Hirviö

Minulle on iskenyt joku Harry Potter- fanficion kausi päälle. Tässä siis jälleen yksi kyseiseen fandomiin liittyvä teksti. Ficci ei sinänsä ole kauhua, mutta sijoitin tämän nyt siihen genreen, kun jotakin kauhun piirteitä tässä kuitenkin on havaittavissa. Esimerkiksi se, että päähenkilö on mieleltään täysin sairas. Lisäksi Druellan ajatuksista voi poimia erään kauhistuttavan oivalluksen, jos ymmärtää tutkailla tekstiä tarkkaan. Se on käsittääkseni aika vaikeasti ymmärrettävissä, mutta on kuitenkin. Olen suunnitellut tekeväni tähän toisenkin osan, jossa tuo oivallus on keskeisessä asemassa.

***

Räps, räps, räps, kuvasarjat hyökkäsivät Druella Mustan mieleen: Cygnus ikinuoren Violetta Malfoyn vierellä, Cygnus nuoren neiti Yaxleyn vierellä, Cygnus lukuisten naisten ympäröimänä. Kymmenien nuorempien naisten, joiden persikkaihot olivat myrkkyä Druellan verkkokalvoille. Hän oli jo muutamia vuosia sitten ohittanut tuon vaiheen ja nyt kasvoilla irvisteli jo jokunen ryppy. Ne pystyi peittämään meikillä lähes näkymättömiin, mutta nainen tiesi, ettei olisi enää montaa vuotta kun ne näyttäytyisivät muillekin. Silloin hän olisi virallisesti aikansa elänyt rumilus.

Cygnus oli myös huomannut hänen ikääntymisensä. Yhteisiä öitä ei enää juuri vietetty. Toki aviomies makasi vaimonsa vierellä, ei hän ollut nukkumapaikkaansa vaihtanut, muttei koskenut enää sormellakaan naiseen. Niinpä seksielämä oli kuihtunut olemattomaksi entiseen loistoon verrattuna. Druella oli varma, että se johtui hänen ulkonäöstään. Cygnus oli aistinut hänen vanhettumisensa, vaikka vaimo peitti kasvonsa meikillä yöksi jopa perinpohjaisemmin kuin päiväksi. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja naisen olo oli toivoton. Hän ei voinut tehdä hiljalleen kauniista karmaiseviksi muuttuville kasvoilleen mitään. Cygnus katsoi häntä kaikesta työstä huolimatta inhon ilme kasvoillaan. Ei ollut seerumia, joka olisi pysäyttänyt vanhenemisen ja korjannut jo syntyneet vauriot. Druella ei voinut tehdä miehensä kasvavalle inholle muuta kuin lisätä peiteainetta kasvoilleen. Se teki hänestä ehkä hieman elottoman näköisen, vähintään nukkemaisen, mutta iho oli sileä ja vanhuuden vaikutukset vaikeammin havaittavissa. Sehän oli tärkeintä. Druella ei nimittäin todellakaan halunnut tietää, miten inhoavaan irvistykseen aviomiehen kasvot olisivat vääntyneet jos maski oltaisiin viety vaimon kasvoilta.

Toki Druellan ulkonäköä yhä ylistettiin muilta tahoilta, mutta se tuntui merkityksettömältä, suorastaan valheelta, kun nainen tiesi kasvojensa todellisen olemuksen. Hienostuneen kalpea iho, paksut lähes mustat hiukset ja kissamaiset, pikimustat silmät eivät tuntuneet miltään juonteiden rinnalla. Kauniit piirteet hukkuisivat niiden sekaan tuota pikaa. Painovoima alkaisi pikkuhiljaa vaikuttaa hänen ruumiiseensakin ja niin selkä vääntyisi irvokkaasti etukenoon ja rinnoista tulisi vain kaksi velttoa rasvapussia. Silloin hän olisi todella ruma, kauhistuttava irvikuva itsestään. Druella ei voinut sallia sellaista. Siksi hän päivittäin harjoitti selkänsä lihaksia tuntien ajan. Siksi hänellä oli erilaisia maltaita maksaneita laitteita, mutta hyvin kivuliaita laitteita, joiden sanottiin pitävän ryhti hyvänä vanhoilla päivilläkin. Mutta Druella tiesi, ettei sellainen riittäisi Cygnukselle, joka keskusteli vilkkaasti nuorien Parkinsonin sisarusten kanssa. Mitä lie hänelläkin mielessään. Oletettavasti jotain sellaista, mitä hän ei vaimoltaan huolinut. Vanha ei koskaan näyttäisi nuorelta, vaikka oikoisi päällimmäiset virheet olemuksestaan.

Niinpä Druella oli hukassa. Läheisestä peilistä hän näki silläkin hetkellä itsensä ja saattoi paikantaa juonteensa, vaikkei niitä meikin alta nähnytkään. Hänen olisi etsittävä jotain lopullisempaa. Cygnus tiesi totuuden hänen vanhuudestaan maskin alla, mutta jos sen saisi jotenkin muutettua, niin mies saattaisi ehkä rakastaa häntä jälleen. Olisi löydettävä keino, jolla pysäyttäisi ajan vaikutukset ruumiiseen. Tapa, jonka avulla hän jonakin päivänä saattaisi kuolla kauniina.

Primadonna

Luvassa jälleen Hp-fanfictionia. Toivottavasti nautitte.

***

Verenpunaisena kiiltelevät kynnet kolahtelevat tummapuista pöydänpintaa vasten. Keskittymiskyky on ollutta ja mennyttä, vaikka rytmikkäät naputukset yrittävätkin luoda jonkinlaista harmoniaa Daphne Greengrassin mieleen. Ajatuksissa pyörii vain mies naisparvessa, lukemattomien povien, punattujen huulien ja keimailevien silmien tungoksessa. Ja mies nauraa, nauraa niin vietävästi, että Daphneakin alkaa hymyilyttää. Naisten touhu on niin kovin säälittävää, hän ajatteli, vaikka samalla mielessä kyti pelonhaiven. Entä jos joku noista naisista ylittää Blaisen silmissä Daphnen viehättävyyden?

Daphne tietää voivansa syyttää vain itseään kaikesta tapahtuneesta, hän tietää varsin hyvin, että teki itse valintansa typerässä puuskassaan ja otti Theodoren Blaisen sijasta. Kuka hullu nyt valitsee passiivisuuden aktiivisuuden ohitse? Blaise on intohimoinen, räiskyvän punainen, kun taas Theodore ennemminkin hiirenharmaa. Ja Daphne vihasi itseään, vihasi sitä, että oli luontonsa mukaan dramatisoinut niinkin pienen asian kuin Blaisen suosionosoituksen sisarelleen. Yhden tanssin, oli se sitten ensimmäinen tai ei. Sehän oli ollut vain yksi ystävällinen ele. Silti tyttö oli ottanut siitä niin paljon nokkiinsa, että oli päättänyt pitkän taistelun kahden nuorukaisen välillä Theodoren hyväksi. Vaikkei se välttämättä edes olisi ollut sitä, mitä tyttö itse halusi. Taustalla oli kuitenkin Blaisen häilyväisyys. Daphne tiesi, ettei voisi pitää naistenmiestä täysin itsellään, eikä halunnut sellaista, turvatonta avioliittoa. Hän oli myös ilmaissut pelkonsa Blaiselle, mutta poika oli rauhoittanut hänet sanomalla, ettei Daphne koskaan joutuisi kestämään sellaista. Mutta kun rakastettu oli lähestynyt sisarta se tietty kiilto silmissä, olivat Daphnen pelot saaneet vallan. Jos Blaise jo nyt osoitti voivansa vikitellä muita tyttöjä niin eiköhän hän tekisi sitä avioliitossa? Etenkin sitten, kun Daphne olisi vanha ja ruma. Kun kaikki kauneus olisi poissa, eikä olisi enää mitään mihin turvata.

Niinpä oli ollut turvallisempaa ottaa Theodore. Nuorempi Nott ei koskaan hylkäisi häntä, sillä oli suhteissaan paljon tunnollisempi kuin Zabini. Theodore ei edes vilkaisisi muita naisia, vaikka Daphne olisi maailmankaikkeuden rumin ihminen. Sen verran korkea moraali hänellä oli tällaisissa asioissa. Pojan isän, Anthony Nottin, petollisella luonteella ja vaihtuvilla naissuhteilla on oletettavasti voinut olla jotakin tekemistä sen kanssa. Tuskin Theodore halusi siirtää omia pahoja kokemuksiaan omille lapsilleen. Miten vain, Daphne tiesi tehneensä järkevän valinnan, mutta hänen tunteensa siitä vaihtelivat silti huomattavasti. Toisina hetkenä hän tahtoi vain purkaa kihlauksen ja karata Blaisen kanssa, mutta toisaalta turvallinen elo Theodoren kanssa oli sitä, mitä hän kaipasi.

Mutta valinta oli nyt tehty ja Daphnen oli aika esittää osansa hänen ja Theodoren romanssissa. Blaise olisi unohdettava ja jätettävä taakse suvun vuoksi. Kihlauksen purkamisesta ja karkauksesta olisi vain syntynyt skandaali, eikä Daphne kuuliaisena jäsenenä halunnut tuottaa häpeää kenellekään. Hänen olisi tyytyminen traagiseen osaan, jossa tyttö ei pystyisi antamaan aivan kaikkea itsestään. Rouva Zabinina hän olisi ollut joku, puhuttu nainen, Blaisen maineikkaan äidin seuraaja. Sen sijaan hänestä oli tulossa rouva Nott, joka tarkoitti aivan tavallista seurapiirinaista. Se ei voinut olla hänen kohtalonsa. Ei mitenkään voinut. Se oli Astorian tie, mutta näytti pahasti siltä, että roolit olivat kääntyneet toisin päin. Astoria oli saanut jostain kummallista vetovoimaa, eikä hän ollut enää vain se kohtuullisen kaunis, mutta täysin karismaton tyttö. Hiljainen alistuvuus oli vaihtunut päättäväisyydeksi ja se näkyi ulospäinkin. Pikkusiskon vetovoima oli noussut kutosesta kymppiin.

Daphne ei kestänyt ajatusta, että Astoria saisi hänen kohtalonsa. Päärooliin seurapiirien näytelmästä. Hän itse taas olisi vain surkea sisko, se joka mitäänsanomattomuudessaan korostaisi päähenkilön virheettömyyttä. Siksi kai Blaisekin oli pikkusiskoa lähestynyt. Daphne oli jäämässä kakkoseksi. Sisar oli viemässä hänen paikkansa.

Daphne ei voinut ymmärtää, miksi hänen unelmansa oltiin murskaamassa. Mikä Astoriassa oli niin hienoa, että hän ansaitsi kaiken kunnian? Mikä sai isän kohdistamaan hymyilevät kasvonsa häneen Daphnen sijasta? Hänhän oli vain tylsä runotyttö. Ei hänessä ollut samaa glamouria kuin Daphnessa, vaikka olisikin nyt itsevarmempi.

Viha kuohahti Daphnessa jälleen, kun hän katsoi Blaisea. Kyllä, hän oli tehnyt täysin oikean valinnan. Jos Blaise oli niin typerä, että retkahti hänen mitäänsanomattomaan siskoonsa edes ohimeneväksi hetkeksi, oli pojan syytäkin kadota hänen silmistään. Mokomien typerysten kuului jäädä lattiatasolle Astorian tapaisten pikkuvanhojen hiirulaisten seuraksi. Sitä pikkusisar nimittäin pohjimmiltaan oli. Muut voisivat ajatella mitä vain, mutta Daphnelle Astoria olisi ikuisesti oksentelustaan ja synkistä ajatuksistaan riutunut, vain hipulla kauneutta varustettu varjo vanhemmasta sisarestaan.

Totuuden monet kasvot

Lupailin Adaralle Potter-ficciä Sirius Mustasta ja lupaukseni myös täytän. Luvassa siis Sirius/Narcissa(/Lucius)-ficci á la Belsissa.

***

En ollut osannut kuvitella, miltä tuntuisi nähdä sinut jälleen vuosien jälkeen. Ihmiset sanovat, että ensirakkauden näkeminen edes vilaukselta tuo mieleen kasapäin kauniita muistoja, joille saattaa pikkuisen ehkä naurahtaakin. Ennen raskaatkin asiat tuntuvat kepeiltä, kun vanha aika on jätetty taa ja kummallakin on uusi elämä elettävänään. Niinhän se varmaan pitäisi mennä. Minun tuntemukseni olivat kuitenkin hyvin erilaiset nähdessäni sinut sinä päivänä, kun saatoin Harryn laiturille. Ainut etuni oli, ettet tunnistanut minua hahmoni vuoksi, etkä voinut nähdä heikkouttani sen vuoksi. Niin, ethän sinä koskaan oppinut tuntemaan minua edes sen vertaa, että tietäisi minun olevan animaagi.

Voi miten katkera minä olinkaan noiden ajatusten tulviessa mieleeni. Sinä et koskaan oppinut tuntemaan minusta kuin uloimmat kerrokset ja se tuntui kovin väärältä. Minäkään en saanut koskettaa kuin osaa sinusta, vain sen verran, että opin rakastamaan sitä. Sen verran, että ymmärsin sinun olevan aivan toista kuin muut naiset. Se kaikki tuntuu niin hyödyttömältä nyt kun olen saanut vain kipua vastineeksi sydämeni avaamisesta. Miksi meidän koskaan täytyi päätyä toistemme vierelle, kerran tarkoitus oli vain repiä meidät irti? Miksi minun täytyi koskaan tavata sinua?

Tiedän, mitä tunsimme silloin, mutta mitä sinä tunnet nyt? Mitä sinä ajattelet minusta tänään? Että olen säälittävä, Azkabanista karannut syöpäläinen? Vai ajatteletkohan sinä minua enää ollenkaan? Olenko sinulle vain kasa kuihtuneita muistoja? Muistatko ollenkaan salaista suhdettamme silloin, kun sukumme vielä sieti minua silmissään? Käykö mielessäsi ikinä ne ajat, kun yritimme epätoivoisesti jatkaa tapailuamme huolimatta siitä, että minut oli jo poltettu sukutaulusta? Entä kadutko sinä koskaan niitä vastuun sanoja, jotka heitit tylysti vasten kasvojani, vaikka silmäsi olivat itkuiset?

Minä rakastan sinua yhä, niin valitettavaa kuin se olikin. Kukaan nainen sinun jälkeesi ei ole merkinnyt minulle mitään. He ovat olleet vain siteitä haavoilleni, suukapuloita, jotka pitivät huolen, ettei ulkomaailma kuule huutoa. Se kuulostaa omiinkin korviini uskomattomalta: Sirius Mustako rakastanut nuoruutensa rakkautta koko ajan? Tyttöä, jonka seurassa ehti viettää vaivaiset kaksi vuotta? Tyttöä, joka ei välttämättä enää ollut kuin kaukainen kaiku valokuvista.

Sinua paholaista, joka valitsit Luciuksen, vaikkei rakastanut tätä. Minä olin se, jota sinä koko ajan rakastit, mutta silti annoit sen lipevän paskiaisen ottaa itsesi. Olen ajatellut sitä liikaa, pääni puhki suorastaan. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voi vaihtaa onnensa asemaan. Asemaan, joka ei sisällä kuin teeskentelyä ja puristaa kantajansa rautaisen kuoren sisälle.

Olkoot sitten niin, Narcissa, jos sinä sitä haluat. Pidä asemasi ja typerä miehesi jalokivineen. Olen pärjännyt tähänkin asti hyvin ilman sinua niin miksen pärjäisi vastedeskin. Voit aivan rauhassa jäädä rauniona jäisen kuoresi sisään. Sen, joka ei anna sinun edes mädäntyä rauhassa. Luonteesi kuihtuu ja se mitä sinussa rakastin saattaa olla jo kuristettu kuoliaaksi. Myös ulkokuoresi alkaa jo rapistua, yksittäisiä juonteita näkyy jo, vaikka kovasti yritätkin niitä peittää. Pian sinulla ei enää olekaan muuta kuin asemasi, toivottavasti olet siihen tyytyväinen, sillä onnellinen sinä et koskaan tule olemaan.

***

Oli pyöristyttävää kuulla, että sinä olit ollut laiturilla saattamassa Potterin poikaa. Oli typerää ajatella, että saisit suojaa naamiostasi, sillä kaikki tietävät salaisuutesi. Ovat tienneet jo pitkän aikaa. Mitä typeryyttä, Sirius, luuletko tosiaan, ettei hahmoasi tunnisteta? Meillä on vanha ystäväsi, se likainen rotta, joka oksettaa yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän kaikessa petturuudessaan on kertonut meille sinun kyvystäsi muuttua, eikä se ole mikään salaisuus enää. Otit jälleen typerän riskin, lapsellisen askeleen, vaikka olet jo aikuinen mies.

Olet minulle vain kaukainen muisto, mutta silti ajattelen joskus vieläkin välillämme tapahtuneita asioita. Naiivia rakkauttamme ja luuloja siitä, että se kestäisi. Minä tiesin alusta asti, ettei niin ollut tarkoitettu. En koskaan ajatellut, että viettäisimme loppuelämämme käsikkäin, vaikka sinulla oli siitä selkeä visio. Minulla ei vain ollut sydäntä kertoa sinulle totuutta, kaikkia vanhempieni suunnitelmia ja omia orastavia tunteitani Luciusta kohtaan.

Sinä olit minulle nuoruuteni tuki ja turva. Pitäessäni kiinni sinusta, pidin kiinni myös lapsuudestani eikä minun tarvinnut kohdata aikuistumisen karikoita. Tiesin, että elämäni olisi muuttuva, mutten osannut päästää irti vanhasta. En uskaltanut tehdä sitä, mikä oli välttämätöntä. En, vaikka minuun sattui joka kerta sanoessasi sitten kun. Minä tiesin, ettei mitään suunnitelmistasi asioista tulla kokemaan ja tavallaan olin itsekin pahoillani siitä.

Me emme kuitenkaan olleet tarkoitettu toisillemme, ymmärsin sen koko ajan. Minä olen hillitty ja järkevä, osittain hieman arkakin. Sinä olet seikkailullinen, vastuuton ja uskomattoman jääräpäinen. Niin on aina ollut, eikä se ole hyvä yhtälö. Olisimme saaneet aikaan vain kaaoksen, mutta et sinä osannut ajatella sellaista.

Et ehkä usko sitä, mutta minä olen nyt onnellinen. Sinulle asema ja sen korostaminen olivat aina vain pahasta, mutta minulle ne ovat kunnia-asia, enkä voisi elää itseni kanssa jos pettäisin ne. Lucius jakaa ajatusmaailmani ja olen suunnattoman kiitollinen siitä, että minulla on hänet. Minä todella rakastan häntä, vaikket sinä sitä saatakaan uskoa, kun näit vain mieheni negatiiviset puolet.

Minä todella toivon, ettet sinä ole enää katkera tapahtuneesta. Haluaisin muistaa sinut kauniina asiana menneisyydestä, mutta vihasi saa minut muistamaan vain pahat kokemuksemme. Vaikka arvomaailmasi ja ystäväsi ovat minulle kuraa, niin en halua ajatella sinusta niin. Olisin onnellinen, jos voisit antaa minulle anteeksi välttämättömyyksiä, jotta voisimme vihdoinkin päästää irti menneestä ja olla kumpikin onnellisia omilla tahoillamme.

Seipäässä asui voimani

Tuhansien hymyjen takana

Ahdistuksesta maniaan
Mieleni tekee temppunsa taas
Kuolleita sieluja nurkissani makaa
Kortteja surkeimpia toisilleen jakaa
Ja korvissani soi
korvissani soi
riitasointuja
Ne viiltävät aisteja puhtauden
Syövät taiteilijan luovuuden

Noitarovio

Olen tanssinut läpi tuhansien liekkien
Korventanut balettitossuni valkoiset
Ihoni on repaleinen
Liha paistaa läpi orvaskeden
Kauneus on kuollutta
Pinnan alla käryää pala murheellisuutta
Ovat haukkani kauas karanneet
Syntieni kanssa pois viilettäneet

Optimistin pieni pessimismi

Rinnasta survaistu seiväs
Ei tappanutkaan minua
Myrkyn valutti pois
vaikka olihan se kivuliasta

En ole enää kuuro
En edes sokea
Näen lävitse teräksen
Voin lennellä halki ilmojen
vaikka ovathan siipeni repaleiset