Kuollako elääkseen (6.luku)

Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.

Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.

***

Illalla löysin itseni jälleen korkeimman tornin huipulta. Ilta oli hämärä, muttei varsinaisen pimeä. Saatoinkin nähdä kuun valossa kylän talojen katot, taivaan ja kauhistuttavan pudotuksen alas. Piliviä ei suuremmin ollut, mutta tuuli tuiversi varsin voimakkaasti. Kumppanini viitan ansiosta minulla ei ollut kylmä, vaan tuulenvire tuntui ainoastaan mukavalta kasvojani vasten. Yksin ylhäällä oli hyvä olla, sillä siellä kykenin taas hengittämään. Rinnassa lepäävä paino ei tuntunut aivan yhtä musertavalta kuin alhaalla. Aika tuntui pysähtyneen. Olin yksin rauhaisassa illassa.

Minusta tuntui, etten tahtoisi lähteä sieltä ikinä. Alhaalla odottivat jälleen valinnan kauhut. Joutuisin näkemään kumppanini onnettomat ja Hänen odottavaiset kasvonsa. Kumpikin teki kipeää. Enhän minä tiennyt vielä, mitä tekisin. Minulla ei suoraan sanoen ollut hajuakaan siitä. En voisi rikkoa miestäni palasiksi lähtemällä, pudottaa vielä syvemmälle mustuuden rotkoon. Mutten myöskään voisi pettää pelastajani odotuksia. Vaihtoehtoinani oli tehdä mieheni helvetistä kestämätön tai pudottaa Hänet sinne. Saatoin pelastaa vain yhden sielun kahdesta. Eikä sekään ollut varmaa. Myöhemmin saattaisin suistaa pelastuneenkin helvettiin ja vieläpä itseni kaupan päälle. 

Tuntui, etten voinut tehdä valintaa suuntaan enkä toiseen. Mitä tahansa tekisin, olisivat riskit mahdottoman suuret. Oloni oli niin kovin lohduton. Oikeastaan ennemminkin lyöty. Minulla ei vain yksinkertaisesti ollut voimia sellaiseen ponnistukseen. Ulkoisen paineen poistuminen ei merkinnyt sisäisen ahdistuksen helpottumista. Se kiersi sydämen ympärillä kuin pahimmanlaatuinen kuristajakäärme. Hengittäminen tuntui haastavalta, eikä mikään asento helpottanut oloa.

En voinut olla miettimättä, olisiko ulos tilanteesta jokin toinen tie. Sellainen jossa minun ei tarvitsisi päättää. Olin niin kyllästynyt miettimään, väsynyt kärsimään. Mitä tahansa valitsisinkin, se tulisi olemaan uskomattoman raskasta. Minuun koskisi joka tapauksessa. Toisaalta se oli jollain kummallisella tavalla myös helpottavaa. Eipä minun tarvitsisi ainakaan huolehtia siitä, että toinen tie olisi ruusuinen ja toinen taas kivinen. Että sokeana joutuisin etsimään kumpi on kumpi. Kumpikin olisi omalla tavallaan kaunis ja kauhistuttava. Se oli kuitenkin varsin laiha lohtu, kun mietti millaista kärsimystä tulisin kestämään. Kauneutensa ohella kumpikin valinta oli painajaismainen.

Running for her life
The dark rain from her eyes still falls
Breathtaking butterfly
Chose a dark day to live

Save one breath for me

Nousin ylös maasta ja kävelin aivan katon reunalle. Pudotus oli melkoinen, riittävä tappamaan ihmisen. Jos putoaisin, ei minua olisi ketään ottamassa kiinni. Tavallaan ajatus kiehtoi minua. Yksi hyppy, askel reunan yli, niin minun ei tarvitsisi enää koskaan tehdä yhtäkään valintaa. Ei ikinä enää miettiä tätä asiaa tai mitään muutakaan. Saisin ikuisen rauhan sielulleni, joka oli kärsinyt jo aivan turhan paljon rasitusta. Sanottiin, että sateen jälkeen tulee aina aurinko. En ollut kovinkaan varma siitä. Oma elämäni oli ollut pelkkää harmaata sadepilveä jo hyvin pitkään. Olisi tavallaan niin helppoa vain astua reunan yli ja hylätä se kaikki.

It is the end of all hope
To lose the child, the faith
To end all the innocence
To be someone like me
This is the birth of all hope
To have what I once had
This life unforgiven
It will end with a birth

Toisaalta pelkäsin mustuutta. Kammosin olemattomuutta. Jos kuolemani jälkeen tulisinkin vain maaksi niin se olisi vähintäänkin yhtä karmea kohtalo kuin harmaus. Kaikki valintani olivat siis aivan yhtä epäreiluja, riskialttiita ja pelottavia. Edes kuolema ei pelastaisi minua tästä pinteestä.

Vetäydyin pois reunalta. Minua oli alkanut huimaamaan hyvin nopeasti, enkä loppujen lopuksi halunnut tippua. Toivoin vain, että voisin nukkua jatkuvasti. Nähdä taianomaisia unia kauniimmasta maailmasta. Kaukana kaikista ongelmistani ja kivuistani. Sellaista vaihtoehtoa minulle ei kuitenkaan suotu. Palkaksi taisteluistani olin saanut vain epävarmuutta.

Murheellisin mielin palasin takaisin sisälle. En tavannut miestäni käytäviltä, mikä oli sillä hetkellä ehkä ihan hyvä asia. En halunnut hänen näkevän, kuinka paha oloni todella oli ja minkälaisten asioiden kanssa olin äskettäin kamppaillut. Pelkäsin sen kaiken näkyvän väsyneistä silmistäni. Olin itsekin säikähtänyt peilikuvaani törmättyäni siihen yläkäytävillä. Takaisin olivat katsoneet niin kovin väsyneet ja kyllästyneet kasvot. Silmäni olivat loistaneet epätoivosta mustissa kuopissaan ja ihoni oli loistanut kuolemankalpeana. Olin aina pitänyt lumivalkoista ihoa kauniina, mutta omani oli jo epäterveen näköinen, melkeinpä harmahtava. Juuri silloin en kuitenkaan jaksanut välittää ulkonäöstäni suuremmin. Pahan oloni kanssa jaksaminen vei kaikki voimani.

Näin Häntä vasta muutaman päivän kuluttua. Oli ihan viisas veto antaa minulle aikaa. Olin tarvinnut sitä kootakseni itseni ja jäsennelläkseni hieman ajatuksiani. Oli mahdotonta sanoa menikö aika nopeasti vai hitaasti. Oli kuin olisin ollut täysin ajattomassa tilassa. Vain minä ja ajatukseni, ei ketään muita. Tila oli ollut epätodellisuutensa tähden helpottava, mutta siitäkin oli herättävä joskus.

Niinpä eräänä aamuna mennessäni jälleen ikkunalaudalleni, Hän istui sen reunalla. En oikeastaan yllättynyt ollenkaan, sillä tunsin itsekin luissani, että jotain olisi tapahtuva sinä päivänä. Hiljainen ajattomuuteni oli ohitse.

"Kuinka sinä pärjäät?" Hän kysyi katsoen minua tutkiskelevasti.
"Mieheni kuunteli keskustelumme salissa. Hän tietää kaiken", huokaisin. 

Pelkäsin joutuvani selittämään välillämme käydyn keskustelun miehelle. Se ei innostanut minua hirveästi. Olin vatvonut sitä päässäni ties kuinka paljon, enkä jaksanut enää jauhaa siitä yhtään enempää. Olin vain väsynyt ja halusin levähtää. En kaivannut jauhamista, kaipasin vain vapautta ja lepoa. Aikaa ilman ajatuksia. Vastapainona yksinäiselle itsetutkiskelulle tahdoin nyt vain viettää aikaa haluamieni ihmisten kanssa ilman syyllisyyttä tai huolta tulevaisuudesta. 

"En ole yllättynyt", toinen totesi, sen enempää asiaa kommentoimatta.
"Minun pitää valita", avasin. Tiesin, että minun oli sanottava jotakin, vaikka olisinkin mieluummin ollut vain hiljaa.
"Se on aika selvää. Sääli, että tämä tilanne tuli näin nopeasti. Huomaan, että olet paljon rajoittuneempi nyt kuin aiemmin. Pelkäätkö kenties, että miehesi tarkkailee sinua?"
"Hän ei rakastaisi ajatusta sinusta ikkunalaudallamme. En halua edes miettiä kuinka monta rajaa köyhempi olisit, jos hän tietäisi että olet taas täällä", selitin muistellen mieheni reaktiota kädestä pitämiseen.
"En ole hirvittävän peloissani siitä asiasta", toinen vastasi varsin huolettomasti, tutkaillen kynsiään kuin niiden kunto olisi huolestuttavampi asia kuin mieheni raivo.

Pudistelin päätäni, sillä en täysin kyennyt ymmärtämään hänen asennettaan. Rohkeus oli toki ihailtavaa, mutta pelkäsin toisen olevan jo tyhmänrohkea. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin hänen oma asiansa. Toki se minua häiritsi, mutta en jaksanut kaiken muun taakkani alla alkaa miettimään mokomaa. Uskoin sitä paitsi, että kumppanini olisi jälleen lukittautunut näyttämölle, joten hänen ilmestymisestään tuskin olisi pelkoa. 

"En ymmärrä, miksi harkitset vielä jäämistä. Mitä mieltä siinä on?" Hän kysyi kulmat kurtussa.
"Menneisyyteni. Elämämme ei ole aina ollut sellaista kuin se on nyt. Joskus olimme todella onnellisia. Osa minusta haluaa yhä uskoa, että vanha aika olisi vielä saavutettavissa."
"Mutta onko se? Olen suoraan sanottuna aika huolissani elämästäsi täällä, kerran miehesi hiippailee perässäsi linnassa, ei salli vieraita, eikä tuo arkeesi mitään iloa."
"Ei se mene aivan noin. Vieraita meillä ei ole käynyt aikoihin, mutten usko, että reaktio olisi ollut tuollainen mikäli en olisi ollut niin paljon poissa kotoa. On ymmärrettävää huolestua siitä, että oma vaimo viettää enemmän aikaa toisen miehen kanssa kuin kotona. Perässäni hiippailu oli ehkä vähän kummallista, mutta tapahtumien valossa sekään ei ole mitenkään ylitsepääsemättömän outoa", selitin hieman kiusaantuneena. 

Vaikken ollut sanonut miestäni vastaan mitään, niin tunsin silti oloni inhottavaksi analysoidessani häntä. Se tuntui tavallaan selkäänpuukotukselta. Lisäksi tunsin hieman tarvetta puolustaa kumppaniani, jonka toinen näki selvästikin vääristyneen huonona. Oikeastaan ongelma oli heidän yhteisensä. Mieheni näki Hänet valheellisena, itsekkäänä keikarina, kun taas Hän näki kumppanini epäterveenä ja kahlitsevana. Halusin korjata nämä käsitykset, mutta se tuntui mahdottomalta. Ymmärrettävistä syistä kumpikaan ei halunnut nähdä toisessa hyvää.

"Hän ei voi omistaa sinua", toinen totesi ykskantaan.
"Ei tietenkään voi, mutta hän on kovin peloissaan. Ihmiset tekevät typeriä asioita epätoivoisina", huokaisin lopen kyllästyneenä miehestäni jauhamiseen. Olin miettinyt niitä asioita jo itsekseni niin paljon, että kertaaminen Hänen kanssaan tuntui kovin typerältä.
"Jos niin sanot. Mietin vain sinun hyvinvointiasi."
"En ymmärrä miksi teet sitä niin paljon", lipsautin ennen kuin kerkesin edes ajatella asiaa.

Se ei kuitenkaan ollut mitään tyhjää sanahelinää. Olin tosissani miettinyt sitä hyvin paljon. Miksi hän teki niin paljon minun eteeni? Mikä minussa oli sen arvoista? Hän ei edes tuntenut minua kunnolla, joten oli varsin hullua, että hän käytti niin paljon aikaansa ja voimiaan minuun. Saatoinko minä todella olla hänen mielestään niin mielenkiintoinen vai oliko tässä jotain muuta taustalla? 

"Olemme puhuneet tästä aiemminkin. Mikset sinä vain voi uskoa olevasi erityinen? Ei kukaan noista tytöistä muualla ole samanlainen kuin sinä. Monet ovat tyhmiä ja sivistymättömiä. Älykkäämmät sitten usein mielikuvituksettomia tai tylsiä. Puhumattakaan siltä, miltä sopivia luonteen ominaisuuksia omistavat naiset sitten näyttävät. Hyvin harvat voivat saada noita kaikkia puolia ja päälle vielä hyvää ulkonäköä. Sinulla on ne kaikki. Myönnettäköön, että aivan aluksi minä lähinnä säälin sinua. Käyskentelit tässä harmaassa linnassa kovin murheellisen näköisenä. Halusin hieman piristää sinua. Vietyäni sinut kylään huomasin kuitenkin, että sinussa on paljon sellaista, mitä olin jo pitkään kaivannut. Jo ensimmäisen tapaamisemme jälkeen sääli muuttui kiinnostukseksi ja se puolestaan on syventynyt koko ajan. Sanoisin, että sinusta on tullut minulle hyvin, hyvin merkityksellinen. Ihan jo sen takia, että tämä tilaisuus voi olla ainutkertainen", Hän selitti katsoen jatkuvasti minua silmiin.

Äänensävy ei ollut väsynyt tai kärsimätön, vaan hän tuntui todella tahtovan selventää asian minulle, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Huolimatta vilpittömästä sävystä ja perusteellisesta kuvauksesta, en voinut kuitenkaan täydellä sydämellä uskoa häntä. Aikoinani olin unelmoinut prinsseistä ikkunan alla ja salamana syntyvistä tunteista, mutta harmaiden vuosieni aikana olin oppinut, ettei sellainen olisi mahdollista. En halunnut uppoutua purppuraunelmoihini enää, koska pudotus takaisin harmaaseen olisi hirvittävä.

"Minun on vaikea uskoa tuota kaikkea. Tiedän, että olen arvokkaampi kuin jotkut aivottomat rahvastytöt, mutta puhut hyvin suurista asioista. Kaikesta sanomastasi huolimatta aikaa on kulunut loppujen lopuksi vasta hyvin vähän. Kenties minä en olekaan aivan kaikkea, mitä luulet. Toisaalta voin olla myös paljon sellaista, mitä et vielä tiedosta. Et voi tietää minusta kovinkaan paljoa varmasti, jonka vuoksi pelkään, että olet täydennellyt aukkoja oman mielesi mukaan. Romantisoinut minua", selitin vaivalloisesti. 

Tavallaan asian esittäminen oli vaikeaa, sillä tottakai minä pidin siitä millä tavalla hän minusta puhui. Sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, ellei se perustuisi todellisuuteen. En voinut haudata asiaa mieleeni, sillä se voisi myöhemmin kostautua meille kummallekin todella pahasti. 

Toinen hiljeni sanoistani ja näytti miettivän kuumeisesti. Toivoin hänen sanovan edes jotain, sillä sydämeni tuntui räjähtävän. Halusin niin paljon hänen kieltävän kaiken sanomani, mutta silloin hän valehtelisi minulle päin naamaa. Kenties myös itselleen. Tässä vaiheessa asioita romantisoinnin mahdollisuus oli suuri ja pelkäsin, että hän oli tehnyt sitä hyvin runsaasti kohdallani. 

"En voi kieltää sitä. Asia voi olla kuten sanoit, ainakin osittain. Sinusta näki paljon asioita hyvin nopeasti, eivätkä ne voi oikein millään tapaa olla romantisointia. Olet jo todistanut olevasi älykäs, mielikuvitusrikas ja sen lisäksi viihdyn seurassasi todella hyvin. On kuitenkin totta, etteivät ne piirteet ole kaikki kaikessa. On myös paljon muita piirteitä, joita en ole vielä nähnyt. Minun on todella mietittävä asiaa vielä, meidän kummankin parhaaksi", Hän myönsi. 

Olin saanut tahtoni läpi. Hän oli luvannut miettiä asiaa tarkemmin. En siltikään ollut tyytyväinen, vaan oloni oli oikeastaan vielä pahempi. En ymmärtänyt itseäni ollenkaan. Olin inttänyt itselleni ja Hänelle, miten tärkeää oli punnita romantisoimisen osuus tunteissa. Yllättäen huomasin kuitenkin olevani suorastaan raivoissani. Vaikka vihani oli kohtuutonta, niin ymmärsin kuitenkin sen lähteen. Olin päästänyt hänet jo kovin lähelle itseäni. Edes mieheni ei ollut päässyt niihin kaikkiin asioihin käsiksi. Sen jälkeen oli hyvin karua kuulla, ettei itse välttämättä ollutkaan se, josta toinen välitti. Se saattoi olla vain Hänen itsensä luoma harhakuva minusta. Tuntui kuin hän olisi pettänyt minut sellaisten asioiden suhteen, jotka olivat kaikkein syvimmällä minussa. Totuus kuitenkin oli, etten voinut syyttää siitä häntä. Romantisoinnin mahdollisuus oli ilmeinen ja minun olisi pitänyt itse huomioida se, ennen kuin päästin toisen niin lähelle. Itselleni minun olisi pitänyt olla vihainen, mutten voinut estää jäätä hiipimästä iholleni, tehden minusta kuin läpitunkemattoman, kylmän muurin.

"Hyvä, niin minä ajattelinkin. Minusta olisi myös hyvä, jos tapaisit muitakin ihmisiä kuin minua. En tarkoita nyt ystäviäsi, vaan naisia. Se tekee hyvää sekä minulle että sinulle. Sinun ei tarvitse silloin olla jatkuvasti kiinni tässä tilanteessa. Lisäksi minä näen, hyppäätkö heti ensimmäisen ehdokkaan kelkkaan. Koska en minä voi sitäkään tietää. Sanat ovat kuitenkin aina vain sanoja. En minä voi olla varma, ettetkö sinä selitä kaikki erityisyyshöpinät jokaiselle naiselle, joka vaan sattuu olemaan suostuvainen eikä mikään aivan hirvittävä noita-akka", totesin kalseasti.
"Sanasi hämmentävät minua. Sinä näet asiat nyt kovin väärin. Se mitä voisin haluta muista naisista olisi jotain aivan muuta kuin mitä haluan sinusta. Sanoin olleeni kauan yksin. Kaipaan kyllä läheisyyttä, sillä yksinäisyys voi olla kovin musertavaa. On totta, etten voi ikuisesti odotella sinua. Jossain vaiheessa lähden etsimään onneani muualta. Mutta en minä ketä tahansa rahvastyttöä ota elämänkummanikseni. Sinun on ihan turha luulla, että lähtisin jonkun sellaisen matkaan", toinen vastasi selvästikin ällistyneenä.

Minä tavallaan ymmärsin hänen tarpeensa läheisyyteen. Vaikka mieheni asui kanssani linnassa, olin minäkin ollut yksin jo jonkin aikaa. Kyllä minäkin kaipasin läheisyyttä, ymmärrystä ja kaikkea sitä mitä toinen ihminen saattoi mukanaan tuoda. Omalla tavallaan se kuitenkin ällötti minua. Ei niinkään hänen tarpeensa, vaan se mihin yksinäisyys yleensäkin saattoi ihmisen ajaa. Heikkoon ja epätoivoiseen tilaan, jossa teki typeriä ratkaisuja ja säntäili ympäriinsä vailla mitään järkevää päämäärää. Olin huomannut sen myös omalla kohdallani. Järkevistä ihmisistä tuli yllättäen hyvin tyhmiä ja heikkoja. Mitä syvemmälle tunteeseen vajosi, sitä vähäisemmät olivat myöskin kriteerit toiselle ihmiselle. Minulla ei siitä ollut kokemusta, mutta oli täysin loogista ajatella, että sellaisen käytöksen seurauksena saattoi pian löytää itsensä jonkun sellaisen ihmisen viereltä, joka oli aika kaukana ihannekumppanista. Siinä tulisi helposti satuttaneeksi toista ihmistä ja itseään, kun tavoitteet eivät sitten kohtaisikaan. Se tuntui kohtuuttomalta hinnalta maksettavaksi siitä, että sai kokea hetken läheisyyttä. 

"Saat hakea läheisyyttä aivan niin paljon kuin haluat. En minä oikeastaan välitä siitä, eikä se juuri ole minun asiani. Me emme ole minkäänlaisessa romanttisessa suhteessa toisiimme. Sinä teet muiden naisten kanssa mitä haluat, mutta ilmoita minulle, mikäli tunteesi minua kohtaan muuttuvat. Minä en voi tietää sinun tasostasi. Sanasi kun eivät vielä paina kovinkaan paljoa. Tässähän minä sen näen, kuinka käy", selitin todenmukaisesti.

Halusin kyllä uskoa Häntä, mutta se oli varsin vaikeaa. Hän ei kyennyt sanomaan edes, olivatko Hänen omat tunteensa minua kohtaan romantisoituja vai tosia, joten miten voisin luottaa toisen arvostelukykyyn missään muussakaan? Tuntui typerältä luottaa ihmiseen, jolla oli vain sellaiset kortit tarjottavanaan. Pelissä oli vähän liikaa sokeaan luottamukseen.
"Sinä tulet kyllä näkemään, miten asiat ovat, jos vain haluat sitä. Eivät ne toiset merkitse mitään. Voin luvata sen sinulle", Hän vakuutti.
"Sen näemme", totesin, jonka jälkeen hiljaisuus laskeutui välillemme.

Olisin kovasti halunnut sanoa jotain, mutta sanat eivät vain tulleet huuliltani ulos. Sisälleni oli patoutunut niin paljon vihaa, että pelkäsin sanovani jotain aivan hirvittävää, jos avaisin suuni. Niinpä pysyin hiljaa ja katselin lattiaa kiusaantuneena, mutta toisaalta kiehuen raivosta. Toinen katseli minua kummastuneena, muttei myöskään sanonut mitään. Ehkä hän aisti, millainen olo minulla oli. 

"Minun varmaan pitäisi nyt lähteä", toinen totesi hieman vaivautuneena.
"Mene", äyskäisin kulmat koholla.

Sanest choice in this insane worldBeware the beast but enjoy the feast he offers

Hetken Hän vielä katseli minua tutkailevasti, kuin varmistaakseen, kannattiko hänen todella perääntyä. Olin sen verran kyllästynyt koko keskusteluumme, että pyrin olemaan vihjaamatta hiuskarvallanikaan, että haluaisin toisen jäävän. Tavallaan toivoin kyllä, että asiat voisivat olla kuin ennen. Että äskeisen keskustelun voisi pyyhkiä pois. Se ei kuitenkaan olisi ollenkaan viisasta. Oli todella tärkeää, että saisimme nyt aikaa. Hänen ei tarvitsisi nyt olla niin kärsimätön minun suhteeni ja minä näkisin, tarkoittiko hän todella kaikkea mitä sanoi. Lisäksi olin ottanut omat vaaleanpunaiset lasit silmiltäni. Minun oli myönnettävä, että olin itsekin jossain määrin romantisoinut Hänen persoonaansa. Kyseessä ei ollut mikään täydellinen pelastava prinssi, kuten olin jossain syvällä mieleni perukoilla toivonut, vaan ihminen siinä missä kuka tahansa muukin. Olin toki tiedostanut miehessä olevan virheitä, mutta nyt ymmärsin myös sen asian, että Hän saattoi myös satuttaa minua siinä missä kuka tahansa muukin. Ettei minun kannattanut aivan sokeasti uskoa kaikkea sitä, mitä toinen sanoi. 

Saatoin huokaista helpotuksesta Hänen lähtiessään kapuamaan alas tikkaita. Olin jälleen yksin. Hänen läsnäolonsa sekoitti aina päätäni jonkin verran, joten yksinäisyys oli tervetullutta. Saatoin jälleen miettiä asioita realistisemmin, eivätkä tunteeni olleet niin kovasti läsnä. Suoraan sanottuna en olisi jaksanut ajatella asiaa enää ollenkaan, mutta se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka olisin yrittänyt työntää sen pois. Kirottu tilanne. Kirottu mahdollisuus ja pettymys. Pahiten kirosin kuitenkin itseäni, kun olin taas päästänyt unelmani pääni sisällä niin pitkälle. Huolimatta epävarmuudestani, minusta oli ollut todella kaunista, että joku oli omistautunut minulle niin täysin ja uskonut niin hienoksi ihmiseksi. Nyt se kaikki oli viety minulta ja tunsin, että pieni palanen harmautta oli jälleen palannut sydämeeni.

Eyes so bright, seductive lies
Crimson masquerade where I merely played my part

"Eräs vanhoista ystävistäsi on näköjään lähettänyt kirjeen", huikkasi mieheni, joka oli yllättäen ilmestynyt käytävään.
"Vanhoista ystävistäni? Mitä ihmettä? Eihän heistä ole kuulunut aikoihin", hämmästelin.
"Mietin aivan samaa. Onpa kummaa. Kyseessä on se espanjattaren näköinen tyttö, sinun ikäisesi", kumppanini selitti.
Hänen kasvoillaan oli jälleen yllättävän eloisa ilme. Sen näkeminen teki varsin hyvää. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi hakenut postin. Yleensä minä kävin aamunkoiton aikoihin katsomassa luukun, jossa harvoin oli mitään. Nyt monen vuoden jälkeen mieheni oli tehnyt sen ja näytti yllättävän hyväntuuliselta.
"Minun puolestani voit lukea sen minulle, tuskin hän mistään salaisesta näin pitkän hiljaiselon jälkeen kertoo", kehotin epävarman hymyn noustessa huulilleni.

Sanojeni johdosta mies avasi kirjeen varovaisesti kuorestaan, oikoen hieman rypistynyttä kirjeparia. Hänen katseensa alkoi liikkua, ylittäen sanoja, joiden merkityksestä en osannut sanoa mitään. Mieheni katse oli kummallinen niitä lukiessaan ja suoraan sanoen minua hieman pelotti, mistä ihmeestä mahtoi olla kyse.

"Rakas, en haluaisi joutua kertomaan sinulle tätä kaiken tapahtuneen päälle", mies huokaisi,
"mutta sinun ystävättäresi on sairas. Kuolemanvakavasti."