaispidoissa. Olin viimeiseen asti rukoillut, ettei hän olisi
tullut luokseni, mutta se taisi olla turha toivo. Poika aikoi
nähtävästi roikkua minussa koko lukuvuoden kuin jokin iilimato.
”Sinä
lähdit junasta kauhean nopeasti”, aristokraatti totesi kulmat
koholla.
”Kiirehdin,
että saisimme parhaat paikat”, valehtelin.
”Ei sinun
tarvitse enää moisesta huolehtia, minä kyllä hankin sinulle
parhaan mahdollisen paikan.”
”Kiitos,
olet hyvin ystävällinen”, vastasin toivoen, ettei inho kuultaisi
läpi äänestäni.
Jälleen
kerran keskustelumme tyrehtyi nopeasti, osittain siksi ettei meillä
juuri koskaan ollut mitään puhuttavaa, osittain, koska Dumbledore
aloitti puheensa. Olin varsin helpottunut päästessäni tilanteesta.
En kokenut osaavani puhua Luciukselle mitään tähdellistä.
Samaan
aikaan käveli Sirius ohitseni ja yllätyksekseni hän sujautti
taskuuni vaivihkaa paperinpalasen. Tavallaan koin tilanteemme myös
romanttisena. Oli kutkuttavaa saada toiselta salaisia viestejä,
vaikka kiinnijäämisestä rangaistaisiinkin ankarasti.
En voinut
lukea viestiä saman tien, joten syvennyimme Regulus Mustan kanssa
keskusteluun Tylyahoon perustetusta uudesta makeiskaupasta. Oli
kummallista jutella niitä näitä Siriuksen veljen kanssa kuin hän
olisi kuka tahansa tupatoveri. Kuin Siriuksen karkaamisselkkausta ei
olisi koskaan tapahtunutkaan. Oikeastaan pikemminkin kuin koko poikaa
ei olisi olemassakaan.
Mitäköhän
Regulus mahtoi ajatella? Ikävöiköhän hän veljeään ollenkaan?
Tunsiko poika minkäänlaista empatiaa häntä kohtaan? Oliko Sirius
nykyään Regulukselle vain kurja verenpetturi, kuvakudoksesta
poltettu nimi? Siltä nimittäin pahasti näytti. Regulus ei ollut
edes katsonut Siriukseen kertaakaan sinä aikana, kun olin ollut
hänen seurassaan. Se saattoi toki olla vain kulissia, mutta siinä
tapauksessa poika olisi mestari niiden ylläpitämisessä.
Alkajaispidot
tuntuivat kestävän ikuisuuden, sillä mielessäni pyöri vain
Siriuksen viesti. Räpelsin salaa kirjepaperia samalla, kun kuuntelin
Luciuksen ikävystyttäviä juttuja hänen kesänaikaisista
lomamatkoistaan. Samalla kehittelin tekosyitä poistua salista,
mutten keksinyt mitään sellaista joka olisi toiminut riittävän
hyvin. Ikuisuuden odoteltuani tylsähkö tilaisuus kuitenkin loppui.
Minä suorastaan riensin käytävälle, jossa pystyin hukuttautumaan
ihmismassaan ja lukemaan Siriuksen viestin tupatovereiden katseilta
piilossa.
Viesti oli
hyvin lyhyt ja koruton. Se sisälsi vain pyynnön nähdä hänet
käyvällä muiden mentyä. Silti se tuntui parhaalta kirjeeltä
pitkään aikaan. Minulla oli ollut aivan järkyttävä ikävä
Siriusta, enkä saattanut uskoa, että saattaisin viimeinkin nähdää
hänet. Nyt ei tarvitsisi, kun jättäytyä joukon perälle ja
odottaa, että muut luihuiset olisivat menneet. Kunhan Lucius ei vain
jäisi odottamaan minua, niin kaikki olisi hyvin. Ei se onneksi ollut
hänen tapaistaan. Muiden kuului juosta hänen kintereillään.
Malfoy ei jäänyt odottamaan ketään. Hän ei tainnut kokea sitä
arvolleen sopivaksi.
Kesti
muutamia kymmeniä minuutteja, ennen kuin kaikki oppilaat olivat
vetäytyneet oleskeluhuoneisiinsa. Käytävillä oli kuitenkin yhä
lupa olla, joten Vorostakaan ei tarvinnut huolehtia. Minulla olisi
joitain minuutteja aikaa ennen kuin pitäisi mennä. En saanut
herättää kenessäkään epäilyksiä viivyttelemällä liian
pitkään.
”Miten on
mennyt?” Siriuksen ääni huikkasi takaani.
”Todella
huonosti. En jaksa sitä Malfoyta enää sekuntiakaan ja häntä
pitäisi kestää vielä jouluun asti”, huokaisin vastaukseksi.
Sirius
katseli minua tutkivasti, selvästi hieman ymmällään. Hän näytti
yhtä komealta kuin aina, tosin ehkä hieman stressaantuneemmalta.
Silmien aluset olivat hieman tummemmat kuin aikaisemmin ja muuten
kasvot olivat kalpeammat. Mitenkään huolestuttavan masentuneelta
hän ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä olemuksessa näkyi edelleen
tietynlainen huoleton rentous.
”Kuinka
niin vain jouluun?” poika kysyi kulmat kurtussa.
”Tämä
saattaa olla sinulle aikamoinen pommi. Vanhempani ovat yhdessä
Malfoyden kanssa suunnitelleet naittavansa minut Luciukselle vielä
tämän vuoden aikana”, selitin.
”MITÄ?!”
”Niin,
mutta suunnittelimme Andromedan kanssa karkaavamme jouluna. Menemme
joululomalla viimeisen kerran kotiimme saadaksemme sieltä vielä
muutaman muiston ja rahaa käyttöön. Sitten lähdemme
lopullisesti.”
Poika
katsoi minua suu apposen ammollaan, selvästi ällistyneenä
sanomastani. Oli varmasti vaikea uskoa, että minä, mallikelpoisena
puhdasverisenä aristokraattina tunnettu Narcissa Malfoy aikoihin
karata verenpetturin matkaan. Se kuulosti itsestänikin
kummalliselta.
”Oletko
tosissasi?” Sirius varmisti
”Kyllä,
niin on parasta. En minä kykene olemaan sinusta erosta. Enkä
missään nimessä kykene olemaan Luciuksen kanssa.”
”Mahtavaa,
Narcissa. En olisi uskonut -”
Sirius
tarrasi minua käsistä kuin tarkistaakseen, ettei kaikki ollutkin
vain unta. Hän näytti edelleen hyvin epäuskoiselta, mutta tuntui
pikkuhiljaa alkavan käsittää, että olin todella karkaamassa
meidän vuoksemme. Tieto oli hänelle varmasti suuri helpotus,
vaikka samaan aikaan vaikea uskoa. Ajatus yhteisestä tulevaisuudesta
tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta.
”Pyydän
sinua olemaan kärsivällinen nämä muutamat kuukaudet. Sen jälkeen
voimme olla kunnolla yhdessä. Sitten kukaan ei voi enää estää
meitä.”
”Voi
Narcissa. Minä olen kärsivällinen. Minä lupaan. Odotan sinua
vaikka maailman loppuun asti”, poika vannoi tohkeissaan.
”Älä
nyt liioittele!”
”En minä
liioittele. Se on täyttä totta!”, hän huudahti.
”Minun
pitää mennä nyt, Lucius odottaa”, totesin hetken hiljaisuuden
jälkeen.
”Aivan
niin, Lucius…”
Näin pojan
ilmeestä, että hän pelkäsi minun rakastuvan aristokraattiin.
Sirius ei ollut sanonut sitä minulle, mutten ollut tyhmä. Kyllä
varmasti pelkäisin itsekin hänen tilanteessaan. Mitään todellista
vaaraa Luciuksesta ei tosin Siriukselle ollut. Ei todellakaan. Minä
tietenkin tekisin kaikkeni, että rakastettuni myös tajuaisi sen.
”Älä
pelkää Sirius, minä inhoan Luciusta. Inhoan todella. Enkä koskaan
voisi olla hänen kanssaan, vaikken inhoaisikaan, sillä minä
rakastan vain sinua.”
Hetken vain
tuijotimme toisiamme silmiin. Näin Siriuksessa yhä epäuskoisuutta,
mutta suurin huoli tuntui väistyneen. Olisin halunnut jäädä hänen
luokseen, oikeastaan karata saman tien pojan kanssa jonnekin kauas,
mutta se ei nyt ollut mahdollista. Minun olisi jatkettava teatteria
vielä jonkin aikaa. Olisi vielä monena iltana käännyttävä
Siriuksen luota Luciuksen puoleen. Käännettävä selkä pojalle ja
palattava jälleen niiden pariin, jotka eivät tienneet meidän
rakkaudestamme mitään.
”Missä
sinä viivyit?” tiukkasi Bellatrix saavuttuani viimein makuusaliin.
”Jäin
jälkeen. Siellä oli niin kamala ruuhka.
En nähnyt
tytön ilmettä pimeässä, mutta saatoin kuvitella sen olevan hyvin
epäuskoinen. Hänen hiljaisuutensa huolestutti minua. Huolimatta
epäluuloistaan Bella kuitenkin näytti jättävän asian sikseen,
sillä painoi päänsä tyynyynsä eikä maininnut enää asiasta
sanallakaan.
Olin
huomannut myös monien muiden tyttöjen pistäneen merkille
viivästymiseni. Saavuttuani makuusaliin olin kuullut muutamien
heistä tuhahtelevan merkitsevästi, arvatenkin Luciuksen takia.
Saatoin kuvitella heidän ajattelevan minun olevan huono kihlattu,
kun annoin tulevan mieheni odottaa minua huidellessani missä
huvittaa. Minä en todellakaan voinut ymmärtää, miksei jotain
heistä voitu naittaa Malfoylle. Sen sijaan hänelle valittiin
morsiameksi juuri minut, jolla ei ollut siihen pienintäkään
halukkuutta.
Seuraavana
aamuna meillä oli ensimmäiseksi muodonmuutoksia, joissa olin
toivottoman huono. Myös o pettajammeMinerva McGarmiwa oli todennut
tämän jo enemmän, kuin yhden kerran. Se oli yksi syy miksen
pitänyt hänestä lainkaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista
kunnioitusta syntyperää kohtaan. Hän vain töksäytteli suoria
kommenttejaan kaikille verisäädystä riippumatta. Nainen oli myös
ärsyttävän koppava ja aivan liian tiukka. Juuri sellaista
naistyyppiä, jota en voinut sietää.
”No niin,
tällä tunnilla harjoittelemme värjäysloitsua ihmisen kohdalla.
Tiedämmekin jo valmiiksi, että ihmisiin kohdistuvat muodonmuutokset
ovat kaikista vaikeimpia. Huolimatta siitä, että olette jo
S.U.P.E.R. –tasolla, en usko, että läheskään kaikki teistä
kykenevät suoriutumaan tästä tehtävästä”, professori selitti
luoden minuun merkitsevän katseen.
Melkeinpä
kaikki tiesivät, etten olisi päässyt S.U.P.E.R. – tasolle ilman,
että vanhempieni pientä avitusta. He olivat nimittäin juuri
sopivasti suositelleet V.I.P.:eissä minua testannutta velhoa jonkun
hyvin tärkeän tittelin saajaksi. Velho sai tittelinsä ja minä
arvosanan, jolla pääsin seuraavalle tasolle. McGarmiwa ei ollut
ollut varsin innoissaan tästä, sillä tunsi kyllä taitoni ja sitä
kautta tiesi etten ollut voinut saada toisiksi parasta arvosanaa
vilpittä. Hän ei kuitenkaan voinut protestoida ilman näyttöä ja
siten oli ollut pakotettu ottamaan minut kurssilleen.
McGarmiwa
oli käskenyt aloittaa kulmakarvojen värjäyksellä. Hiukset olivat
turhan suuri tavoite meidän tasollamme. Minusta kuulosti tavallaan
hullunkuriselta harjoitella koulussa sellaisia ulkonäköön
keskittyviä loitsuja, mutta totuushan oli, että niistä oli hyötyä
esimerkiksi naamioitumisessa. Minä tosin tulisin tuskin koskaan
taitaneeksi kyseistä loitsua, sillä yritys toisensa jälkeen se
meni pieleen. En saanut aikaiseksi juuri mitään. Olin jo valmis
luovuttamaan, mutta jääräpäisyyteni määräämänä päätin
kuitenkin yrittää vielä kerran. Se ei kannattanut. Toinen
kulmakarvani nimittäin syttyi palamaan, jolloin aloin kiljua niin
kovaa, että koko luokka kääntyi katsomaan minua päin.
”Aquatulio!”
huudahti professori kastellen kasvoni märäksi.
Episodi
vaikutti olleen tupani tytöistä todella hauska, sillä nämä
kikattivat kovaan ääneen. Naurun sävy oli jopa hieman
pahantahtoinen, johtuen mahdollisesti edellisiltaisista tapahtumista.
”Hiljaa
tai kiroan teidät kaikki!” sihahdin, jolloin tyttöjen nauru
lakkasi.
Valitettavasti
myöskin McGarmiwa oli kuullut minut ja tuijotti silmiini se
tavanomainen, harppumainen ilme kasvoillaan.
”Neiti
Musta voisikin jäädä tänne tunnin päätteeksi.”
”Enhän
minä voi! Te juuri äskettäin kastelitte naamani!”
”Opettajan
pöydän vieressä on paperia, jolla voit pyyhkiä sen!”
”Katso
nyt, miltä minä näytän!” kiljaisin osoittaen levinneitä
meikkejäni.
”No voi.
Tiedän sinun olevan turhamainen, Musta, mutten sentään ajatellut,
että pyydät lupaa lähteä tunnilta vain korjataksesi meikkisi!”
Nyt nauroi
jo lähes puolet luokasta. Minun sisälläni puolestaan kiehui
pelkästään puhdas raivo. Mokoma ämmä kehtasi nolata minut koko
luokan edessä! Olisin kovasti halunnut heittää häntä jollain
ikävällä kirouksella, mutta hillitsin hermoni. Sellaisesta ei
seuraisi mitään hyvää. Ehkä jonakin päivänä keksisin paremman
tavan kostaa hänelle.
”En minä
sitä tarkoittanut.”
”Miten
vain. Nyt, pyyhi kasvosi ja jatka työskentelyä. Jos sinulla olisi
yhtään parempi asenne opiskeluun, voisit ehkä saada tukiopetusta,
mutta kun asenteesi on noin valitettava…”
Huomasin
Luciuksenkin tarkkailevan meitä ilmeellä, joka kieli hänen
häpeävän välikohtausta. Pääni sisällä nauroin pojalle. Mitäs
meni ottamaan minut kihlatuksekseen. Toivottavasti hän katui jo.
Valitettavasti Lucius joutuisi seuraamaan mokailuani jatkossakin. En
nimittäin koskaan ottaisi tukiopetusta McGarmiwalta.
Yllättäen
sain aivan loistan idean. Voisin tavata Siriusta sen nojalla, että
sanoisin, että McGarmiwa oli sittenkin myöntänyt minulle
tukiopetusta. Iltaisin sanoisin meneväni sinne, vaikka
todellisuudessa tapaisin Siriuksen! Suunnitelma ei ollut ollenkaan
huono ja voisi toimia aivan moitteettomasti.
Olin niin
innoissani ideasta, etten jaksanut kunnolla työskennellä
lopputuntinakaan, vaan sain jälleen lukuisia äkäisiä silmäyksiä
McGarmiwalta. Hän ei kuitenkaan enää toistamiseen viitsinyt
puuttua tekemisiini. Enkä olisi jaksanut suuremmin välittää,
vaikka olisi puuttunutkin, sillä olin niin iloinen, että edes
mokoma harppu ei voisi kääntää mielialaani laskuun.
Jo samana
iltana kirjoitin Siriukselle kirjeen, jossa kerroin suunnitelmastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti