Narcissa, kuolemattomani, luku 7

Keskiviikko oli tuulinen ja kolea päivä.

Seisoimme Jamesin kanssa erään läheisen pellon vierellä odottamassa Peteriä ja Remusia, jotka olivat luvanneet tavata meidät. Olimme suunnitelleet lähtevämme käymään läheisessä jästikylässä, mutta suunnitelmamme näyttivät kaatuvan huonoon säähän. Ehkä menisimme sittenkin vain Jamesille.

Tuijotin keskelle peltoa, kuin odottaen poikien tupsahtavan keskelle sitä. Maisema ei päässyt samalla lailla oikeuksiinsa kuin auringonpaisteessa, joka sai sen hohtamaan kultaisena. Aurinkoisina päivinä paikka olikin yksi kauneimmista tietämistäni. Olimme viettäneet siellä ystävieni kanssa useita kesäpäiviä, usein juuri jästikylässä vierailun jälkeen. Kylässä oli aina yhtä paljon ihmeteltävää ja hullunkurisia sattumuksia, joita sitten kerrattiin pellolla istuessa.

Havahduin ajatuksistani kuullessani äänekkään pamauksen, jonka saattelemana Remus ja Peter tupsahtivat muutaman metrin päähän meistä – kumpikin varsin ilahtunut hymy kasvoillaan.

”James! Sirius!” Remus huudahti riemuissaan,

”mitä kuuluu?” poika tiedusteli.

”Ihan mukiinmenevästihän tässä menee”, totesin.

”Äh, älä viitsi, kerro kaikki!”

”Karkaamisestaniko?”

”No mistä muusta muka?”

Totta puhuen tunsin hieman ylpeyttä siitä, että ystäväni puhuivat tapahtuneesta kunnioittavaan sävyyn ja kuvittelivat minun olleen jotenkin erityisen rohkea tehdessäni sen, minkä tein. Totuushan oli, ettei siinä ollut ollut juuri mitään sankarillista. Tein vain jotain, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Sitä paitsi toivoin, että olisin lähtenyt hieman näyttävämmin. Että olisin sanonut äidilleni totuuden hänen naurettavasta kulissimaailmastaan. Sen sijaan lähtöni oli ollut enemminkin paon kaltainen. En sankarillisesti karistanut vanhan elämäni tomuja taakseni muutaman nasevan sanan kera, en suinkaan. Sen sijaan loikin pakoon kuin mikäkin pelkuri. Todella rohkeaa, suorastaan esimerkillistä rohkelikon käytöstä.

Kelmit varmaankin odottivat minun kertovan jonkin suurenmoisen hienon lähtötarinan, joten minua hieman nolotti kertoa miten asiat olivat todellisuudessa menneet. Että lähtöni tapahtui pakosta, ei koska olisin vain saanut sukuni hirmuvallasta tarpeekseni.

”Vau!” Peter kuitenkin vinkaisi lopetettuani.

”Hmm.. Olihan tuo aika tapahtumarikas tarina, mutta toimintasi oli kyllä aika... hätiköityä. ”, Remus totesi.

”Mitä tarkoitat?” kysyin toinen kulma koholla. Remuksen ilme kertoi hänen jälleen aloittavan kuuluisan valistuksensa, joka ärsytti minua suunnattomasti. En mitenkään erityisemmin rakastanut sitä, että henkilökohtaista elämääni koskeviin valintoihin takerruttiin tai etenkään että niitä arvosteltiin. Valitettavasti Remus tuppasi toisinaan tarttumaan niihinkin asioihin ja pätemään asioista, joista hän ei oikeastaan tietänyt yhtään mitään.

”Ehkä olisitte voineet jättää ekan kertanne vähän myöhemmäksi. Oli kuitenkin aika todennäköistä, että jotain tuollaista tapahtuisi”, poika selitti.

”Tehty mikä tehty. Mitäpä tuolle enää voi? Eikä minun tietääkseni seksielämäni muutenkaan kuulu sinulle”, ärähdin.

”Hei, lopettakaa! Emme me tulleet tänne riitelemään!” James ärähti.

Vaikka minua ärsytti myöntää se, niin James oli oikeassa. Emme olleet tulleet pellolle riidelläksemme. Meidän oli tarkoitus viettää hauska päivä ystäväporukalla, eikä varmaankaan pitäisi antaa mokoman mitättömän asian pilata sitä. Pyysin siis Remukselta anteeksi kiivastumistani, hieman vastahakoisesti kuitenkin.

”Jos sitten tehtäisiin jotain muuta kuin vain mietittäisiin menneitä?” James ehdotti.

”Kuten mitä? Jos et ole pannut merkille, täällä on aika järkyttävä ilma”, Remus totesi.

”No jaa, olisiko sinulla mitään ideaa, Sirius?”

”Valitettavasti ei.”

”Peter?”

”Meidänhän piti lähteä sinne jästikylään”, poika vinkaisi.

”Ääliö! Etkö sinä ole kuunnellut ollenkaan? Tai katsonut ympärillesi?” ärähdin. Toisinaan Peter osasi olla äärimmäisen hidasälyinen.

”No, Sirius, älähän nyt!” Remus kehotti.

”Vihdoinkin me näemme porukalla ja sitten on tällainen ilma!” James ärähti.

”Emmekö me voisi lähteä vaikka Viistokujalle, jos emme voi lähteä kylään?” Peter ehdotti epävarmasti.

”Taidankin puhua puheeni, Peter. Tuossa oli ideaa. Viistokuja on sen verran kaukana, että säätila ei välttämättä ole samanlainen. Mutta kannattaako meidän ottaa riskiä?” tuumin.

”Minä itse asiassa vilkaisin säätiedostusta. Lontoossa on tänään oikein aurinkoinen ilma”, Remus totesi.

”Se on sitten selvä!” James totesi.

”Millä ihmeellä me menemme Lontooseen?” kysyin hieman skeptiseen sävyyn. Eihän meillä ollut minkäänlaista kulkuvälinettä, jolla matkustaa.

”No, minulla on lukuisia luutia varastossa.”

”Ei hitossa, James! Oletko hullu?”

”Sekin voi olla mahdollista, mutta tämän asian suhteen olen kyllä aivan järjissäni. Aluksi voi toki olla hieman vaikeaa, mutta emmehän me koko matkaa joudu lentämään vastatuuleen!”

”Mutta matka kestää ainakin kaksi tuntia! Emmekä me ole niin hyviä lentämään, kuin sinä –”, kerkesin aloittaa, kunnes tajusin kuulostavani aivan liikaa Lily Evansilta.

”No?” silmälasipäinen virnisti.

”Hyvä on, tehdään se”, naurahdin.

Remus näytti hieman epäilevältä ja Peter pelokkaalta, muttei heistä näköjään ollut kieltäytymäänkään. Niinpä siis matkasimme takaisin Jamesin kotiin, otimme luudat ja lähdimme matkaan.

James oli luvannut lentää vaikeimmin lennettävällä luudalla, mutta omanikin oli hieman kiikkana. Remus taas yritti selvästikin keskittyä ajattelemaan, miten saisi ohjattua omaa luutaansa mahdollisimman helposti. Poika näytti kovin epävarmalta, eikä se ollut oikeastaan mikään ihme, sillä hän ei ollut kovinkaan kokenut lentäjä. Oli hän kuitenkin taitavampi kuin Peter, joka yritti jatkuvasti peitellä kauhuaan. Täytyy kyllä myöntää, että minäkin olisin peloissani hänen taidoillansa. Peter oli aina ollut surkea lentäjä ja pelkäsin itsekin hieman hänen puolestaan.

James oli luonnonlahjakkuus lentämisessä, joten ei ollut varmasti tullut ajatelleeksi, että muille se voisi tuottaa ongelmia. Hän teki paraikaa ilmassa hurjia silmukoita ja saatoin kuvitella, että esimerkiksi Peterille tuli paha olo pelkästään häntä katsellessa.

”Katsokaa nyt, miten upeat maisemat täällä on!” poika huudahti lennettyämme suunnilleen puolisen tuntia.

”Meillä on täysi työ keskittyä lentämiseen!” Kuutamo huudahti.

”Peter, mistä moinen ilme?” James naurahti.

Käännyin katsomaan Matohäntää, joka lensi muutaman metrin päässä minusta. Hänen kasvojensa vihertämisestä päätellen oksennus ei ollut kaukana.

”Koeta kestää”, Remus sanoi lohduttavaan sävyyn.

”Minä en enää ikinä, en ikinä, lähde mukaan teidän ääliömäisiin ideoihinne!” Peter huusi kauhuissaan.

”Rauhoitu Peter, ei ole enää kuin reilu tunti matkaa!” naurahdin.

Itse aloin vähitellen suoriutua paremmin. En epäillyt enää ollenkaan, ettenkö pääsisi Lontooseen asti, vaikkakin luuta oli epämukava ja painoi ikävästi takalistoani. En nauttinut lentämisestä samalla tavalla kuin James, mutta kulkuvälineenä luuta oli ihan kestettävä.

Peter ei selvästikään vielä tovinkaan kuluttua ollut tullut vastaaviin aatoksiin. Kuulin nimittäin pian yökkäilevää ääntä takaani ja huomasin hänen oksentavan suoraan alas maahan. Hän ei nähtävästi ollut enää kestänyt paineitaan. Remus viittoi meille, että olisi ehkä jo aika laskeutua, mutta minua lähinnä nauratti. Ei yksi oksennus Peteriä luudalta pudottaisi.

”Mahtavaa Peter! Missäköhän Ruikuli asuu? Toivottavasti jossain näillä main, olisi mahtavaa jos tuo olisi tipahtanut suoraan hänen niskaansa!”

Peter hymähti hieman, muttei selvästikään kyennyt suuremmin puhumaan pahalta ololtaan.

”Meidän pitäisi oikeasti laskeutua…”, Remus totesi huolestuneena.

”Äsh, kyllä Peter pärjää. Etkö pärjääkin?”

Poika näytti hieman epäröivältä, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”No niin, siinäs näet”, James naurahti.

Loppumatka sujui kohtuullisen rauhallisesti, paitsi että Peter oksensi toistamiseen. Voin kuvitella, että reissumme ei mitenkään parantanut pojan kuvaa lentämisestä. En ihmettelisi ollenkaan, jos hän ei enää koskaan haluaisi astua luudan selkään. Onneksi hän sentään muuttui huomattavasti iloisemmaksi päästyämme maan kamaralle.

”Älä vielä innostu Peter, meidän on lennettävä takaisinkin”, naurahdin ilkikurisesti laskeuduttuamme Viistokujalle.

”Täällähän paistaa aurinko”, James ihmetteli.

”Mistä aloittaisimme?” Remus kysyi.

”No vaikka Qaino Vahvahqon jäätelöbaarista?” Peter ehdotti.

”Aina sinä vain ajattelet ruokaa. Äskenkin olit oksennuskunnossa, mutta jäätelö nähtävästi kelpaa silti”, James naurahti.

”En minä sitä, se on vain lähimpänä”, Matohäntä piipitti.

Peterin idea oli kieltämättä hyvä, joten päätimme suunnata jäätelöbaarille. Viistokujalla käydessä jäätelöbaari kuului vakiopaikkoihimme, sillä siellä oli hillitön määrä erilaisia vaihtoehtoja. En varmaankaan ollut nähnyt koskaan yhtään missään niin paljoa erilaisia makuja. Niitä oli melkein yhtä paljon kuin Bertie Bottin jokamaun rakeissa.

”Minä ajattelin ottaa lakritsijäätelön strösseleillä ja kermavaahdolla”, tuumin paikalle saavuttuamme.

”Minulle puolestani kelpaisi minttujäätelö suklaa- ja hasselpähkinärouheella”, James totesi.

Remus päätyi yksinkertaiseen suklaatötteröön, mutta Peter otti jäätelöannoksen, joka sisälsi mansikka-, mango-, sekä päärynäjäätelöä. Valintamme jälkeen etsimme kirkkaanpunaisen vakiopöytämme jäätelöbaarin kuistilta, johon asetuimme istuksimaan.

”Ajatelkaa, enää kaksi viikkoa lomaa ja sitten alkaa koulu”, Remus totesi.

”Mälsää”, tuhahti Peter.

”Ei minusta niinkään”, James sanoi hymyillen.

”Sinä näet Lilyn”, tuumasin.

”Niin ja sinä Narcissan.”

”Toivon näkeväni hänet jo hieman aikaisemmin”, huokaisin syventyen sitten jäätelööni.

Herkkuni muistutti ihmistä, sillä oli silminään lakritsinapit, suunaan samaa makeista nauhana, sekä hiuksina strösseleita, nauhaa ja kastiketta. Muuten se oli lumivalkoinen. Itse asiassa se muistutti kovasti –

”Sinun jäätelösi näyttää Ruikulilta”, James naurahti.

”Kiitos vain! Siinä meni se ruokahalu!” huudahdin, jolloin koko kelmiporukka nauroi.

”Ettekö te osaa jättää viattomia ihmisiä rauhaan edes kesälomanne ajaksi?” kysyi tiukka ääni takaani.

Olisin tunnistanut äänen katsomattakin. Puhuja oli Lily Evans, jonka silmät salamoivat pahantahtoisesti. Miten hän osasikin tulla aina paikalle aivan väärään aikaan?

”Eh, Lily…”

”Niin Potter? Anna tulla!”

”Älä Jamesille jäkätä! Minähän sen sanoin!” huudahdin.

”Mutta hän oli siinä yhtälailla mukana!”

”Mikä sinua vaivaa, Evans? Pistät kaiken sellaisenkin minun syykseni, mihin minulla ei ole osaa eikä arpaa!”

”Se, että sinä kuvittelet olevasi niin paljon vain sen perusteella, että osaat huispata ja kun sinulla on muita idiootteja vierelläsi kannustamassa sinua kiusatessasi puolustuskyvyttömiä ihmisiä!”

”Minä –”

Samassa kuulin kuitenkin toisen äänen viereltäni:

”Hei Sirius!”

Käännähdin katsomaan olkani yli, jossa yllättäen seisoi Narcissa. Tyttö ei enää katsonut minuun, vaan oli siirtynyt silmäilemään Lilyä epäluuloisesti. Hetken tarkasteltuaan tätä, Narcissa nyrpisti nenäänsä ja käänsi kasvonsa minuun päin.

”Mitä kuuluu?”

”Aika normaalia, entä sinulle?”

”Hyvää, ainakin vielä äskettäin”, tyttö totesi vilkaisten taas vaivihkaa Lilyä.

”Eh… Narcissa, tässä on Lily Evans. Evans, tässä on Narcissa Musta.”

Lilykin käänsi nyt ilmeettömät kasvonsa tutkimaan Narcissaa.

”Evans… En ole kuullut sukunimeä ennen. Ketä sukuusi kuuluu?” Narcissa kysyi ylimielinen hymy kasvoillaan.

”Tuota, olen jästisyntyinen”, Lily totesi punastuen ja laskien katseensa maahan.

”Sitä minä vähän arvelinkin.”

”Kuinka niin?” tyttö kysyi tiukasti, kooten itsensä silmänräpäyksessä.

”Hmph… Puhdasveriset yleensä näyttävät joltakin.”

”Mitä tarkoitat?”

”Täytyy myöntää, etten olettanutkaan sinun ymmärtävän. Tarkoitin, etteivät puhdasveriset ole noin mitäänsanomattoman näköisiä.”

”Evans ei ole mitäänsanomaton!” James karjaisi.

”Kiitos Potter, mutten tarvitse apuasi!” Lily kiljaisi.

”James…”, kuiskasin varoittavasti.

”Sinä olet vain yksi niistä ylimielisistä nartuista, jotka luulevat olevansa muista enemmän vain, koska ovat puhdasverisiä!”

”Mitä sanoit, kuraverinen?”

Olin jo huutamassa Lilylle, että voisi itse miettiä, kuka se narttu tässä on, mutta sekä Narcissan sanat, että Lilyn reaktio niihin pysäyttivät minut. Viimeksi mainitun silmäkulmiin nimittäin alkoi yllättäen kerääntyä kyyneleitä. Se oli minulle hyvin hämmentävää, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Lily Evansin itkevän. En oikeastaan pitänyt tytöstä suuremmin, mutta tässä tapauksessa Narcissa oli kyllä toiminut erittäin tökerösti. Sympatiani olivat kieltämättä enemmän Lilyn puolella. Totta puhuen minua kauhistutti, miten paljon Narcissa saattoikaan kuullostaa äidiltäni halutessaan.

”Miten sinä –” James aloitti.

”JAMES!” huudahdin ja katsoin poikaan varoittavasti.

”Narcissa, tule tänne, minulla olisi hieman asiaa”, kehotin Narcissaa, joka hetken epäröinnin jälkeen seurasi minua kulman taakse, vessojen luona olevaan syvennykseen, josta kukaan ei näkisi meitä.

”Mitä tuo oikein oli?” kysyin mahdollisimman rauhalliseen sävyyn. En halunnut suututtaa Narcissaa.

”Hän on niin ärsyttävä, uskomattoman ylpeä –”

”Minä tiedän, mutta hän on myös Jamesin ihastus. Ole kiltti ja yritä hillitä hermosi hänen seurassaan ihan minun ja Jamesin välien vuoksi. En haluaisi menettää ystävyyttä Jamesiin sen takia, että päädyn haukkumaan Lilyn jonkun teidän pikkuriitanne takia”, selitin. Äskeisen kommentin jälkeen en kyllä olisi hennonnut mollata Lilyä varmaankaan mistään, mitä hän olisi sanonut. Sitä ei kuitenkaan auttanut sanao Narcissalle. Olisi parempi vain hoitaa tilanne mahdollisimman rauhallisesti, vaikka joutuisikin hieman valehtelemaan.

Narcissa näytti hieman nolostuneelta. Tytön kalpeille poskilleen oli noussut pieni, vaaleanpunainen häivä ja hänen suupielensä nykivät oudosti.

”Olen pahoillani, ei minun ollut tarkoitus horjuttaa sinun ja ystäväsi välejä.”

”Minä tiedän sen, mutta vastaisuudessa hillitse kielesi.”

”Hyvä on, kunhan hän ei ala aukomaan minulle.”

Totuushan oli, että Narcissa itse oli aloittanut sanataiston, mutten viitsinyt turhaan huomauttaa siitä tytölle. Hän olisi vain suuttunut minulle ja sitä en halunnut. Pääasia oli, ettei hän tekisi enää vastaavaa seurassamme.

”Olisi hyvä, jos pyytäisit Lilyltä anteeksi.”

”Minäkö pyytäisin häneltä anteeksi? En todellakaan!” tyttö kiljaisi.

”James saisi sinusta paremman kuvan-”

”Olkoon Jamesilla minusta vaikka minkälainen kuva, mutta sitä minä en tee!”

”Meidän on vain hankalampi seurustella, jos ystäväni eivät pidä sinusta.”

”Meinaatko, ettei meidän jo muka ole? Pitäisikö sinulla olla helppoa? Pitäisikö tämän mennä niin, että sinun ystäväsi hyväksyvät minut? Itse joudun peittelemään suhdettamme koko suvultani ja tiedän kyllä mitä tapahtuu, jos he saavat meidät kiinni!”

”Mitä? Suuttuuko isi ja toruu pikkuista, väärinymmärrettyä Narcissaa? Mitä?”

Kaduin saman tien sanojani, sillä niiden johdosta Narcissa purskahti sydäntäsärkevään itkuun. En olisi uskonut sanojeni vaikuttavan häneen noin voimakkaasti, mutta enhän minä varsinaisesti ystävällinen ollut ollut. Silti minua hämmensi Narcissan reaktio hyvin paljon. Ei hän yleensä aivan noin herkkä ollut.

”Anteeksi Narcissa, en minä tarkoittanut”, kiiirehdin pahoittelemaan.

Narcissa nosti katseensa ja näin hänen katseestaan, ettei kaikki ollut hyvin. Tilanteen taustalla oli jotain muutakin. Pelkästään minun muutama ilkeä sanani ei varmasti saisi aikaan noin rikkinäistä katsetta.

”Katso”, tyttö nyyhkytti kääntyen selin minuun.

Hän avasi hitaasti selkäpuolella sijaitsevan mekkonsa vetoketjun, jolloin sen alta paljastuivat irvokkaat, punaiset arvet, jotka näyttivät vieläkin vastatehdyiltä. Ne eivät olleet suinkaan tavallisia remminjälkiä, vaan selvästi kirouksen jättämiä. Mitä tahansa Narcissalle olikin tehty, se oli varmasti ollut paljon pahempaa kuin vain normaalia ruumiillista kuritusta, jota olin itsekin saanut osakseni varhaisteiniksi asti.

”Isä teki nämä, kun sai meidät kiinni”, tyttö sanoi viileästi lakaten yllättäen nyyhkimästä.

”O-Olen pahoillani”, änkytin järkyttyneenä, kun ymmärsin, miten pahasti olin sanonut. Minun olisi pitänyt osata hillitä itseni. Tiesinhän minä, että tuskin Cygnus tyytyisi vain hieman moittimaan tytärtään.

”Älä ole. Minun ei olisi ehkä pitänyt edes näyttää näitä sinulle”, blondi totesi kylmästi.

”Totta kai olisi! Mitä sinä oikein puhut?”

”Tiedät kyllä. Meillä on maine varjeltava. Minun ei olisi kuulunut itkeä tai valittaa. Kunnollinen tyttö ei koskaan tekisi sellaista. Bellatrix ei koskaan valittaisi tai itkisi kenellekään, kun häntä rangaistaan.”

”Mutta Narcissa, sinä et ole Bellatrix ja hyvä niin. Sinun pitäisi ymmärtää, että olet ainutlaatuinen juuri sen takia. Et ole niin kuin muut aristokraattinaiset. Et pelkkä tyhjä ja kylmä kuori”, huokaisin sulkien tytön syleilyyni.

Hän säpsähti ihmeissään, mutta rentoutui sitten antaen kyynelien jälleen valua alas poskiltaan, tahrien vuorostaan minun kaapuni.

”Kaikki olisi silti paljon helpompaa jos voisin olla kuin he”, tyttö kuiskasi.

You belong to me
My snow white queen
There's nowhere to run, so lets just get it over
Soon I know you'll see
You're just like me
Don't scream anymore my love, cause all I want is you

“Minun on mentävä, Lucius odottaa”, tyttö sopersi ääni värähtäen merkitsevästi perääntyessä.