Aamunkoitto

Hieman keväisen aamun ja paremman huomisen tunnelmointia. 

***

Maailma näyttäytyi minulle tänään hyvin erilaisessa valossa kuin pitkään, pitkään aikaan. Istuessani kevätauringon paisteessa olo oli hyvin kummallinen. Olin yksin, mutta se ei pitkästä aikaa tuntunut pahalta. Tunsin olevani vapaa riippuvuudesta. Olo oli yllättävän valoisa, joka jo yksin oli minulle aikamoinen hämmennyksen aihe. Tupakka huulilla ei vienyt tällä kertaa stressiä, sillä sellaista ei ollut. Tähän oloon voi kestää hetkinen tottua.

Tietyllä tapaa oloni oli hieman haikea. Kurjuuttakin voi olla ikävä, mutten sitä siltikään kaivannut takaisin. Inspiraationi oli jossain määrin heikentynyt, mutten voinut uhrata sille elämääni. Niin kauniin traagiselta kuin se olisi jokin aikaa sitten vielä kuullostanutkin. Kärsiä taiteen vuoksi. Mutta pah! Jatkuvasta epätoivossa uimisesta syntyy loppujen lopuksi varsin yksipuolista taidetta. Se tekee kovin itsekkääksi. Kukaan ei jaksa loputtomiin lukea tekstejä henkilökohtaisesta murhenäytelmästä. Uusiutuminen oli paikallaan minunkin tapauksessani.

Ohitseni kulki nainen. Keski-ikäinen, ilme hieman pingottunut, olemus varsin raskas. Sääli, että joku tällaisena päivänä vielä jaksoi kantaa talven viittaa harteillaan. Ehkä minä en ole mikään neuvomaan tuntematonta, mutta hänen kulkunsa näytti varsin vaivalloiselta. Nyörien avaaminen ja nutun nurkkaan heittäminen voi vuodenajan epävarmuuden vuoksi tuntua kohtuuttomalta riskiltä, mutta mitä elämämme olisi ilman pientä jännitystä?

Mutta mitäpä ohikulkijan elämänvalinnat minua loppujen lopuksi liikuttavat? Minun on turha ottaa niskoilleni muiden painoja nyt, kun olen omastani luopunut. Turhaahan siitä olisi ollut luopua, jos saman tien paikkaisin tyhjän tilan uusilla harmeilla.

Sytytän toisen tupakan. Koen etten ole aivan valmis vielä. Ulkoilma voi tosiaan tehdä mielelle paljon, niin paljon kuin ajatusta joskus vieroksuinkin. Huolimatta keuhkoihini virtaavasta myrkyllisestä tupakansavusta tunnen oloni yllättävän puhtaaksi. Vartaloni ei enää ole pullollaan turhaa kuonaa, milloin millaistakin. Ajattelu on viimenkin täysin omaani, eikä kukaan tai mikään muu sitä pääse sorkkimaan. Oman elämänsä herra. Tältäkö se tuntuu? Kun kukaan ei ole kertomassa mitä sinun pitää tehdä, kun mikään ei sumenna mieltäsi tai vetele salakavalasti naruista.

On niin paljon asioita, jotka voi ratkaista vain antamalla olla. Toiset luopumalla. Kipuahan siitä toki saa osakseen, mutta kuka väitti sen olevan paha asia? Harvoin mukavat kokemukset meitä opettavat tai vahvistavat. Tuota elämänohjetta kuulee joka nurkalta, mutta yllättävän vähän sitä siltikään kuunnellaan. Harva omaksuu sen osaksi itseään tai alkaa elää sen kautta. Voi kun me kaikki ymmärtäisimmekin kuinka suuri lahja kipu voi olla, kunhan siihen osaa asennoitua oikein. Se voi sinut tappaa, lyödä maahan, muuttaa persoonattomaksi ja kukistaa. Mutta vain jos et ole sen herra. Sen hyväksyen, mutta jatkuvasti niskan päällä pysyen voit kyetä ihmetekoihin. Jos sinun kipusi ei voi sinua murtaa, niin ei mikään muukaan.

Toinenkin tupakka palaa loppuun. Sivusilmällä näen rappukäytävässä liikehdintää. Näinköhän se on taas naapurin äkäinen mummo. Jälleen yksi katkera varjohahmo. Olkoot jos on, toivotan vain hymyillen hyvää huomenta ja annan moitteiden kaikua kuuroille korville.