Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.
***
Tyhjä olo ei kestänyt ikuisesti. Ajatukset alkoivat pikkuhiljaa palautua päähän, kun aloin muutenkin saapua takaisin maan pinnalle. Tuntui melkein kuin olisin ollut jonkinlaisen loitsun alla tai toisessa universumissa. Ehkäpä unessa. Nyt olin palannut jälleen maan pinnalle ja kaikki kivuliaat ajatukset vyöryivät takaisin mieleeni. Ajatus lähdöstä oli kaunis, mutta niin kovin vaikea toteuttaa. Se vaatisi paljon työtä, moraalittomuutta ja kipua. En osannut sanoa, millainen ihminen olisin sen jälkeen. Pääsisinkö edes linnasta ehjin nahoim? Tuntemani syyllisyys ja itseinho saattasivat seivästää minut jo porteilla.
Sama ainainen ajatuskaava tuntui niin kovin raskaalta. Lähteäkö vai eikö lähteä? Vaakani asioiden punnitsemiseen oli varsin huono. Ahkerasta käytöstä huolimatta se ei kertonut minulle, painoiko vaa'assa enemmän onneni vai moraalini.
"Kuka täällä oli?" kuului yllättäen ääni takaani.
Siinä seisoi mieheni, suu tiukkana viivana ja silmät palaen vihasta. Oliko hän kuullut kaiken? Sitä oli mahdotonta sanoa. Mies saattoi olla raivoissaan yksinkertaisesti siitäkin syystä, että linnassa oli ollut joku. Hän ei ollut välttämättä kuullut mitään ratkaisevaa.
"Eräs uusi ystäväni. Ajattelin, että vieras voisi piristää pitkästä aikaa", valehtelin surkeasti ääni täristen.
"Vai että sellainen. Joku pikkukreivi selvästikin. Keikari. Kyllä minä tiedän, millaiset jauhot tuollaisilla on pussissaan", kumppanini tuhahti.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyin sydän kurkussa.
"Ei tuo mies sinun ystävyyttäsi halua tai mitään pyyteetöntä muutenkaan. Sen näkee kilometrien päähän. Tuollaisia kutsuttiin aiemmin onnenonkijoiksi. Joku maalaisaatelinen, joka yrittää tavoitella prinsessaa, kuinka naurettavaa! Ja sinä hölmö olet vielä ihan vietävissä!"
"Ei hän yritä minua tavoitella! Hän vain yrittää auttaa minua tässä harmaudessa!"
Mieheni näytti siltä kuin olisin lyönyt häntä nyrkillä naamaan. Tavallaan olinkin sanoessani ääneen sen sanan, josta olimme kumpikin vaienneet. Harmaus. Nyt se oli heitetty ilmoille ja oli osa todellisuuttamme. Ei pelkästään mielissämme jylläävä kirous, vaan tosiasia. Olin käytännössä sanonut hänelle suoraan, etten ollut enää onnellinen ja me tiesimme kummatkin miestä se johtui.
"Minä kuulin kaiken", toinen huokaisi päätään pudistellen.
Enää hän ei ollut vihainen, ainoastaan todella masentuneen näköinen. Väsymys ja pettymys paistoivat kasvoilta niin selkeästi, että sydäntäni vihlaisi. Niin kauan, kun tilannetta ajatteli naiivisti syytellen, oli se yllättävän helppo. Mutta asiat vaikenivat vaikenemistaan mennessään lähemmäs toista ihmistä, hänen tuskaansa ja yhä olemassa olevaa rakkauttaan. Silloin ei voinut ajatella katkerasti, että toinen oli tehnyt kaiken silkkaa pahantahtoisuuttaan ja ansaitsikin saada lähdöstäni seuraavat tunteet osakseen. Silloin kykeni näkemään tapahtumasarjan, joka ei todellakaan ollut niin mustavalkoinen, miltä se näytti päälle päin. Minä tiesin, ettei toinen ollut halunnut asioiden menevän tähän suuntaan. Katsomalla miestäni tiesin, ettei hän rakastanut harmautta sen enempää kuin minäkään.
Jotain sisälläni tuntui musetuvan katsoessani häntä. Silmistä kuvastui niin puhdas ja syvä tuska, etten ollut koskaan sellaista kenessäkään nähnyt. Enkä voinut kieltää, etteikö minulla olisi ollut osani sen syntymisessä. Hän oli itse kuullut äskettäin käydyn keskustelun. Hän oli itse todistanut petoksen varovaista suunnittelua, uskottomuutta, joka oli omalla tavallaan ollut kaikkein pahimmasta päästä. Minun oli vaikea katsoa miestäni ja ymmärtää, että minä olin tuon kivun takana. Pidemmällä aikavälillä hän oli toki itse vaikuttanut tapahtumasarjaan, mutta ei hän ollut minua pakottanut petokseen.
Leave me be
And cease to tell me how to feel
To grieve, to shield myself from evil
Leave me be
Od of lies is killing me
Romanticide
Till love do me part
See me ruined by my own creations
En voinut vain olla tekemättä mitään, joten kävelin hiljaa kumppanini vierelle. Olisin todella kovasti tahtonut sanoa jotain, mutten tiennyt oliko mitään sellaista sanaa, joka helpottaisi toisen tuskaa. En uskonut, että oli. Voisin sanoa miten paljon hän merkitsi minulle ja kuinka olin sen vuoksi kärsinyt, mutta ei se auttaisi mitään. Hän vain vihastuisi. Ei hän ymmärtäisi sitä. Olin jo kauan halunnut lähteä, mutta hänen vuokseen en ollut sitä tehnyt. Olin kärsinyt niin kovasti ja tahtonut kuolla, mutta mieheni vuoksi olin pakottanut itseni jaksamaan linnassa. Mutta vaikka kuinka sitä hokisin, eivät hänen silmänsä avautuisi sille.
"Älä koske minuun", toinen sihahti yrittäessäni silittää hänen kättään.
Murheellisena vetäydyin takaisin varjoihini. En voinut tehdä mitään mieheni vuoksi ja se sattui minuun enemmän kuin olin etukäteen osannut arvatakaan. Minua pelotti myös se, miten toinen halusi pitää minut kaukana. Reaktio oli luonnollinen, mutten halunnut hänen vihaavan minua. Se saattoi kuullostaa naiivilta ja itsekeskeiseltä, mutten voinut tunteilleni mitään. Hänellä oli täysi oikeus vihata minua sydämensä pohjasta, mutta ajatuskin siitä kirvoitti kyyneleet silmiini. En voinut mitään ajatuksille, jotka itkivät toisen kylmyyttä. Korviini kuiskivat demonit valittivat toisen unohtaneen oman osuutensa tapahtumaketjusta kokonaan. Ilman hänen tahdonalaista harmauttaan näin ei välttämättä olisi ikinä tapahtunut.
Tiesin kuitenkin, että suurin syyllinen olin minä itse. Minun ei olisi ollut mikään pakko alkaa hautoa petosta hänen selkänsä takana. Olisin voinut puhua hänelle ja kertoa kuinka paha tilanne todellisuudessa oli. Ääni päässäni intti, ettei se olisi auttanut mitään, mutta olisin voinut edes yrittää. Pienien totuudenmurusten viljely ja arkinen valitus eivät olleet omiaan avaamaan toisen silmiä. Näin isoissa asioissa pieni vihjailu harvoin riitti, vaan kortit oli lätkäistävä suureleisesti pöytään. Jos sekään ei olisi auttanut, niin tieni olisi ollut selvä. En kuitenkaan ollut toiminut niin. Minä olin päättänyt salailla ja tehdä asioista vain entistä kivuliaampia ja vaikeita.
"Kuinka sinä saatoit tehdä niin? Minä pelastin sinut näistä raunioista ja pidin huolen kaikki nämä vuodet! Sinä väitit rakastavasi minua, mutta mitä tämä sitten on? Suunnitteleeko toista rakastava ihminen tällaista petosta salaa?" mies kivahti kyyneleet silmissään.
En ollut nähnyt hänen itkevän ikuisuuksiin. Oikeastaan minkäänlaista ilmettä ei ollut kyennyt näkemään tyhjän maskin takaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin kumppanini osoitti minkäänlaista tunnetta pitkiin, pitkiin aikoihin.Se oli samaan aikaan sekä helpottavaa, että kivuliasta. Oli hyvä nähdä, että kaiken tyhjyyden takana oli yhä tunteita, mutta niin voimakkaan negatiivisen reaktion näkeminen yhtäkkisesti vihlaisi. Etenkin kun se oli syntynyt minun tekemieni asioiden myötä.
"Tiedän, että tämä kuulostaa naurettavalta, mutta asiat vain menivät siihen pisteeseen. Olin niin onneton ja hän sai minut tuntemaan oloni taas eläväksi. En minä tarkoittanut mitään pahaa. Olen niin pahoillani", itkin.
Toinen ei vastannut mitään, tuijotti vain lattiaa. Saatoin nähdä hänen päässään säntäilevän tuhansia ajatuksia. Ilmeen eloisuus hämmensi minua vieläkin, sillä jollain tapaa se tuntui hyvältä. Oli kuin hän olisi herännyt kuolleista. Mutta oliko nyt liian myöhäistä iloita sellaisesta? Olivatko asiat menneet jo liian pitkälle? Kykenisikö hän ikinä antamaan minulle anteeksi ja ennen kaikkea, kykenisinkö minä enää koskaan rakastamaan häntä sillä tapaa kuin ennen?
"Sietämätöntä. Sitä tämä on. Tietyllä tapaa ymmärrän sinua, mutta olen silti raivoissani. Olen toiminut väärin, näen sen nyt, mutta se ei poista sinun tekosi kylmäverisyyttä ja pahuutta. Siksi sinun onkin valittava. Mahdollisimman nopeasti. Joko jäät tai lähdet. Ei mitään siltä väliltä", mies vastasi päättäväisesti.
"Etkö sinä jätäkään minua?" kysyin ymmälläni.
En olisi uskonut mieheni suhtautuvan noin. Jossain syvällä mieleni sopukoissa olin uskaltanut epäillä vaihtoehtoa, että kaiken tämän jälkeen hän haluaisi yhä yrittää, mutta päällimmäisenä mielessäni oli ollut vain hänen jyrkkyytensä. Minulle tuli täysin puun takaa, että mies edes tarjosi minulle valintaa, oli se sitten tehtävä miten pikaisesti tahansa.
"En. Ymmärrän motiivisi tavallaan. Käsittääkseni mitään konkreettista aviorikosta ei kuitenkaan ole tapahtunut?"
"Ei ole."
"Se niljake ei siis ole koskenut sinuun?" mies varmisti inho värähtäen äänessään.
"Ei hän ole, ei suhteemme ole sellainen", selitin kiusaantuneen punan noustessa kasvoilleni.
"No varmasti hän on ainakin pitänyt sinua ah-niin-lohduttavasti ja mahdottoman ritarillisesti kädestä, kun kerroit onnettomasta kohtalostasi, eikö näin ole?" toinen naurahti ilottomasti.
En osannut vastata siihen äkkiseltään mitään. Asiahan oli juuri niin, mutta en tiennyt miten mieheni asiaan reagoisi. En voinut valehdella, mutta en tiennyt miten muotoilla asia niin, ettei hän onnistuisi vääristämään sen merkitystä jotenkin. Eikä sitä oikeastaan tarvinnut edes vääristää. Kyllähän minä olin tuntenut asioita, joita en saisi, ja se itsessään jo muutti tapahtuneen merkitystä.
"Hän vain halusi osoittaa minulle tukensa", vastaisin pala kurkussa.
"Niinpä tietenkin. Kumpi käsi oli kyseessä?" toinen kysyi viileästi kulmat koholla.
"Kuinka niin?" ihmettelin. En käsittänyt millä tapaa se liittyi mihinkään.
"Ihan vain sen vuoksi, että tiedän kumpi käsi siltä keikarilta on leikattava", mieheni totesi olkiaan kohauttaen.
"Tuo on täysin hyödytöntä. Et sinä siitä mitään saa. Teet vain minut onnettomaksi. Ymmärrän tunteesi, mutta onko järjetön kosto minun tuskani arvoista? Jos todella rakastat minua niin kuin väität, et tahdo aiheuttaa minulle pahaa."
Toinen ei vastannut, mutta miehen kasvojen ilme kieli kyllä siitä, että olin juuri varastanut häneltä mitä suurimman huvituksen. Ymmärsin kyllä verenhimon, mutten kyennyt tajuamaan, miksi se kohdistui yksinomaan Häneen. Minä olin kenties vielä enemmän syyllinen kuin rikoskumppanini, mutta minulle toinen ei tuntunut olevan läheskään niin vihainen.
Blame me, it's me
Coward, a good-for-nothing scapegoat
Dumb kid, living a dream
Romantic only on paper
"Miksi sinä purat kaiken vihasi Häneen? Olenhan minäkin tässä syyllinen."
"Tietenkin olet. Mutta sinulla oli syysi. Olet ollut palasina ja kovin onneton. Tietyllä tapaa toimintasi on loogista. Hänen syynsäkin ovat toki loogisia, mutta päämäärät ja tavat saavuttaa ne erittäin, erittäin likaisia. Hänen päämäränsä on saavuttaa mahdollisimman paljon hyötyä itselleen muiden kustannuksella. Olisihan prinsessan saaminen aivan käsittämätön onnenpotku tuollaiselle maalaisaateliselle. Tässä on nyt vain sellainen pikkuseikka, että sinä olet naimisissa oleva nainen ja jo valmiiksi aivan liian sirpaleina tuollaisen niljakkeen oikuille. Ei hän sinua vilpittömästi ole auttanut. Näen taustalla tonneittain itsekyyttä", kumppanini selvensi.
"Sinä et tunne Häntä. Ei Hän ole sellainen. En ole koskaan kokenut kenessäkään sellaista lämpöä, se on aivan uskomatonta. Kuvasi on niin vääristynyt. Tiedän, ettet halua kuulla näitä asioita Hänessä, mutta sinun on ymmärrettävä, ettei kyseessä ole paha mies. Yritä ymmärtää. Hän on ollut todella pitkään yksin. Pitäisikö Hänen olla tavoittelematta onneaan nyt, kun Hänelle vihdoinkin olisi sellainen tarjolla?
"Aivan vapaasti, kunhan ei sotke siihen minun onneani. Nyt hän on tehnyt niin ja saa myös maksaa siitä. Eikä se oikeastaan ole sinun asiasi. Liityt siihen kyllä, mutta tämä on minun ja hänen välinen asia", toinen selitti,
"sinun tehtäväsi on sen sijaan tehdä ratkaisuja. Päättää mitä oikein haluat. Annan sinulle aikaa, mutta loputon jahkailu ei tee meille kellekään hyvää. Mieti siis ja muista, että mitä ikinä päätätkin, se on lopullista. Jos jäät, et tapaa sitä miestä enää ikinä. Jos hän uskaltautuu edes linnan porteille, pidän huolen, että lähtiessään hän on on päätä lyhyempi. Jos taas lähdet, niin et enää ikinä palaa tähän linnaan. Jos se sinun valheellisen ihana keikarisi palajastuu sellaiseksi kuin luulen, et voi enää tulla kerjäämään anteeksiantoa. Portit pysyvät sen jälkeen suljettuina. Ikuisesti", hän jatkoi.
"Tiedän sen. Tämä on aivan uskomattoman vaikeaa. Rakastan sinua ja linnaa, mutten tiedä voinko koskaan enää olla onnellinen täällä. En toisaalta tiedä, haluanko jättää sinua taaksenikaan. Onko minun todella valittava onneni ja rakkauteni väliltä? Se tuntuu niin musertavalta, että mieleni melkein tekisi hypätä alas linnan korkeimmasta tornista!" parkaisin itku kurkussa.
"Rauhoitu nyt", mieheni vastasi katse hieman pehmeten.
Tärisin sekä vilusta, että pelosta. Päätös edessäni tuntui mustalta aukolta, joka nielaisisi minut sisäänsä kaikessa kamaluudessaan. Tuntui, että mitä tahansa valitsisin, se olisi väärin. Että minusta tulisi onneton joka tapauksessa. Lisäksi satuttaisin jompaakumpaa näistä ihmisistä, joista kummatkin merkitsivät minulle omalla tavallaan koko maailmaa. Kumppanini aisti tunteeni selvästikin, sillä astui lähemmäs riisuen raskaan samettiviittansa ja laskien sen olkapäilleni.
"Minä tiedän, että kaikki tämä on sinulle vaikeaa. En haluaisi, että joudut kestämään tällaista, mutta nyt sinun on oltava vahva. Kukaan muu ei voi tehdä ratkaisua puolestasi. Kun päätät, muistele kaikkea mitä olemme kokeneet ja mitä voin parhaimmillani olla. Jos yhä sen jälkeen koet, että haluat lähteä niin sitten sinun on tehtävä se. En halua pitää sinua väkisin täällä. Jos et voi olla enää onnellinen linnassa, niin silloin sinun on lähdettävä. Niin paljon kuin kammoankin sitä ajatusta", mieheni selitti katsoen syvälle silmiini koko ajan. Katse satutti minua, sillä se antoi niin paljon toivoa, jonka ajattelin olevan turhaa.
Sanottuaan nämä sanat hän käänsi selkänsä minulle ja lähti salista. Mietin minne hän menisi. Takaisin näyttämölle tuijottamaan miniatyyriään? Kenties jonnekin muualle?
Itse en saanut liikuttua paikaltani askeltakaan. Olin kuin liimattuna paikalleni, kykenemättä astumaan askeltakaan eteenpäin.
This is me for forever
One of the lost ones
The one without a name
Without an honest heart as compass
This is me for forever
One without a name
These lines the last endeavor
To find the missing lifeline
Tiesin kuitenkin, että suurin syyllinen olin minä itse. Minun ei olisi ollut mikään pakko alkaa hautoa petosta hänen selkänsä takana. Olisin voinut puhua hänelle ja kertoa kuinka paha tilanne todellisuudessa oli. Ääni päässäni intti, ettei se olisi auttanut mitään, mutta olisin voinut edes yrittää. Pienien totuudenmurusten viljely ja arkinen valitus eivät olleet omiaan avaamaan toisen silmiä. Näin isoissa asioissa pieni vihjailu harvoin riitti, vaan kortit oli lätkäistävä suureleisesti pöytään. Jos sekään ei olisi auttanut, niin tieni olisi ollut selvä. En kuitenkaan ollut toiminut niin. Minä olin päättänyt salailla ja tehdä asioista vain entistä kivuliaampia ja vaikeita.
"Kuinka sinä saatoit tehdä niin? Minä pelastin sinut näistä raunioista ja pidin huolen kaikki nämä vuodet! Sinä väitit rakastavasi minua, mutta mitä tämä sitten on? Suunnitteleeko toista rakastava ihminen tällaista petosta salaa?" mies kivahti kyyneleet silmissään.
En ollut nähnyt hänen itkevän ikuisuuksiin. Oikeastaan minkäänlaista ilmettä ei ollut kyennyt näkemään tyhjän maskin takaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin kumppanini osoitti minkäänlaista tunnetta pitkiin, pitkiin aikoihin.Se oli samaan aikaan sekä helpottavaa, että kivuliasta. Oli hyvä nähdä, että kaiken tyhjyyden takana oli yhä tunteita, mutta niin voimakkaan negatiivisen reaktion näkeminen yhtäkkisesti vihlaisi. Etenkin kun se oli syntynyt minun tekemieni asioiden myötä.
"Tiedän, että tämä kuulostaa naurettavalta, mutta asiat vain menivät siihen pisteeseen. Olin niin onneton ja hän sai minut tuntemaan oloni taas eläväksi. En minä tarkoittanut mitään pahaa. Olen niin pahoillani", itkin.
Toinen ei vastannut mitään, tuijotti vain lattiaa. Saatoin nähdä hänen päässään säntäilevän tuhansia ajatuksia. Ilmeen eloisuus hämmensi minua vieläkin, sillä jollain tapaa se tuntui hyvältä. Oli kuin hän olisi herännyt kuolleista. Mutta oliko nyt liian myöhäistä iloita sellaisesta? Olivatko asiat menneet jo liian pitkälle? Kykenisikö hän ikinä antamaan minulle anteeksi ja ennen kaikkea, kykenisinkö minä enää koskaan rakastamaan häntä sillä tapaa kuin ennen?
"Sietämätöntä. Sitä tämä on. Tietyllä tapaa ymmärrän sinua, mutta olen silti raivoissani. Olen toiminut väärin, näen sen nyt, mutta se ei poista sinun tekosi kylmäverisyyttä ja pahuutta. Siksi sinun onkin valittava. Mahdollisimman nopeasti. Joko jäät tai lähdet. Ei mitään siltä väliltä", mies vastasi päättäväisesti.
"Etkö sinä jätäkään minua?" kysyin ymmälläni.
En olisi uskonut mieheni suhtautuvan noin. Jossain syvällä mieleni sopukoissa olin uskaltanut epäillä vaihtoehtoa, että kaiken tämän jälkeen hän haluaisi yhä yrittää, mutta päällimmäisenä mielessäni oli ollut vain hänen jyrkkyytensä. Minulle tuli täysin puun takaa, että mies edes tarjosi minulle valintaa, oli se sitten tehtävä miten pikaisesti tahansa.
"En. Ymmärrän motiivisi tavallaan. Käsittääkseni mitään konkreettista aviorikosta ei kuitenkaan ole tapahtunut?"
"Ei ole."
"Se niljake ei siis ole koskenut sinuun?" mies varmisti inho värähtäen äänessään.
"Ei hän ole, ei suhteemme ole sellainen", selitin kiusaantuneen punan noustessa kasvoilleni.
"No varmasti hän on ainakin pitänyt sinua ah-niin-lohduttavasti ja mahdottoman ritarillisesti kädestä, kun kerroit onnettomasta kohtalostasi, eikö näin ole?" toinen naurahti ilottomasti.
En osannut vastata siihen äkkiseltään mitään. Asiahan oli juuri niin, mutta en tiennyt miten mieheni asiaan reagoisi. En voinut valehdella, mutta en tiennyt miten muotoilla asia niin, ettei hän onnistuisi vääristämään sen merkitystä jotenkin. Eikä sitä oikeastaan tarvinnut edes vääristää. Kyllähän minä olin tuntenut asioita, joita en saisi, ja se itsessään jo muutti tapahtuneen merkitystä.
"Hän vain halusi osoittaa minulle tukensa", vastaisin pala kurkussa.
"Niinpä tietenkin. Kumpi käsi oli kyseessä?" toinen kysyi viileästi kulmat koholla.
"Kuinka niin?" ihmettelin. En käsittänyt millä tapaa se liittyi mihinkään.
"Ihan vain sen vuoksi, että tiedän kumpi käsi siltä keikarilta on leikattava", mieheni totesi olkiaan kohauttaen.
"Tuo on täysin hyödytöntä. Et sinä siitä mitään saa. Teet vain minut onnettomaksi. Ymmärrän tunteesi, mutta onko järjetön kosto minun tuskani arvoista? Jos todella rakastat minua niin kuin väität, et tahdo aiheuttaa minulle pahaa."
Toinen ei vastannut, mutta miehen kasvojen ilme kieli kyllä siitä, että olin juuri varastanut häneltä mitä suurimman huvituksen. Ymmärsin kyllä verenhimon, mutten kyennyt tajuamaan, miksi se kohdistui yksinomaan Häneen. Minä olin kenties vielä enemmän syyllinen kuin rikoskumppanini, mutta minulle toinen ei tuntunut olevan läheskään niin vihainen.
Blame me, it's me
Coward, a good-for-nothing scapegoat
Dumb kid, living a dream
Romantic only on paper
"Miksi sinä purat kaiken vihasi Häneen? Olenhan minäkin tässä syyllinen."
"Tietenkin olet. Mutta sinulla oli syysi. Olet ollut palasina ja kovin onneton. Tietyllä tapaa toimintasi on loogista. Hänen syynsäkin ovat toki loogisia, mutta päämäärät ja tavat saavuttaa ne erittäin, erittäin likaisia. Hänen päämäränsä on saavuttaa mahdollisimman paljon hyötyä itselleen muiden kustannuksella. Olisihan prinsessan saaminen aivan käsittämätön onnenpotku tuollaiselle maalaisaateliselle. Tässä on nyt vain sellainen pikkuseikka, että sinä olet naimisissa oleva nainen ja jo valmiiksi aivan liian sirpaleina tuollaisen niljakkeen oikuille. Ei hän sinua vilpittömästi ole auttanut. Näen taustalla tonneittain itsekyyttä", kumppanini selvensi.
"Sinä et tunne Häntä. Ei Hän ole sellainen. En ole koskaan kokenut kenessäkään sellaista lämpöä, se on aivan uskomatonta. Kuvasi on niin vääristynyt. Tiedän, ettet halua kuulla näitä asioita Hänessä, mutta sinun on ymmärrettävä, ettei kyseessä ole paha mies. Yritä ymmärtää. Hän on ollut todella pitkään yksin. Pitäisikö Hänen olla tavoittelematta onneaan nyt, kun Hänelle vihdoinkin olisi sellainen tarjolla?
"Aivan vapaasti, kunhan ei sotke siihen minun onneani. Nyt hän on tehnyt niin ja saa myös maksaa siitä. Eikä se oikeastaan ole sinun asiasi. Liityt siihen kyllä, mutta tämä on minun ja hänen välinen asia", toinen selitti,
"sinun tehtäväsi on sen sijaan tehdä ratkaisuja. Päättää mitä oikein haluat. Annan sinulle aikaa, mutta loputon jahkailu ei tee meille kellekään hyvää. Mieti siis ja muista, että mitä ikinä päätätkin, se on lopullista. Jos jäät, et tapaa sitä miestä enää ikinä. Jos hän uskaltautuu edes linnan porteille, pidän huolen, että lähtiessään hän on on päätä lyhyempi. Jos taas lähdet, niin et enää ikinä palaa tähän linnaan. Jos se sinun valheellisen ihana keikarisi palajastuu sellaiseksi kuin luulen, et voi enää tulla kerjäämään anteeksiantoa. Portit pysyvät sen jälkeen suljettuina. Ikuisesti", hän jatkoi.
"Tiedän sen. Tämä on aivan uskomattoman vaikeaa. Rakastan sinua ja linnaa, mutten tiedä voinko koskaan enää olla onnellinen täällä. En toisaalta tiedä, haluanko jättää sinua taaksenikaan. Onko minun todella valittava onneni ja rakkauteni väliltä? Se tuntuu niin musertavalta, että mieleni melkein tekisi hypätä alas linnan korkeimmasta tornista!" parkaisin itku kurkussa.
"Rauhoitu nyt", mieheni vastasi katse hieman pehmeten.
Tärisin sekä vilusta, että pelosta. Päätös edessäni tuntui mustalta aukolta, joka nielaisisi minut sisäänsä kaikessa kamaluudessaan. Tuntui, että mitä tahansa valitsisin, se olisi väärin. Että minusta tulisi onneton joka tapauksessa. Lisäksi satuttaisin jompaakumpaa näistä ihmisistä, joista kummatkin merkitsivät minulle omalla tavallaan koko maailmaa. Kumppanini aisti tunteeni selvästikin, sillä astui lähemmäs riisuen raskaan samettiviittansa ja laskien sen olkapäilleni.
"Minä tiedän, että kaikki tämä on sinulle vaikeaa. En haluaisi, että joudut kestämään tällaista, mutta nyt sinun on oltava vahva. Kukaan muu ei voi tehdä ratkaisua puolestasi. Kun päätät, muistele kaikkea mitä olemme kokeneet ja mitä voin parhaimmillani olla. Jos yhä sen jälkeen koet, että haluat lähteä niin sitten sinun on tehtävä se. En halua pitää sinua väkisin täällä. Jos et voi olla enää onnellinen linnassa, niin silloin sinun on lähdettävä. Niin paljon kuin kammoankin sitä ajatusta", mieheni selitti katsoen syvälle silmiini koko ajan. Katse satutti minua, sillä se antoi niin paljon toivoa, jonka ajattelin olevan turhaa.
Sanottuaan nämä sanat hän käänsi selkänsä minulle ja lähti salista. Mietin minne hän menisi. Takaisin näyttämölle tuijottamaan miniatyyriään? Kenties jonnekin muualle?
Itse en saanut liikuttua paikaltani askeltakaan. Olin kuin liimattuna paikalleni, kykenemättä astumaan askeltakaan eteenpäin.
This is me for forever
One of the lost ones
The one without a name
Without an honest heart as compass
This is me for forever
One without a name
These lines the last endeavor
To find the missing lifeline
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti