Ajan yhä virtatulta
Tummilla niityillä
Tuonen
kalastin
virvatulta
sormillani
hapuilin
kaulassani nyt
roikkuvilla
Luuni amuletteina
surkeita lohtuja
ovat
pimeydessä tietä
eivät
yksinäiselle
kuiskaa
Ja oppaani,
keijuni, rakkaani
sen aikaan kadotin
kenties sekin
lohtu pieni
vain valheen
virnistys oli
Nyt riutuneena
harmaassa
kaislikossa
kannan taakkani
vailla aaretta
pimeydessä haron
pelastusta
vain suonsilmiä
löytäen
Kulta silmissä
vieläkin kiiltää
(En tyydy
vähempään)
Saappaan alla
Leukojen välistä
sana karkaa
toinenkin
paholaisen
sävyttämä
En sisältäni
enempää riimejä
omiani ainakaan
sävellä
Viha on ainut
kuolematon
se sanelee
kuinka
säälittävästi
askeleeni
tallennan
Se raapii reisiin
itseinhon
korvakäytäviä
nakertaa
Voin piiloutua,
juosta karkuun
taistella ja
kuolla puolesta
mutta ilkeä herra
hän vain asuu
täällä korvieni
välissä
Voin uhrata itseni
sukuni, ystäväni
Mutta hän
huoraksi
synnittömänkin
kastaa
ja hallitsee
täällä
ilkeä herra
ja on jo nälissään
Kadonneet pojat
Lapset ovat
hirviöitä
nuo aikuisissa
asustavat
he, joissa itää
ikävä
Äitiä, isää
huutavat
tyrykalvot
puhkaisevat
kaikkein
lähimmiltä pitelijöiltä
Olet heille hetki
kauneutta
tuulenhenkäys
autiomaassa
hetken helpotus
sideharso
avohaavalla
ja arpeutuessa
he silmiisi
katsovat
viattomalla
sinellään
minuutesi
manipuloivat
Mutta ennen pitkää
kun haalenee
haavat
terävöityy katse
ja arjen kaavat
koti-ikävä
koittaa
pienille
eksyneille
horisonttiin
kadonneille
harmaahapsille
Lyö kello lähdön
aikaa
ja ennen kuin
huomaatkaan
soutavat he
jälleen
tuolla
kaukaisuudessa
Ikuisesti kai
tuolla
kyynelmerellään
vailla airoja
seilaavat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti