Jo ruusuposkisena tyttölapsena Niera
tunsi suurta vetoa metsiin. Hänen lastenhoitajallaan oli ollut
tapana iltaisin kertoa taruja haltioista, luonnonhengistä ja
peikoista, mutta tyttöpieni oli aavistellut todellisuuden olevan
kenties vielä ihmeellisempi kuin Liekon suunnaton tarina-arkku.
Hänellä oli ollut suorastaan pakottava tarve päästä tutkimaan
vihreänkirjavaa satumaata itse, mutta hänen äitinsä oli ankarasti
kieltänyt sellaiset huvit.
”Onko sinulla todella noin kiire
peikon hampaisiin?” korea rouva oli kysynyt haudanvakavana.
Se oli saanut Nieran palavan halun
hieman hellittämään – joksikin aikaa. Äidin tiukka ja
varoittava äänensävy oli tuonut hänen mieleensä jälleen
kauhukuvat kaikkein synkimmistä tarinoista – peikkojen luolista,
metsänpeitosta ja liekkiöistä. Vähitellen hän oli kuitenkin
alkanut jälleen vilkuilla metsälle päin kaihoisasti, miettien
mitenköhän suuri riski olisi törmätä peikkoon, jos hän vain
hieman tutkisi sen reunaa.
Eräänä iltana tilaisuus sitten tuli.
Hänen vanhempansa olivat ottamassa vastaan korkea-arvoisia vieraita
ja suurin osa linnan muustakin väestä oli kiinni vieraiden
palvelemisessa ja viihdyttämisessä. Nieran yksivuotias pikkuveli
Valtokin oli jälleen kerran saanut valtavan raivokohtauksen, jonka
vuoksi Liekolla oli täysi työ hänestä huolehtimisessa. Niinpä
Niera oli kaikessa hiljaisuudessa suunnannut kulkunsa kohti suuren
kuusimetsän reunaa. Oli alkanut jo hieman hämärtää, mutta
pikkuinen Niera juoksi kaikesta huolimatta kädet innosta tutisten
havujen syleilyyn. Sellaiset tilaisuudet kun olivat hänelle
valitettavan harvinaisia.
Niera ei voinut kuin ihastella kaikkea
näkemäänsä metsässä. Tyttö oli pidetty suojassa linnan muurien
sisässä koko ikänsä, eikä hän ollut koskaan nähnyt sellaista
määrää puita niin läheltä, saati sitten sammalikkoa tai
pensaita. Se tapa, millä auringon viimeiset säteet maalasivat
maiseman oli hänestä suorastaan taianomainen. Saattoipa hän
huomata myös monia hullunkurisia asioita, kuten sammalen peittämän
maan pehmeys. Sehän oli pehmeämpi kuin olkivuoteet, joilla
palvelijat nukkuivat!
Käyskennellessään metsässä Niera
sitten unohti kokonaan ajankulun. Ihastellessaan sieniä,
pikkulintuja ja siellä täällä kulkevia pieniä metsäpuroja hän
ajautui aina vain syvemmälle metsän siimekseen. Tyttö ymmärsi
eksyneensä vasta pimeän laskeutuessa. Yllättäen metsä ei
vaikuttanutkaan enää satumaiselta haltiakodolta. Nyt se oli
vaihtunut pikemminkin siksi pelottavaksi peikkoja kuhisevaksi
kauhujen tyyssijaksi, jollaisena hänen äitinsä oli sen pyrkinyt
kuvaamaan. Nieraa alkoi todella pelottaa. Oli kuin puille olisi
yhtäkkiä kasvanut silmät ja niiden oksat olisivat tavoitelleet
tyttöraukkaa repiäkseen hänet maan alle juuriensa piiaksi.
Paniikkiin hän kuitenkin ajautui
vasta, kun äkkäsi lähestyvät askeleet. Niiden perästä hän
kuuli myös matalia murahduksia, jotka muistuttivat hieman puhetta.
Peikkoja, Niera kauhisteli.
Ne ovat tulleet hakemaan minut ja syömään suihinsa!
Tyttö oli aivan
purskahtamaisillaan itkuun, mutta kuuli sitten laulunomaisen äänen
kutsuvan häntä jostakin edestäpäin. Puhuja ei kuulostanut
peikolta tai muulta kauhistuttavalta, vaan yllättävän
rauhoittavalta. Joltakin sellaiselta, mikä ei sopinut ympäristöönsä
millään tapaa. Sellainen luonnottomuus saattoi olla vaarallistakin,
mutta vaihtoehto tuntui pienemmältä pahalta kuin häntä seuraavat
kammotukset. Niinpä Niera hiipi ääntä kohti, hiljaa varoen
etteivät peikot kuulisi.
Äänen kutsuessa
häntä uudestaan tyttö tyrmistyi. Se nimittäin tuntui tulevan sen
suuren kuusen sisältä, jonka suojiin hän oli päätynyt.
Niera ei täysin ymmärtänyt, miten se oli mahdollista, mutta puun
totteleminen tuntui turvallisemmalta kuin peikkojen armoille
jääminen. Niinpä hän kumartui sen juurakon suojiin.
Askeleet
lähestyivät puuta ja pysähtyivät johonkin sen lähettyville,
mutta tulijat – peikkoja tai mitä muita tahansa he sitten
olivatkin – eivät häntä huomanneet. Hetken he tuumailivat jotain
toisilleen, mutta jatkoivat sitten matkaansa. Niera huokaisi
helpotuksesta. Kuka tai mikä tahansa puun sisältä oli häntä
kutsunutkin, niin se oli hyvin mahdollisesti pelastanut hänen
henkensä.
Niera ei kuitenkaan
kerjennyt pitkään iloita tuuristaan, sillä ymmärsi, etteivät
vaikeudet olleet loppuneet siihen. Hän oli kulkeutunut hyvin syvälle
metsään, eikä tiennyt miten kummassa pääsisi sieltä pois nyt
kun oli pilkkopimeääkin. Tyttöraukka purskahti lohduttomaan
itkuun. Nyt hän ymmärsi, miksi äiti oli häntä varotellut. Voi
kun hän olisi kuunnellut, eikä lähtenyt juoksentelemaan! Mistäpä
hän oli tiennyt, että korpi voisi olla niin petollinen!
Sillä hetkellä
hän kuuli kuitenkin jälleen lohduttavan laulun kaikuvan rungon
sisässä. Ääni oli kauniimpi kuin hän oli alkujaan huomannutkaan,
matala ja rauhoittava. Heidän kotonaan oli muutaman kerran käynyt
kierteleviä runonlaulajia ja vaikka tyttö oli heidän lahjojaan
ihastellut, niin ne eivät vetäneet vertoja sille musiikille, jonka
hän nyt kuuli. Jos metsä ei olisi ollut niin pimeä ja hän niin
eksyksissä, niin lapsi olisi voinut jopa nukahtaa sen rauhoittavaan
sointiin.
Poloinen, miksi kyynelehdit
mitkä huolet suo painaa?
Ei suo juuristain tavoita musta
veitsi, yön paholainen
Ei suojeluksestain peikko varasta
pahainen
Voit pääsi painaa vasten runkoain
silmäs sulkea, uinua juurellain
lapsein, kunnes aamu saa
ja voin sut sylistäin äitis
helmaan luovuttaa
Hämmennyksen
vallassa Niera pyyhki kyyneleensä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan
hetkeen. Kuusi jatkoi kaunista lauluaan hänen korvaansa ja aluksi
tyttö tyytyikin vain kuuntelemaan sitä. Huoli hänen sydämessään
oli jo hieman kutistunut, mutta lapsi tiesi siltikin, että hänen
olisi löydettävä mahdollisimman nopeasti tie kotiin. Nieran
vanhemmat tai joku palvelijoista olisi jo voinut äkätä tytön
poissaolon ja mitä kauemmin hän odotti, sitä vihaisempia he
tulisivat olemaan.
”Hyvä puuherra
tai kuka ikinä oletkin. Minun pitäisi päästä takaisin kotiin
vielä tänä yönä. En millään voi jäädä tai kotiväkeni
suuttuu. Voitko mitenkään kertoa, miten pääsisin pois metsästä?
Pahoin pelkään, että olen eksynyt.”
”Etkö jäisi hetkeksi ilokseni?
Olen kovin yksinäinen, sillä näihin kolkkiin metsää harvoin
eksyy ihmisolentoja tai mitään niiden kaltaisia”, vastasi
ääni.
”En millään
voi, äiti minua odottaa! On riennettävä!”
”Hyvä on, lapsosein. Kerron sulle
tien, jos lupaat mua vielä tulla muistamaan. Mutta älä
iltahämärällä, yön kynnyksellä tänne eksy, sillä silloin voi
paha sut yllättää.”
Ja niin kuusi
neuvoi hänelle tien takaisin kotiin. Ohjeita noudattamalla Niera
pääsi hetkessä tutuille tiluksille, eikä edes jäänyt kiinni
pienestä seikkailuretkestään. Isä ja äiti kestitsivät yhä
vieraita ja he kaikki tuntuivat nauttineen runsaasti talon parasta
olutta. Tyttö epäili, että olisi voinut kävellä multaisessa
mekossaan keskelle salia, eikä kukaan olisi huomannut mitään
kummallista. Aivan vaivihkaa hän hiipi pesutupaan, iski likaisen
mekon muiden likaisten vaatteiden sekaan ja juoksi sitten pehmoiseen
vuoteeseensa. Hyvin pian hän vaipui uneen, eikä aamullakaan kukaan
äkännyt, että tyttö oli koskaan poissa ollutkaan.
Niera myös piti
lupauksensa uudelle ystävälleen ja lähti heti ensimmäisen
tilaisuuden tullen tätä tapaamaan. Myönnettäköön, että lapsi
palasi metsään hieman vastahakoisesti, sillä ensimmäisen yön
kauhut kummittelivat yhä hänen mielessään. Niera ei kuitenkaan
uskaltanut olla menemättäkään, sillä olihan hän kuullut
kamalista kirouksista, joita varomattomien päälle saattoi metsän
henget langettaa. Lisäksi hänen kävi myös hieman sääliksi tuota
murheellisen kuuloista olentoa, joka niin yksinäiseksi oli itseään
kuvannut.
Päivällä korpi
oli kuitenkin täysin toinen ja Niera löysi tien takaisin suuren
puun luokse sangen helposti. Jälleen se lauloi hänelle laulujaan ja
kertoi tytölle täysin uusia tarinoita metsästä. Kauan hän siinä
istui kuuntelemassa – ja palasi uudestaankin.
Niin jatkui monien
vuosien ajan. Aina tilaisuuden tullen pieni tyttö livahti
vanhempiensa helmoista metsäpolulle, muttei sentään enää koskaan
öiseen aikaan. Hän oppi tuntemaan metsän paremmin kuin omat
taskunsa ja sai sieltä monia uusia ystäviä. Jonkun ajan kuluttua
eivät enää metsän eläimetkään häntä pelänneet, vaan
tunnistivat omakseen. Metsän kauneimpana kukkana he hänet tunsivat
ja vanha kuusi iloitsi. Tyttönen toi kasvaessaan aina vain enemmän
iloa sen väsyneeseen sydämeen. Se suorastaan rakasti katsoa kuin
Niera tanssi sen laulujen tahtiin – noiden ikivanhojen laulujen,
joita se ei ollut ikuisuuksiin päässyt kellekään laulamaan.
Olipa heidän
yhteiselonsa jopa niin riemukasta, että jossain vaiheessa Niera
tunsi alkavansa kuulua enemmän metsälle kuin perheelleen tai
ihmisten maailmalle yleensäkään. Kasvaessaan vanhemmat eivät enää
rajoittaneet hänen matkojaan niin paljoa, mutteivät siltikään
katsoneet hyvällä kun linnan nuori neiti likasi jalkansa
metsäpoluilla ja tanssi varpujen keskellä kuin mikäkin
tytönheitukka. Kovasti varoitteli Liekokin häntä kosijoiden
karkottamisesta ja maineen pilaantumisesta, mutta eihän Niera
sellaisesta piitannut. Hän oli jopa oppinut hieman metsän omaa
taikuutta, joten mitäpä kuivien linnanherrojen tylsyydet sen
rinnalla painoivat?
Parhaassa iässään
Nierasta oli kuitenkin tullut niin laajalti tunnettu kaunotar, ettei
hänen eriskummallisimmatkaan tempauksensa pitäneet kosijoita
loitolla. Hänen syvän ruskean värinen tukkansa oli kasvanut
vyötärölle asti ja vartalo saanut naisen muodot. Sorja hän toki
myös oli, sekä kasvoiltaan upea verenpunaisine huulineen ja miltei
mustine silmineen. Jotain selittämätöntä myös oli ilmestynyt
hänen olemukseensa, sillä haltianlaiseksi häntä kuvattiin.
Kenties se oli metsän taikuus, joka hänestä matkojen päähän
loisti. Selittämätöntä se kuitenkin oli ja ellei Niera-neiti
olisi ollut niin sydämellinen ja herttainen, niin noitanaiseksi
olisi häntä voinut luulla.
Moni hänen kättään
pyysi, mutta kaikki saivat saman vastauksen. Hän kun ei tahtonut
yhdellekään ihmiselle lupautua, oli kuinka rikas, komea tai muuten
hieno kosija tahansa. Lopulta alkoivat Niera-neidin vanhemmat käydä
levottomiksi. Toinen toistaan paremmat kosijat palasivat tyttären
luota tyhjin käsin, eivätkä äidin tai Liekon maanittelut
tuntuneet tepsivän sitten millään. Toisinaan vaikutti siltä,
ettei hän olisi edes kuunnellut kosijoidensa tarjouksia, vaan sen
sijaan katseli uneliaasti aivan toiseen suuntaan, metsälle päin.
Kerran sitten eräs mahtava linnanherra loukkaantui tytön töykeäksi
tulkitsemastaan käytöksestä ja miltei haastoi kaksintaisteluun
tämän isän mokomasta nöyryytyksestä. Taitavana puhujana isä
innostui tyynnyttämään miehen, mutta joutui lupaamaan tyttärensä
käden tälle hyvitykseksi.
Kuullessaan tästä
Niera puhkesi katkeraan itkuun. Hän aneli isältään, että tämä
purkaisi kihlauksen, mutta mieheltä ei herunut myötätuntoa. Isä
näki, että tytär oli suorastaan itse aiheuttanut oman
onnettomuutensa. Sitä paitsi tämän oli joskus mentävä naimisiin.
Olihan tytär kaunis, mutta sitä ei kestäisi ikuisesti. Lisäksi
Niera oli jo alkanut niittää mainetta tylynä rukkasien jakelijana,
joten tytön viehättävyydestä huolimatta kosijavirrat kohta
ehtyisivät.
Niera sai jopa
äitinsä liittolaisekseen, sillä viimeinen kosija oli ollut
harvinaisen epämiellyttävä: kylmä sydämeltään, ylpeä
enemmästä kuin hänellä oli varaa ja vielä vanhakin. Rouva olisi
tahtonut tyttärelleen parempaa, mutta isä ei taipunut edes syvästi
rakastamansa vaimon aneluihin. Hän pysyi kannassaan siitä, että
tytär itse oli valinnut kohtalonsa ja selitti että he saisivat
pahimmillaan sotajoukon kimppuunsa, jos nyt perääntyisivät.
Tällaisen puheen jälkeen ei äitikään voinut enää vastustella,
vaan hänen oli taivuttava miehensä tahtoon.
Lohduttomana Niera
juoksi metsään. Riemun tyyssijasta oli tullut nyt murheen alho.
Muistot lapsuudesta viime päiviin virtasivat tytön mieleen hänen
kulkiessaan pitkin tuttuakin tutumpaa polkua. Muuta hän ei halunnut
kuin jäädä sinne. Mutta nyt näytti pahasti siltä, että nämä
olisivat hänen viimeisiä päiviään rakkaan metsänsä tykönä.
Siellä olivat hänen ystävänsä ja rakkaansa ja hänen sydämensä
sinne varmasti jäisi. Onton vaimonko linnanherra haluaisi, kylmän
ja elottoman kuin kivi?
Suuri kuusi ei
koskaan ollut nähnyt rakastamaansa olentoa niin surullisena ja
joutui itsekin murheen valtaan hänet nähdessään. Mutta vielä
hirveämmäksi sen epätoivo kasvoi kuullessaan, mistä rakkaansa
suru johtui. Oli hänen tykönään aikoinaan asunut ihmisiä, mutta
siitä oli niin kauan, ettei hän ollut muistanut heidän tapojaan,
eikä siten sitä, että jonakin päivänä hänen Nieransa olisi
mentävä naimisiin ja lähdettävä kotoaan. Se muisteli yksinäisiä
vuosiaan ennen tytön saapumista ja tunsi itsensä tyhjäksi. Tytön
lähdön myötä katoaisi metsästä se riemu, minkä hän oli sinne
lapsena tuonut. Sen sijaan siitä tulisi taas murheellisen hiljainen
ja tyhjänä kaikuva hauta.
”Mieluummin otan
itseltäni hengen, kun sen miehen vaimoksi rupean”, itki
tyttöraukka valtavaan juurakkoon nojaten.
Ja kuusi lauloi
hänelle jälleen laulujaan, joissa oli nyt lohduton sointi. Sen
huomasi tyttökin ja itki vain entistä karvaammin. Oli myös joukko
lintuja eksynyt kuusen oksille tätä näytelmää seuraamaan ja
nekin nyt taustakuoron lailla valitussävelmiä lauloivat. Niin
murheellisena olivat kaikki, ettei kukaan lainkaan huomannut, miten
taivas yllä pikkuhiljaa synkkeni ja aurinko laski mailleen. Vasta
pimeän tultua ymmärsi Niera, että hänen olisi pitänyt rientää
kotiin jo aikaa sitten. Nyt pelkäsi suuri kuusikin hänen
puolestaan. Se pystyi kyllä suojelemaan rakastettuaan peikoilta,
mutta metsässä liikkui öisin mustempiakin voimia, joiden mahdille
vanha kuusikaan ei mitään mahtanut.
Kuin pahana enteenä
katosivat linnutkin vanhan puun oksilta. Lentivät pois, kun olisivat
jotakin säikähtäneet. Kuusen sylissä Niera kytisi kylmästä,
muttei siinä mielentilassa tuntenut minkäänlaista pelkoa. Tulkoon
pimeys vaan, hän ajatteli. Pahempi minua kotona odottaa.
Ja niin kävi, että
pimeyden keskeltä polkua pitkin astui esiin pitkäpartainen vanhus
keppinsä kanssa. Niera lähinnä hämmästyi nähdessään
ukonkäppänän siihen aikaan pimeässä metsässä, mutta suuri
kuusi tiesi paremmin ja oli aivan kuin hän olisi rakastetustaan
silloin tiukentanut otettaan. Niera vaistosi toisen pelon, muttei se
häneen tarttunut. Vanhus oli selvästikin huomannut hänet, sillä
kulki nyt suoraa heitä kohti, mutta oikeastaan Niera oli utelias.
Suuri kuusi pelkäsi pahinta, muttei tahtonut saattaa tyttöä kauhun
valtaan totuudella. Vanhus nimittäin oli itse Piru yhdessä monista
valepuvuistaan ja oli ilmeisen kiinnostunut Nierasta. Sellainen
merkitsi harvoin hyvää.
”Mitä tekee noin
kaunis nuori tyttö aivan yksikseen öisessä metsässä? Vaaroja
vain täältä tähän aikaan löytää”, vanhus uteli pahaa
enteilevä hymy huulillaan.
”Minä en välitä.
Vaara suurin on linnani muurien sisällä. Tämän metsä on kotini,
enkä koskaan ole täällä yksin”, Niera selitti pelotta.
”Vanha kuusiko
ystäväsi on? Aivan niin, olenhan minä sinua toisinaan
tarkkaillutkin, metsän tyttö. Tiedän tarinasi ja tukalan
tilanteesi. Mutta etkö ole kuullut, että piru näissä metsissä
öisin käyskentelee? Kai sen vanha Lieko tarinoissaan mainitsi?”
”Mainitsi,
mainitsi ja minä tahansa muuna yönä olisin kauhusta kankeana.
Mutta tänä yönäpä en pelkää edes pirua. En sen vuoksi, että
urhea olisin, vaan koska kaikki toivoni on mennyt”, valitti
tyttönen. Ei hän tiennyt, kuka oli tuo kummallinen vanhus, eikä
mistä tämä hänen tarinansa tiesi, mutta eipä hän suuremmin
välittänyt. Tuskinpa olisi kauhistunut, vaikka olisi jutustelijan
oikean nimen tiennytkin, sillä oli hänen murheensa niin suuri. Hän
kuitenkin täysin tietämättään teki viisaasti siinä, ettei
mokoman kunniaa loukannut, sillä pimeyden ruhtinas saattoi toisinaan
olla kovin ylpeä. Mustan voiman väheksyminen olisi voinut johtaa
sellaisiin kauheuksiin, joita tyttö ei osannut edes kuvitella.
”Voin ehkä
auttaa sinua, mutta se vaatii vastapalveluksen. Jos lupaat minulle
vastineeksi mitä tahdon, niin lupaan ettei sinun tarvitse naida
hirmuista linnanherra ja voit ikiajoiksi jäädä metsääsi”, Piru
esitti. Siitä vanha kuusi kauhistui niin hirveästi, että kuka
tahansa tarkkasilmäinen olisi voinut huomata. Äkkiä sen juuret
liikkuivat silminnähden rakastettunsa suuntaan kuin sulkien tämän
pelastavaan syleilyynsä.
”Eikö
puuvanhusta tarjous miellytä? Menehän matkoihisi siitä! Omaan
nilkkaasi pilkka naksahtaa, jos käyt minua estämään”, vanhus
ärähti ja nyt jo saattoi hänessä aistia enemmän kuin mitä silmä
päälle päin näki. Nierakin alkoi nyt ymmärtää, ettei hän
ollutkaan tekemisissä vain jonkun vanhan poppamiehen kanssa, vaan
että noiden kasvojen taakse kätkeytyi jokin suurempi voima. Siitä
huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi, hänen
kiinnostuksensa kasvoi.
”Kerro ehtosi,
hyvä mies. Minä kuuntelen”, tyttö vastasi saaden vanhuksen
jälleen hymyilemään.
”Voin vapauttaa
sinut tukalasta tilanteestasi, mutta hinta on hyvin korkea. Voin
tehdä sinulle kodin tästä metsästä, mutta se tarkoittaa, ettet
koskaan enää täältä tule poistumaan. Ruumiisi ja elämäsi tämän
metsän ulkopuolella kuuluu sen jälkeen minulle, kunnes kuolema
maallisen muotosi korjaa.”
Kauaa ei Niera
vastaustaan miettinyt, sillä mitään muuta ei hän niin kovasti
halunnut kuin liittyä rakastamaansa metsään. Ei hänelle ollut
mitään sen rinnalla ruumiinsa kauneus, linnansa turva tai
rikkaudet. Kaikki, minkä vuoksi Niera hengitti, oli metsässä ja
hän tiesi, että hänen henkensä kuolisi, mikäli hän siitä eroon
joutuisi. Niera tunsi, miten rakas kuusi häntä yritti estellä,
mutta tyttö oli jo tehnyt päätöksensä. Sanaakaan sanomatta hän
nyökkäsi, eikä säikähtänyt ollenkaan, kun vanhus kaivoi pienen
veitsen huopatakkinsa taskusta. Hän oli kuullut lapsena näistä
sopimuksista tarinoita ja tiesi nyt myös kuka oli tämä
salamyhkäinen vanhus. Pelottomana tyttö otti puukon vastaan ja löi
sillä itseään kämmeneen.
Saman teki myös
Piru, jonka jälkeen kädet lyötiin yhteen. Pian tunsi tyttöraukka
kuristavan tunteen kurkussaan ja hetken ajatteli Paholaisen jo hänet
pettäneen jollain metkulla. Jalat hänen allaan pettivät ja tyttö
kaatui suoraan vanhan kuusen syleilyyn. Tyttö tunsi elämän
hitaasti kaikkoavan hänen ruumiistaan, eikä turhaan yrittänyt
siitä kiinni pidellä. Jos Pirun metku on kuolemaksi, niin olkoon
niin, hän ajatteli, parempi sekin kuin linnantornissa
vankina.
Auringon
sarastaessa ei kuvankauniista Nierasta näkynyt jälkeäkään.
Edellisiltana murhelauluun yhtyneet linnut olivat luulleet joutuvansa
tänään kuolonkonserttoja laulamaan, mutta suuren kuusen juurilta
ei löytynytkään nuorta vainajaa. Sen sijaan kuusen juurella
saattoi tarkkasilmäinen huomata uuden kuusentaimen, joka suorastaan
hehkui elinvoimaa.
Piru oli pitänyt
kiinni sopimuksestaan ja nyt eli metsän tytön henki tuossa taimessa
puolisonsa vierellä. Aikanaan se kasvoi yhtä komeaksi kuin miehensä
ja yhtä korein äänin ne lauloivat päivästä toiseen ja niitä
kuuli koko metsän väki. Eikä koskaan ollut tuo kansa yhtä
onnellinen ollut, eikä sen väriloisto ja antimet yhtä runsasta.
Huomattiinpa metsän kukoistus läheisessä kylässä asti ja
toisinaan sieltä karkasi lapsi tai kaksi ihmettelemässä salaista
valtakuntaa.
Yhtä hyvin ei
käynyt linnanväelle tai Nieran pöyhkeälle kosijalle. Tytön
kadottua yöksi metsään oli kotiväki jo kerjennyt peljätä
pahinta, mutta hän oli tullut aamulla hyvissä voimissa takaisin ja
vieläpä suostunut mukisematta isänsä tahtoon. Häitä vietettiin
korein pidoin, mutta sen jälkeen ei juhlittukaan pitkään aikaan –
kylässä linnan laitamilla kun alkoi levitä kuumetauti ja satokin
kuivui. Linnanherra menehtyi tuohon inhottavaan tautiin, mutta rouva
sai aikanaan järjestyksen taloon. Koskaan tosin ei enää nähty
siinä linnassa samanlaista kukoistusta kuin Nieran nuoruusvuosina.
Myöskään Nieran
uudelle puolisolle ei käynyt hyvin. Hänet nimittäin löydettiin
hääyön jälkeen nyljettynä. Nahat oli jätetty naulakkoon
roikkumaan kuin mikä tahansa takki. Morsian taas oli kadonnut
salaperäisesti. Niin hirmuista oli jälki, että mitä hurjempia
tarinoita alkoi tuosta yöstä liikkua. Uskaliaimmat jopa kuiskivat
hiljaa, että piru oli kaunottaren omakseen hakenut.
