Kommenttia novellista: Minun piti kirjoittaa lyhyt tajunnanvirtateksti. Noh, tajunnanvirtaa tämä ehdottomasti on, mutta lyhyestä en tiedä. Sillä tätä on tulossa lisää. En tiedä kuinka monta osaa, mutta pyrin kirjoittamaan toisen vielä tämän saman illan aikana. Yhdistin tähän Nightwishin sanoituksia, koska ne sopivat aika kivasti joukkoon. Eli joo, kursivoituja tekstejä en omista.
Nauttikaa, kärsikää ja ennen kaikkea ihmetelkää. Tämä on oudointa paskaa ikinä. En edes itse tiedä, mihin tämä on menossa.
***
Illalla pukeuduin verenpunaiseen, vartalonmyötäiseen samettileninkiini ja kultakoruihin. Tunsin, että seuraavat tunnit tulisivat olemaan mieleenpainuvia, vaikken osannutkaan vielä sanoa millä tapaa. Halusin joka tapauksessa näyttää hyvältä jo pelkästään sen vuoksi, että illastimme mieheni kanssa pitkästä aikaa yhdessä. Leninki ja korut tekivät yleisilmeestäni heti paljon elävämmän.
Ihailtuani pukuani hetken kokovartalopeilistä, jonka jälkeen siirryin pukeutumispöytäni ääreen kaunistautumaan. Yllätyksekseni huomasin, että sen päälle oli jätetty tummanpunainen ruusu. Nostin kukan käsiini ja huomasin siitä roikkuvan pienen pienen kortin.
Muista kello 18, lapussa luki. Nostaessani ruusun maljakkoon, huomasin peilistä, että kasvoilleni oli noussut pieni hymynpoikanen. Se oli kovin hämmentävää, sillä en ollut oikein edes muistanut miltä näytin hymyilevänä. Olin aika ällistynyt siitä, että mieheni oli keksinyt tuoda minulle ruusun. Ele oli hyvin perinteinen, mutta jotenkin en olisi osannut odottaa sitä ollenkaan.
Kellon lähennellessä kuutta olin viimeinkin valmis. Ilokseni näytin varsin kauniilta huolimatta aiemmista väsymyksen merkeistä kasvoillani. Olin saanut ne varsin hyvin piiloon meikillä. Toivoin, että voisin samaan tapaan hetkeksi peittää myös itse ongelmat. Ehkäpä virkistävää vaihtelua tuova illallinen kumppanini seurassa auttaisi minua unohtamaan ne hetkeksi.
Sinä iltana ruokasali oli täynnä punaisia kynttilöitä. Pöly ja hämähäkinseitit olivat kaikki kadonneet kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Aika oli toki jättänyt myös varsin pysyviä jälkiä kalusteisiin, mutta mieheni tekemä siivousurakka oli kyllä ollut eduksi huoneelle. Sellaista tilaa olisin kehdannut esitellä vieraille häpeilemättä. Tiesin, että jotkut tuolikankaat olivat hieman rispaantuneet ja pöytään tullut ikäviä naarmuja, mutta hämärässä kynttilänvalossa ne eivät näkyneet.
"Upeaa", henkäisin antaen katseeni vaeltaa putipuhtaassa tilassa.
"Onhan täällä kieltämättä varsin erinäköistä kuin aamulla", mieheni hymähti tullessaan luokseni.
"Todellakin. Salihan on melkein kuin vanhoina aikoina. Olet tehnyt suuren työn", hämmästelin.
"Voisimme alkaa pikkuhiljaa kunnostaa myös muita huoneita. Suurimmaksi osaksi linna voisi olla entisen kaltainen, mutta olen kaavaillut myös joitain uudistuksia", mies selitti.
"Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä nyt. En halua stressata sinua aiheella liiaksi. Siirrytään siis menuun. Ruokalistallamme on tänään broileria hunajakastikkeessa, imellettyjä juureksia, sekä perunoita. Jälkiruoaksi olisi tarjolla vadelmapiirakkaa vaahterasiirapin kera."
Vaikka pöytä ei suoranaisesti notkunutkaan ruoista vanhan ajan tapaan, niin broilerin hunajainen tuoksu muistutti kovin vanhempieni illalliskutsuista. Pöydän pinnasta ei ollut tuolloin näkynyt järjettömien ruokamäärien vuoksi juuri mitään. Niin alku-, pää- kuin jälkiruokiakin oli lukemattomia erilaisia. Ruokaa oli ollut niin paljon, että siitä oltiin saatu syödyksi vain osa. Tähteet annettiin yleensä köyhille. Lähialueen huonotuloisimmat eivät olleetkaan juuri koskaan nälissään. Linna takasi heille täydet vatsat miltei joka päivä.
Istuin ruokapöytään muistellen noita päiviä hymyillen. Itse olin ollut hyvin nirso ruokien suhteen aikoinaan. Nykyään olisin aivan mielelläni syönyt mitä tahansa juhlapöydästä. Jos jäisin linnaan niin ensimmäisten asioiden joukossa palkkaisin sinne kokin. Kumppanini tekemä broileri näytti oikein hyvältä, mutta ikävöin vanhaa, yltäkylläistä loistoa. Kaipasin linnaan jälleen suuria ihmisjoukkoja nauramaan ja juhlimaan, jättimäisiä ruoka- ja juomapöytiä, musiikkia, narreja ja kaikkea muuta hovielämään kuuluvaa. Jos jäisin vanhaan elämääni, niin haluaisin sen palaavan parhaimpaan mahdolliseen muotoonsa. Vähempään en tyytyisi.
Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe
"Näytät erittäin hyvältä tänään", mieheni totesi saaden minut hymyilemään hämmentyneesti.
Oloni oli tietyllä tapaa kovin pikkutyttömäinen. En ollut viime vuosina pukeutunut parhaimpiini kovinkaan usein, saati sitten saanut ulkonäöstäni kehuja mieheni möllättäessä miniatyyrin äärellä. Kehun kuuleminen pitkästä aikaa tuntui todella hyvältä. Tiesin kyllä ilmankin olevani viehättävä nainen, mutta oli toki piristävää, että joku välillä muistutti asiasta.
"Kuin myös", vastasin todenmukaisesti.
Myös mieheni oli laittautunut parhaimpiinsa ja näytti oikein komealta pitkässä punaisessa samettitakissaan ja mustassa kolmikolkkahatussaan, jota koristi valkoinen sulka. Tummat värit sopivat hänelle erinomaisesti. Etenkin verenpunainen sointui kauniisti yhteen tummanruskeiden kiharoiden kanssa. Yleisilme oli nyt muutenkin paljon siistimpi, kun puolisoni oli vaivautunut kampaamaan hiuksensa ja selvästi suihkauttanut myös hieman jotain parfyymia.
"Kuinka olet voinut sen ikkunaepisodin jälkeen?" mies uteli.
Rehellisesti sanottuna en olisi tahtonut puhua siitä juuri sellaisena hetkenä. Oloni oli rauhallinen, enkä ollut juuri miettinyt asiaa. Nyt tilanteeni palasi kuitenkin kummittelemaan mieleeni ja sai minut hieman ahdistuneeksi. Mieheni olisi voinut olla hienotunteisempi ja olla asiasta hiljaa. Ymmärsin kyllä silti toisen olevan malttamaton tietämään, miten hänen kilpailijansa näkeminen silloisessa seurassa oli vaikuttanut minuun. Illuusioni oli jo rikkoutunut, joten ei ollut mitään järkeä pimittää vastaustakaan.
"Se itsessään ei ole suuremmin vaikuttanut vointiini. Lähinnä minua vaivaa tämä tilanne kokonaisuudessaan", totesin viileästi.
"Minun on vaikea ymmärtää, miten hänen käytöksensä muiden naisten parissa voi olla sinulle noin helposti ohitettava asia. Minua kyllä kuvottaisi."
"Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa, mutta ei se ole niin yksinkertaista", totesin hieman kiusaantuneena. En ollut aivan varma sanomastani itsekään.
"Kuten haluat", toinen naurahti, syventyen sitten broileriinsa.
Kiusallinen kesksutelu oli onneksi nopeasti ohi. Hetken hiljaisuuden jälkeen siirryimme luonnollisempiin aiheisiin. Mieheni kertoi lähettäneensä kirjeitä muutamille vanhoille tuttavilleen, joista suurin osa oli linnassakin joskus vieraillut. Kirjeissään hän oli vihjannut hovin nousevan taas jaloilleen ja että parhaille paikoille etsittiin yhä sopivia miehiä niitä täyttämään. Hänkin oli onneksi omasta puolestaan miettinyt hyvin tarkkaan kelle kirjoittaa, sillä emme halunneet ympärillemme enää pintaliitäjiä tai pettureita.
"Oletko miettinyt sitä mitä sanoin sinulle? Että voisit kirjoittaa vanhoille ystävillesi ja muille hovilaisille itsekin?" mieheni kysyi kaataen itselleen toisen lasillisen viiniä.
"Olen, mutta en halua kirjoittaa ihan kelle tahansa. Minun on mietittävä asiaa tarkkaan."
"Paitsi että hoitaisit ihmissuhteitasi taas kuntoon, olisi sinun ehkä hyvä puhua tämänhetkisestä tilanteestasi jollekulle. Oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa?"
"On se käynyt mielessäni, mutten oikein tiedä kelle puhuisin. Ei minulla oikein enää ole ketään läheisiä ystäviä."
"Elvytä vanhoja suhteitasi. Tai mitä jos ottaisit yhteyttä vaikka vanhaan lastenhoitajaasi? Käsittääkseni hän näytteli sinulle enemmän vanhemman roolia kuin kuningaspari", mieheni ehdotti.
Hän ei ollut väärässä siinä. Lastenhoitajani oli tosiaan suorittanut arkiset askareet kanssani, sekä leikittänyt ja opettanut minua. Muistin hänet yhä elävästi, enkä ollut varma, haluaisinko tavata naista. Hän ei ollut koskaan ollut millään tavoin epäreilu minua kohtaan, mutta ei hän toisaalta ollut hirveästi aikaillut lähtöään, kun vanhempani kuolivat. Minusta tuntui, että mitään todellista sidettä minun ja tuon naisihmisen välille ei ollut päässyt muodostumaan. Lapsena pidin häntä jonkinlaisena äitihahmona, mutta vanhempieni kuoleman jälkeen aloin epäillä, ettei naista ollut oikeasti kiinnostanut hyvinvointini. Oli hyvinkin mahdollista, että hän oli ruvennut työhönsä muhkean palkan vuoksi.
"En osaa sanoa olisiko siitä mitään apua tai vastaisiko hän edes kirjeeseeni. Hän oli ensimmäisiä lähtijöitä vanhempieni kuoleman jälkeen. Uskon, että hän juoksi vain rahan perässä", selitin miehelleni, jonka ilme kuitenkin pysyi uteliaana.
"Älä lyö hanskoja tiskiin liian aikaisin. Et sinä mitään menetä, vaikkei hän vastaisikaan. Minusta sinun olisi hyvä kokeilla lähettää hänelle kirje. Jos vastaus on hedelmätön tai sitä ei tule ollenkaan, niin se on hänen menetyksensä. Sittenpähän tiedät, ketä et ainakaan palkkaa omien lastesi hoitajaksi", mieheni selitti järkeenkäyvästi.
En voinut kieltää, etteikö suunnitelma olisi potentiaalinen. Enhän minä loppujen lopuksi mitään menettäisi, vaikkei nainen vastaisikaan minulle. Kokeilla saattoi aina. En voinut tietää hänen syistään jättää linna ja minut tai oliko se kaduttanut häntä jälkikäteen. Ehkä olisi hyvä antaa naiselle yksi mahdollisuus ja tuomita hänen käytöksensä sen mukaan.
"Ehkä minun olisi sitten vain tehtävä se", myönsin hieman epävarmana.
"Ehkä, mutta ei huolehdita siitä nyt enempää. Haluan, että rentoudut nyt."
Mieheni oli oikeassa. Nyt ei ollut ehkä oikea hetki miettiä koko asiaa. Tämä ilta olisi hyvä pyhittää levolle. Tulevaisuutta voisi miettiä myöhemminkin. Asioilla ei ollut niin kiire, etteivätkö ne olisi voineet odottaa yhtä iltaa.
Yritin siis tietoisesti olla ajattelematta tapahtunutta ja siitä seuraavaa. Seuraavan tunnin ajan keskityinkin vain mieheeni ja hänen valmistamaansa juhla-ateriaan. Ruoka oli melkein yhtä erinomaista kun vanhoina hyvinä aikoina. Lisäksi minusta tuntui todella hyvältä keskustella mieheni kanssa oikeasti. Emme olleet puhuneet kunnolla ikuisuuksiin ja lähiaikoinakin enimmäkseen vallalla olevasta tilanteesta. Illallispöydässä kävimme ensimmäisen kunnon keskustelumme pitkiin aikoihin. Mieheni kun oli pitkästä aikaa uskaltautunut ulos muurien sisältä ja ottanut hieman selvää siitä, miten ympäröivässä maailmassa sujui. Oli mielenkiintoista kuulla, mitä entinen hovin väki nykyään teki ja mitä linnan ulkopuolella tapahtui.
"Ajattelin itse asiassa, että voisimme kutsua muutamia vanhoja ystäviä käymään tällä viikolla. Voisimme pelata korttia aivan kuin vanhempiesi aikoihin. Sinä et tietenkään päässyt tuolloin vielä mukaan, mutta voin opettaa sinua", kumppanini ehdotti.
"Mikä ettei, se kuulostaa hauskalta", naurahdin, vaikkakin hieman epävarmasti.
En ollut varma, oppisinko pelejä tarpeeksi nopeasti. Minua pelotti, että pilaisin muiden kokemuksen ja esiintyisin mieheni ystävien edessä kansakunnan suurimpana idioottina. En kuitenkaan viitsinyt kieltäytyä, sillä minua todella kiinnosti tavata nämä ihmiset ja myös oppia pelaamaan korteilla. Äidin ja isän valtakautena se oli ollut linnassa iltahuvia, jota monet mielellään harrastivat. Ehkäpä voisin herättää perinteen henkiin omalla kaudellani.
"Siinä tapauksessa", mies totesi vetäisten samettitakkinsa taskusta pelikortit,
"voimmekin aloittaa harjoittelun saman tien."
Pelin säännöt eivät olleet vaikeat, kun niihin pääsi sisälle. Menestykseni ei siltikään ollut mieheni tasoista yhdelläkään kierroksella ja hän voittikin jokaisen pelaamamme pelin. Loppujen lopuksi, lukemattomien uusintojen jälkeen, heitin kortit suoraan päin mieheni näköä ärtyneenä huonosta menestyksestäni. En minä toki tosissani ollut kovinkaan pahoillani ja nauroinkin hänen hämmentyneelle ilmeelleen korttien sataessa takille.
"Tuota sinun ei kannata tehdä vieraillemme, mutta muuten pärjäsit ihan hyvin." toinen totesi virnuillen.
"Silloin minun on voitettava ainakin kerran", naureskelin.
"Siinä tapauksessa sinun on harjoiteltava lisää. Ei kuitenkaan enää tänään. Kello alkaa olla jo aika paljon. Minun olisi ehkä viisainta saattaa sinut makuuhuoneeseesi", mies selitti vilkaisten ovenvieruksen suurta kaappikelloa.
"Ehkä niin, tunnenkin itseni jo aika väsyneeksi", haukottelin.
Niinpä puolisoni tarttui kädestäni ja lähti johdattamaan kohti yläkerroksissa sijaitsevaa omaa makuuhuonettani. Nukkumapaikkoja oli meille linnassa kolme. Kummallekin omat ja yksi yhteinen. Yhteinen makuuhuone oli vanhempiemme entinen. Muistan, etteivät he olleet nukkuneet yhtä ainutta yötä erillään. Me puolestamme emme olleet nukkuneet yhdessä vuosiin.
Kävellessämme toisen kerroksen suurta käytävää pitkin, mieheni yllättäen pysähtyi. Hetken ihmettelin, miksi hän seisahtui keskelle tyhjää käytävää, mutta sitten ymmärsin vilkaista ulos. Syksyinen ruskamaisema ei ollut enää entisensä, vaan taivaalta oli alkanut hiljalleen sataa lumihiutaleita. Ensilumi tuli tänä vuonna aikaisin. Se oli kauniimpaa katsottavaa kuin olin muistanut. Talvi merkitsi minulle usein kylmää ja kipeää vuodenaikaa, jolloin harmauteni oli huipussaan. Nyt kuitenkin lumisade tuntui yllättävän hyvältä. Maahan satava valkoinen peitto tuntui ennemminkin kirkastavan kuin synkentävän maailmani.
Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan
"Mitä vastaisit, jos pyytäisin sinua käymään vielä kanssani katolla?" mies ehdotti. Olin itse ajatellut aivan samaa.
"Vastaisin lähteväni mielelläni", totesin hymyillen, jolloin mieheni kasvot kirskastuivat jälleen hieman. Minun edelleen oli hyvin vaikea uskoa sitä, että hänen kankeutensa oli hiljalleen kuolemassa.
Kiirehdimme katolle kuin olisimme pelänneet lumisateen loppuvan niiden minuuttien aikana, kun kipusimme portaita ylös. Pelko oli täysin turha. Sade oli ainoastaan yltynyt ja huomasimme maankin jo saaneen toivomaamme valkoista väriä. Ensilumet tuskin kestäisivät maassa, mutta voisimme nauttia niistä tämän hetken. Ympärillä levittäytyvä maisema oli nimittäin henkeäsalpaavan kaunis. Paitsi että hento valkoinen harso oli peittänyt maan, olivat jääkiteet koristelleet myös puiden lehdet. Oli kuin palatsin pihapuut olisivat saaneet hopeapeitteen. Myös kauempi maailma säkenöi kuin lastensatujen ihmemaat. Se näytti niin henkeäsalpaavan kauniilta, että mieleni olisi tehnyt saman tien hypätä kylmältä kivikatolta tuohon unenomaiseen todellisuuteen. Yllätyin, sillä tällä kertaa tunsin haluavani tehdä sen yksin. En tuntenut tarvitsevani ketään ottamaan minua vastaan. Unimaailmani oli yllättäen tullut todeksi ensilumisateessa, enkä minä tuntenut tarvitsevani opasta sinne. En miestäni, enkä Häntä. Tunsin hieman syyllisyyttä kokemastani tunteesta, etenkin kun mieheni seisoi siinä vierelläni, pitäen kiinni kädestäni. Hänen todellisuudessaan olimme tässä yhdessä, mutta omassani hetki oli vain minun.
Losing emotion
Finding devotion
Should I dress in white and search the sea
As I always wished to be - one with the waves
Ocean Soul
Kumppanini kuitenkin rikkoi hetkeni ottaessaan minua kiinni vyötäröltäni. Yllättäen hän nosti minut ilmaan, suudellen ja samalla pyörittäen kuin pikkulasta. En oikein tiennyt kuinka suhtautua tähän yllättävään tempaukseen, sillä kaikekssa spontaaniudessaan se oli kyllä kovin romanttinen. Toisaalta äskeinen hetki oli saanut minut miettimään jälleen maailmaa. Eikä pelkästään sitä, vaan myös yksinäisyyttä. Ehkä minun polkuni olisi määrä eritä tästä maailmasta kokonaan. Ehkä minun olisi tarkoitus löytää uusi maailma aivan itsekseni. Sitä vaihtoehtoa en ollut tullut ajatelleeksi, sillä se oli tuntunut niin kovin pelottavalta. En ollut uskonut pärjääväni yksin, vaan ajattelin tarvitsevani jonkun, johon tukeutua. Ensilumisateen koristamassa maailmassa ymmärsin kuitenkin, että jotkut asiat saattoivat olla jopa kauniimpia yksin.
Kaikesta huolimatta mieheni teko tuntui myös hyvältä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ennen tehnyt mitään sellaista, mutta se ei siltikään tuntunut teennäiseltä. Oli kuitenkin hyvin vaikea pitää hauskaa, kun mietti samalla lähtöä. En halunnut herätellä tunteitani liikaa, ennen kuin tiesin, että jääminen olisi viisasta. En halunnut tehdä sitä miehellenikään. Jos vain itsekkäästi nauttisin viimeisistä päivistä, niin lopputuloksena voisi olla kipeitä aikoja kummallekin.
Pyrin kuitenkin näyttämään sopivasti iloa. Sen verran, että pääsisin toisen kanssa samalla taajuudelle, mutta ettei kumpikaan innostuisi liikaa. Piristin kyllä mielelläni toisen ankeutta, mutten halunnut antaa lupauksia tulevaisuudesta. Toisinaan se vaan oli hyvin vaikeaa, sillä tietenkin hänen väriensä palaaminen tuntui hyvältä. En siltikään tiennyt, voisiko se enää pelastaa meidän rakkauttamme.
"Ehkä on aika mennä sisälle", toinen totesi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Minua inhotti myöntää se, mutta hän oli oikeassa. Olisin halunnut jäädä ihailemaan lumen kuorruttamaa maisemaa vielä hetkeksi, sillä tiesin sen olevan kadonnut aamulla. Minulla alkoi kuitenkin olla jo varsin kylmä ja säähän sopimattomat kangaskenkäni olivat kastuneet katolle kerääntyneessä lumessa.
"Taidat olla oikeassa", huokaisin.
Olin jo valmiina lähtemään kohti portaita, mutta mieheni pysäyttikin minut yllättäen. Käännyin katsomaan hänen tummia, sinivihreitä silmiään ja tunsin katseen lävistävän minut. Se ei vanhan katseen tapaan ollut katkera, eikä edes surullinen. Toisaalta se ei ollut myöskään iloinen tai raukea. Minun oli hyvin vaikea lukea toisen kasvoilta tämän mietteitä.
"Minä rakastan sinua", mies tunnusti yllättäen.
Huomasin hänen olevan erittäin vakavissaan. Tunnustus ei kuitenkaan tullut epätoivoisen miehen huulilta. Se ei ollut yritys takertua minuun viimeisillä hetkillä. Se oli vilpitön totuus. Tuntui hullulta, miten se kaiken kokemamme jälkeen saattoi yhä tuntua itsestäänselvältä. Hän rakasti minua ja minä häntä. Kaikesta huolimatta.
En vastannut miehelleni sanoin. En yksinkertaisesti osannut. Sen sijaan vedin hänet lähelleni, suudellen jälleen uudelleen. Se oli ensimmäinen oma-aloitteisesta, vapaasta tahdosta annettu suudelma pitkään aikaan. Juuri siksi se tuntui niin hyvältä. Se ei ollut enää velvoite. Se ei ollut enää osa harmautta, vaan uusi siveltimenveto puhtaalle, valkoiselle kankaalle.
Kiss while your lips are still red
While he`s still silent
Rest while bosom is still untouched, unveiled
Hold another hand while the hand`s still without a tool
Drown into eyes while they`re still blind
Love while the night still hides the withering dawn
"Mennään", sanoin hieman hämilläni irroittauduttuani puolisostani.
Toinen ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi itsetyytyväinen hymy kasvoillaan. Hänen iltansa oli selvästikin sujunut suunnitelmien mukaan. En toki sanonut, että omanikaan olisi ollut huono. Ajatukset yksinäisyydestä säntäilivät kyllä mielessäni, mutta silti minusta tuntui hyvältä olla juuri sillä hetkellä mieheni seurassa. Se oli asia, jota minun olisi mietittävä. Halusin maailman, mutta toisaalta viihdyin hänen seurassaan paremmin kuin koskaan. Minulla olisi paljon pohdittavaa, muttei sinä iltana. Seuraavaksi minua odottaisi pehmeä sänky ja toivottavasti makoisat unet. Pohtimisen voisi aloittaa seuraavana aamuna.
Hiljaisuus vallitsi minun ja kumppanini välillä kävellessämme makuuhuoneelleni. Kumpikin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, jotka tosin mahdollisesti koskivat samaa aihetta. Me kumpikin kuitenkin pidimme ajatukset omana tietonamme, emmekä häirinneet toisiamme niillä. Vasta saapuessamme makuuhuoneeni tammiselle ovelle oli aika jälleen kohdata toinen.
"Minulla oli hauska ilta", toteisin epävarmasti.
Ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, etteikö minulla olisi ollut hauskaa. Sitä oli vain kovin vaikea pukea sanoiksi. Oikeastaan en olisi halunnut illan edes päättyvän. Olisin halunnut mennä vielä pelaamaan korttia, syömään ruoantähteitä ja ehkäpä käymään ulkonakin, mutta olin aivan liian väsynyt sellaiseen. Toivoin hartaasti, että taianomaisia päiviä tulisi vielä, eikä tämä jäisi ainoaksi laatuaan.
"Minulla myös. Harmi, että se päättyi näin nopeasti", toinen myötäili.
"Nyt minun varmaankin pitäisi mennä nukkumaan."
"Niinhän sinun pitäisi", mieheni totesi pieni huvittuneisuus pilkistäen äänestään.
"No, hyvää yötä sitten", toivotin kömpelösti.
"Hyvää yötä", kumppani vastasi kääntyen kannoillaan.
Katsoin hänen menoaan haikeana. En tosiaankaan olisi halunnut illan päättyvän siihen. Tuntui kuin jotakin olisi puuttunut yhä. Halusin yhä olla hänen lähellään, huolimatta siitä, että äsken olin tahtonut vain olla yksin.
"Odota!" huudahdin ennen kuin kerkesin huomaamaan itsekään.
Mieheni pysähtyi ja kääntyi jälleen kohti minua. Minun yllätyksekseni hän ei näyttänyt yhtään siltä, etteikö olisi osannut odottaa huutoani. Hän taisi tuntea minut paremmin kuin olin osannut kuvitellakaan.
"Jäisitkö luokseni yöksi?" kysyin hieman hämilläni, pyöritellen kiharoitani sormeni ympärille.
"Mielelläni", toinen vastasi hymyillen jälleen tuttua itsetyytyväistä hymyään.
