Narcissa, kuolemattomani, luku 8

Oli koittanut aika astua jälleen Tylypahkan pikajunaan. Tapahtumarikas loma oli ohitse ja oli aika palata arkeen, jonka en tosin uskonut tulevan olemaan kovinkaan arkista. Saatoin jo aavistaa, että tuleva vuosi tulisi olemaan vaikein tähän mennessä. Enkä tarkoita nyt vain opintoja, vaan kaikkea muutakin. Minun pitäisi leikkiä Lucius Malfoyn täydellistä tulevaa vaimoa ja samalla vaalia minun ja Siriuksen välistä rakkautta. Tulisi olemaan hyvin vaikeaa onnistua tapaamaan kouluvuoden aikana säännöllisesti niin, ettei kukaan hoksaisi sitä.

Suurinta ahdistusta minulle aiheutti ehkä vanhempieni odotukset avioliitostani. Olin tutustunut Luciukseen hieman paremmin eikä hän vaikuttanut minusta juuri erilaiselta kuin aikaisemminkaan. Sama itserakas pröystäilijä hän oli syvällä sisimmässäänkin. Siriuksenkin suhteen tilanne oli hyvin mutkikas. En voisi vain suhtautua häneen kuin keneen tahansa, vaan minun olisi näyteltävä poikaa kohtaan mitä suurinta inhoa. Se tuli olemaan ahdistaaa huolimatta siitä, että Sirius tietäisi asioiden oikean laidan. Suhteemme oli muuttunut erittäin mutkikkaasi viime aikoina ja minua suoraan sanoen pelotti, että hän löytäisi jonkun mukavan rohkelikkotytön, jonka kanssa voisi olla julkisesti yhdessä. Se oli jotain sellaista, mitä minä en ainakaan toistaiseksi kyennyt hänelle tarjoamaan.

Tuntui, että minulta vaadittiin aivan liikaa. Niskaani syydettiin jatkuvasti uusia vaatimuksia, enkä voinut tehdä niiden painolle mitään. Olin uskoutunut asiasta Andromedalle, mutta hän oli sanonut sen vain kuuluvan asiaan. Että sellaista elämä aristokraattisuvuissa oli. Minä en ollut enää lapsi, vaan pian avioon astuva nuori nainen. Siten minun piti alkaa rakentaa itselleni puhdasverisen naisen imagoa ja jättää pikkutytön hupsutukset taakse. Tunteita ei saanut näyttää enää samalla tavalla. Ei surua, kaipausta, ahdistusta tai rakkautta. Etenkään minun tapauksessani, kun tianteeni oli mikä oli. Niinpä minun oli käveltävä viileän halveksiva ilme kasvoillani Siriuksen ja muiden ohi, vaikka olisin vain halunnut hänet vierelleni kertomaan, että asiat voivat vielä järjestyä. Tiesin, että tällainen näytelmä satuttaisi häntäkin, mutten voinut juuri muuta. Tämä oli ainut mahdollinen keino, jos halusimme edes jollain lailla pitää kiinni toisistamme.

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni vielä astuessamme vaunuun, jossa Lucius ystävineen meitä jo odotti. Minua oksetti. Olisin vain halunnut pois ja pelkäsin sen myös näkyvän olemuksestani. Pelkoni taisi olla aiheellinen, sillä samalla hetkellä kun Lucius puhutteli meitä, Andromeda tarttui vaivihkaa kädestäni kiinni.

”Ah, Narcissa, Bellatrix ja Andromeda. Käykää toki peremmälle”, Lucius kehotti kuin omistaisi vaunun.

Malfoyn ystävät siirtyivät nopeasti pois tämän viereltä, tehden selväksi, mihin minun oletettiin istuvan. Enkä voisi pettää odotuksia. Tyhmän esittäminenkään ei toimisi tässä tilanteessa, sillä saisin vain paheksuntaa osakseni. Olisi siis leikittävä mukana.

Istahdettuani vastahakoisesti paikalleni, poika kiersi kätensä ympärilleni omistavasti. Bellatrix oli myös hakeutunut poikaystävänsä viereen, mutta Andromeda pysyi päättäväisesti kaukana Rabastanista, joka mulkoili tyttöä pahasti jäisen harmaalla katseellaan. Meda oli kuin ei huomaisikaan. Ihailin tyttöä hänen rohkeudestaan ja päättäväisyydestään. Itse en olisi kyennyt samaan.

”No, Narcissa, miten lomasi meni?” Lucius kysyi.

”Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Entä omasi?” vastasin, vaikka minua ei oikeasti kiinnostanut vähääkään miten pojan loma oli kulunut. Oli kuitenkin pidettävä kiinni käytöstavoista.

”Miellyttävästi.”

Eikö poika muuta osannut sanoa, kuin miellyttävä? Aina vain miellyttävä, miellyttävä ja miellyttävä ilman sen suurempia selityksiä. Vain yksi, mielikuvitukseton sana. Tosin ehkä parempi niin, kuin että hän olisi alkanut pitää puhetta isänsä viimeaikaisista tekemisistä. Sekin oli nimittäin hänen tapauksessaan väintäänkin yleistä.

Vastauksensa jälkeen Lucius ei kiinnittänyt minuun huomiota lukuun ottamatta satunnaisia vilkaisuja ja epämiellyttävän sävyisiä hymyjä. Samalla tavalla hän hymyili, kun kertoili, minkälaisia hankintoja hän oli milloinkin tehnyt. Tai pikemminkin millaisia hankintoja hänen vanhempansa olivat hänelle tehneet.

En tiennyt, kuinka paljon Lucius minusta todella välitti. Uskoin, ettei juuri ollenkaan. Uskoin hänen pitävän minua jonkinlaisena uutena luksustuotteena. Kauniina koristeena hänen virheettömässä kiiltokuvassaan. Pojan kädet ympärilläni alkoivat äkkiä tuntua entistä vastenmielisemmiltä. Halusin vai äkkiä pois ahdistavasta tilanteesta hengittääkseni jälleen.

Toiveeni kuitenkin toteutui vasta muutamien tuntien kuluttua, kun juna pysähtyi vihdoinkin Tylypahkan asemalle. Se tuntui sillä hetkellä taivaan minulle suomalta lahjalta.

Tartuinkin matkatavaroihini hieman liiankin kiireisesti ja lähdin rientämään kohti ulospääsyä. En tiennyt ollenkaan mihin mennä seuraavaksi, sillä siriuksen luoksehan minä en voisi mennä. En kuitenkaan missään nimessä halunnut joutua taas Luciuksen nuoleskeltavaksi. Mieluummin vaikka haahuilisin jossain eksyneen näköisenä.

Yllättäen kuulin kuitenkin sisareni äänen takaani:

”Tänne, Narcissa.”

Meda oli tarttunut kiinni kädestäni ja ohjasi kohti lähimpää vaunua, johon muut luihuiset eivät vielä tavaroidensa keräämiseltä olleet ehtineet. Tiesin jo etukäteen, mistä sisareni tahtoisi puhua, mutten itse ollut oikein varma, halusinko vielä keskustella aiheesta. Olin vielä niin epävarma kaiken suhteen.

”Tuo oli sinusta vastenmielistä, eikö niin?”

Nyökkäsin pontevasti.

”Olet varmasti vieläkin sitä mieltä, että haluat karata?”

”Kyllä... tietenkin.”

”Rohkeutta, Narcissa! Et sinä halua tuollaista elämää, ethän? Sillä tuollaista se olisi joka päivä. Aivan vastaavanlaista”, Meda aloitti antaen minun sitten sulatella hänen sanojaan hetkisen,

”olenkin kehitellyt karkaamisideaa ja päätynyt mielestäni kohtalaisen hyvään suunnitelmaan. Joululomalla menemme normaalisti kotiin muutamaksi päiväksi lähinnä saadaksemme joululahjaksi annettavat rahat. Karkaamisemme jälkeen emme nimittäin tule saamaan pennin hyrrää.”

”Pennin hyrrää?” kysyin huvittuneena hassusta sanonnasta.

”Äh, se on jästisanonta, tarttunut Tediltä.”

”Aivan”, totesin tirskuen edelleen. Medahan kävisi kohta kunnon verenpetturista!

”Sitä paitsi sinäkin haluat varmasti vielä kerran nähdä kotitalosi, vai olenko väärässä? Niiden päivien jälkeen et nimittäin koskaan palaa sinne”, Meda lisäsi.

”Haluaisin käydä siellä vielä kerran”, myönsin. Tietenkin halusin käydä kotona vielä. Sieltä oli niin paljon hyviä muistoja, että tuntui suorastaan sydäntäsärkevältä jättää kartano taakse.

”Niin arvelinkin. Oletko nyt aivan varma tästä? Tästä ei nimittäin ole paluuta takaisin”, Meda vielä varmisti.

”En tietenkään haluaisi tätä, mutta minusta tuntuu, etten voi muuta”, huokaisin.

Andromeda otti minua kädestä ymmärtäväisesti. Oli tämä hänellekin varmasti rankkaa. Oli kartanomme hänenkin kotinsa ja perheemme hänenkin perheensä. Karkaamisemme jälkeen meillä ei olisi kuin toisemme ja vaikka Meda oli minua vahvempi, niin ei hänelläkään varmasti olisi helppoa.

”Kyllä se siitä. Vielä on monta kuukautta aikaa”, tyttö lohdutti.

Epäilin kuitenkin, saisinko siihekään mennessä käsitellyksi ajatusta lähdöstä. Minusta tuntui, että tarvitsisin pikemminkin vuosia aikaa. Ratkaisu tuntui liian nopealta ja turvattomalta. En kuitenkaan voinut jäädä märehtimään asiaa, sillä silloin löytäisin itseni Lucius Malfoyn palkintohyllyltä.

Jouduin kohtaamaan Luciuksen seuraavan kerran jo suuressa salissa lukuvuoden alkajaispidoissa. Olin viimeiseen asti rukoillut, ettei hän olisi tullut luokseni, mutta se taisi olla turha toivo. Poika aikoi nähtävästi roikkua minussa koko lukuvuoden kuin jokin iilimato.

”Sinä lähdit junasta kauhean nopeasti”, aristokraatti totesi kulmat koholla.

”Kiirehdin, että saisimme parhaat paikat”, valehtelin.

”Ei sinun tarvitse enää moisesta huolehtia, minä kyllä hankin sinulle parhaan mahdollisen paikan.”

”Kiitos, olet hyvin ystävällinen”, vastasin toivoen, ettei inho kuultaisi läpi äänestäni.

Jälleen kerran keskustelumme tyrehtyi nopeasti, osittain siksi ettei meillä juuri koskaan ollut mitään puhuttavaa, osittain, koska Dumbledore aloitti puheensa. Olin varsin helpottunut päästessäni tilanteesta. En kokenut osaavani puhua Luciukselle mitään tähdellistä.

Samaan aikaan käveli Sirius ohitseni ja yllätyksekseni hän sujautti taskuuni vaivihkaa paperinpalasen. Tavallaan koin tilanteemme myös romanttisena. Oli kutkuttavaa saada toiselta salaisia viestejä, vaikka kiinnijäämisestä rangaistaisiinkin ankarasti.

En voinut lukea viestiä saman tien, joten syvennyimme Regulus Mustan kanssa keskusteluun Tylyahoon perustetusta uudesta makeiskaupasta. Oli kummallista jutella niitä näitä Siriuksen veljen kanssa kuin hän olisi kuka tahansa tupatoveri. Kuin Siriuksen karkaamisselkkausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Oikeastaan pikemminkin kuin koko poikaa ei olisi olemassakaan.

Mitäköhän Regulus mahtoi ajatella? Ikävöiköhän hän veljeään ollenkaan? Tunsiko poika minkäänlaista empatiaa häntä kohtaan? Oliko Sirius nykyään Regulukselle vain kurja verenpetturi, kuvakudoksesta poltettu nimi? Siltä nimittäin pahasti näytti. Regulus ei ollut edes katsonut Siriukseen kertaakaan sinä aikana, kun olin ollut hänen seurassaan. Se saattoi toki olla vain kulissia, mutta siinä tapauksessa poika olisi mestari niiden ylläpitämisessä.

Alkajaispidot tuntuivat kestävän ikuisuuden, sillä mielessäni pyöri vain Siriuksen viesti. Räpelsin salaa kirjepaperia samalla, kun kuuntelin Luciuksen ikävystyttäviä juttuja hänen kesänaikaisista lomamatkoistaan. Samalla kehittelin tekosyitä poistua salista, mutten keksinyt mitään sellaista joka olisi toiminut riittävän hyvin. Ikuisuuden odoteltuani tylsähkö tilaisuus kuitenkin loppui. Minä suorastaan riensin käytävälle, jossa pystyin hukuttautumaan ihmismassaan ja lukemaan Siriuksen viestin tupatovereiden katseilta piilossa.

Viesti oli hyvin lyhyt ja koruton. Se sisälsi vain pyynnön nähdä hänet käyvällä muiden mentyä. Silti se tuntui parhaalta kirjeeltä pitkään aikaan. Minulla oli ollut aivan järkyttävä ikävä Siriusta, enkä saattanut uskoa, että saattaisin viimeinkin nähdää hänet. Nyt ei tarvitsisi, kun jättäytyä joukon perälle ja odottaa, että muut luihuiset olisivat menneet. Kunhan Lucius ei vain jäisi odottamaan minua, niin kaikki olisi hyvin. Ei se onneksi ollut hänen tapaistaan. Muiden kuului juosta hänen kintereillään. Malfoy ei jäänyt odottamaan ketään. Hän ei tainnut kokea sitä arvolleen sopivaksi.

Kesti muutamia kymmeniä minuutteja, ennen kuin kaikki oppilaat olivat vetäytyneet oleskeluhuoneisiinsa. Käytävillä oli kuitenkin yhä lupa olla, joten Vorostakaan ei tarvinnut huolehtia. Minulla olisi joitain minuutteja aikaa ennen kuin pitäisi mennä. En saanut herättää kenessäkään epäilyksiä viivyttelemällä liian pitkään.

”Miten on mennyt?” Siriuksen ääni huikkasi takaani.

”Todella huonosti. En jaksa sitä Malfoyta enää sekuntiakaan ja häntä pitäisi kestää vielä jouluun asti”, huokaisin vastaukseksi.

Sirius katseli minua tutkivasti, selvästi hieman ymmällään. Hän näytti yhtä komealta kuin aina, tosin ehkä hieman stressaantuneemmalta. Silmien aluset olivat hieman tummemmat kuin aikaisemmin ja muuten kasvot olivat kalpeammat. Mitenkään huolestuttavan masentuneelta hän ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä olemuksessa näkyi edelleen tietynlainen huoleton rentous.

”Kuinka niin vain jouluun?” poika kysyi kulmat kurtussa.

”Tämä saattaa olla sinulle aikamoinen pommi. Vanhempani ovat yhdessä Malfoyden kanssa suunnitelleet naittavansa minut Luciukselle vielä tämän vuoden aikana”, selitin.

”MITÄ?!”

”Niin, mutta suunnittelimme Andromedan kanssa karkaavamme jouluna. Menemme joululomalla viimeisen kerran kotiimme saadaksemme sieltä vielä muutaman muiston ja rahaa käyttöön. Sitten lähdemme lopullisesti.”

Poika katsoi minua suu apposen ammollaan, selvästi ällistyneenä sanomastani. Oli varmasti vaikea uskoa, että minä, mallikelpoisena puhdasverisenä aristokraattina tunnettu Narcissa Malfoy aikoihin karata verenpetturin matkaan. Se kuulosti itsestänikin kummalliselta.

”Oletko tosissasi?” Sirius varmisti

”Kyllä, niin on parasta. En minä kykene olemaan sinusta erosta. Enkä missään nimessä kykene olemaan Luciuksen kanssa.”

”Mahtavaa, Narcissa. En olisi uskonut -”

Sirius tarrasi minua käsistä kuin tarkistaakseen, ettei kaikki ollutkin vain unta. Hän näytti edelleen hyvin epäuskoiselta, mutta tuntui pikkuhiljaa alkavan käsittää, että olin todella karkaamassa meidän vuoksemme. Tieto oli hänelle varmasti suuri helpotus, vaikka samaan aikaan vaikea uskoa. Ajatus yhteisestä tulevaisuudesta tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta.

”Pyydän sinua olemaan kärsivällinen nämä muutamat kuukaudet. Sen jälkeen voimme olla kunnolla yhdessä. Sitten kukaan ei voi enää estää meitä.”

”Voi Narcissa. Minä olen kärsivällinen. Minä lupaan. Odotan sinua vaikka maailman loppuun asti”, poika vannoi tohkeissaan.

”Älä nyt liioittele!”

”En minä liioittele. Se on täyttä totta!”, hän huudahti.

”Minun pitää mennä nyt, Lucius odottaa”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Aivan niin, Lucius…”

Näin pojan ilmeestä, että hän pelkäsi minun rakastuvan aristokraattiin. Sirius ei ollut sanonut sitä minulle, mutten ollut tyhmä. Kyllä varmasti pelkäisin itsekin hänen tilanteessaan. Mitään todellista vaaraa Luciuksesta ei tosin Siriukselle ollut. Ei todellakaan. Minä tietenkin tekisin kaikkeni, että rakastettuni myös tajuaisi sen.

”Älä pelkää Sirius, minä inhoan Luciusta. Inhoan todella. Enkä koskaan voisi olla hänen kanssaan, vaikken inhoaisikaan, sillä minä rakastan vain sinua.”

Hetken vain tuijotimme toisiamme silmiin. Näin Siriuksessa yhä epäuskoisuutta, mutta suurin huoli tuntui väistyneen. Olisin halunnut jäädä hänen luokseen, oikeastaan karata saman tien pojan kanssa jonnekin kauas, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Minun olisi jatkettava teatteria vielä jonkin aikaa. Olisi vielä monena iltana käännyttävä Siriuksen luota Luciuksen puoleen. Käännettävä selkä pojalle ja palattava jälleen niiden pariin, jotka eivät tienneet meidän rakkaudestamme mitään.

”Missä sinä viivyit?” tiukkasi Bellatrix saavuttuani viimein makuusaliin.

”Jäin jälkeen. Siellä oli niin kamala ruuhka.

En nähnyt tytön ilmettä pimeässä, mutta saatoin kuvitella sen olevan hyvin epäuskoinen. Hänen hiljaisuutensa huolestutti minua. Huolimatta epäluuloistaan Bella kuitenkin näytti jättävän asian sikseen, sillä painoi päänsä tyynyynsä eikä maininnut enää asiasta sanallakaan.

Olin huomannut myös monien muiden tyttöjen pistäneen merkille viivästymiseni. Saavuttuani makuusaliin olin kuullut muutamien heistä tuhahtelevan merkitsevästi, arvatenkin Luciuksen takia. Saatoin kuvitella heidän ajattelevan minun olevan huono kihlattu, kun annoin tulevan mieheni odottaa minua huidellessani missä huvittaa. Minä en todellakaan voinut ymmärtää, miksei jotain heistä voitu naittaa Malfoylle. Sen sijaan hänelle valittiin morsiameksi juuri minut, jolla ei ollut siihen pienintäkään halukkuutta.

Seuraavana aamuna meillä oli ensimmäiseksi muodonmuutoksia, joissa olin toivottoman huono. Myös o pettajammeMinerva McGarmiwa oli todennut tämän jo enemmän, kuin yhden kerran. Se oli yksi syy miksen pitänyt hänestä lainkaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista kunnioitusta syntyperää kohtaan. Hän vain töksäytteli suoria kommenttejaan kaikille verisäädystä riippumatta. Nainen oli myös ärsyttävän koppava ja aivan liian tiukka. Juuri sellaista naistyyppiä, jota en voinut sietää.

”No niin, tällä tunnilla harjoittelemme värjäysloitsua ihmisen kohdalla. Tiedämmekin jo valmiiksi, että ihmisiin kohdistuvat muodonmuutokset ovat kaikista vaikeimpia. Huolimatta siitä, että olette jo S.U.P.E.R. –tasolla, en usko, että läheskään kaikki teistä kykenevät suoriutumaan tästä tehtävästä”, professori selitti luoden minuun merkitsevän katseen.

Melkeinpä kaikki tiesivät, etten olisi päässyt S.U.P.E.R. – tasolle ilman, että vanhempieni pientä avitusta. He olivat nimittäin juuri sopivasti suositelleet V.I.P.:eissä minua testannutta velhoa jonkun hyvin tärkeän tittelin saajaksi. Velho sai tittelinsä ja minä arvosanan, jolla pääsin seuraavalle tasolle. McGarmiwa ei ollut ollut varsin innoissaan tästä, sillä tunsi kyllä taitoni ja sitä kautta tiesi etten ollut voinut saada toisiksi parasta arvosanaa vilpittä. Hän ei kuitenkaan voinut protestoida ilman näyttöä ja siten oli ollut pakotettu ottamaan minut kurssilleen.

McGarmiwa oli käskenyt aloittaa kulmakarvojen värjäyksellä. Hiukset olivat turhan suuri tavoite meidän tasollamme. Minusta kuulosti tavallaan hullunkuriselta harjoitella koulussa sellaisia ulkonäköön keskittyviä loitsuja, mutta totuushan oli, että niistä oli hyötyä esimerkiksi naamioitumisessa. Minä tosin tulisin tuskin koskaan taitaneeksi kyseistä loitsua, sillä yritys toisensa jälkeen se meni pieleen. En saanut aikaiseksi juuri mitään. Olin jo valmis luovuttamaan, mutta jääräpäisyyteni määräämänä päätin kuitenkin yrittää vielä kerran. Se ei kannattanut. Toinen kulmakarvani nimittäin syttyi palamaan, jolloin aloin kiljua niin kovaa, että koko luokka kääntyi katsomaan minua päin.

”Aquatulio!” huudahti professori kastellen kasvoni märäksi.

Episodi vaikutti olleen tupani tytöistä todella hauska, sillä nämä kikattivat kovaan ääneen. Naurun sävy oli jopa hieman pahantahtoinen, johtuen mahdollisesti edellisiltaisista tapahtumista.

”Hiljaa tai kiroan teidät kaikki!” sihahdin, jolloin tyttöjen nauru lakkasi.

Valitettavasti myöskin McGarmiwa oli kuullut minut ja tuijotti silmiini se tavanomainen, harppumainen ilme kasvoillaan.

”Neiti Musta voisikin jäädä tänne tunnin päätteeksi.”

”Enhän minä voi! Te juuri äskettäin kastelitte naamani!”

”Opettajan pöydän vieressä on paperia, jolla voit pyyhkiä sen!”

”Katso nyt, miltä minä näytän!” kiljaisin osoittaen levinneitä meikkejäni.

”No voi. Tiedän sinun olevan turhamainen, Musta, mutten sentään ajatellut, että pyydät lupaa lähteä tunnilta vain korjataksesi meikkisi!”

Nyt nauroi jo lähes puolet luokasta. Minun sisälläni puolestaan kiehui pelkästään puhdas raivo. Mokoma ämmä kehtasi nolata minut koko luokan edessä! Olisin kovasti halunnut heittää häntä jollain ikävällä kirouksella, mutta hillitsin hermoni. Sellaisesta ei seuraisi mitään hyvää. Ehkä jonakin päivänä keksisin paremman tavan kostaa hänelle.

”En minä sitä tarkoittanut.”

”Miten vain. Nyt, pyyhi kasvosi ja jatka työskentelyä. Jos sinulla olisi yhtään parempi asenne opiskeluun, voisit ehkä saada tukiopetusta, mutta kun asenteesi on noin valitettava…”

Huomasin Luciuksenkin tarkkailevan meitä ilmeellä, joka kieli hänen häpeävän välikohtausta. Pääni sisällä nauroin pojalle. Mitäs meni ottamaan minut kihlatuksekseen. Toivottavasti hän katui jo. Valitettavasti Lucius joutuisi seuraamaan mokailuani jatkossakin. En nimittäin koskaan ottaisi tukiopetusta McGarmiwalta.

Yllättäen sain aivan loistan idean. Voisin tavata Siriusta sen nojalla, että sanoisin, että McGarmiwa oli sittenkin myöntänyt minulle tukiopetusta. Iltaisin sanoisin meneväni sinne, vaikka todellisuudessa tapaisin Siriuksen! Suunnitelma ei ollut ollenkaan huono ja voisi toimia aivan moitteettomasti.

Olin niin innoissani ideasta, etten jaksanut kunnolla työskennellä lopputuntinakaan, vaan sain jälleen lukuisia äkäisiä silmäyksiä McGarmiwalta. Hän ei kuitenkaan enää toistamiseen viitsinyt puuttua tekemisiini. Enkä olisi jaksanut suuremmin välittää, vaikka olisi puuttunutkin, sillä olin niin iloinen, että edes mokoma harppu ei voisi kääntää mielialaani laskuun.

Jo samana iltana kirjoitin Siriukselle kirjeen, jossa kerroin suunnitelmastani.

Ajatustyön palkka

Tylsyys. Tiedät varmasti sen tunteen, kun pääsi alkaa yllättäen kumista tyhjyyttään. Ajatuksesi vaeltavat täysin vapaina, vailla rajoja. Ensi alkuun voisi kuvitella moisen tunteen positiivisena, jopa vapauttavana, mutta auta armias kuin pääset kunnolla käsiksi siihen. Vai pitäisikö sanoa se sinuun?

Se tyhjyys ei ole mukava leposija. Siteet kiristyvät ranteiden ja nilkkojen ympärille hyvin yllättäen. Ensin on vain mustuutta, jossa voi olla mukavakin kellua hetki tai pari. Mutta ajatuksien ilmaantuessa et enää ole turvassa. Ne pirulaiset kietoutuvat raajojen ympärille, etkä voi enää taistella vastaan. Olet jo niiden vanki. Eivätkä mokomat ole mukavia vanginvartijoita. Ne eivät suinkaan anna sinun piehtaroida saastaisessa selissäsi rauhassa, vaan tykkäävät kutitella veitsenterävillä höyhenillä jalkapohjia. Etkä sinä ole tarpeeksi vahva laittamaan vastaan, vaikka se kaikki onkin vain mielessäsi. Sillä sisimmässäsi sinä olet ristiriitainen. Mielesi on kuin haaskalintuparvi, joka säntäilee ympäriinsä, pyrkien nappaamaan pienimmätkin terveydenrippeet. Terveyden haikailusta saat kuitenkin vain lisää vettä hulluuden myllyysi. Sillä etsimääsi et ikinä löydä ja se ajaa sinut vain syvemmälle mielenvikaisuuden syövereihin. Tunnetko sen jo ruumiissasi? Kevyen kihelmöinnin, joka hetken päästä räjähtää äärimmäisyyksiin? Turhaan hierot jalkojasi tai käsiäsi, sillä tämän sortin levottomuus ei lähde ystävällisellä kosketuksella!

Paras on vain välttää helvettiä. Juosta karkuun. Eikä ikinä pysähtyä. Tee, liiku, laula, tanssi, mitä vain. Mutta älä vain jää paikoillesi, vaikka kuinka hengästyttäsi. Turhakin tekeminen on aina parempi kuin ahdistava ajatusmyrkky, joka aivan huomaamatta valtaa kehon kokonaisuudessaan. Ajattelu loppujen lopuksi taitaa olla varsin yliarvostettua. Mitä se meille antaa? Näemmehän, kuinka jokainen viisas kärsii omassa henkilökohtaisessa kadotuksessaan. Halveksimamme tyhmät taas, he viettävät onnellista elämää autuaan tietämättöminä niistä kamaluuksista, jotka vaivaavat viisaan arkea. Onko loppujen lopuksi edes hirveän viisasta ajatella, kun kipu on sen palkka? Näyttelemmekö kaikki yllättäen päinvastaisia rooleja? Mutta luoja, ei... Mitä minä teenkään? Suokaa anteeksi, annoin itselleni luvan kiellettyyn. Parempi on sinunkin lähteä muihin askareisiin, liikkumaan, laulamaan, tanssimaan, mitä vain! Hyppiä vaikka x-hyppyjä mieluummin kuin lukea tätä turhanpäiväistä kipuvuodatusta. Sehän voi vaikka tarttua. Mene siis ja unohda lukemasi. Off-nappi on yhteinen pelastuksemme. Painakaamme sitä ja unohtakaamme keitä olemme.  

Narcissa, kuolemattomani, luku 7

Keskiviikko oli tuulinen ja kolea päivä.

Seisoimme Jamesin kanssa erään läheisen pellon vierellä odottamassa Peteriä ja Remusia, jotka olivat luvanneet tavata meidät. Olimme suunnitelleet lähtevämme käymään läheisessä jästikylässä, mutta suunnitelmamme näyttivät kaatuvan huonoon säähän. Ehkä menisimme sittenkin vain Jamesille.

Tuijotin keskelle peltoa, kuin odottaen poikien tupsahtavan keskelle sitä. Maisema ei päässyt samalla lailla oikeuksiinsa kuin auringonpaisteessa, joka sai sen hohtamaan kultaisena. Aurinkoisina päivinä paikka olikin yksi kauneimmista tietämistäni. Olimme viettäneet siellä ystävieni kanssa useita kesäpäiviä, usein juuri jästikylässä vierailun jälkeen. Kylässä oli aina yhtä paljon ihmeteltävää ja hullunkurisia sattumuksia, joita sitten kerrattiin pellolla istuessa.

Havahduin ajatuksistani kuullessani äänekkään pamauksen, jonka saattelemana Remus ja Peter tupsahtivat muutaman metrin päähän meistä – kumpikin varsin ilahtunut hymy kasvoillaan.

”James! Sirius!” Remus huudahti riemuissaan,

”mitä kuuluu?” poika tiedusteli.

”Ihan mukiinmenevästihän tässä menee”, totesin.

”Äh, älä viitsi, kerro kaikki!”

”Karkaamisestaniko?”

”No mistä muusta muka?”

Totta puhuen tunsin hieman ylpeyttä siitä, että ystäväni puhuivat tapahtuneesta kunnioittavaan sävyyn ja kuvittelivat minun olleen jotenkin erityisen rohkea tehdessäni sen, minkä tein. Totuushan oli, ettei siinä ollut ollut juuri mitään sankarillista. Tein vain jotain, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Sitä paitsi toivoin, että olisin lähtenyt hieman näyttävämmin. Että olisin sanonut äidilleni totuuden hänen naurettavasta kulissimaailmastaan. Sen sijaan lähtöni oli ollut enemminkin paon kaltainen. En sankarillisesti karistanut vanhan elämäni tomuja taakseni muutaman nasevan sanan kera, en suinkaan. Sen sijaan loikin pakoon kuin mikäkin pelkuri. Todella rohkeaa, suorastaan esimerkillistä rohkelikon käytöstä.

Kelmit varmaankin odottivat minun kertovan jonkin suurenmoisen hienon lähtötarinan, joten minua hieman nolotti kertoa miten asiat olivat todellisuudessa menneet. Että lähtöni tapahtui pakosta, ei koska olisin vain saanut sukuni hirmuvallasta tarpeekseni.

”Vau!” Peter kuitenkin vinkaisi lopetettuani.

”Hmm.. Olihan tuo aika tapahtumarikas tarina, mutta toimintasi oli kyllä aika... hätiköityä. ”, Remus totesi.

”Mitä tarkoitat?” kysyin toinen kulma koholla. Remuksen ilme kertoi hänen jälleen aloittavan kuuluisan valistuksensa, joka ärsytti minua suunnattomasti. En mitenkään erityisemmin rakastanut sitä, että henkilökohtaista elämääni koskeviin valintoihin takerruttiin tai etenkään että niitä arvosteltiin. Valitettavasti Remus tuppasi toisinaan tarttumaan niihinkin asioihin ja pätemään asioista, joista hän ei oikeastaan tietänyt yhtään mitään.

”Ehkä olisitte voineet jättää ekan kertanne vähän myöhemmäksi. Oli kuitenkin aika todennäköistä, että jotain tuollaista tapahtuisi”, poika selitti.

”Tehty mikä tehty. Mitäpä tuolle enää voi? Eikä minun tietääkseni seksielämäni muutenkaan kuulu sinulle”, ärähdin.

”Hei, lopettakaa! Emme me tulleet tänne riitelemään!” James ärähti.

Vaikka minua ärsytti myöntää se, niin James oli oikeassa. Emme olleet tulleet pellolle riidelläksemme. Meidän oli tarkoitus viettää hauska päivä ystäväporukalla, eikä varmaankaan pitäisi antaa mokoman mitättömän asian pilata sitä. Pyysin siis Remukselta anteeksi kiivastumistani, hieman vastahakoisesti kuitenkin.

”Jos sitten tehtäisiin jotain muuta kuin vain mietittäisiin menneitä?” James ehdotti.

”Kuten mitä? Jos et ole pannut merkille, täällä on aika järkyttävä ilma”, Remus totesi.

”No jaa, olisiko sinulla mitään ideaa, Sirius?”

”Valitettavasti ei.”

”Peter?”

”Meidänhän piti lähteä sinne jästikylään”, poika vinkaisi.

”Ääliö! Etkö sinä ole kuunnellut ollenkaan? Tai katsonut ympärillesi?” ärähdin. Toisinaan Peter osasi olla äärimmäisen hidasälyinen.

”No, Sirius, älähän nyt!” Remus kehotti.

”Vihdoinkin me näemme porukalla ja sitten on tällainen ilma!” James ärähti.

”Emmekö me voisi lähteä vaikka Viistokujalle, jos emme voi lähteä kylään?” Peter ehdotti epävarmasti.

”Taidankin puhua puheeni, Peter. Tuossa oli ideaa. Viistokuja on sen verran kaukana, että säätila ei välttämättä ole samanlainen. Mutta kannattaako meidän ottaa riskiä?” tuumin.

”Minä itse asiassa vilkaisin säätiedostusta. Lontoossa on tänään oikein aurinkoinen ilma”, Remus totesi.

”Se on sitten selvä!” James totesi.

”Millä ihmeellä me menemme Lontooseen?” kysyin hieman skeptiseen sävyyn. Eihän meillä ollut minkäänlaista kulkuvälinettä, jolla matkustaa.

”No, minulla on lukuisia luutia varastossa.”

”Ei hitossa, James! Oletko hullu?”

”Sekin voi olla mahdollista, mutta tämän asian suhteen olen kyllä aivan järjissäni. Aluksi voi toki olla hieman vaikeaa, mutta emmehän me koko matkaa joudu lentämään vastatuuleen!”

”Mutta matka kestää ainakin kaksi tuntia! Emmekä me ole niin hyviä lentämään, kuin sinä –”, kerkesin aloittaa, kunnes tajusin kuulostavani aivan liikaa Lily Evansilta.

”No?” silmälasipäinen virnisti.

”Hyvä on, tehdään se”, naurahdin.

Remus näytti hieman epäilevältä ja Peter pelokkaalta, muttei heistä näköjään ollut kieltäytymäänkään. Niinpä siis matkasimme takaisin Jamesin kotiin, otimme luudat ja lähdimme matkaan.

James oli luvannut lentää vaikeimmin lennettävällä luudalla, mutta omanikin oli hieman kiikkana. Remus taas yritti selvästikin keskittyä ajattelemaan, miten saisi ohjattua omaa luutaansa mahdollisimman helposti. Poika näytti kovin epävarmalta, eikä se ollut oikeastaan mikään ihme, sillä hän ei ollut kovinkaan kokenut lentäjä. Oli hän kuitenkin taitavampi kuin Peter, joka yritti jatkuvasti peitellä kauhuaan. Täytyy kyllä myöntää, että minäkin olisin peloissani hänen taidoillansa. Peter oli aina ollut surkea lentäjä ja pelkäsin itsekin hieman hänen puolestaan.

James oli luonnonlahjakkuus lentämisessä, joten ei ollut varmasti tullut ajatelleeksi, että muille se voisi tuottaa ongelmia. Hän teki paraikaa ilmassa hurjia silmukoita ja saatoin kuvitella, että esimerkiksi Peterille tuli paha olo pelkästään häntä katsellessa.

”Katsokaa nyt, miten upeat maisemat täällä on!” poika huudahti lennettyämme suunnilleen puolisen tuntia.

”Meillä on täysi työ keskittyä lentämiseen!” Kuutamo huudahti.

”Peter, mistä moinen ilme?” James naurahti.

Käännyin katsomaan Matohäntää, joka lensi muutaman metrin päässä minusta. Hänen kasvojensa vihertämisestä päätellen oksennus ei ollut kaukana.

”Koeta kestää”, Remus sanoi lohduttavaan sävyyn.

”Minä en enää ikinä, en ikinä, lähde mukaan teidän ääliömäisiin ideoihinne!” Peter huusi kauhuissaan.

”Rauhoitu Peter, ei ole enää kuin reilu tunti matkaa!” naurahdin.

Itse aloin vähitellen suoriutua paremmin. En epäillyt enää ollenkaan, ettenkö pääsisi Lontooseen asti, vaikkakin luuta oli epämukava ja painoi ikävästi takalistoani. En nauttinut lentämisestä samalla tavalla kuin James, mutta kulkuvälineenä luuta oli ihan kestettävä.

Peter ei selvästikään vielä tovinkaan kuluttua ollut tullut vastaaviin aatoksiin. Kuulin nimittäin pian yökkäilevää ääntä takaani ja huomasin hänen oksentavan suoraan alas maahan. Hän ei nähtävästi ollut enää kestänyt paineitaan. Remus viittoi meille, että olisi ehkä jo aika laskeutua, mutta minua lähinnä nauratti. Ei yksi oksennus Peteriä luudalta pudottaisi.

”Mahtavaa Peter! Missäköhän Ruikuli asuu? Toivottavasti jossain näillä main, olisi mahtavaa jos tuo olisi tipahtanut suoraan hänen niskaansa!”

Peter hymähti hieman, muttei selvästikään kyennyt suuremmin puhumaan pahalta ololtaan.

”Meidän pitäisi oikeasti laskeutua…”, Remus totesi huolestuneena.

”Äsh, kyllä Peter pärjää. Etkö pärjääkin?”

Poika näytti hieman epäröivältä, mutta nyökkäsi kuitenkin.

”No niin, siinäs näet”, James naurahti.

Loppumatka sujui kohtuullisen rauhallisesti, paitsi että Peter oksensi toistamiseen. Voin kuvitella, että reissumme ei mitenkään parantanut pojan kuvaa lentämisestä. En ihmettelisi ollenkaan, jos hän ei enää koskaan haluaisi astua luudan selkään. Onneksi hän sentään muuttui huomattavasti iloisemmaksi päästyämme maan kamaralle.

”Älä vielä innostu Peter, meidän on lennettävä takaisinkin”, naurahdin ilkikurisesti laskeuduttuamme Viistokujalle.

”Täällähän paistaa aurinko”, James ihmetteli.

”Mistä aloittaisimme?” Remus kysyi.

”No vaikka Qaino Vahvahqon jäätelöbaarista?” Peter ehdotti.

”Aina sinä vain ajattelet ruokaa. Äskenkin olit oksennuskunnossa, mutta jäätelö nähtävästi kelpaa silti”, James naurahti.

”En minä sitä, se on vain lähimpänä”, Matohäntä piipitti.

Peterin idea oli kieltämättä hyvä, joten päätimme suunnata jäätelöbaarille. Viistokujalla käydessä jäätelöbaari kuului vakiopaikkoihimme, sillä siellä oli hillitön määrä erilaisia vaihtoehtoja. En varmaankaan ollut nähnyt koskaan yhtään missään niin paljoa erilaisia makuja. Niitä oli melkein yhtä paljon kuin Bertie Bottin jokamaun rakeissa.

”Minä ajattelin ottaa lakritsijäätelön strösseleillä ja kermavaahdolla”, tuumin paikalle saavuttuamme.

”Minulle puolestani kelpaisi minttujäätelö suklaa- ja hasselpähkinärouheella”, James totesi.

Remus päätyi yksinkertaiseen suklaatötteröön, mutta Peter otti jäätelöannoksen, joka sisälsi mansikka-, mango-, sekä päärynäjäätelöä. Valintamme jälkeen etsimme kirkkaanpunaisen vakiopöytämme jäätelöbaarin kuistilta, johon asetuimme istuksimaan.

”Ajatelkaa, enää kaksi viikkoa lomaa ja sitten alkaa koulu”, Remus totesi.

”Mälsää”, tuhahti Peter.

”Ei minusta niinkään”, James sanoi hymyillen.

”Sinä näet Lilyn”, tuumasin.

”Niin ja sinä Narcissan.”

”Toivon näkeväni hänet jo hieman aikaisemmin”, huokaisin syventyen sitten jäätelööni.

Herkkuni muistutti ihmistä, sillä oli silminään lakritsinapit, suunaan samaa makeista nauhana, sekä hiuksina strösseleita, nauhaa ja kastiketta. Muuten se oli lumivalkoinen. Itse asiassa se muistutti kovasti –

”Sinun jäätelösi näyttää Ruikulilta”, James naurahti.

”Kiitos vain! Siinä meni se ruokahalu!” huudahdin, jolloin koko kelmiporukka nauroi.

”Ettekö te osaa jättää viattomia ihmisiä rauhaan edes kesälomanne ajaksi?” kysyi tiukka ääni takaani.

Olisin tunnistanut äänen katsomattakin. Puhuja oli Lily Evans, jonka silmät salamoivat pahantahtoisesti. Miten hän osasikin tulla aina paikalle aivan väärään aikaan?

”Eh, Lily…”

”Niin Potter? Anna tulla!”

”Älä Jamesille jäkätä! Minähän sen sanoin!” huudahdin.

”Mutta hän oli siinä yhtälailla mukana!”

”Mikä sinua vaivaa, Evans? Pistät kaiken sellaisenkin minun syykseni, mihin minulla ei ole osaa eikä arpaa!”

”Se, että sinä kuvittelet olevasi niin paljon vain sen perusteella, että osaat huispata ja kun sinulla on muita idiootteja vierelläsi kannustamassa sinua kiusatessasi puolustuskyvyttömiä ihmisiä!”

”Minä –”

Samassa kuulin kuitenkin toisen äänen viereltäni:

”Hei Sirius!”

Käännähdin katsomaan olkani yli, jossa yllättäen seisoi Narcissa. Tyttö ei enää katsonut minuun, vaan oli siirtynyt silmäilemään Lilyä epäluuloisesti. Hetken tarkasteltuaan tätä, Narcissa nyrpisti nenäänsä ja käänsi kasvonsa minuun päin.

”Mitä kuuluu?”

”Aika normaalia, entä sinulle?”

”Hyvää, ainakin vielä äskettäin”, tyttö totesi vilkaisten taas vaivihkaa Lilyä.

”Eh… Narcissa, tässä on Lily Evans. Evans, tässä on Narcissa Musta.”

Lilykin käänsi nyt ilmeettömät kasvonsa tutkimaan Narcissaa.

”Evans… En ole kuullut sukunimeä ennen. Ketä sukuusi kuuluu?” Narcissa kysyi ylimielinen hymy kasvoillaan.

”Tuota, olen jästisyntyinen”, Lily totesi punastuen ja laskien katseensa maahan.

”Sitä minä vähän arvelinkin.”

”Kuinka niin?” tyttö kysyi tiukasti, kooten itsensä silmänräpäyksessä.

”Hmph… Puhdasveriset yleensä näyttävät joltakin.”

”Mitä tarkoitat?”

”Täytyy myöntää, etten olettanutkaan sinun ymmärtävän. Tarkoitin, etteivät puhdasveriset ole noin mitäänsanomattoman näköisiä.”

”Evans ei ole mitäänsanomaton!” James karjaisi.

”Kiitos Potter, mutten tarvitse apuasi!” Lily kiljaisi.

”James…”, kuiskasin varoittavasti.

”Sinä olet vain yksi niistä ylimielisistä nartuista, jotka luulevat olevansa muista enemmän vain, koska ovat puhdasverisiä!”

”Mitä sanoit, kuraverinen?”

Olin jo huutamassa Lilylle, että voisi itse miettiä, kuka se narttu tässä on, mutta sekä Narcissan sanat, että Lilyn reaktio niihin pysäyttivät minut. Viimeksi mainitun silmäkulmiin nimittäin alkoi yllättäen kerääntyä kyyneleitä. Se oli minulle hyvin hämmentävää, sillä en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Lily Evansin itkevän. En oikeastaan pitänyt tytöstä suuremmin, mutta tässä tapauksessa Narcissa oli kyllä toiminut erittäin tökerösti. Sympatiani olivat kieltämättä enemmän Lilyn puolella. Totta puhuen minua kauhistutti, miten paljon Narcissa saattoikaan kuullostaa äidiltäni halutessaan.

”Miten sinä –” James aloitti.

”JAMES!” huudahdin ja katsoin poikaan varoittavasti.

”Narcissa, tule tänne, minulla olisi hieman asiaa”, kehotin Narcissaa, joka hetken epäröinnin jälkeen seurasi minua kulman taakse, vessojen luona olevaan syvennykseen, josta kukaan ei näkisi meitä.

”Mitä tuo oikein oli?” kysyin mahdollisimman rauhalliseen sävyyn. En halunnut suututtaa Narcissaa.

”Hän on niin ärsyttävä, uskomattoman ylpeä –”

”Minä tiedän, mutta hän on myös Jamesin ihastus. Ole kiltti ja yritä hillitä hermosi hänen seurassaan ihan minun ja Jamesin välien vuoksi. En haluaisi menettää ystävyyttä Jamesiin sen takia, että päädyn haukkumaan Lilyn jonkun teidän pikkuriitanne takia”, selitin. Äskeisen kommentin jälkeen en kyllä olisi hennonnut mollata Lilyä varmaankaan mistään, mitä hän olisi sanonut. Sitä ei kuitenkaan auttanut sanao Narcissalle. Olisi parempi vain hoitaa tilanne mahdollisimman rauhallisesti, vaikka joutuisikin hieman valehtelemaan.

Narcissa näytti hieman nolostuneelta. Tytön kalpeille poskilleen oli noussut pieni, vaaleanpunainen häivä ja hänen suupielensä nykivät oudosti.

”Olen pahoillani, ei minun ollut tarkoitus horjuttaa sinun ja ystäväsi välejä.”

”Minä tiedän sen, mutta vastaisuudessa hillitse kielesi.”

”Hyvä on, kunhan hän ei ala aukomaan minulle.”

Totuushan oli, että Narcissa itse oli aloittanut sanataiston, mutten viitsinyt turhaan huomauttaa siitä tytölle. Hän olisi vain suuttunut minulle ja sitä en halunnut. Pääasia oli, ettei hän tekisi enää vastaavaa seurassamme.

”Olisi hyvä, jos pyytäisit Lilyltä anteeksi.”

”Minäkö pyytäisin häneltä anteeksi? En todellakaan!” tyttö kiljaisi.

”James saisi sinusta paremman kuvan-”

”Olkoon Jamesilla minusta vaikka minkälainen kuva, mutta sitä minä en tee!”

”Meidän on vain hankalampi seurustella, jos ystäväni eivät pidä sinusta.”

”Meinaatko, ettei meidän jo muka ole? Pitäisikö sinulla olla helppoa? Pitäisikö tämän mennä niin, että sinun ystäväsi hyväksyvät minut? Itse joudun peittelemään suhdettamme koko suvultani ja tiedän kyllä mitä tapahtuu, jos he saavat meidät kiinni!”

”Mitä? Suuttuuko isi ja toruu pikkuista, väärinymmärrettyä Narcissaa? Mitä?”

Kaduin saman tien sanojani, sillä niiden johdosta Narcissa purskahti sydäntäsärkevään itkuun. En olisi uskonut sanojeni vaikuttavan häneen noin voimakkaasti, mutta enhän minä varsinaisesti ystävällinen ollut ollut. Silti minua hämmensi Narcissan reaktio hyvin paljon. Ei hän yleensä aivan noin herkkä ollut.

”Anteeksi Narcissa, en minä tarkoittanut”, kiiirehdin pahoittelemaan.

Narcissa nosti katseensa ja näin hänen katseestaan, ettei kaikki ollut hyvin. Tilanteen taustalla oli jotain muutakin. Pelkästään minun muutama ilkeä sanani ei varmasti saisi aikaan noin rikkinäistä katsetta.

”Katso”, tyttö nyyhkytti kääntyen selin minuun.

Hän avasi hitaasti selkäpuolella sijaitsevan mekkonsa vetoketjun, jolloin sen alta paljastuivat irvokkaat, punaiset arvet, jotka näyttivät vieläkin vastatehdyiltä. Ne eivät olleet suinkaan tavallisia remminjälkiä, vaan selvästi kirouksen jättämiä. Mitä tahansa Narcissalle olikin tehty, se oli varmasti ollut paljon pahempaa kuin vain normaalia ruumiillista kuritusta, jota olin itsekin saanut osakseni varhaisteiniksi asti.

”Isä teki nämä, kun sai meidät kiinni”, tyttö sanoi viileästi lakaten yllättäen nyyhkimästä.

”O-Olen pahoillani”, änkytin järkyttyneenä, kun ymmärsin, miten pahasti olin sanonut. Minun olisi pitänyt osata hillitä itseni. Tiesinhän minä, että tuskin Cygnus tyytyisi vain hieman moittimaan tytärtään.

”Älä ole. Minun ei olisi ehkä pitänyt edes näyttää näitä sinulle”, blondi totesi kylmästi.

”Totta kai olisi! Mitä sinä oikein puhut?”

”Tiedät kyllä. Meillä on maine varjeltava. Minun ei olisi kuulunut itkeä tai valittaa. Kunnollinen tyttö ei koskaan tekisi sellaista. Bellatrix ei koskaan valittaisi tai itkisi kenellekään, kun häntä rangaistaan.”

”Mutta Narcissa, sinä et ole Bellatrix ja hyvä niin. Sinun pitäisi ymmärtää, että olet ainutlaatuinen juuri sen takia. Et ole niin kuin muut aristokraattinaiset. Et pelkkä tyhjä ja kylmä kuori”, huokaisin sulkien tytön syleilyyni.

Hän säpsähti ihmeissään, mutta rentoutui sitten antaen kyynelien jälleen valua alas poskiltaan, tahrien vuorostaan minun kaapuni.

”Kaikki olisi silti paljon helpompaa jos voisin olla kuin he”, tyttö kuiskasi.

You belong to me
My snow white queen
There's nowhere to run, so lets just get it over
Soon I know you'll see
You're just like me
Don't scream anymore my love, cause all I want is you

“Minun on mentävä, Lucius odottaa”, tyttö sopersi ääni värähtäen merkitsevästi perääntyessä.

Aamunkoitto

Hieman keväisen aamun ja paremman huomisen tunnelmointia. 

***

Maailma näyttäytyi minulle tänään hyvin erilaisessa valossa kuin pitkään, pitkään aikaan. Istuessani kevätauringon paisteessa olo oli hyvin kummallinen. Olin yksin, mutta se ei pitkästä aikaa tuntunut pahalta. Tunsin olevani vapaa riippuvuudesta. Olo oli yllättävän valoisa, joka jo yksin oli minulle aikamoinen hämmennyksen aihe. Tupakka huulilla ei vienyt tällä kertaa stressiä, sillä sellaista ei ollut. Tähän oloon voi kestää hetkinen tottua.

Tietyllä tapaa oloni oli hieman haikea. Kurjuuttakin voi olla ikävä, mutten sitä siltikään kaivannut takaisin. Inspiraationi oli jossain määrin heikentynyt, mutten voinut uhrata sille elämääni. Niin kauniin traagiselta kuin se olisi jokin aikaa sitten vielä kuullostanutkin. Kärsiä taiteen vuoksi. Mutta pah! Jatkuvasta epätoivossa uimisesta syntyy loppujen lopuksi varsin yksipuolista taidetta. Se tekee kovin itsekkääksi. Kukaan ei jaksa loputtomiin lukea tekstejä henkilökohtaisesta murhenäytelmästä. Uusiutuminen oli paikallaan minunkin tapauksessani.

Ohitseni kulki nainen. Keski-ikäinen, ilme hieman pingottunut, olemus varsin raskas. Sääli, että joku tällaisena päivänä vielä jaksoi kantaa talven viittaa harteillaan. Ehkä minä en ole mikään neuvomaan tuntematonta, mutta hänen kulkunsa näytti varsin vaivalloiselta. Nyörien avaaminen ja nutun nurkkaan heittäminen voi vuodenajan epävarmuuden vuoksi tuntua kohtuuttomalta riskiltä, mutta mitä elämämme olisi ilman pientä jännitystä?

Mutta mitäpä ohikulkijan elämänvalinnat minua loppujen lopuksi liikuttavat? Minun on turha ottaa niskoilleni muiden painoja nyt, kun olen omastani luopunut. Turhaahan siitä olisi ollut luopua, jos saman tien paikkaisin tyhjän tilan uusilla harmeilla.

Sytytän toisen tupakan. Koen etten ole aivan valmis vielä. Ulkoilma voi tosiaan tehdä mielelle paljon, niin paljon kuin ajatusta joskus vieroksuinkin. Huolimatta keuhkoihini virtaavasta myrkyllisestä tupakansavusta tunnen oloni yllättävän puhtaaksi. Vartaloni ei enää ole pullollaan turhaa kuonaa, milloin millaistakin. Ajattelu on viimenkin täysin omaani, eikä kukaan tai mikään muu sitä pääse sorkkimaan. Oman elämänsä herra. Tältäkö se tuntuu? Kun kukaan ei ole kertomassa mitä sinun pitää tehdä, kun mikään ei sumenna mieltäsi tai vetele salakavalasti naruista.

On niin paljon asioita, jotka voi ratkaista vain antamalla olla. Toiset luopumalla. Kipuahan siitä toki saa osakseen, mutta kuka väitti sen olevan paha asia? Harvoin mukavat kokemukset meitä opettavat tai vahvistavat. Tuota elämänohjetta kuulee joka nurkalta, mutta yllättävän vähän sitä siltikään kuunnellaan. Harva omaksuu sen osaksi itseään tai alkaa elää sen kautta. Voi kun me kaikki ymmärtäisimmekin kuinka suuri lahja kipu voi olla, kunhan siihen osaa asennoitua oikein. Se voi sinut tappaa, lyödä maahan, muuttaa persoonattomaksi ja kukistaa. Mutta vain jos et ole sen herra. Sen hyväksyen, mutta jatkuvasti niskan päällä pysyen voit kyetä ihmetekoihin. Jos sinun kipusi ei voi sinua murtaa, niin ei mikään muukaan.

Toinenkin tupakka palaa loppuun. Sivusilmällä näen rappukäytävässä liikehdintää. Näinköhän se on taas naapurin äkäinen mummo. Jälleen yksi katkera varjohahmo. Olkoot jos on, toivotan vain hymyillen hyvää huomenta ja annan moitteiden kaikua kuuroille korville.