Hyvitys

En saanut ajatuksistani otetta. Ne juoksentelivat ympärilläni kujeillen, eivätkä suostuneet tekemään yhteistyötä kanssani. Ne pitivät enemmän vapaudesta, sekavina ryöppyinä kirmailusta niin, etten minä raukka enää pysynyt perässä. En olisi enää jaksanut leikkiä mokomien kanssa. Makasin vain passiivisena valkoisella lattialla, välittämättä niiden kivuliaista näykkäisyistä ja riemunkiljahduksista. Kieltämättä olisin halunnut taistella niitä vastaan, pakottaa takaisin minuun. En vaan enää kyennyt siihen. Voimani olivat kuluneet loppuun aikoja sitten. Kadonneet Tuonelaan ja vaihtuneet noihin sarvipääajatuksiin. 

Toisaalta en tiennyt halusinko ajatuksiani sittenkään takaisin. Ehkä toivoisin niiden kuitenkin pysyvän kaukana minusta saadakseni olla kahdestaan tyhjyyteni kanssa. Härnäämistä en siltikään sallinut. En päivittäisien kipuannoksien jakelemista. Joskus olin ajatellut, että ehkäpä ansaitsin sen. Että minun kuului  kärsiä ja elää hajanaisena ihmisrauniona. Mutta mitäpä siitä kukaan hyötyisi? En voinut pelastaa moisella enää ketään. Tehty mikä tehty, mitäpä sitä enää turhaan kärsimään. Valitettavasti tuska ei kuitenkaan totellut minua. Olin jumissa sen kanssa, vaikka miten yritin antaa itselleni anteeksi.

Toisaalta en enää olisi edes jaksanut välittää. Ei minulla ollut enää mitään, enkä varsinkaan ollut sama ihminen kuin ennen. En etenkään kontrollin kadotessa käsistäni hulluuspuuskissani. Silloin todella tunsin kuuluvani sairaalaan. Tunteideni päästessä valloilleen ja vieraiden ajatusten ottaessa vallan. Kaiken vanhan ja uuden kivun päästessä jälleen riivaamaan minua.  Taisteluyritykset niitä vastaan olivat turhia. Ne olivat vain yhtä hulluuden ja selväjärkisyyden labyrintissä harhailua. Ikinä ei voinut tietää, kumman polulle oli eksynyt.

Viimeisin hulluuskohtaukseni oli ollut edellisenä päivänä, mutten ollut vieläkään täysin toipunut siitä. Mieleni oli yhä levoton ja pelokas. En halunnut ketään lähelleni. En yhtään hoitajaa tai etenkään Häntä. Hän oli liiaksi kytköksissä tähän kaikkeen. Hän oli pelastukseni ja kadottajani – kumpaakin, ei kumpaakaan vai vain toista? En tiedä. En ymmärtänyt enää mistään mitään. En edes haluaisi miettiä, mutten voinut olla välittämättä kaikesta tapahtuneesta tässä tilassa. Jos vain saisin tarpeeksi lääkkeitä, tarpeeksi turtumusta niin kestäisin paremmin. Mutta hoitajat eivät suostuneet antamaan minulle enempää. Heidän mielestään oli parhaaksi, että oppisin tiedostamaan tunteeni vähitellen.

Samassa huoneen raskas metalliovi avautui. Aluksi näin vain valkeat työkengät, mutta jo tuoksusta tunnistin tulijan olevan Hän. Olisin halunnut käskeä Hänet pois, mutta voimani eivät riittäneet siihen. Saatoin vain katsoa ylös, miehen vaaleanvihreisiin silmiin kyyneleet omissani.

”Kuulin viimeyöstä, Olivia. Olit kuulemma saanut taas kohtauksen. Se oli hyvin ikävä kuulla, etenkin kun ajattelin meidän edistyneen”, lääkäritakkinen totesi kumartuen maahan tasolleni.

En saanut vastatuksi juuri muuta kuin itkua. Äänetöntä kyynelehdintää, jonka syytä en osannut valottaa. En tiennyt johtuiko se menneistä asioista vaiko tunteesta, että olin pettänyt ainoan tukijani.  Sieluni oli kuitenkin palasina, oli syy mikä hyvänsä ja nyt se valutti sirpaleitaan kyyneleideni mukana. Jonain päivänä minulla ei olisi enää mitään mitä antaa.

”Mutta sinähän itket. Mikä on hätänä?” Hän ihmetteli pyyhkäisten kyyneleet poskiltani.

En saanut suustani vieläkään sanaakaan vaan ainoastaan tuijotin Häntä ahdistukseni vallassa. Miehen pitäisi mennä pois. En kestänyt edes Häntä tässä tilassa. Pelkäsin hulluuteni jälleen palaavan ja väittävän minulle asioita, jotka eivät pitäneet paikkansa. Yrittäen muuttaa minut viattomammaksi ja syyllistää kaikki muut minulle tapahtuneesta kurjuudesta. Vaikka itsehän olin siihen syypää. Ketään muuta en voinut rooliini sijoittaa.

”Ei hätää, minä olen tässä. Kaikki muuttuu taas hyväksi”, mies kuiskasi vetäen minut lämpimään syleilyynsä. En vastustellut, vaan painoin pääni hänen rintaansa vasten, antaen kyyneleiden valua valkoiselle takille. Mitä muutakaan saatoin tehdä? Ei lääkäri kuuntelisi, vaikka saisinkin pyydettyä Häntä poistumaan.

Miehen lähellä oli loppujen lopuksi hyvä olla. Olihan Hän ainut, joka enää välitti minusta sen kaiken kamaluuden jälkeen. Vaikka oikeutettuahan toisten viha oli. Minä olin hullu. Minä olin vaarallinen. Kuka sellaisen lähelle tahtoisikaan? Parempi vain, että kaikki entisen elämäni varjot pysyisivät kaukana. Hän oli ainut, joka tunsi minut ja tiesi miten käsitellä. Hän ainoastaan kykeni tuntemaan arvottomuuteni ja tekemään siitä edes hetkeksi paremman. Keinot saattoivat olla ikäviä, mutta epäilemättä pidemmällä aikavälillä tehokkaita. Sovitusmahdollisuudesta minä olisin Hänelle ikuisesti kiitollinen. Siitä, että mies johdatti minua vähitellen eteenpäin ihmisyyden tiellä, antaen mahdollisuuden ottaa tuska itselleen muiden sijasta. Ehkä Häntä seuraamalla voisin vielä jonakin päivänä olla sama tyttö kuin monia, monia vuosia sitten.

***

Lapsiraukka oli kovin eksyksissä.  Täysin eri ihminen kuin hänet tavatessani.  Olivia oli ollut kieltämättä erittäin haavoittuvainen jo silloin, mutta kuitenkin lähes terve, korkeintaan keskivaikeasti masentunut. Koulukiusaamisestahan hän kärsi myös. Oikeastaan varsin pahanlaatuisesta sellaisesta. Luokkakaverit olivat joskus käyttäneet väkivaltaakin. En tosin osannut sanoa, oliko sanallinen osuus ollut vielä hirveämpi. Kaikesta siitä huolimatta Olivia ei kuitenkaan ollut kadottanut hymyän täysin, eikä hänen elämänliekkinsä ollut sammumaan päinkään. Kehityksen suunta muuttui radikaalisti vasta myöhemmin. Olivian elämän traagisimmat hetket koittivat hänen käytyään vuoden verran minun vastaanotollani.

Se kaikki oli minun ansiotani. Minä olin onnistunut tekemään hänestä ihmisraunion uskottelemalla salakavalasti koko maailman vihaavan häntä, kaikkien haluavan hänelle vain pahoja asioita. Se ei ollut edes vaikeaa, kun kyse oli koulukiusatusta murrosikäisestä. Lohduttaviin lauseisiin upotetut siemenet alkoivat lopulta itää. Oliviasta tuli aina vain masentuneempi ja epäluuloisempi. Ulkoinen olemuskin muuttui vallan kärsineeksi. Tyttö laihtui useita kiloja, hänen poskensa painuivat kuopalle, silmien alle ilmestyivät tummat varjot, eikä hän jaksanut enää entiseen tapaansa ehostaa itseään.  Olivia alkoi myös kuvitella asioita koulutovereistaan, perheestään ja tuntemattomista kadunihmisistäkin. Julman kiusauksen jatkuessa ja minun korruptoidessani tyttöraukan mieltä, tämä alkoi kuvitella ihmisten odottavan tilaisuutta jopa tappaa hänet. Siinä vaiheessa minun olisi jo kuulunut määrätä hänelle lääkkeet, mutta teinkin täysin päinvastoin. Tietenkin muka autoin häntä, lohdutin parhaani mukaan, mutta viljelin yhä joukkoon lauseita, jotka varmasti jäivät pyörimään jo pahasti sairaan lapsen mieleen.

Olivian tilan huippu saavutettiin eräänä maanantaipäivänä luokkatovereiden uittaessa tämän päätä vessanpöntössä. Tytöille se oli ollut vain hyvin, hyvin julmaa kiusantekoa, mutta Olivia oli kuvitellut aivan muuta. Raukka oli luullut kiusaajiensa yrittävän hukuttaa hänet. 

Tyttö oli seonnut täysin. Hän oli repinyt kauhuissaan itsensä irti luokkatovereidensa otteesta ja hyökännyt Miranda-nimisen tytön kimppuun. Muut eivät olleet järkytykseltään ja peloltaan osanneet tehdä muuta kuin katsoa, kun Olivia hakkasi uhrinsa päätä kiviseen lattiaan minkä ikinä vain jaksoi. Lopulta joku oli kyennyt shokiltaan hakemaan opettajan, mutta Miranda oli jo kerjennyt saada pysyviä vammoja.

Olivia kiidätettiin tänne, psykiatriseen sairaalaan, jossa minä toimin ylilääkärinä. Kaikki oli mennyt suunnitelmieni mukaan. Hauras nukketyttöni oli viimein saapunut luokseni lopullisesti. Perhe luovutti tytön ilomielin syliini, luullen, että saisivat sitä kautta lapsensa ehkä jonakin päivänä takaisin. He eivät kuitenkaan tienneet suunnitelmieni olevan aivan toisenlaiset. Olivia ei nimittäin koskaan tulisi poistumaan sairaalasta. Hän tulisi elämään loppuelämänsä täällä, minun pienenä uhrilampaanani. Ajatus soi minulle mitä suurinta mielihyvää. Tyttö olisi nyt todellakin minun, ymmärtämättä, että juuri minä olin kaiken hänen pahansa juuri. Todennäköisesti hän eläisi nyt tuiki tavallista teinitytön elämää, ellen minä olisi tullut muuttamaan hänen elämänsä suuntaa.

Paraneminen olisi voinut lähteä vain ja ainoastaan Oliviasta itsestään, mutta minä estin senkin. Kerroin hänen perheellensä, ettei tytön ollut hyväksi nähdä ketään. Että hän oli niin hauraassa tilassa, että traagisista tapahtumista muistuttavien kasvojen näkeminen voisi murtaa hänet. Niinpä perhe pysyi poissa, niin vaikeaa kuin se heille tuntuikin olevan. Olivialle taas annoin kuvan, ettei hänen perheensä enää halunnut tavata häntä. Että kaikki hänen entisen elämänsä ihmiset vihasivat ja halveksuivat häntä. Niinpä tyttö luuli, ettei hänellä olisi sairaalan ulkopuolella enää mitään. Virheellisesti ajatteli, että ainut hänestä enää välittävä olin minä.

Joku saattaisi ihmetellä, miksi tein tämän kaiken. Minullahan oli täydellinen perhe, kaksi kaunista lasta ja mitä suloisin vaimo kotonani. Kaikki elämässäni oli päällisin puolin mainiosti. Mutta en minä välittänyt sellaisesta. En mehevästä kukkarostani, hienosta autostani tai idylliperheestäni. Ainut, mitä tässä elämässä halusin, oli Olivia. Olin ymmärtänyt sen heti hänen astuessaan ensimmäisen kerran huoneeseeni kaikessa nukkemaisuudessaan, hauras enkelityttö.

Mutta minä tiesin, ettei tyttö koskaan haluaisi minua, jos hänellä olisi vaihtoehto. Miksi hän tahtoisi monet kerrat itsensä ikäisen, vähitellen harmaantuvan ja kokoon painuvan keski-ikäisen ukonrähjän? Minulle oli tuottanut sietämätöntä tuskaa ajatus tytöstäni jonkun pojankoltiaisen kainalossa, matkalla kohti tulevaisuutta ilman minua. En voinut sallia sellaisen tapahtuvaksi. Minun oli pakko tehdä asialle jotain, sillä en saanut tyttöä mielestäni. Riemukseni suunnitelmani toimi täydellisesti. Nyt hänellä ei enää ollut ketään. Olin ainut, johon raukka saattoi enää turvautua.

Oli totta, että toteutin suunnitelmani myös kostaakseni Olivialle sen, ettei hän todellisuudessa halunnut minua. Halusin laittaa hänet kärsimään siitä, vaikka jumaloinkin tyttöä ylitse kaiken muun. Siksi tuotin hänelle paljon tarpeetontakin kärsimystä, mutta koin sen oikeutetuksi. Itsehän tyttö oli ollut julma minulle halutessaan naiiviudessaan jonkun typerän, valkotukkaisen jalkapalloilijapojan. Muistan yhä, kun hän kertoi siitä typeryksestä. Miten olisinkaan vain halunnut pyyhkiä mokoman pois hänen mielestään. Mutta toisaalta ihastuksesta oli myös hyötyä. Ilman sitä olisin tuskin koskaan tullut toteuttaneeksi suunnitelmaani. En olisi uskaltanut tehdä sitä, ellen olisi todella pelännyt menettäväni Oliviani. Eikä pojankoltiaisella loppujen lopuksi ollut ollut voimaa erottaa minua rakkaimmastani. Hän oli vain vahvistanut sidettä välillämme.

Käteni tytön olalla alkoi hiljalleen laskeutua alemmas hänen vartalollaan. Olivia säpsähti, muttei vastustellut. Hyvä tyttö, aina yhtä säyseä. Minun oma nukkeni, joka ei pistänyt sanallakaan vastaan kosketukseni vähitellen tavoittaessa hänen tytönrintansa. Tämän hän kuvitteli sovituksekseen, raukka kieroutuneessa mielessään. Näin hän ajatteli saavansa anteeksi aikaisemmat syntinsä: ottamalla itse taakan kannettavakseen.

”Tiedäthän, että olosi on parempi tämän jälkeen. Tämä sovittaa pahuuden, jota olet ympärillesi kylvänyt”, muistutin suudellen Olivian kyynelistä märkää poskea.

Tiesin kyllä, ettei hän halunnut minua. Suostui vain rikkonaisen mielensä ja manipulointini tuottaman illuusion vuoksi. Enempää en kuitenkaan voinut saada. Tämä oli ainut tapani tyydyttää hetkeksi sammumaton haluni häntä kohtaan. Loppujen lopuksi kaiken itseinhonsa keskellä Oliviallakin oli parempi maksettuaan hieman kuviteltua velkaansa. Tällä tavoin hän sai edes häviävän hetken verran helpompaa oloa, vaikkakin täysin erilaisella tavalla kuin toivomani. Vain kurjuudessa saattoi päivänsäteeni olla minun. 

Jos olisin todella olemassa

En ole kovin runollisella tuulella. Siksi kirjoitankin novellinpoikasta. Tai jotain sinne päin.  Miksi pitäisi edes määritellä? Olematon tästä joka tapauksessa tulee, vailla ajatuksia, vailla suurempaa tunnetta. Tunnetiloja kenties irrallisia, pienenpieniä olemattomuuksia.

Sanani tuhannet kerrat käytetyt, masentavat minua, kun taajuudelle väärällä virittäydyn uudestaan ja uudestaan. Kuinka monet tunteet minua syövätkään, kun en osaa valita elämäni tietä ja minua pelottaa.

Kuinka uusi tunne? Ei kovinkaan, kai se lapsuudesta kumpuaa. Hah, tuntemattoman ajatuksia, ei omiani ollenkaan. Ei, ei tälläkään kertaa.

Kertokaa minulle, kuinka perun sanani? Kuinka kiroukseni kesytän? Kuinka pyyhkisin menneisyydestä pois palat häpeällisimmät?

En osaa, en tiedä, en luo, en jaksa. Tahdon huutaa yhä, vaikka rauha viihtyy kanssani entistä useammin. Ennen ei minusta pitänyt, kuin ruttotautista karttoi.

Kuinka tätä turhuutta voi kestää? Kuka minulle puhuu? Onko kanssani tuhannet henget vai alitajuntaniko pilkkaa?

Rakastaako tällä planeetalla kukaan vai onko kaikki vain illuusiota itsekkyyden? Näemmekö me todella vai olemmeko itsekin vain yksi suuri näköharha?

Minä en tiedä tästä elämästä mitään. Mutta haittaako se minua edes? Tavallaan rakastan tietämättömyydessä rypemistä. Ja mitäpä sitten jos totuus olisikin hirveistä hirvein?

Osaisinko enää elää jos olisinkin osa olemattomuutta? Jos täällä ei olisikaan kuin virkamiesten salkkuja, vailla syvempää todellisuutta.

Sieluni tuijottavat minua huoneeni seiniltä, ajattomat henget, jotka kuiskivat korviini säkeitä.

Mistä sain viisauden tähän ruumiiseen? Mistä olen ansainnut tietämättömyydestä kumpuavan elämän? Kuinka minä ikinä voin selvitä itseltäni ja ajatuksiltani? En varmaan koskaan ja veikkaanpa hyvinkin sekoavani vielä joku päivä.

Ehkä jonain päivänä joku löytää minut kietoutuneena vessapaperiin ja hihittelemästä omiani. Ehkä olen silloin löytänyt elämäni tarkoituksen, jota ei ehkä ollenkaan ole.

Luulenpa silloin toteuttavani itseäni täydellisesti. Luulenpa, että sinä päivänä olen löytänyt ihmisyyden syvimmän olemuksen.

Valkoinen korppi

Valkoisen korpin oli tarkoitus olla yhdessä illassa kirjoitettava pikkunovelli. Kaksi viikkoa tämän kirjoittamiseen sitten todella meni ja Word-sivuja löytyy lähemmäs neljäkymmentä. Mietin, olisiko tämä pitänyt jaksaa osiin, mutta ajattelin nyt pistää yhtenä pötkönä kuitenkin. Löytyyhän esimerkiksi Poeltakin pitkiä novelleja ihan yhtenä könttänä. Ainoat muusta tekstistä erottamani pätkät ovat lopun runo ja Winfredin pätkä. 

Varoittelen vielä, että teksti sisältää aika paljon väkivaltaa. Suolenpätkät eivät sentään lentele, mutta verta tykkäsin näköjään valutella kohtuullisen paljon.

Pistän tähän postaukseen myös pari kappaletta, joiden tunnelmissa olen tekstiä kirjoitellut. Tietenkin suosittelen kuuntelemaan ne ihan musiikillina elämyksinä, mutta myös tunnelmanluojina lukiessa. Enjoy, if you can!

***

Winfred Sielunkantajan kynästä:

Kotikylää oli kummallista katsella päällikön silmin. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskaltanut uneksiakaan tästä asemasta. Olinhan ollut vain vaivainen sepän poika, joka haaveili soturina elämisestä. Suureksi taisteluksi nimetyn roomalaisten yllätyshyökkäyksen jälkeen tilanne oli kuitenkin muuttunut radikaalisti. Saatuani käsiin jumalaisen miekan, Sielunsyöjän, minulla oli ollut voima lyödä vihollinen ja viedä kansani voittoon. Minusta oli tullut suuri sankari, Winfred Sielunkantaja, miekkaani kätkeytyvän elämänenergian mukaan.

Voiton jälkeen olin saanut virallisen aseman soturina, sekä tietenkin kyläläisten vilpittömän kunnioituksen ja rakkauden. Siitä päivästä eteenpäin minun sanani merkitsi jopa enemmän kuin itse päällikkö Vercingetorixin, jonka paikka periytyi minulle hänen kuolemaansa jälkeen. Hänellä itsellään ei ollut jälkeläisiä, jonka vuoksi vanhimmat olivat katsoneet parhaaksi korottaa minut hänen perijäkseen. Olinhan jo valmiiksi ollut melkeinpä päällikköä vastaavassa asemassa.

Kylä riemuitsi pelastajansa noususta hallitsijakseen, mutten osannut itse liittyä ilonpitoon täysin sydämin. En ollut ollut varsinaisesti onnellinen sen jälkeen kun olimme voittaneet taiston. Sen jälkeen, kun sain tietää paljonko se maksoi.

Minun ei kuuluisi nauttia tästä asemasta yksin. Oli eräs toinen, jonka olisi kuulunut olla rinnallani tänä suurena päivänä. Koko voitto oli oikeastaan hänen ansiotaan paljon enemmän kuin minun. Hänen tekonsa toivat minulle maagisen miekkani ja johtivat toivottuun lopputulokseen. Se vaan ei tuntunut juuri miltään ilman häntä rinnallani.

En halua ihmisten unohtavan häntä. Haluan sankarittaren legendan säilyvän sukupolvien ajan, ehkäpä viimeisille päiville saakka. Minun kiitollisuudellani ja rakkaudellani häntä kohtaan ei ole loppua. Hän olisi ansainnut niin paljon enemmän kuin sai. Mutta yhden asian voin tehdä hänen hyväkseen: kertoa sankarittaremme tarinan siitä, kuinka hän pelasti kylämme osoittaen uskomatonta rohkeutta ja uhrautuvaisuutta. 

Valkoinen korppi

Mykistynyt kauhu salpautti jokaisen soluni kuultuani vanhimpien tuomion. Valmistautumattomaan kyläämme oli hyökkäämässä etelämainen vihollisjoukko ryöväämään ja murhaamaan. Metsästäjäretkikuntamme uskaliaimmat olivat tapansa mukaan lähteneet hieman pidemmälle ratsastukselle ja äkänneet sotajoukon matkaavan kyläämme kohti. Mukana oli ollut satapäin aseistautuneita miehiä. Kukaan ei aluksi halunnut uskoa heitä, mutta nyt vanhimpien kuulustelujen jälkeen kaikkien oli pakko sisäistää asiaa. Enää hetki ja valloittaja kaataisi kylämme, ellei ihmettä tapahtuisi.

Saatoin arvata muiden mielissä kytevän sama ajatus kuin omassanikin: Emme saisi antaa kylämme kuolla valloittajien jalkoihin. Mitä tahansa se maksaisi, meidän olisi pidettävä puolemme. Tämä maa oli kaikkemme. Täällä olimme eläneet niin hyvät kuin huonotkin ajat. Olimme oppineet tuntemaan sen jokaisen kolkan ja kasvaneet sen mukana. Mitä meille jäisi jos menettäisimme kotimme?

”Meidän on valmistauduttava taisteluun. Asetilanteemme on tällä hetkellä kohtalaisen hyvä. Meillä voi olla jopa mahdollisuuksia, jos toimimme ripeästi”, huudahti ensimmäisenä Artan, yksi vahvimmista nuorukaisistamme.

”Oletko hullu? Miehiä on satapäin eikä meillä ole edes strategiaa!” vastasi tähän Branden, nuortemme järjen ääni, tosin toisinaan hieman liiankin kyyninen sellainen.

”Mitä sitten ehdotat tehtäväksi? Onko meillä vaihtoehtoja?”

”Voimme aina lähteä. Saatamme yhä kerjetä paeta jos olemme nopeita. Sitä paitsi metsiin on kohtalaisen helppo piiloutua. Etenkin kun tunnemme ne ja he eivät.”

”Pelkuri! Me taistelemme viimeiseen mieheen! Jos sinä, mokoma luihu, haluat perääntyä niin tee se. Ole pelkuri. Mutta me muut, me taistelemme kunnes veri suonissamme kylmenee”, ärähti Artanin paras ystävä, jonkin sortin kiihkoilijanakin tunnettu Devan vastaukseksi.

”Hiljaisuutta nuoret! Me olemme tehneet jo päätöksemme!” huudahti päällikkö Vercingetorix ärtyneenä.

Nuorukaiset hiljenivät, vaikka ajatuksissaan tuntuivat yhä mittelevän toistensa kanssa. Päällikköä ja vanhimpia kunnioitettiin, heidän päälleen ei sopinut puhua, mutta se ei tarkoittanut, että hiljaisuuteen oltaisiin vaivuttu tyytyväisinä. Varmasti kukin nuorista miehistä koki oman ratkaisunsa parhaimpana ja ainoana oikeana, vaikka se olisikin täysin vastakkainen päätösvaltaisten valinnan kanssa.

”Me taistelemme. Vaihtoehtoja ei juuri ole. Valloittaja ei ole pitkän matkan päässä, eikä meillä ole enää aikaa paeta. Emme välttämättä kerkeä edes teroittamaan miekkojamme. Nyt on vain laadittava ripeästi strategia ja jokaisen on otettava paikkansa siinä. Meitä tosiaan on vähemmän kuin heitä. Siksi jokaisen on kannettava kortensa kekoon. Myös naisten. Jokainen joka voi taistella, taistelkoon. Muut piilotelkoot metsässä ja yrittäköön paeta jos tilanne näyttää toivottomalta”, ilmoitti yksi vanhimmista, Judoc, niin kantavalla äänellä, että sen oli vaikea uskoa lähtevän pienestä vanhuksesta.

Pelko minussa kasvoi kasvamistaan. Osasin käsitellä jousta suhteellisen taitavasti ja miekkaakin jotenkuten, joten tilanteeni ei ollut pahimmasta päästä. Tiesin myös naisia, jotka eivät olleet eläessään koskeneetkaan kumpaakaan. Siltikin oloni oli kaukana turvallisesta. Vastassa olisi kuitenkin koulutettuja sotureita ja vieläpä vähintään kaksinkertainen määrä kyläläisiin verrattuna. Selviytymismahdollisuutemme vaikuttivat lähes olemattomilta.

”Kelley, tule luokseni saman tien niin teroitan miekkasi ennen kuin ovelleni syntyy tungos”, kehotti sepän poika ja samaan aikaan paras ystäväni Winfred vanhempien lopetettua puheenvuoronsa.

”Kiitos, minä tulen. Miekkani onkin tylsänpuoleinen”, vastasin ja ikäväkseni huomasin ääneni tärisevän.

”Pelottaako sinua?” Winfred kysyi porautuen taivaansinisellä katseellaan suoraan omaan sammalenvirheeseeni.

”Tietenkin minua pelottaa. Uskon, että kaikkia meitä pelottaa edes vähän. Mutta pärjään kyllä, älä siitä huolehdi”, vastasin pyrkien näyttämään niin urhealta kuin suinkin osasin. En halunnut Winfredin huolehtivan minusta nyt, kun hänellä oli oma henkensäkin suojeltavanaan.

”Mietin pitäisikö sinun kuitenkin pysyä vierelläni taistelun ajan? Voisin turvata selustasi. En halua, että joudut pelkäämään”, vaalea nuorimies huolehti tarttuen suojelevasti kädestäni.

”Winfred, minä pärjään kyllä. Täällä on muita, jotka tarvitsevat suojelua paljon kipeämmin kuin minä”, totesin ja käänsin selkäni lähteäkseni hakemaan aseitani.

”Minä tiedän sen, Kelley, mutta ei ole toista, jonka selustan haluaisin yhtä kovasti turvata. Ymmärräthän sinä sen?” nuorukainen huudahti perääni.

”Tietenkin ymmärrän, olemmehan me olleet parhaita ystäviä lapsesta asti”, vastasin suoden pojalle vielä yhden hymyn ennen kuin katosin kulman taakse.

Myös muut kyläläiset olivat alkaneet varustautua taisteluun kiireellä. Ympäriinsä juoksenteli ihmisiä paniikki kuvastuen kasvoiltaan, kuka hakien aseitaan, kuka etsien läheisiään. Toivoin itsekin löytäväni perheeni eli isäni ja pikkusisareni kotoani. Äitini oli kuollut aikaa sitten sisareni synnytyksessä. Pelkäsin kovasti ainakin jonkun meistä seuraavan tänään häntä. Mahtavalla onnella kylämme voisi selvitä taistelusta, mutta suurilta menetyksiltä ei varmasti vältyttäisi. Monet tulisivat kuolemaan taistelussa tuntematonta ja sitä kautta entistä uhkaavampaa vihollista vastaan.

”Kelley! Luojan kiitos! Olin jo huolissani sinusta! Tule, nopeasti, sinun on lähdettävä kun vielä voit!” huudahti isäni saavuttuani matalaan majaamme.

”Lähdettävä minne? Etkö sinä kuullut, isä? Minun on taisteltava siinä missä muidenkin!”

”Sinunko taisteltava? Ei missään tapauksessa! Sinä lähdet pikkusiskosi kanssa, kun vielä voit. Osaat ehkä käyttää jousta kohtuullisen taitavasti, muttet silti pärjää suurille sotureille. Sinä kuolet, jos jäät tänne!” isä protestoi ristien kätensä rinnalleen.

”Minun täytyy. Se on velvollisuuteni. En voisi elää itseni kanssa jos lähtisin pakoon kuin jokin arvoton pelkuri. Ymmärräthän sinä sen? Laitetaan Aislinn jonkun sellaisen matkaan, joka ei osaa taistella”, selitin epätoivo äänestäni paistaen.

”Onko tämä todella sinulla tärkeää? Oletko tosissasi siitä, ettet kykenisi enää elämään itsesi kanssa? Sillä Kelley, sinun on ymmärrettävä miten vakavasta tilanteesta on kyse. Kun vihollinen saapuu, et voi enää perääntyä. Sinun on taisteltava tai kuolet. Mahdollisesti kuolet joka tapauksessa. Tee tämä vain, jos sinusta tuntuu, että se on välttämätöntä. Ei mistään muusta syystä”, isä ohjeisti ääni särkyen. Tiesin varsin hyvin, ettei hän olisi halunnut päästää minua taisteluun, mutta oli toisaalta aina kannustanut minua tekemään suuret päätökseni itse. Isä oli aina halunnut meidän tekevän elämästämme sellaista kuin itse halusimme ja näytti pitävän kiinni siitä vielä viimeisissä kysymyksissäkin.

Tietenkään en olisi tahtonut jäädä kylään kuolemaan, mutten voinut muuta. Minun oli pakko puolustaa kotiani. En kyennyt vain lähtemään, vaikka osa minusta olisi tahtonut tehdä juuri niin. En voisi enää katsoa ketään silmiin sen jälkeen, jos pakenisin. Tuntisin itseni vain kurjaksi pelkuriksi, joka on valmis luopumaan kunniastaan, kodistaan ja perheestään vain taatakseen oman henkiriepunsa säilymisen. Ei minusta olisi lähtemään, vaikka kuinka haluaisin.

”Minun on pakko tehdä tämä, isä. Tämä on minulle ainut mahdollinen päätös”, totesin niin kylmän rauhallisesti kuin ikinä osasin.

Näin isäni silmissä murtuneen miehen. Tuon näyn kohtaaminen vihlaisi minua pahemmin kuin mikään sitä ennen. Vaikken kokenut voivani tehdä asialle mitään, omatuntoni soimasi minua silti. Pelkäsin, että epätoivoisuuksissaan isä ei kykenisi keskittymään taisteluun ja saisi surmansa. Niissä olosuhteissa en kuitenkaan voinut kuin kohdata hänen tuskansa ja marssia pystypäin taisteluun.

”Siinä tapauksessa sinun on tehtävä se. Kerää siis aseesi ja valmistaudu niin hyvin kuin voit. Jos kerkeät, käy vanhan Tullyn luona tiedustelemassa voisitko tehdä mitään saadaksesi jumalat puolellesi. Tee kaikkesi tyttäreni, äläkä luovuta. Älä missään tapauksessa tee sitä”, isä sanoo painaen kätensä olalleni.

”Minä lupaan yrittäväni parhaani. Taistelen viimeiseen hengenvetoon”, vannotin.

”En olettanut mitään vähempää”, isä huokaisi.

”Missä Aislinn on? Minun varmaankin täytyisi jättää jäähyväiset”, totesin saaden hädin tuskin kakaistua sanat suustani.

Nämä saattaisivat todellakin olla lopulliset jäähyväiset. Emme hyvin mahdollisesti enää näkisi Aislinnin kanssa toista kertaa. Vaikka jäisinkin henkiin, emme ehkä enää löytäisi toisiamme. Kylästä saattoi paeta moneen suuntaan ja etukäteen oli hyvin vaikea sanoa minne olisi viisainta lähteä. Mitään sopimuksia tapaamispaikoista ei siis voinut tehdä. Jos selviäisin, minun olisi vain haravoitava kaikki mahdolliset paikat läpi löytääkseni sisareni.

”Totta kai. Hän nukkuu tuvassa”, isä ohjeisti.

Kääntäessä katseeni tupaan näinkin pieneksi mytyksi käpertyneen sisareni lepäävän tulisijan edessä. Maatessaan siinä vaaleat hiukset oljille levittäytyneinä, rauhallisena unessaan hän oli kuin haltialapsi. Jos kyse ei olisi ollut niin vakavasta asiasta, en olisi millään hennonut herättää häntä.

”Aislinn, sinun on noustava”, herättelin pikkusisartani. Tyttö näytti varsin nyrpeältä herätessään, aivan kuin yleensäkin. Hän ei vielä tiennyt, mitä olisi edessä. Hänelle herätys oli kuin mikä tahansa muu, päivä yksi monista samanlaisista, mutta enää vain hetken.

”Mitä nyt?” Aislinn älähti noustessaan istumaan.

”Sinun on valmistauduttava lähtöön. Kylässä puhkeaa pian taistelu ja sinun on oltava silloin mahdollisimman kaukana”, selitin yrittäen pitää äänenvärini mahdollisimman rauhallisena.

”Kuka tänne hyökkää?” Aislinn huudahti säikähtäneenä, silmät rävähtäen umpinaisista lautasmaisiksi.

”Metsästäjät kuvasivat heidän olevan muukalaisia. Mutta älä huolehdi, kaikki menee hyvin. Sinun on vaan päästävä kauaksi täältä, ettei mitään pahaa satu”, selitin pikkusisarelleni. Tiesin todennäköisesti valehtelevani. Hyvin mahdollisesti häviäisimme taistelun, kun varoitusaika oli näin lyhyt. Aislinnille oli kuitenkin aivan turha kertoa kauheaa totuutta. Se vain murtaisi pienen tytön täysin.

”Minun? Ettekö te tule mukaan?” Aislinn kysyi epäilevä ilme kasvoillaan.

”Emme, jäämme isän kanssa puolustamaan kylää. Varmasti Mairi tai joku muu taistelutaidottomista tytöistä lähtee mielellään kanssasi.”

Mairi oli yksi kylän arimmista tytöistä, jonka arvelin saavani suostutelluksi lähtemään, vaikka kaikkien oltiinkin käsketty jäämään kylään tai vähintään sen liepeille. Minä en kestäisi ajatusta Aisslinista verilöylyn jaloissa, mutta ei hän yksin voisi lähteä. Mairi tuntisi reitin läheisimpään kylään, voisi varoittaa ihmisiä siellä ja saada samalla turvapaikan itselleen ja Aislinnille edes hetkeksi.

”Mutta minä en halua lähteä Mairin kanssa! En minä edes pidä hänestä”, sisareni huudahti itku kurkussa.

”Aislinn, nyt sinun on oltava vahva. Aikaa ei ole paljon. Minä menen nyt etsimään Mairin ja kysyn, voisiko hän ottaa sinut matkaansa. Me isän kanssa haemme sinut kyllä kun on sen aika. Tämä järjestely on väliaikainen, ymmärrätkö?”

”Hyvä on”, Aislinn myöntyi vastahakoisesti, varmastikin enemmän tiukan äänensävyni ja vakavan katseeni kuin sanojeni johdosta.

”Hienoa, nyt minun on mentävä. Ole turvassa, rakas sisareni. Kaikki on pian hyvin”, sanoin kaapaten Aislinnin syleilyyni. Olin vähällä purskahtaa itkuun, mutta sisareni takia minun oli oltava vahva. En voinut antaa tunteilleni valtaa tai hän ymmärtäisi, että asiat olivat paljon huonommin kuin annoin hänen ymmärtää.

Mitään yhtä vaikeaa en ollut lyhyen elämäni aikana kokenut kuin perheeni luota lähteminen. Vielä enemmän kuin omaa kuolemaani pelkäsin sitä, ettei sisareni onnistuisi pakenemaan. Etten saisi ketään lähtemään tytön kanssa ja hän tulisi tapetuksi piilotellessaan metsässä. Tai mahdollisesti kuolisi paetessaan. Vaaroja oli niin monia ja pelkäsin, ettei hauras sisareni selviäisi niistä.

Isälleni en sanonut sillä erää enää mitään, vaan ainoastaan nyökkäsin hänelle kerätessäni aseeni niiden säilyttämiseen tarkoitetusta nurkkauksesta. Me olisimme tapaava jälleen taistelukentällä, enkä siis tahtonut jättää hänelle jäähyväisiä vielä. Kahdet täysin peräkkäiset hyvästit olisivat olleet minulle liikaa. En saanut murtua ennen taistelua. Liian tunteikkaat jäähyväiset kertoivat luovuttamisesta, eikä minulle ollut aikomusta sellaiseen. Halusin vain valmistautua pahimpaan, sillä kuolema ei ollut vaihtoehdoista epätodennäköisin.

Olin helpottunut päästyäni pois kotoa, sillä tunnelma oli ollut kovin ahdistunut. En tosin uskonut seuraavassakaan määränpäässäni, Mairin ja hänen tuoreen aviomiehensä Saxenin luona olevan juuri sen parempi. Pelkäsin kuitenkin epämiellyttävää tunnelmaa enemmän, etten löytäisi tyttöä kotoaan, sillä monet olivat lähteneet valmistautumaan taisteluun, kuka milläkin tavalla. Toiset juoksivat piilopaikkoihinsa, toiset kunnostamaan aseitaan. Jotkut taas etsivät minun tapaani jotakuta otollista henkilöä viemään avuttomamman perheenjäsenensä kauaksi tulevasta verilöylystä.

Olin onnekas löytäessäni Mairin tuoreen miehensä asumuksesta. Saxen ei ollut erityisen varakas, mutta ei varsinaisesti köyhäkään. Mökki oli samankaltainen kuin kaikki muutkin oljilla päällystetyt puumajat kylässä, lukuun ottamatta päällikön linnoitusta, joka oli pääosin kivistä rakennettu. Saxenilla ei ollut kodissaan juuri koriste-esineitä, ainoastaan joitakin puisia pieniä patsaita. Sentään tammipöytä, jonka ääressä pariskunta istui, oli erilaisin pikkutarkoin koukeroin koristettu. Kummatkin heistä olivat selvästi vaipuneet synkkiin mietteisiinsä, Mairi pyöritellen hiustuppoa etusormensa ympärille, Saxen iskien veistänsä pöydän pintaan yhä uudelleen.

”Olen kauhean pahoillani häiritessäni teitä tällaisena hetkenä, mutta onko teillä minkäänlaista aavistusta siitä mitä teette?” puuskahdin hengästyneenä. Olin juossut koko matkan heidän luokseen peläten, etten ehtisi paikalle ajoissa. Kehoni tuntui ylikuormittuneelta jo ennen taistelun alkua. Mahdollisuuteni selvitä eivät olisi kummoiset jos jatkaisin samaan malliin.

”Mitä teemme? Emme todellakaan tiedä. Minä taistelen, se nyt on selvä. Mutta Mairi… Hän ei voi jäädä taisteluun. Hän ei edes jaksa pidellä miekkaa. Pelkäämme kuitenkin myös sitä, mitä hänelle tapahtuu metsässä. Varmasti vihollisia etsiytyy sinnekin haravoimaan lähiseutuja”, Saxen valitti ja sanat näyttivät maistuvan hänen suussaan mitä katkerimmilta.

”Minä olen miettinyt samaa Aislinnin kohdalla. Hän tulisi metsässä vielä varmemmin surmatuksi kuin Mairi, vaikka onkin pienikokoinen ja siten helposti kätkettävä. Aislinn ei varmasti osaisi toimia tilanteessa, jossa vihollinen lähestyisi häntä. Voin kuvitella kuinka hän säikähtäneen jäniksen tavoin lähtisi juoksemaan karkuun ja olisi helppo maali nuolille”, selitin itku nousten jälleen kurkkuuni.

”Aiotko sinä pyytää Mairilta apua sisaresi suojelemiseen metsässä?” Saxen kysyi häkeltyneenä.

”En pyydä. Tiedän, että Mairilla on täysi työ oman nahkansa suojelemisessa. Mutta heillä kummallakin on toinenkin vaihtoehto. Jos he vain uskaltavat lähteä sille tielle”, pohjustin. En halunnut täräyttää riskialtista suunnitelmaani yhtäkkisesti, ettei se säikäyttäisi avioparia ja saisi heitä kieltäytymään avunannosta,

”he voivat lähteä. Meillä on ylimääräinen hevonen, jolla Mairi ja Aislinn voivat kiitää pois taistelun tuoksinasta. Tiedän, että vanhimmat ovat käskeneet pysyä viimeiseen asti kylän lähettyvillä, mutta tämä voi olla ainoa mahdollisuutemme. Muuten Mairi ja Aislinn voivat olla pian kuolleita”, selitin Saxenille.

Mies näytti hyvin mietteliäältä. Hän kuului kylän kunniakkaimpiin miekkamiehiin ja siten myös parhaisiin sotureihin, eikä hänenlaisensa miehen pitäisi pelkurimaisesti lähettää vaimoaan pois taistelun lähettyviltä vaan kukistaa vihollinen ylpeän kumppaninsa silmien edessä. Tiesin, että päätös ei olisi hänelle helppo. Niin varmalta kuin miehemme pyrkivätkin näyttämään voitostaan, heidän sydämissään kyti silti sama epäilys kuin kaikilla muillakin. Tiedettiin, että vihollisella oli ylivoima. Olisi toisaalta typeryyttä olla lähettämättä puolustuskyvytöntä vaimoa pois verilöylystä, kun mahdollisuus epäonnistua oli huomattavan suuri.

”Päättäköön Mairi itse mitä tekee. Minä en halua sekaantua tähän”, mies lopulta totesi, jonka tiesin merkitsevän hänen hyväksyntäänsä. Saxen ei voinut menettämättä kunniaansa sanoa ääneen sallivansa vaimonsa lähdön, mutta hän saattoi kyllä jättää päätöksen tämän harteille.

Yllättävän suurta päätöstä tekemään pakotettu Mairi näytti pelästyneeltä jänikseltä ymmärtäessään valinnan todella olevan hänen. Mairi oli ollut lapsesta asti muiden vietävissä ja varsinainen seinäruusu. Hiirulaismaista kuvaa hänestä vahvisti vahva mies, joka monesti teki päätökset vaimonsa puolesta. Nyt saadessaan suuren kysymyksen ratkaistavaksensa Mairi oli varmastikin kauhistunut.

”Mi-minä en tiedä”, Mairi änkytti.

”Mairi kuuntele, sinun ei tarvitse kuolla. Voit lähteä tänään Aislinnin kanssa. Tiedät kyllä tien muutamiin kyliin. Jos voitamme, lähetän jonkun luoksenne kertomaan tapahtuneesta ja voitte palata. Jos häviämme, niin ainakin teidän nahkanne ovat säästyneet. Lisäksi voimme myös varoittaa muita kyliä näin ja pelastaa takuuvarmasti ihmishenkiä”, vakuuttelin antaen varman katseeni ottaa vallan Mairin huomiosta.

”Mutta vanhimmat –”

”He eivät vain halua kaikkien hylkäävän kotia hysterian vallassa ollessaan. Eivätkä he sitä paitsi koskaan saa tietää lähdöstäsi. Kaikki touhottavat aseiden ja muiden valmistelujen kimpussa. Kukaan ei huomaa jos nuori nainen ja pikkutyttö lähtevät vaivihkaa paikalta”, selitin toivoen, että Mairia pelottaisi enemmän taistelun jalkoihin jääminen kuin vanhimpien raivo.

Nuori nainen vilkaisi aviomiestään epävarmasti, kuin neuvoa hakien. Tämä ei kuitenkaan katsahtanutkaan vaimoonsa päin vaan piti katseensa tiivisti lattiassa. Jos tilanne olisi ollut toinen, niin minua olisi saattanut jopa huvittaa Mairin kyvyttömyys ajatella itse. Nyt kyse oli kuitenkin sisareni elämästä, joten minua ei suuremmin naurattanut.

”Minä lähden Aislinnin kanssa”, Mairi lopulta ilmoitti.

”Mahtavaa! Teit viisaan päätöksen!” huudahdin.

Riemuni oli sanoinkuvaamaton. Nyt minun ei tarvitsisi pelätä sisareni puolesta niin paljon. Ainakaan hän ei tulisi tapetuksi piileskellessään metsässä. Siitä olisi sekin hyöty, etten itse hämääntyisi taistelussa pohtiessani Aislinnin kohtaloa.

Pikaisten jäähyväisten jälkeen lähdin Saxenin ja Mairin luota viereisessä mökissä asuvan Winfredin luokse. Sepän mökin eteen oli kerääntynyt suuri joukko kyläläisiä odottamaan omien aseidensa kunnostamista, minkä vuoksi oli varsin hyvä, että tämän poika oli paras ystäväni. Meninkin sisälle asumukseen takakautta saadakseni asiani hoidettua nopeammin ja ilman paheksuntaa tai kahakoita. Näissä olosuhteissa kenenkään etuuksia ei katsottu hyvällä.

”Kelley, hyvä että tulit! Täällä alkaakin olla tungosta. Minullekin on jo tuotu miekkoja teroitettavaksi, vaikken olekaan kuin oppipoika. Mutta sinä pääset toki jonon ohi. Ojennahan miekkasi”, Winfred selitti hermostuneeseen sävyyn astuessani ovesta.

Hieman syrjäisemmässä oppipojan nurkkauksessa tosiaan nojasi seinään muutamia miekkoja ja jokunen kilpi, joiden nahkapäällysteet hieman repsottivat. Minun miekassani tuskin menisi kauaa, se ei ollut pahasti tylsä, joten Winfred pääsisi pian muiden varusteiden kimppuun.

”Onko sinulla jouseesi hyväkuntoisia nuolia?” Winfred varmisti ojentaessani hänelle miekkaani.

”Onhan noita. Isä on pitänyt huolen jousestani sen ollessa pääasiallinen aseeni.”

”Entä kilpi? Eikö sinulla ole sellaista?” poika ihmetteli.

”Ei. Missä minä sitä muka kantaisin?”

”Voimme kiinnittää sen selkääsi niin, että kun siirryt jousesta miekkaan, voit ottaa sen suojaksesi. Se on hyvä kuitenkin olla olemassa, sillä muuten haavoitut varsin helposti”, ystäväni selitti.

”Mutta ei minulla edes ole sellaista kiinnitettäväksi yhtään mihinkään”, muistutin.

”Meiltä löytyy kyllä muutama ylimääräinen kilpi. Ne eivät ole parasta laatua, mutta parempia sentään kuin ei mitään”, Winfred selitti ja miekkani teroitettua alkoi tonkia nurkassaan lojuvia kilpiä.

Lopulta nuorukainen löysi minulle sopivan, pienen ja kevyen kilven. Se ei painanut selässä juuri ollenkaan, eikä se vaikeuttaisi miekkailuakaan kummemmin. Pieni puinen kilpi ei tosiaan olisi varmin suoja mahdollista ammattisoturia vastaan, mutta sen olemassaolo tuntui kieltämättä lohdulliselta. Olo oli vähemmän pelokas ja epävarma, kun oli edes jonkinlainen suoja mukana.

”Mitä luulet meille käyvän?” kysyin tutkiskellen juuri teroitettua miekkaani.

”En osaa sanoa. He tuntuvat olevan aseellisesti ja lukumäärällisesti vahvempia, mutta luonne ja sisu määräävät vähintään yhtä suuren osan taistelun kulusta”, Winfred selitti huultaan purren.

”Minua pelottaa. Melkein toivon, että mokoma taistelu alkaisi jo, jos sen on pakko alkaa. En halua kärsiä tätä epävarmuutta enää hetkeäkään”, totesin ääni täristen.

”Ymmärrän varsin hyvin. Mutta Kelley, muista mitä lupasin sinulle. Olen valmis turvaamaan selustasi. En halua, että sinulle sattuu mitään.”

”Kuten sanoin jo aikaisemmin, joukossa on naisia, jotka eivät ole monestikaan aseeseen koskeneet. Jos haluat suojella jotakin niin suojele heitä”, ärähdin. En pitänyt siitä, että minulle puhuttiin kuin avuttomalle tyttörukalle.

”Muistat varmaan myös mitä vastasin sinulle? Minä en välitä heistä kenestäkään niin kuin sinusta”, Winfred muistutti, luoden minuun niin läpitunkevan katseen, että mieleni olisi tehnyt kääntää omani pois.

Vielä sepän mökistä lähdettyänikin Winfredin sanat ja katse vaivasivat minua. Hänellä ei ollut tapana olla niin vakava tai osoittaa kiintymystään kovinkaan selkeästi. Totta kai tässä tilanteessa oli ymmärrettävää käyttäytyä normaalia tunteikkaammin, mutta silti jokin nuorukaisen katseessa vaivasi minua. En tiennyt kuvittelinko omiani, mutta luulin nähneeni hänen silmissään jonkinlaista kaipuuta ja jopa tuskaa, en pelkästään huolta tai pelkoa.

Winfred ei kuitenkaan valloittanut ajatuksiani täysin vaan muistin myös isäni neuvon käydä vanhan papittaren, Tullyn, puheilla. Saapuessani hänen pienelle asumukselleen, huomasin kuitenkin jonon sisälle olevan niin pitkä, että jätin käynnin suosiolla väliin. Tully olisi ehkä voinut antaa minulle jonkin amuletin onnea tuomaan, mutta enempää hän ei kyennyt. En kokenut siis menettäväni mitään kovinkaan ratkaisevaa olemalla menemättä naisen luokse. Lisäksi pidin häntä hieman pelottavana ja tungettelevana, joten jätin varsin mielelläni vierailun väliin.

Siispä suuntasin suorinta tietä kylän keskellä olevalle neuvoston kokoontumispaikalle, jossa annettiin ohjeita taistelua varten. Oma paikkani olisi tietenkin aluksi jousimiesten joukossa, sillä paitsi että osasin käyttää jousta varsin hyvin, oli aseen taitajista pulaa. Myöhemmin siirtyisin miekkailemaan, jos näyttäisi siltä, että siitä olisi enemmän hyötyä.

Päivän kuluessa ilmoitti vähitellen jokainen taistelukykyinen kyläläinen itsensä neuvostolle, joka määräsi heille paikkansa. Isä oli saapunut paikalle jo hieman minun jälkeeni, mutta Winfred kerkesi töiltään vasta auringon laskettua. Hänellä oli ollut onnekseen jotain tekemistä. Suurin osa ihmisistä oli saattanut minun tapaani vain istua ja odottaa, kunnes kylän reunamilla päivystävät vartijat puhaltaisivat merkkitorveen. Olin nähnyt monenlaisia eri tapoja reagoida tilanteeseen. Toiset itkivät ja valittivat, jotkut raivosivat, muutamat istuivat minun tapaani paikoillaan ja tarkkailivat tuulessa heiluvia puita tai taivaalla lentäviä lintuja. Kaikkien mielessä kuitenkin kyti ajatuksia tulevasta taistelusta ja mahdollisesta tappiosta. Häviö merkitsisi kuolemaa tai orjaksi joutumista. Harvoin hyökkääjät tulivat vain ryöstelemään. Sellaista tapahtui lähinnä huonojen satovuosien aikana, eikä moisista oltu kärsitty muutamaan vuoteen.

Varmuuden vuoksi vielä hyvästelin parhaan ystäväni ja muutamia muita läheisempiä kyläläisiä. En halunnut, että mitään jäisi sanomatta. Sellainen vain turhaan kaduttaisi eloonjäänyttä osapuolta, jos pahin tapahtuisi. Monet muutkin tuntuivat ajattelevan samaan tapaan, sillä etenkin perheiden naiset jättivät hyvin tunnepitoisiakin jäähyväisiä rakkaimmilleen. Itse en itkenyt tai valittanut. Suhtauduin tilanteeseen välttämättömänä pakkona, jonka läpi oli vain pyristeltävä. Parkuminen tai melankoliaan vaipuminen ei auttaisi yhtään.

Odotus päättyi keskellä pilkkopimeää yötä, jota valaisivat vain joidenkin kyläläisten vapisevissa käsissä leimuavat soinnut. Urheimmat soturit eivät tietenkään osoittaneet pelkoa millään tavalla, mutta heidänkin keskuudessaan leikinlasku taistelusta loppui kuin seinään varoitustorven huudettua. Pientä paniikkia oli jo ilmassa, eivätkä vanhimmatkaan saaneet sitä täysin kukistettua huolimatta sinnikkäistä rauhoitteluyrityksistään. Minä tarrasin huomaamattani kiinni vieressä istuvan Winfredin kädestä, jonka seurauksena tämä veti minut lähelleen ja kiersi kätensä suojelevaisesti ympärilleni. Työnsin hänet hellävaroin pois, sillä meillä ei ollut varaa murtua nyt. Oli pysyttävä vahvana ja valmistauduttava taistoon.

”Minun on mentävä edemmäs. Tiedäthän, kuulun jousiampujiin”, huokasin lähtien talsimaan kohti muiden jousimiesten vähälukuista joukkoa.

En ollut parhaita kylämme ampujia, mutten missään tapauksessa huonoimpiakaan. Osuin kyllä kiitettävän usein maaliini, toisin kuin jotkut isäni opettamat nuorukaiset. Isänihän oli hyvin voitokas, entinen soturi. Nykyään hän toimi nuorempien opettajana. Tänään isän taitoja taas testattaisiin tositilanteessa. Minua hävetti myöntää, että olin todella huolissani hänestä. Minun olisi kuulunut lähettää isäni taisteluun hymysuin, varmana hänen voitokkuudestaan, mutten voinut olla miettimättä hänen jo varsin korkeaa ikäänsä. Taidotkaan eivät välttämättä pelastaisi häntä vanhuuden poikimalta hitaudelta.

”Tytär, minun on vielä kehotettava sinua pitämään huoli itsestäsi. Olet oikein mukiinmenevä taistelija ja uskon, että voit pärjätä oikein mainiosti jos vain jaksat yrittää”, viereeni asettunut isäni vielä ohjeisti.

”Kyllä minä pärjään, isä. Keskity sinä vaan taisteluun, älä huolehdi minusta”, vakuuttelin ja naurahdin varmaan sävyyn. Todellisuudessahan en ollut ollenkaan varma pärjäämisestäni, mutta isän oli parempi uskoa toisin.

”Ja tiedäthän sinä, että jos tilanne alkaa näyttää toivottomalta niin voit paeta. Mikään ei velvoita sinua jämään osaksi verilöylyä”, mies kuiskasi hiljaa, etteivät muut soturit kuulisi hänen sanojaan. Etenkään isän asemassa olevaa henkilöä ei katsottaisi hyvällä, jos hän neuvoisi edes tytärtään pakenemaan taistelukentältä tappion näyttäessä todennäköiseltä.

”Mutta sinähän olet sanonut perääntymisen olevan pelkurimaista! Että taistelu käydään kuolemaan asti”, ihmettelin.

”Niinhän minä olen, mutta sinä Kelley et ole soturi. Sinä olet nainen, jonka ei normaalioloissa edes kuuluisi olla taistelukentällä.”

”Taistelun myötä näemme, kuinka soturi todella olen”, totesin virnistäen ja luoden katseeni metsään, jossa näkyi jo valopilkkuja vihollisten soihduista.

Saatoin melkein kuulla soturiemme sydänten kiivaan sykkeen, kun vihollinen saapui näköpiiriin. Miehiä oli todella melkein kaksinkertainen määrä verrattuna meihin. Paremmat panssarit ja miekatkin heillä oli. Jos miesmäärä ja aseiden laatu ratkaisisivat, olisimme varmaankin jo hävinneet. Mutta me emme tienneet näiden muukalaisten henkisistä voimista. Lisäksi omaamme raskaampi panssarointi saattaisi hidastaa heidän iskujaan huomattavasti.

”Jouset”, päällikkömme huudahti.

Jokainen rivistömme taistelija jännitti aseensa, osa varmemmin, osa haparoiden. Kaikkien silmistä kuitenkin kuvastui silkka raivo maillemme tunkeutumista ja niitä uhkaamista kohtaan. Saatoin nähdä saman liekin jokaisen katseessa ja tiesin, että se jos mikä veisi meidät voittoon.

”Nyt!” käsky kävi, kun vihollismassa alkoi vyöry metsissä karmean huudon saattelemana.

Tuttuun tapaan tähtäsin jousellani korkealle yläilmoihin, jossa ammukseni liittyi muiden nuolten seuraan. Laskeutuessaan parvi lävisti monen muukalaisen, jotka näyttivät nyt ilmeisen hämmentyneiltä. He eivät selvästikään olleet odottaneet täydessä valmiudessa olevaa sotajoukkoa vastaansa. Mokomat saastat olivat luulleet hyökkäävänsä suojattomaan kylään. He olivat luulleet voivansa vallata yllätettyjen kyläläisten maat käden käänteessä, mutta huomasivat nyt olleensa väärässä. Me tiesimme ja taistelisimme hamaan loppuun asti. Joko voittaisimme tai kuolisimme ja veisimme mahdollisimman monta vastustajaa mukanamme.

Luullessaan kylän olevan suojaton vihollinen ei ollut suunnitellut kummempaa strategiaa. Heidän tarkoituksensa oli vain ollut tulla ryöstelemään kyläämme, ei niinkään kohdata meitä tasavertaisina taistelukentällä. Heidän menettelynsä antoi meille aikaa tasoittaa eroa soturimääriemme välillä. Olimmekin varsin voitokkaita, sillä vastustaja oli paitsi hämmentynyt, myös kauhuissaan joukoistamme huokuvan raivoisan energian johdosta. Vihollisen ryhdistäydyttyä saimme kuitenkin huomata, että taistelusta olisi tuleva todella niin tasaväkinen ja verinen kuin olimme kuvitelleetkin. Itsekin mitellessä miekoilla ensimmäisen vastustajani kanssa, huomasin, etteivät seuraavat tunnit tulisi olemaan helppoja. Tämä oli selvästikin harjaantunut miekkailija, mutta minun etuni oli naiseuteni. Minut nimittäin herkästi aliarvioitiin. Tehostin tätä vaikutelmaa sohaisemalla ensimmäisillä iskuillani aavistuksen verran ohi vastustajasta. En liikaa, etten paljastuisi, mutta sen verran, että toinen saattaisi päätellä minun olevan vasta-alkaja aseiden kanssa.

Tekniikkani avulla sainkin iskettyä lopulta miekkani salakavalasti suoraan vastustajan sydämeen. Minulla ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan tekoani kovinkaan pitkäksi aikaa, sillä sain saman tien uuden vastustajan kimppuuni. Niin kummallista kuin se olikin, olin oikeastaan varsin tyytyväinen, että jouduin jatkuvasti keskittymään taisteluun. Muuten olisin saattanut alkaa ajatella surmaamiani ihmisiä. Sen en sallisi tapahtuvaksi, sillä syyllisyys tai tuska eivät auttaisi minua voittamaan tätä taistelua. En saanut ajatella vastustajia ihmisinä. Heidät oli ajateltava isäni neuvojen mukaan kuinpetoina jotka uhkasivat perhettäni ja elämäntapaani.

En myöskään halunnut katsoa turhan tarkasti, miten toiset pärjäsivät omilla tahoillaan. Tutun tai pahimmillaan läheisen henkilön kuolema latistaisi varmasti taistelutahtoani. En myöskään halunnut nähdä, olimmeko voitolla vai tappiolla. Kummankin ymmärtäminen saattaisi vaikuttaa vireeseeni. Heikon tilanteen seurauksena taistelutahto laskisi, jolloin olisin huomattavasti helpompi vastus. Voitto taas saattoi antaa liikaa varmuutta. Vihollinen voisi käyttää hyväkseen juuri sitä, mitä minä käytin heitä vastaan: toisen aliarviointia.

En kyennyt täysin hillitsemään itseäni, vaan huomasin aina välillä etsiväni isääni tai Winfredia katseellani. Helpotuksekseni huomasin kummankin pärjäävän kohtalaisen hyvin. Molemmat olivat säästyneet suuremmilta ruhjeilta. Isä oli saanut poskeensa pienen haavan, mutta muuten näytti olevan varsin hyvässä taistelukunnossa. Suorastaan yllätyin huomatessani, miten sulavasti hän yhä liikkui.

Pian sain kuitenkin vastuksekseni sen verran taitavan taistelijan, etten enää kyennyt keskittymään muuhun kuin omaan mittelööni. Tämä mies oli suurikokoinen ja selvästi harjaantunut miekankäyttäjä. Taistelukokemuksen saattoi nähdä myös lukuisista arvista. Hän ei juuri antanut minulle mahdollisuutta esittää heikompaa kuin todellisuudessa olin. Se olisi varmasti koitunut kuolemakseni, sillä olin alakynnessä vaikka pistin peliini kaiken voimani ja taitoni.

Kauhukseni huomasin, että soturin minuun käyttämä väsytystekniikka todella tepsi. Iskuni alkoivat pikkuhiljaa muuttua epätarkemmiksi ja liikkeeni hitaammiksi. Ensimmäistä kertaa käsitin kokonaisvaltaisesti voivani kuolla. Tuon miehen miekaniskut saattaisivat hyvinkin riittää tappamaan minut. Jos väsyisin yhtään enempää, se tulisi olemaan hänelle varsin helppoa.

Kuolemanpelkoni harhautti minua niin, että vastustajani onnistui repäisemään miekallaan käsivarteeni massiivisen, vertapulppuavan arven. Kipu oli viiltävä hetkellä, jona kylmää terä leikkasi lihaani ja täysin tahtomattani karjaisin kuin oikea soturi saadessaan kuolettavan vamman.

Hetken jo luulin sen seuraavan perässä, sillä kivun lamauttamana huomioni oli kääntynyt pois vihollisesta. Juuri kun olin saamassa terää kaulalleni, siihen iskeytyi kuitenkin toinen miekka, joka esti vihollista riistämästä henkeäni.

Minut oli pelastanut raivoisa Winfred, joka tuntui kohdistavan kaiken vihansa tuota soturia kohtaan. Nuorukainen oli taitava miekkailija, mutta pelkäsin, ettei hän pärjäisi itseään kaksin verroin suuremmalle ammattisoturille. Kyllä hän minua paremmin miekkaili, muttei siltikään yltänyt aivan vastustajan tasolle.

”Mene, Kelley!” poika karjaisi jäätyäni tuijottamaan kamppailua lamaantuneena.

”En jätä sinua!” huudahdin tarttuen jälleen terveellä kädelläni miekkaani.

”Sinä vain tapatat itsesi jos jäät! Mene nyt ainakin sitomaan tuo haavasi!”

Seisoin edelleen neuvottomana paikallani. Oli suorastaan ihme, ettei kukaan vastustajista surmannut minua siihen paikkaan, mutta kaipa heillä oli täysi työ kylämme soturien kanssa. Minä puolestani en tiennyt, olisiko minun pitänyt syöksyä miekkani kanssa päin minua haavoittanutta miestä vai juosta mahdollisimman huomaamattomasti johonkin mökeistä sitomaan haavani.

”Kelley, mene!” huudahti yllättäen isäni, joka oli myös saapunut mittelemään voimiaan korston kanssa.

Tiesin, että todennäköisesti kuolisin jäämällä taistelun tuoksinaan. Jos taas lähtisin, minusta voisi olla enemmän hyötyä, enkä välttämättä menettäisi henkeänikään. Voisin palata takaisin taisteluun, kun olisin saanut verenvuodon tyrehtymään.

Niinpä noudatin käskyä ja käännähdin kannoillani juosten kohti kylän keskiosaa, jonne taistelu ei ollut vielä edennyt. Järkevintä olisi mennä vanhan Tullyn mökkiin, sillä sieltä saattaisi löytyä myös jotain rohtoja, jotka auttaisivat haavan parantumisessa ja väsymyksen tappamisessa. Niinpä siis suuntasin kylän pohjoiselle rajalle, missä tiesin papittaren asumuksen sijaitsevan.

Mökki ei eronnut muista juurikaan. Ainut poikkeavuus oli, että sen ovenpielet oli joko koristettu tai suojattu erilaisilla kuivatuilla kasvinosilla. Winfred oli joskus kertonut Tullyn pitävän niitä siinä karkottaakseen pahat henget, mutten tiennyt, oliko hän vain pilaillut kustannuksellani.

Sisällä mökissä ei ollut ketään. Papitar oli varmaankin muiden taistelutaidottomien naisten tapaan mennyt metsään piilottelemaan. Minulle tarpeelliset rohdot löytyivät onneksi keskellä huonetta kököttävältä pöydältä. Hyvä niin, sillä en tiedä olisinko kyennyt löytämään niitä varjoisista nurkista lukuisten riepujen keskeltä.

Juuri tiukattuani käteni ympärille muutaman kankaanpalan mökin ovi kuitenkin potkaistiin auki. Sisään astui iholtaan tummahko, suhteellisen isokokoinen ja pistäväkatseinen mies vastustajan puolelta. Kauhukseni olin jättänyt miekkani ovenpieleen, mistä muukalainen sen korjasi inhottavasti virnistäen.

Kaikessa epämiellyttävyydessään soturi puhkesi puhumaan, mutten vieraasta kielestä johtuen ymmärtänyt sanaakaan.. En kuitenkaan kaivannut käännöstä, sillä miehen tarkoitusperät kävivät kyllä varsin selväksi, sillä tämä lähestyi minua nyt silmät irstaaseen tapaan kiiluen ja nostaen paitansa helmaa niin, ettei eleestä voinut erehtyä.

Yritin paeta, mutta mies tarrasi kädestäni niin, etten päässyt karkaamaan minnekään. Koetin epätoivoisesti repiä hänen otettaan minusta, potkia, kiljua ja raapia, mutta mikään ei auttanut. Välittämättä rimpuilustani muukalainen siveli rinnuksilleni kihartuvia ruskeita hiuksiani kuiskien korvaani jotain epäilemättä inhottavaa vieraalla kielellään.

Yllättäen miehen otteet muuttuivat rajummiksi. Hiusten sively muuttui tukistukseksi ja ahnas käsi karkasi hameeni helmoihin. Pelkäsin kuollakseni, sillä en uskonut pääseväni tilanteesta minnekään. Olin lukittuna inhottavan miehen kovakouraiseen syleilyyn enkä voisi estää mitenkään sitä, mikä olisi pian tapahtuvaksi.

Siksipä en voinut kuin ihmetellä, kun näin Tullyn nousevan vaivihkaa pimeästä nurkasta riepujen keskeltä kädessään tikari. Vanhus oli sulautunut pienen ja harmaan ulkomuotonsa ansiosta niin hyvin ympäristöön, etten ollut huomannut häntä piilostaan. Tullya ei ollut pistänyt merkille myöskään vihollinen ja se koituikin hänen kohtalokseen naisen upottaessa tikarin takaapäin suoraan hänen kaulaansa.

Soturi kerkesi ymmärtämään kuolemansa ennen vaipumistaan lattialle ja yrittikin korista vielä jotain kielellään. Vetäydyin inhoten hänen luotaan pois, mutta Tully laskeutui tämän tasolle, katsoen kuolevaa hymyillen ja toivottaen kylmästi miehen viimeiselle matkalleen:

”Sait ansiosi mukaan. Tekosi määrittävät sinut myös tuonpuoleisessa.”

Näiden sanojen saattelemana mies lopulta vaipui elottomuuteen. En edes säälinyt mokomaa kurjasta kohtalostaan. Tully oli aivan oikeassa siitä, että mokoma sai ansionsa mukaan. En halveksinut vihollissotilaita näiden toimiessa vain niin kuin heidän käskettiin. Tätä miestä ei kuitenkaan oltu käsketty raiskaamaan minua, vaan hän oli yrittänyt sitä vain oman inhottavan himonsa tyydyttämiseksi. Miehenkuvatusta ei voinut millään muotoa kutsua kunniakkaaksi soturiksi tämän juostessa omien halujensa perässä tovereidensa antaessa samaan aikaan henkensä taistelukentällä.

”Kiitos”, sanoin vajoten istumaan puupölkylle pöydän ääreen.

”Sinun ei pitäisi jättää miekkaasi lojumaan, lapsi. Pidä se aina mukanasi taistelun tuoksinassa, näytti ympäristö miten turvalliselta hyvänsä”, Tully ohjeisti napaten miekkani kuolleen miehen kourasta ja ojentaen sen takaisin minulle.

”Olin typerä ja melkein jouduin maksamaan siitä korkean hinnan. En tee samaa erehdystä toiste. Mutta entä sinä? Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla muiden taistelukyvyttömien tapaan metsässä?” ihmettelin kulmiani kurtistaen. 

”Mitäkö teen? Eikö se ole aika selvää? Huolehdin siitä, että haavoittuneet sotilaat saavat tarvitsemansa. Vihollinen ei äkkää minua piilostani, eivät he niin tarkkaan katso. Korkeintaan saattavat viedä muutamia rohtojani”, vanhus naurahti.

”Olen sangen iloinen, että jäit tänne, sillä muuten kunniani, ehkä myös henkeni olisi mennyttä.”

”Todennäköisesti. Mutta meillä ei ole nyt aikaa rupatteluun. Nyt hoidan kätesi ja sen jälkeen sinun on paras lähteä. Me häviämme tämän taistelun. Olen tarkkaillut mökistäni tilannetta ja tilanne alkaa näyttää varsin toivottomalta. Sinulla ei ole naisena mitään pakkoa jäädä tänne”, vanhus neuvoi.

”En minä voi mitenkään lähteä. Minulla on kyläni ja perheeni suojeltavani. En voi vain luikkia karkuun”, huudahdin äimistyneenä. Kuinka taistelun keskelle jääneelle Tullylle tuli edes mieleen ehdottaa moista? Luulisi, että hän taistelutahtoisena olisi ehdottomasti kannustanut minua jäämään.

”Et voi tehdä mitään heidän hyväkseen. Jolleivät he ole pelkureita, niin varmastikin kuolevat tämän verilöylyn aikana. Sinulla ei ole täällä enää mitään. Pakene, lapsi, kun vielä voit.”

”En koskaan tekisi sitä. Jos mitään ei ole enää tehtävissä niin sitten kuolen muiden kanssa. En koskaan voisi elää sen syyllisyyden kanssa, mikä seuraisi pakenemisesta”, ilmoitin tiukasti.

Tully tutkaili minua vaaleanharmaalla katseellaan kuin punniten. Miettikö hänkin, olisiko naisesta muka kuolemaan kylänsä puolesta? Pyörittelikö hän mielessään mahdollisuutta siitä, voisinko todella olla kykenevä oikeaksi soturiksi vai pohtiko hän kenties miten saisi itsepäisen lapsen ymmärtämään totuuden.

”Entä sisaresi? Kuka pitää hänestä huolen jos sinä kuolet?” Tully kysyi ja kohotti kulmiaan.

”Mairi huolehtii hänestä. He lähtivät kylästä ennen hyökkäystä. Kylä tarvitsee minua nyt enemmän kuin hän.”

Tully nyökkäsi hyväksyvästi ja otti purkin jonkinlaista salviaa hieroen sitä saamaani vammaan. Kipu yllätyksekseni lievittyi huomattavasti. Tämän jälkeen nainen edelleenkään mitään sanomatta kietaisi tiukan kääreen käteni ympärille verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Yhä minua tarkkaillen hän lopulta sai työnsä tehtyä. Näytti siltä kuin nainen olisi yhä punninnut mielessään jotain. Tokihan osa kyläläisistä piti häntä hieman outona, itsekin olin pitänyt ahdistavana, mutta tuolla tavoin hän ei sentään yleensä käyttäytynyt. Lähinnä hämmensi ja kiusaannutti ihmisiä tuntuessaan tietävän heistä enemmän kuin he itse.

”On yksi keino, joka voisi ehkä viedä meidät voittoon”, Tully lopulta aloitti,

”mutta se ei ole kovinkaan varma ja pahimmillaan voi aiheuttaa suurta vahinkoa.”

”Kerro minulle! Teen ihan mitä tahansa”, anelin. Jos olisi keino, jolla voisin pelastaa kyläni ja kenties itsenikin niin suostuisin ihan mihin vain.

”Jonkun täytyisi kutsua Morrigania. Hän voisi saattaa meidät voittoon halutessaan. Mutta jumalatar on oikukas ja ylpeä. Hän ei näyttäydy kelle tahansa kuolevaiselle. Minun olisi esimerkiksi turha yrittääkään. Mutta sinun kutsustasi hän saattaisi tullakin. Morrigan suosii rohkeita sotureita, jotka eivät pelkää kuolemaa. Lisäksi hän on hyvin utelias. Sinä olet nainen, mutta sinussa asuu miehen henki. Jos joku saa hänen kiinnostuksensa heräämään niin sinä”, Tully selitti.

Vanhuksen olemuksessa oli epävarmuutta, enkä ihmetellyt sitä lainkaan. Morrigan oli kunnioitettu, mutta myös hyvin pelätty jumalatar. Itseänikin puistatti ajatus hänen kohtaamisestaan, mutta jos se pelastaisi kyläni, niin tekisin sen mielihyvin. Sodan jumalattaren kohtaamisen aiheuttama pelko olisi pientä siihen riemuun verrattuna, mikä seuraisi voitostamme.

”Mitä minun on tehtävä?” kysyin täysin rauhallisesti epävarmuuden riivaamalta naiselta.

”Minä en tosiaan tiedä, onko tämä hyvä idea. Ymmärräthän, että vaikka Morrigan ilmestyisi, niin hän ei välttämättä auta sinua. Hän voi vain petkuttaa sinua saadakseen sielusi tai suosiakin vastustajaa. Tämä suunnitelma saattaa jopa pahentaa asioita”, Tully selitti.

”Mitä menetettävää meillä on? Sinähän sanoit, että tilanne on toivoton”, tiedustelin. Tähän vanhus ei osannut väittää vastaan, vaikka kovasti näytti yrittävän keksiä jotain, mikä kumoaisi hänen aikaisemmat sanansa.

”Olet varmaankin oikeassa”, vanhus myönsi.

”Niin, eli mitä minun on tehtävä?”

Vanhus ei vastannut saman tien, vaan kumartui arkulle, jossa oli erilaisia metallisia astioita. Hetken hän etsiskeltyään hän löysi lasisen ja täysin koristelemattoman pullon, jonka nosti ulottuvilleni todeten:

”Tämä pullo on puhdas ja siunattu. Sinun on sekoitettava tähän sekä ystävän, että vihollisen verta. Sen jälkeen sinun on juotava seos ja kutsuttava Morrigania, niin hänen pitäisi saapua jos on saapuakseen.”

”Kuinka paljon verta tarvitaan?” töksäytin.

”Se ei ole olennaista, vaan se, kenestä veri on otettu. Kuollut veri ei kelpaa, mutta ei täysin eläväkään. Sinä tarvitset kuolevan soturin verta. Nimenomaan soturin. Muu ei kelpaa”, Tully selitti.

Minua inhotti ajatus ihmisveren juomisesta, mutta vielä kuvottavammalta tuntui ajatus kuolevien kyläläisten kärkkymisestä. Niinhän minun olisi pakko tehdä. Mennä takaisin taisteluun, koettaa piilotella vihollisilta ja vaivihkaa valuttaa verta niin kuolevasta ystävästä kuin vastapuolelaisesta. Mutta oli turhaa valittaa. Asiat olivat olleet äskettäin paljon huonommin.

”Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on tehtävä tämä”, huokaisin.

”Jos tunnet noin, niin sitten sinun on todellakin tehtävä se. Mutta ole varovainen. Olet ainoa toivomme”, Tully ohjeisti silmissään hyvin vaikeasti tulkittava katse.

Minulla ei ollut aikaa jäädä miettimään, mitä naisen mielessä liikkui. Oli aika lähteä täyttämään velvollisuuteni. Niinpä hyvästelin papittaren pikaisesti ja lähdin viilettämään takaisin taisteluun. Pulloa yritin piilotella parhaani mukaan. En halunnut kenenkään vihollisen hyökkäävän kimppuuni sen vuoksi, että tämä sattuisi olemaan kiinnostunut siitä.

Selvisinkin taisteluun keskiöön hyvin vähäisin häirinnöin. Sain kimppuuni pari nuorta poikaa, jotka voitin yllättävän helposti ja nopeasti. Tuntui, kuin en olisi ollenkaan enää osana tätä maallista taistelua. Minulla oli suurempia keinoja sen päättämiseksi kuin miekkojen kalistelu. En tiedä olisiko asenteeni hyväksi vaikeassa kamppailussa, mutta melkein tunsin, että voisin voittaa kenet vain. Tämä taistelu ei enää koskenut minua.

Yritin löytää etsimääni maasta, mutta siellä lojuvat olivat kaikki kuolleita. Tunsin itseni jo hieman epätoivoiseksi, kun kerkesin kaatuvien miesten luokse vasta näiden kuoltua. Pian silmiini sattui kuitenkin taistelupari, joka oli juuri lävistänyt toisensa miekoilla. Velvollisuuteni meinasi kuitenkin unohtua kokonaan, kun huomasin, kuka kaatuva kyläläinen oli. Kuoleva soturi oli isäni.

Lähdin juoksemaan hurjaa vauhtia kohti kaksikkoa, joka oli nyt jo kaatunut maahan. Lähemmäksi tultuani huomasin todeksi sen, mitä olin pelännytkin. Vihollisen miekka oli lävistänyt isän vatsan keskeltä niin, että hänen keskivartalonsa oli nyt yltä päältä veressä. Hän ei selviäisi, vaikka tekisin mitä.

”Isä, älä luovuta!” huomasin silti huudahtavani.

Soturi hymyili hieman säälivästi. Sillä tavalla, jolla oli viimeksi hymyillyt ollessani naiivi pikkutyttö, joka ei ymmärtänyt elämän tosiasioita. Kyllä minä tiesin, että hän oli kuoleva. En ollut typerä. Mutta osa minusta ei siltikään suostunut uskomaan sitä ja juuri se osa oli saanut minut kehottamaan isääni vielä taistelemaan. Nyt saatoin kuitenkin nähdä elämän pakenevan pikkuhiljaa hänestä ja tiesin, mitä minun täytyisi tehdä.

”Minun on tehtävä jotain tärkeää. Tämä saattaa hieman kirpaista, mutta toimenpide saattaa pelastaa meidät kaikki”, selitin vetäessäni miekkani kotelostaan. Isän vatsasta veri valui liian hajanaisesti, että olisin saanut sitä kerättyä juotavaksi riittävän määrän vaasiin. Minun täytyisi siis luultavasti tehdä uusi viilto, niin paljon kuin kuolevan isäni satuttaminen minua inhottikin. Hetken jo harkitsin koko suunnitelmasta luopumista, mutta sitten ymmärsin, että olisi typerää heittää kaikki muu hukkaan isän kuoleman takia. Minun olisi tehtävä tämä, niin kamalaa kuin se olisikin.

”Minä – minä tiedän mitä olet tekemässä. Kerta ei ole ensimmäinen”, isä selitti vaivalloisesti. Puhuminen selvästi rasitti häntä hyvin paljon, sillä sen seurauksena miehen naama vääntyi kammottavaan irveeseen ja otsalle ilmestyi hikipisaroita.

”Älä sano mitään, isä. Ole rauhassa. Älä rasita itseäsi turhaan”, rauhoittelin, vaikka olisin itsekin tahtonut huutaa tuskasta ja vajota maahan itkemään kurjaa kohtaloamme.

”Si-sinun täytyy viiltää kurkkuni auki. Siten saat varmasti riittävän määrän verta.”

”Tully sanoi, ettei määrä merkitse mitään. Että vain sillä on väliä, keneltä veri on”, selitin ja huomasin ääneni pettävän.

”Sinä hukkaat aikaa… Kuolema on kivuttomampi niin. Minä haluan sen niin.. Ole kiltti”, isä aneli.

En tiennyt, mitä sanoa. Kurkun auki viiltäminen olisi kuitenkin täysin eri asia kuin ranteen. Isä kuolisi niin nopeammin ja käytännössä omiin käsiini. Tuntisin silloin olevani itse vastuussa hänen kuolemastaan. Mutta oli totta, että isä kuolisi silloin kivuttomammin kuin jos jättäisin hänet siihen tilaan. Hänelle olisi parempi kuolla kädestäni. Niinpä en keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se. Sydämeni tuntui murenevan palasiksi ja luuni katoavan tukemasta kehoani, mutta jotenkin kykeni silti asettamaan miekan terän isäni kaulalle. Enää en kyennyt estämään kyynelien valumista poskilleni, mutta en jaksanut välittää siitä. Tärkeintä olisi nyt, että saisin tehtäväni hoidetuksi, eivätkä tunteeni pääsisi sen tielle.

”Minä olin väärässä Kelley, sinä todella olet oikea soturi”, isä vielä totesi, sulkien sitten silmänsä tulevaa varten.

En suojannut itseäni peittämällä katsettani. Se olisi täysin turhaa, sillä joutuisin kuitenkin valuttamaan veren soturin kaulasta tämän kuollessa. Odotin hetken pyrkien rauhoittamaan vapinani, mutta lopulta viilsin miekalla syvälle miehen kurkkuun. Isän silmät rävähtivät tuskasta auki, mutta oma tuskani ei enää kulkenut käsi kädessä isäni tuntemuksien kanssa. Se ylsi nyt aivan uusiin ulottuvuuksiin, jossa en kyennyt aistimaan mitään. En tuntenut enää ruumistani, en kyennyt käsittämään tapahtumia, mutta silti sain jotenkin ihmeen kaupalla korisevan isäni kaulasta vuodatettua tarvitsemani veren vaasiin.

Vain hetken sen jälkeen sain kimppuuni vihollisen, joka tuntui olevan taistelutaidoiltaan varsin vahva. Turtumukseni tilalle alkoi kuitenkin pikkuhiljaa nousta voimakas viha, joka päästi minut niskan päälle kamppailussani. Vihollinen sai haavoitettua minua jalkaan, mutta maksoi sen takaisin, kun viilsin hänen kaulansa samaan tapaan auki kuin äskettäin isäni.

Minun olisi tehnyt mieli hakata miekallani tuota miestä niin monta kertaa, ettei hän olisi enää tunnistettavissa ihmiseksi ollenkaan, mutta tiesin, etten voinut hukata aikaani sellaiseen. Tuskani isän menetyksestä sai minut vihaamaan vastapuolta muutenkin kuin vain taistelun puolesta. Aikaisempi ajatteluni sotureista, jotka vain noudattivat ylempien käskyjä, oli nyt tipotiessään. Menetykseni korvensi sisintäni ja syytin siitä jokaista, joka oli lyönyt miekkansa vastaan kyläämme. Tiesin kuitenkin, että oli vain yksi täydellinen kosto, jonka saisin Morriganilta. Yksin en voisi pistää vihollista maksamaan.

Niinpä juoksin läpi taistelun, torjuen satunnaiset osakseni saamat miekaniskut ja ottaen vastaan ne, joita en kerjennyt torjua. Suuremmilta vammoilta vältyin, mutta ennen uhrilehtoon saapumista sain kuitenkin viillon poskeeni, jalkaani ja kylkeeni.

En kuitenkaan välittänyt pienistä vammoistani sen rinnalla, että olin saanut kuljetettua Tullyn antaman pullon sisältöineen uhrilehtoon. Tuntui oudolta olla taistelutilanteessa siellä, paikassa joka yleensä tuntui niin rauhaisalta ja pyhältä. Ulkoisesti lehto ei ollut erilainen, mutta tunnelma oli täysin toinen. Pelko ja ahdistuneisuus olivat saapuneet pyhyyden keskelle.

Kaivoin pullon viittani suojista, avaten korkin jo valmiiksi, mutta kumoamatta vielä nestettä kurkkuuni. Minua kuvotti ajatus yleensäkin ihmisveren nauttimisesta, mutta vielä enemmän oman isäni. Tuntui, kuin tahraisin isän muiston latkimalla hänen vertaan, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Tiesin kuitenkin häviävämme, jos en tekisi Tullyn ohjeiden mukaan, joten lopulta nostin pullon päättäväisesti huulilleni ja kaadoin nesteen yhdellä kertaa kurkkuuni.

Yritin olla maistelematta verta, mutta sen rautainen aromi puski silti esiin. Olin vähällä yökätä, mutta pakotin itseni nielemään nesteen viimeistä pisaraa myöten. Paitsi että minua inhotti veren latkiminen, niin minua pelotti Morriganin saapuminen. Jos kyläni tulevaisuus ei olisi siitä kiinni, en olisi todellakaan tahtonut kohdata jumalatarta. Pelkäsin kumpaakin vaihtoehtoa, Morriganin saapumista ja saapumatta jättämistä.

Kuiskasin varovasti aavekuningattareksikin kutsutun jumalattaren nimen, mutta mitään ei tapahtunut. Olin edelleen yksin uhrilehdossa. Yritin korottaa ääntäni, mutta lopputulos oli sama. Aloin jo pikkuhiljaa vaipua epätoivoon, mutta kolmannen kerran kutsuessani puhkesi vieras ääni takaani puhumaan:

”Sinun pitäisi opetella kärsivällisyyttä, Kelley. Hätiköinti ei hyödytä ketään.”

Käännyin ympäri, valmiina vetämään miekkani tupestaan, mutta huomasin sen pian tarpeettomaksi. Puiden lomasta, suuren kiven takaa luokseni asteli aseeton nainen.

”Kuka sinä olet?” henkäisin levottomana.

”Ketä sinä juuri kutsuit?” kalpea nainen naurahti.

Hän oli hyvin kaunis ja pukeutunut varsin koreaan asuun. Leninki oli metsänvihreä ja kiilsi auringon ensisäteiden osuessa siihen. Hänen vyötäisillään komeili kimaltelevasta metallista valmistettu ketju ja kaulassaan samasta materiaalista valettu koru. Sellaisia materiaaleja ei saanut lähiseuduilta. Minä soturin tyttärenä pukeuduin paikalliseksi hyvin koreaan asuun, mutta koruton valkoinen leninkini näytti kuluneelta koltulta verrattuna muukalaisen asuun.

”Väitätkö sinä olevasi Morrigan?” kysyin kulmiani kohottaen. Nainen ei vastannut kuvaani sodanjumalattaresta lainkaan. Hän ei ollut pukeutunut soturin asuun ja oli minun tapaani vain pienikokoinen nainen.

Nainen ei vastannut mitään, vaan kuiskasi tuuleen muutaman minulle täysin vieraan sanan. Hänen käytöksensä hieman karmi minua, mutta kallistuin siltikin enemmän sille kannalla, että hän olisi jonkun vastustajaylimyksen omille teilleen karannut vaimo, jolla kenties oli jonkinlaisia noitavoimia.

Olin jo puhkeamassa puhumaan, kun yllättäen kuulin lukuisien siipien lepatusta yläpuoleltamme. Käänsin katseeni kohti puiden latvoja ja huomasin korppiparven lentävän suoraan meitä kohti. Ne kaartelivat ilmassa hetken, kunnes laskeutuivat muukalaista ympäröiville pyhille kiville. Yllätyksekseni ne eivät päästäneet ääntäkään tai häirinneet meitä muullakaan tapaa. Nököttivät vain paikoillaan katse suunnattuna tiukasti kalpeaan naiseen.

”Kuka muu kykenisi käskemään korppeja?” nainen kysyi mairea hymy kasvoillaan.

Muukalaisen sanoissa oli perää. Legendojen mukaan Morrigan muuttui itse korpiksi noutaessaan kuolleiden sotilaiden sieluja taistelukentältä. Korppi yhdistettiin muutenkin voimakkaasti aavekuningattareen. Nainen saattoi siis puhua totta. Hän saattoi hyvinkin olla Morrigan. Ajatus kylmäsi minua, etenkin kun olin aloittanut keskustelun hieman töykeään sävyyn.

”Nyt onkin sitten minun vuoroni kysyä. Minkä vuoksi sinä kutsuit minua? Tiedän kyllä, että täällä on sotatila meneillään, mutta minkä vuoksi tahdot niin kovasti pelastaa kyläsi? Mikset vain pakene muiden naisten tapaan?”

”Kerron, jos lupaat auttaa minua päämääräni saavuttamisessa”, vastasin muistaessani Tullyn sanat Morriganin uteliaisuudesta. En ollut tullut lehtoon vain jumalattaren kuulusteltavaksi, vaan saadakseni tältä apua. En tahtonut hänen vain lähtevän uteliaisuutensa tyydytettyään.

”Älä koettele kärsivällisyyttäni, lapsi. Vastaa vain kysymykseeni.”

”Eikö se ole päivän selvää? Haluan pelastaa nämä ihmiset, koska olen tuntenut heidät koko elämäni. Heistä on tullut kotini, enkä tiedä minne menisin, jos heidät menettäisin. Tämä maa on myös meidän, ei noiden kurjien ryöstelijöiden jotka ahneudessaan haluavat viedä meiltä sen, minkä vuoksi olemme raataneet ja taistelleet. Yksinkertainen vastaus on, että koen lakkaavani olemasta, jos tämä maa katoaa”, vastasin hieman epävarmana. Olin yrittänyt olla ovela, mutta se ei ehkä sittenkään olisi paras keino. Olisi ehkä parempi vain kertoa jumalattarelle, mitä tämä tahtoi tietää, etten suututtaisi häntä.

”Tuo ehkä koskee joitakin kyläsi asukkaita, vanhoja ja kaavoihinsa kangistuneita, muttei sinua. Sinä olet kaunis ja nuori, Kelley. Varmasti voit saada elämän jonkun varsin kelvon miehen rinnalta jostain muusta kylästä. Tämä ei ole ainut vaihtoehtosi.”

”Kyllä se on, koska en halua mitään muuta. Minua eivät kiinnosta toiset kylät ja vieraat miehet. Ei edes, vaikka pääsisin itse päällikön puolisoksi. Minä haluan vain viedä tämän kylän voittoon. Muu ei kelpaa minulle. En osaisi asua enää missään muualla”, vastasin.

Nainen tarkasteli minua mietteliään näköisenä, pyöritellen pikimustia kiharoitaan etusormensa ympärille. En tiennyt, pidinkö hymystä, joka kareili hänen huulillaan vaiko en. Siinä oli jotakin hyvin ahnasta ja häiritsevää, joka olisi normaalitilanteessa saanut minut haluamaan poistua paikalta mahdollisimman nopeasti.

”On olemassa keino, millä voitte ehkä voittaa tämän taistelun, mutta sillä on hintansa”, Morriganiksi jo vähitellen uskomani muukalainen totesi.

”Minä teen mitä vain”, vastasin hetkeäkään epäröimättä.

”Ihan mitä vain?” nainen varmisti se sama inhottava hymynkare huulillaan.

”Ihan mitä vain”, varmistin.

”Sinä et ole tyypillinen nainen, Kelley”, jumalatar aloitti mietteliäästi,

”mutta tämä keino on paitsi hintava, myös epävarma. Voi olla, että lopputulos on kuitenkin vihollisen voitto.”

”Mutta meidän on pakko kokeilla jotain! Emme voi vain jäädä odottelemaan tuhoa!”

”Jos niin sanot”, Morrigan totesi olkiaan kohauttaen.

”Mitä minun on tehtävä?” kysyin lopulta. Tiesin, että luvassa olisi varmasti jälleen jotain varsin epämiellyttävää, mutta alistuin siihen.

”Sinun ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, mutta tarvitsen kyllä rituaaliin jonkun ihmisen – miekan on saatava voimansa jostain”, nainen selitti.

”Mitä tarkoitat?” ihmettelin. Morriganin suunnitelma kuulosti jo alkuunsa hyvin epäilyttävältä.

”Minun täytyy takoa voimakas, maaginen miekka. Vain sillä tavoin voitte voittaa vihollisen. Mutta miekka vaatii uhrin. Rituaaliin on käytettävä yhden ihmisen energia lähes kokonaan. Hän ei tule elämään kauaakaan miekan takomisen jälkeen. Hetkisen vain. Uhrin lisäksi miekka on saatava oikeisiin käsiin. Minä pystyn antamaan uhrin energiasta riippuvan määrän magiaa miekkaan. Mutta se tulee olemaan vain taistelutaitoa ja raakaa voimaa synnyttävää energiaa. Ei hengen lujuutta tai sydämen jaloutta. Ne ominaisuudet täytyy miekan saavalta soturilta löytyä luonnostaan.”

En oikein osannut suhtautua kuulemaani. Jonkun siis täytyisi uhrautua pelastaakseen muut. En oikein keksinyt muita ehdolle kuin itseni. En voisi laittaa ketään muuta kuolemaan puolestani. Sellainen kalvaisi minua loppuikäni. Ei minulla muutenkaan olisi aikaa enää hakea kylästä ketään muuta tehtävään, vaikka varmasti joukosta olisikin löytynyt sotureita, jotka mielellään antaisivat henkensä kylän hyväksi. Minun siis täytyisi itse ottaa tuo kammottava rooli kantaakseni. Morrigankin taisi tajuta sen, muttei viitsinyt vain sanoa saman tien mikä kohtaloni tulisi olemaan. Halusi antaa minulle hetken aikaa tottua ajatukseen.

En halunnut kuolla. Halusin jäädä todistamaan kylän jälleenrakennusta ja elämää. Mutta minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Minun kohtaloni oli tässä taistelussa kuolla. Se pelotti minua, suorastaan kammotti. En ollut koskaan kuvitellut jättäväni tämän elämän taakseni näin nuorena. Olin aina kuvitellut jossain vaiheessa perustavani perheen ja eläväni muutenkin normaalia elämää. Sen sijaan neuvottelinkin nyt aavekuningattaren kanssa sieluni myymisestä.

Mutta ei kuolemani tulisi sentään olemaan se kamalin. Se tulisi olemaan varsin kunniakas ja sankarillinen. Yksi sellaisista, joita vahvat soturit ihannoivat. Hyvin mahdollisesti uhraukseni muistettaisiin vielä pitkienkin aikojen kuluttua. Ehkä minusta tulisi jopa legenda. Se ei ollut kurjin mahdollinen kohtalo.

”Minä teen sen”, totesin ääni värähtämättä.

”Annat elämäsi kyläsi puolesta?” Morrigan varmisti.

”Juuri niin.”

”Oletko varma päätöksestäsi? Kun miekka on taottu, ei paluuta enää ole.”

”Minulla ei ole vaihtoehtoja”, huokaisin ja toivoin, että jumalatar lopettaisi kyselemisen mahdollisimman nopeasti. Selviytymisviettini ei ollut kadonnut minnekään ja se saattaisi päästä valloilleen, jos miettisin liikaa sitä mitä olin tekemässä. Mitä nopeammin kaikki tapahtuisi, sen parempi.

”Jos niin todella haluat. Tahdot varmaan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu?” Morrigan kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi ja toivoin, ettei se olisi ainakaan kauhean kivuliasta.

”Pian lausumani loitsun vaikutuksesta energiasi alkaa kadota sinusta ja siirtyä miekkaan sitä mukaa kun taon sitä. Lopetettuani sinulle jää siitä vain murunen, joka riittää kyllä mainiosti siihen, että saat miekan vietyä valitsemallesi soturille. Hänet sinun on viisainta valita nyt”, Morrigan ohjeisti.

Tajuntani perukoilla oli jatkuvasti kummitellut isäni, mutta hän oli kuollut. Isä olisi ollut sitkeä, hengeltään jalo ja voimakas. Hänelle miekka olisi sopinut täydellisesti. Isä oli kuitenkin poissa laskuista, joten olisi valittava joku muu. Tiesin kyllä voimakkaita taistelijoita, mutten tiennyt, oliko heillä muita tarvittavia ominaisuuksia. Valinta oli hyvin vaikea, sillä tiesin, että väärällä henkilöllä voisin pilata koko suunnitelman.

”Muista, että hänen ei tarvitse olla voimakas tai erityisen taitava. Ne ominaisuudet hän saa miekasta yliluonnollisen vahvoina, koska sinun energiasi on hyvin voimakasta. Mutta henkistä voimaa en voi hänelle antaa”, Morrigan vielä muistutti.

Yllättäen mieleeni muistui aivan taistelun alkupuolella sattunut välikohtaus, jossa olin miltei menettää henkeni. Jättiläismäinen soturi oli haavoittanut minua valmiina antamaan armoniskun, mutta hänen aikeensa oli estänyt huomattavasti pienempi ja kokemattomampi Winfred. Nuorukainen oli oman henkensä uhalla auttanut minua. Ilman isän apua köriläs olisi varmasti tappanut hänet hyvin nopeasti. Ikäväkseni en tiennyt, oliko soturi tehnyt sen joka tapauksessa. Saattoihan olla, että Winfred makasi silläkin hetkellä hengettömänä taistelukentällä. Ajatus puistatti minua niin, että vavahdin silminnähden.

”Karmiiko kohtalosi sinua?” Morrigan kysyi aidosti kiinnostuneen oloisena.

”Miksi se sinua kiinnostaa?” kivahdin ärtyneempänä kuin oli tarkoitukseni.

”Vaikutat vaan niin pelottomalta. Mietin kuohuuko sisälläsi”, nainen vastasi mustien katse porautuneena omaani.

”Tietenkin se pelottaa minua. Mutta kyse ei ole nyt siitä. Mietin, onko ystäväni Winfred vielä elossa”, paljastin.

”Hyvä, että ilmaisit huolesi. Minähän kerään kuolleiden sielut taistelukentältä. Voin iloksesi kertoa, etten ole korjannut ystäväsi sielua vielä manalaan. Hänellekö meinasit miekan antaa?”

Helpotus vyöryi ylitseni, eikä omakaan kohtaloni tuntunut enää niin kauhealta. Ei enää nyt, kun tiesin, että minulla oli edelleen ihmisiä joiden puolesta kuolla. En tietenkään edelleenkään iloinnut tulevasta, mutta päätökseni tuntui nyt helpommalta kuin jos läheisimpäni olisivat jo menehtyneet.

”Hänelle hyvinkin. Winfred on juuri kuvailemasi kaltainen henkilö”, totesin ja huomasin hymynpoikasen karkaavan huulilleni.

”Hyvä niin. Nyt siis tiedämme mitä tehdä. Oletko valmis vai tarvitsetko vielä hetken?”

Lupasin Morriganille, että hän saa aloittaa rituaalin. Ei ollut enää asioita, joita minun olisi täytynyt hoitaa. Kerkeisin jättää hyvästit maailmamme rituaalin jälkeenkin. Toivoin ehtiväni vielä takaisin uhrilehtoon vietyäni miekan Winfredille. Auringon puiden lomasta valaisema, hieman utuinen lehto olisi kaunis paikka kuolla.

”Taika ei koske sinuun, muttei varmasti tunnu miellyttävältäkään. Saatat tuntea olosi sekavaksi tai todellisuutesi hämärtyä. Älä kuitenkaan säikähdä ja pysy ehdottomasti paikallasi. Olosi helpottaa, kun tämä on ohi”, Morrigan neuvoi, alkaen sitten kuiskia vieraita sanoja mahdollisesti samalla kielellä kuin kutsuessaan korppia.

Tämänkertainen loitsu muistutti kuitenkin enemmän jonkinlaista laulua. Se oli hyvin kaunis, vaikkakin surumielisen oloinen lausuma. Huomasin pian saavani osakseni Morriganin kuvailemia oireita, näkökenttäni alkoi sumentua ja oloni muuttua kovin raskaaksi. Tuntui kuin olisin jonkinlaisessa transsissa. Olo ei kuitenkaan ollut varsinaisesti epämiellyttävä. Morrigan ei ollut lupaillut mukavaa kokemusta, mutta kyllä loitsun mukanaan tuoma rauha oli mieluisampi tunne kuin jatkuva pelko taistelukentällä. Epämiellyttävää tunteessa oli lähinnä vain lievä tokkuraisuus ja väsymys, sekä kontrollin menettäminen omasta itsestään.

Muu maailma tuntui etääntyvän minusta vähitellen. Näin siitä vain joitain varjoja ja kuulin etäisesti takomisen äänen, vaikka tiesin jumalattaren työstävän miekkaa aivan vieressäni. Olotila tuntui kestävän ikuisuuksia, mutta lopulta huomasin aistieni taas terävöityvän pikkuhiljaa. Todellisuuden palatessa tunne väsymyksestä ei kuitenkaan kaikonnut. Minulle jäi myös jokseenkin tyhjä ja keskeneräinen olo, kuin olisin ollut matkalla kohti tärkeää päämäärää ja minut oltaisiinkin yllättäen käännytetty takaisin.

”Kuinka voit?” Morrigan kysäisi kumartuen maahan tasolleni. Olin nähtävästi menettänyt tasapainoni loitsun aikana, sillä jumalattaren aloittaessa olin seissyt hänen vierellään. Nyt makasin rähmälläni maassa.

”En oikein tiedä. Kohtalaisen hyvin. Oloni on jokseenkin väsynyt, mutta pystyn kyllä viemään miekan Winfredille ja tulemaan ehkä takaisinkin”, vastasin hieman pöllämystyneenä.

”Pystyt kyllä varmasti”, Morrigan totesi nousten sitten hakemaan alttarilta takomansa miekan.

”Tässä on Sielunsyöjä. Huolehdi, että Winfred ymmärtää sen tehon perustuvan häneen. Kenen tahansa muun käsissä se on vain tavallinen miekka. Rituaaliin kuuluu kolme henkilöä, takoja, uhri ja soturi, joka on näiden kahden muun jälkeen ensimmäiseksi miekkaa koskettava henkilö. Sinun on siis huolehdittava, ettei kukaan muu koske siihen ennen Winfrediä”, jumalatar selitti laskien korean miekan käsiini.

Kahvan koristeet ja melkein yliluonnollinen kiilto tekivät aseesta hienoimman koskaan näkemäni. Miekka oli kuin suoraan taruista korppisymboleineen ja vihreine kivineen. Minun täytyisi pitää huoli, että Winfred ei lumoutuisi miekasta liikaa. Että hän keskittyisi taisteluun, eikä kyselisi liikaa.

”Mietin vain, että mitä tapahtuu, jos joku kukistaa minut matkalla? Olen väsynyt ja suorastaan tokkurainen, siis helppo saalis melkeinpä kelle tahansa.”

”Älä siitä huolehdi. Kukaan ei tule tiellesi. Minä olen pitänyt siitä huolen tähän asti ja pidän nytkin”, Morrigan totesi.

”Tarkoitatko sinä siis, että olet auttanut minua?” huudahdin hölmistyneenä.

”Mitäpä muutakaan. Etkö yhtään ihmetellyt, ettei tiellesi tullut kovinkaan ammattimaisia sotureita sen yhden korston lisäksi? Eikö sinua kummastuttanut, ettet ole saanut suurempia vammoja, vaikka olet vain keskinkertainen miekkailija? Entä luuletko sinä, että päädyit sattumalta Tullyn mökkiin ja perille keinoista minun manaamisekseni?” Morrigan kyseli naurahtaen alentuvasti.

Morriganin sanoissa oli järkeä. Sattuma tuntui nyt hyvin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Tuurini olisi täytynyt olla uskomattoman hyvä, suorastaan mahdoton. Järkeenkäyvempää olisi kieltämättä, että jumalatar olisi auttanut minua, mutta miksi? Miksi häntä kiinnostaisi niin paljon meidän kylämme asiat, että olisi jo alun alkaen päättänyt puuttua niihin?

”En ymmärrä… Miksi sinä olet niin kiinnostunut kylästämme? ihmettelin ääneen.

”Koska te olette olleet minulle uskollisia. Nämä uudet valloittajat ovat vahvoja ja voisivat murskata teidät helposti ilman apuani. Heitä kohtaan en tunne sympatiaa. He eivät usko minuun, vaan täysin vieraaseen jumalaan”, Morrigan selitti ja saatoin huomata pientä suuttumuksen häiventä hänen äänessään.

Ymmärsin, että punottuaan juonensa vihollista varten, oli jumalatar hyvin mahdollisesti myös suunnitellut kuolemani etukäteen. Yllätyksekseni se ei kuitenkaan häirinnyt minua enää. Asia tuntui varsin merkityksettömältä. Jos se oli hinta kylän pelastamisesta, niin olin valmis maksamaan sen. Miksi siis katkeroituisin Morriganille vastaavasta ajatuksesta?

”Kelley, tiedän mitä mietit. Ajattelet minun suunnitelleen kuolemasi etukäteen, riistäneen elämäsi kysymättä. Mutta minä annoin sinulle mahdollisuuden perääntyä. Suunnitelmaani kyllä kuului kuolemasi, mutten tehnyt sitä ehdottomaksi. Toisaalta valitsin kyllä sinut juuri siksi, että tiesin, ettet kieltäytyisi. Mutta sinulla oli silti valinnanvapaus”, Morrigan selitti ja huomasin yllätyksekseni viileän varmuuden kadonneen siitä. Nyt jumalatar näytti suorastaan syylliseltä ja epävarmalta.

”Sinä taidat lohdutella enemmän itseäsi kuin minua. Tunnetko sinä syyllisyyttä, Morrigan?” kysyin ja yllätyin itsekin hieman röyhkeydestäni. Mutta mitäpä minun tarvitsisi enää pelätä. Kuolisin kuitenkin, eikä jumalattarella selvästikään ollut halua jättää kylää oman onnensa nojaan.

”En minäkään ole tunnekylmä, vaikka jumalatar olenkin. Minussakin on palanen inhimillisyyttä”, Morrigan totesi hymynkare huulillaan. En osannut sanoa, mitä jumalar tunsi, mutta jonkinlaista haikeutta saatoin hänen olemuksestaan aistia. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä tulkitsemaan Morriganin tunteita. Aikani kului koko ajan.

”Minä ymmärrän tekosi. En syyllistä sinua, sillä olihan jonkun kuoltava. Minä nyt satuin olemaan sopiva henkilö siihen rooliin. En minä suuremmin edes sure. Tietenkin olisin halunnut elää elämän, jonka itselleni suunnittelin, mutta se kaikki tuntuu nyt olevan mennyttä. Tieto lopullisuudesta, siitä ettei minulla ole vaihtoehtoja, on jo suonut minulle rauhan”, selitin ymmärtämättä täysin itsekään, mistä sanat tulivat. Morrigan ei hämmennyksensä vuoksi tuntunut osaavan vastata minulle sanallakaan, mutten oikeastaan edes odottanut sitä häneltä. Pää asia oli, että hän tiesi.

Lähdin jumalattaren luota täysin rauhallisena, pelkäämättä tulevaa. Olin saanut selityksen kaikelle ja nyt koin voivani lähteä rauhassa.  Tiesin nyt tämän olevan kohtaloni, ettei minun ollut koskaan kuulunutkaan saada sellaista tulevaisuutta kuin olin toivonut. Minun tehtäväni oli ollut pelastaa kyläni, eikä se ollut ollenkaan mikään valitettava tarkoitus elämälle.

Saapuessani kaoottiselle taistelutantereelle, en oikeastaan enää tuntenut kuuluvani kylään tai sen maailmaan yleensäkään. Tunsin olevani henkisesti jo jossain muualla. Tässä maailmassa minulle ei olisi enää luvassa muuta kuin jäähyväiset, jotka häviävän hetken jälkeen olisivat ohi nekin.

Löysin Winfredin hetken etsimisen jälkeen syvennyksestä erään mökin takaa, selvästikin keräämästä voimia tulevia taisteluita varten. Hän ei näyttänyt kehuttavalta. Suurempia vammoja ei ollut, mutta nuorukainen oli hyvin kalpea ja väsyneen oloinen. Toivokin oli selvästi alkanut hiipua hänen silmistään.  

Helpotuksekseni hän sentään reagoi tulooni. Se osoitti, ettei hän ollut vielä täysin luovuttanut. Poika nimittäin oli vähällä surmata minut esiin vetämällään tikarilla, kun ei heti ymmärtänyt kyseessä olevan ystävä.

”Kelley! Se olitkin vain sinä. Mutta eikö sinun pitäisi olla jo kaukana täältä? Minähän käskin sinun mennä!” Winfred huudahti huomatessaan kyseessä olevankin ainoastaan minä.

”En voinut vain jättää teitä pulaan. Minulla ei kuitenkaan ole nyt aikaa selittää. Minulla on sinulle miekka, jonka avulla voit voittaa minkä tahansa vihollisen. Se on maaginen ja sinua varten tehty. Sen teho ei ole sama kenenkään toisen kädessä, muista se. Mutta sinun käsissäsi se voi auttaa meidät voittoon”, selitin minkä turtumukseltani kykenin. Tunsin ajan hiipuvan minusta nyt entistä kovemmalla vauhdilla. Minun olisi pidettävä kiirettä tai tehtäväni jäisi täyttämättä.

”Mitä sinä selität? Etkö näe, että olemme häviämässä. Sinun pitää nyt lähteä Kelley, ole kiltti. Täällä ei ole sinulle kuin kuolemaa, yritä ymmärtää!” Winfred sanoi ääni täristen.

”Ei, Winfred, minulla todella on keino. Sinun on nyt uskottava minua, ole kiltti! Mitä menetät, jos uskot? Minä kyllä menen, mutta sitä ennen sinun on luvattava ottaa minulla oleva miekka, Sielunsyöjä ja yritettävä vielä kerran kukistaa vihollinen”, vannotin epätoivoissani. Pelkäsin, että Winfred olisi sittenkin jo liian luovuttanut noustakseen enää. Toivoin koko sydämestäni, ettei niin olisi, sillä kylän koko tulevaisuus riippuisi siitä. En ehtisi enää etsiä ketään muuta sopivaa kantamaan miekkaa.

”Jos sinä todella lupaat lähteä täältä, niin otan miekkasi ja lupaan taistella niin hirvittävällä vimmalla kuin ikinä vaan kykenen”, Winfred lupasi tuoden minulle helpotuksen sanoillaan.

Vedin miekan sen tupesta ja kuten arvelin, Winfredin leuka loksahti auki aseen koreuden vuoksi. Viimeistään nyt hänkin varmasti ymmärsi puheideni olleen totta, eivätkä vain paniikkihoureita tai muuta vastaavaa. Toivoin, että hän ymmärtäisi myös, että Sielunsyöjällä hän voisi todella olla voitokas. Ettei hän ajattelisi olevan jo liian myöhäistä jopa magialle.

”Mutta kuinka –”

”Minä en kerkeä antamaan vastauksia nyt. Saat ne kyllä myöhemmin, mutta nyt sinun on vain luotettava minuun ja annettava Sielunsyöjän hoitaa loput. Minun on nyt mentävä”, selitin nousten vaivalloisesti seisomaan. En tiennyt, pääsisinkö enää lehdolle asti, mutta saatoin ainakin yrittää.

”Hyvä on, minä lupaan. Mutta minne sinä menet?” Winfred kysyi huoli äänessään.

”Tapaa minut lehdossa taistelun jälkeen. Odotan siellä sinua”, lupasin, vaikka tiesin, ettei Winfred löytäisi enää kuin maallisen kuoreni taistelun jälkeen.

”Kelley, minun on vielä kysyttävä tätä: tiedäthän sinä kuinka paljon merkitset minulle?” nuorukainen henkäisi luoden minun sen saman katseen kuin ennen taisteluun lähtöä. Sen, jota olin aikaisemmin niin ihmetellyt, mutta joka tuntui nyt aukenevan minulle täysin. Winfred rakasti minua. Oli varmaankin aina rakastanut. Harmikseni en osannut sanoa hänelle mitään. Kykenin vain nyökyttämään haikea hymy huulillani. Olisin tahtonut vastata hänelle enemmän, mutten oikeastaan kokenut sillä olevan enää väliä. Vastaukseni, mikä tahansa se olisikin, ei olisi muuttanut mitään. Olisin silti kuoleva pian ja kenties aiheuttaisin vaan enemmän surua ympärilleni, jos sanoisin mitään suuntaan tai toiseen.

Matkallani lehtoon en oikeastaan enää ajatellut mennyttä elämääni. Mielessäni ei liikkunut enää juuri muuta kuin rauha, jonka olisin pian saava. Kaiken huolen, kuoleman ja pelon jälkeen ajatus tuntui varsin houkuttelevalta. En tiedä, miten olisin muutenkaan kyennyt enää elämään sen jälkeen, kun jouduin omakätisesti surmaamaan isäni. Asia olisi jäänyt kalvamaan mieltäni ja mahdollisesti korruptoinut minut kokonaan syyllisyydellä ja katkeruudella. Ehkä näin siis olisi hyvä. Winfredkin muistaisi minut sinä naisena kuin olin ennen taistelua, eikä joutuisi elämään minkään irvikuvan rinnalla. Hänkin olisi kärsinyt muutoksestani, kenties vielä enemmän kuin minä.

Saapuessani lehtoon aurinko oli jo noussut taivaalle komeudessaan. Se valaisi metsän varjoisimpiakin kolkkia myöten, avaten eteeni kuolinsijani kaikessa kauneudessaan. Tuntui kuin luonto olisi poissa ollessani valmistanut lehdon ikiuntani varten. Maassa minua kutsui kukkien koristama sammalvuode ja kuusen oksan alta paljastui lammikko, jossa saatoin vielä kerran kostuttaa huuliani ennen lähtöä.

Väsymys alkoi hiljalleen ottaa minua valtaansa istuuduttuani sammalmättäälle kuuntelemaan lintujen konserttoa. Vielä kauniimmin tosin lauloi taistelu, jonka saatoin kuulla kääntyneen voitoksemme. Loppujen lopuksi tarinamme olisi saava onnellisen lopun.

Vajotessani voimien ehtyessä vuoteelleni saatoin vielä nähdä pikimustan linnun lennähtävän alttarille minua katselemaan. Mustissa silmissä kiilsi tuttu katse, joka houkutti minua mukaansa heikkenevästä ruumiistani, kenties paremmille maille.

”Morrigan, lupaa minulle vielä yksi asia. Kun en ole enää täällä, pidä huoli, että minusta jää tarina jälkeeni. En halua heidän unohtavan minua”, kuiskasin. Ääneni oli muuttunut lähinnä heikoksi pihinäksi, mutta uskoin korpin joka tapauksessa ymmärtävän sanani. Linnun silmistä saatoin lukea sen täyttävän toiveeni, jolloin saatoin vihdoinkin päästää irti entisen elämäni kahleista. Turtumuksen tanssin edetessä sormenpäistäni hiljalleen sydämeeni saatoin antautua uudelle rauhalleni täysin.

***

Hiljaisuuspalatsissa

haltiavartijoiden tykönä

uinuu vahvuus

kauneutensa kantamana

Ikuisuustoivoissa

voimana muureissa

sanelee todellinen luonne

vielä valtakuntien kaaduttua

elää voimassa kansansa

Antoi itsensä rakkaudesta

sotureista korkein

sydämeltään jaloin

Toteemijumalattarelle

itki elämänsä kyyneleet

jo hiljaa kalvenneet

Vihollisen kuolinhuudot

kunniaa laulavat kuningattarelle

joka nyt kanssa jumalten

nousee korkeuksiin

kaksi korppia

***