Kaiken se kestää

Harry Potter fanfictionia Cedrella Mustasta ja Charis Kyyrystä.

***

”Sisko-rakas, auta minua, auta lapsia”, kerjäläisnainen ovenpielessä itki hameenhelmaani tarrautuneena. Miten kuvottavaa. Miten alhaista. Mutta ennen kaikkea suloista. Ennen niin esimerkillinen sisareni mateli nyt ryysyihin sonnustautuneena jaloissani verenpetturipenskoineen.  Mikä typerys! Kuinka hän kehtasi tulla vielä luokseni kaiken tapahtuneen jälkeen? Itse olisin hänen asemassaan kaatanut viinilasiini hieman arsenikkia jo vuosia sitten. Minä en kykenisi elämään moisena surkimuksena, mutta Cedrella selvästi kykeni vajoamaan hyvin, hyvin alas.

Vaikka eihän rakas sisareni kohtaloonsa ollut yksin syyllinen. Verenpetturirakastajansa hän kyllä oli ottanut itse, joten kaikkea kunniaa en voinut tapahtuneesta ottaa. Varmasti Cedrella olisi kuitenkin kyllästynyt Weasleyn poikaan kielletyn hedelmän viehätyksen haihduttua. Minä en vain antanut hänelle aikaa sellaiseen, vaan taioin todellakin juuri silloin kuin rauta oli kuumaa. Typerys-sisareni ei ole vieläkään ymmärtänyt, että minä olin hänen tuhoonsa ainakin yhtä syyllinen kuin hän itse.

Cedrella  oli nuorena niin kaunis, etenkin verrattuna noihin nykyisiin, ennen aikojaan rypistyneisiin hylkiönkasvoihin. Naisen nyt harakanpesänä sojottavat hiukset olivat silloin kiertyneet paksuille, pähkinänruskeille kiharoille luonnostaan ja hyvin hennon vaaleanpunasävyinen iho ollut kuin samettia. Hän oli ollut suorastaan eteerisen kaunis laventelinsävyisine utusilmineen. Eikä ulkonäkö ollut suinkaan ainut ominaisuus, josta häntä ylistettiin. Vähintään yhtä paljon puhuttiin myös hänen kirkkaana soivasta enkeliäänestään. Nykyään hänen puheensakin oli pelkkää epämääräistä kähinää. Satakielestä olikin kuoriutunut varis. Mikä sääli.

Minä en koskaan ollut ollut hänen vierellään roikkuva, typerä ja rumahko sisar, joka muistettiin vaan sukulaisuussuhteen johdosta. Ei, en, minä olen aina ollut itsekin kaunis ja huomattavasti terävämpi, sekä vähemmän naiivi kuin surkea sisareni. Eniten minua ehkä olikin harmittanut se seikka, että minulla oli kaikki potentiaali ylistetyksi tulemiseen, mutta täydellinen sisareni oli pilannut kaiken silkalla olemassaolollaan.  

En minä ollut koskaan kuitenkaan näyttänyt katkeruuttani Cedrellalle. Olin ollut hänelle kasvotusten kuin sisarellisuuden perikuva. Olin hymyillyt kuin parhaalle ystävälle ostaessamme samanlaiset leningit ja salaliittolaisen elkein jakanut kulloisenkin ihastuksen. Silti pinnan alla oli kiehunut aina, kun joku pysähtyi kehumaan Cedrellan ulkonäköä tai osoittanut raikuvasti suosiota tämän laulamille aarioille. Tuo kaikki suosio olisi kuulunut minulle. Minä olin vanhempana se, kelle olisi pitänyt suunnitella täydellistä avioliittoa ensimmäisenä, mutta koko suku vain keskittyi ylistämään Cedrellaa ja ehdottelemaan hänelle toinen toistaankin koreampia sulhasehdokkaita.

Älynlahjoilla sisartani ei sentään oltu koskaan siunattu. Hän oli lähtenyt salaiseen romanssiin Septimus Weasleyn kanssa nuorukaisen lausuttua pari kaunista sanaa. Omasta mielestäni Weasley oli aina ollut keskivertoverenpetturia puistattavampi tapaus kaikessa lipevyydessään. Jonkun mielestä mokoma olisikin voinut olla komea tuikkivine silmineen ja punaisine kiharoineen, mutta ei minun. Saatoin hyvinkin kuvitella, miten kömpelö rakastaja mokoma olisi ollut. Varmasti kuvotusta kiinnosti ainoastaan omien inhottavien halujensa tyydyttäminen.

Cedrella oli ollut varsin sinisilmäinen rakastettunsa suhteen ja suostunut näkemään tämän lopulta kahdestaan jossain hylätyssä ladossa lähellä kotiamme. Silloin käytin tilaisuutta hyväkseni ja Cedrellan lähdettyä sijoitin Weasleyn lähettämän kirjeen näkyville tytön kirjoituspöydälle. Tämän jälkeen huudahdin isän paikalle muka nähtyäni mörön yhdessä Cedrellan vanhoista lelulaatikoista.

Kuten olin suunnitellut, kiinnittyi isämme huomio hyvin nopeasti pöydällä lojuneeseen kirjeeseen. Karmea totuus kirkui hänelle suurin kirjaimin kirjeen loppuosassa. Septimus Weasley ja hänen tyttärensä! Ha! Isän ilme oli tuolla hetkellä ollut näkemisen arvoinen. Olisi vain alusta asti suosinut vanhempaa tytärtään, niin ei olisi tarvinnut kestää häpeää niin kauhistuttavana.

Tietenkin isä lähti saman tien latoa kohti ja toi hetken kuluttua sieltä takaisin suttuisen ja itkuisen Cedrellan. Äidin sydän murtui, kun isä raivosi tytön ottaneen varsin merkitsevän askeleen. Sen, joka takasi, ettei hän voisi saada sulhasehdokkaistaan parhaimpia. Typerys oli mennyt antamaan viattomuutensa verenpetturille. Suurempaa riemua en ollut kokenut koskaan. Olin varma, etten tulisi kokemaankaan, kunnes huomasin, ettei tapahtuma ollutkaan vaan haudattavissa oleva hetken skandaali. Isä ei enää osoittanut tyttärelleen minkäänlaista huomiota, hyvä ettei kieltänyt tätä kokonaan. Avioliitto Cedrellalle kyllä järjestettiin, mutta sulhanen oli niin hirvittävä, että olisin itsekin alkanut harkitsemaan karkaamista sisareni asemassa. Averyn ukko oli vanha ja raihnainen, vieläpä suoranaisen rumakin. Häntä ei selvästikään liikuttanut oliko Cedrella neitsyt vai ei. Eniten häntä tuntui kiinnostavan sisareni ulkoinen olemus. Vanhuksen halut eivät selvästikään olleet kadonneet ruumiin rapistuessa. Sen saattoi nähdä siitä irstaasta tavasta, jolla hän sisartani katsoi. Varmasti ukonrähjä oli odottanut kuin kuuta nousevaa hetkeä, jolloin saisi työntyä kaikessa inhottavuudessaan nuoreen lihaan.

Fantasiaansa Avery ei kuitenkaan koskaan päässyt toteuttamaan, sillä sisareni todella karkasi typerän Weasleynsä matkaan. Itse jopa kannustin häntä lähtemään, koska sillä tavoin hän ei ainakaan enää koskaan pääsisi kiilaamaan ohitseni kenenkään silmissä. Karkaamalla hän sinetöi kohtalonsa lopullisesti. Mikään kauneus ei kumoaisi niin suuria tahroja maineessa. Lupasin jopa kirjoittaa sisarelleni tämän lähdettyä, mutten ikinä tehnyt sitä. Halusin unohtaa mokoman kokonaan kun olin saanut oikeutetun asemani. Lysandra ja Arcturus Mustalla oli vain kaksi tytärtä, kauneudellaan ja terävällä älyllään häikäisevä Charis, sekä lähinnä vaatimattoman näköinen Callidora. Cedrella oli enää mustunut reikä kuvakudoksessa.

Sisareni ei ollut yrittänytkään haalia entiseltä suvultaan apua ennen tätä päivää. Olin kuullut hänen kyllä joutuneen suuriin vaikeuksiin miehensä menehdyttyä jonkinlaiseen trooppiseen sairauteen. Cedrella oli tehnyt töitä jossain heikosti menestyvässä pubissa. Puhuttiinpa jopa hänen hankkivan tulonsa hieman kyseenalaisista töistä. Kapakka oli kuitenkin joutunut lopettamaan, minkä jälkeen sisareni oli nähtävästi lentänyt kadulle Weasleyn kakaran ja äpäränsä kanssa.

”Mitä tahdot täältä, Cedrella?” kysyin kohottaen kulmiani halveksivasti.

”Ole kiltti, Charis, auta minua! Lapset eivät ole syöneet moneen päivään ja itsekin olen nälkäkuoleman partaalla”, sisareni valitti äpärän itkun säestämänä. Edes jäätävä vilkaisu lasta kohti ei saanut tätä hiljenemään. Mikä inhottava kakara. Jonkun olisi opetettava mokoma tavoille!

”Miksi minun pitäisi auttaa sinua? Sinä häpäisit sukumme ja lokasit minunkin mainettani. Et uskokaan minkä työn takana oli saada solmituksi avioliitto tällaisen kartanon omistavan miehen kanssa!”

Se ei ollut täysin totta. Cedrellan karattua olin itsekin kyllä saanut hieman epäluuloja osakseni, mutta ne olivat karisseet hyvin nopeasti julistettuani, ettei mokoma ollut enää sisareni. Miehiä ympärilläni oli pyörinyt Cedrellan lähdön jälkeen sankoin joukoin, eikä minun ollut tarvinnut kuin valita paras päältä.

”Minä – minä olen pahoillani, mutta Charis, minä kuolen jos et auta minua! Ole kiltti, vain tämän kerran. En pyydä enää mitään tämän jälkeen”, sisareni aneli yrittäen tyynnytellä samalla itkevää äpäräänsä.

”Näytätte kamalilta”, sylkäisin suolatakseni haavoja. En kuitenkaan valehdellut. Cedrellassa ei tosiaan ollut kuin pieniä jälkiä entisestä kauneudestaan ja lapsetkin olivat varsin likaisia. Weasleyn pojasta ei tulisi hyvissäkään oloissa mitään komistusta, sillä hän kärsi liian suuresta nenästä ja sukunsa tavaramerkkinä toimivista rumanpunaisista hiuksista. Tytössä oli jotain äitinsä piirteitä, joten hänestä saattaisi jonakin päivänä vielä kuoriutua varsin sievä tapaus. Sitä en kuitenkaan ikimaailmassa myöntäisi ääneen. Cedrellan lapset olivat varmasti aivan vastaavanlaista kuraa kuin sisareni itsekin.

Huomasin kommenttini koskevan Cedrellaan ja tämän luovan sen myötä tutkailevan katseen omaan ulkomuotooni. Suurempaa voitonriemua en olisi enää voinut tuntea, sillä Cedrellakin varmasti huomasi kuinka osamme olivat kääntyneet. Minä olin nyt meistä se, jota oli syytä kadehtia.

”Sinusta on tullut hyvin kaunis”, Cedrella huokaisi.

Olin tosiaan kuuden vuoden aikana muuttunut parempaan suuntaan. Vartaloni oli aina ollut hyvin kurvikas, mutta lapsenpyöreyden kadottua lopullisesti kasvoista, olin myös veistoksellisemman näköinen kuin koskaan. Paksut mustat hiukset nostettuna suurelle nutturalle, hienoinen ehostus kasvoilla ja ihonmyötäinen leninki vielä korostivat entisestään parhaita piirteitäni. Mokoman ryysyläisen olisi syytäkin olla kateellinen.

”Voin heittää sinulle muutaman lantin. Lisäksi tarvitsisin keittiöön lisää työvoimaa. Voisin ottaa äpärätyttösi sinne. Paremmin hän siellä pärjäisi kuin kadulla. Et varmastikaan halua tyttäresi joutuvan seuraamaan sinun jalanjälkiäsi”, totesin viitaten Cedrellan maineeseen huorana.

”Tekisitkö sen todella?” nainen kysyi kyyneleidensä läpi.

”Mikä ettei, jos tyttö työskentelee ahkerasti. Muussa tapauksessa hän saa lähteä.”

Cedrella loi katseensa kouluikäiseen tyttöönsä, joka näytti varsin pelokkaalta. Äpärä olisi selvästikin halunnut jäädä äitinsä tykö vaikka vatsa kurnien, mutta päätös ei ollut hänen. Cedrella varmasti antaisi mieluummin lapsensa keittiöön kuin ottaisi sen riskin, että tämä kuolisi nälkään. Mutta mitenkään mukavat oltavat tytöllä ei tulisi kuitenkaan olemaan. Työ keittiössä oli raskasta, eikä palkka olisi kummoinen.

”Ninette, sinun pitää jäädä Chariksen luokse –”

”Rouva Kyyry hänelle”, korjasin, enkä voinut estää pirullista hymyä nousemasta huulilleni.

”Rouva Kyyryn luokse ja tehdä niin ahkerasti töitä kuin ikinä pystyt”, Cedrella selitti tyttärelleen, kuitenkin pitäen katseensa minussa. Vasta nyt hän tuntui tajuavan, kuinka yhdentekevä hän minulle todella oli. Ei, en ottanut tyttöä töihin, koska olisin välittänyt hänestä. Äpärä sattui vain olemaan halpaa työvoimaa. Parempi vain, jos Cedrella tajuaisi sen. En ainakaan saisi häntä toistamiseen ovelleni.

”Charis! Missä sinä olet?” kuului huuto sisältä. Mieheni oli selvästikin huomannut poissaoloni. Minun pitäisi hankkiutua sisarestani nopeasti eroon, sillä en todellakaan tahtonut Casparin luulevan, että minulla oli jotain tekemistä Cedrella Weasleyn kanssa.

”Mieheni odottaa minua. Tuleeko tyttö vai ei?” kysyin kärsimättämänä.

”Tietenkin tulee! No niin, Ninette, mene jo!” Cedrella hoputti väkinäinen hymy huulillaan.

”Äiti –”

”Nyt on kiire! Sinun on mentävä, Ninette, oikeasti. Minulla ei ole varaa elättää kahta lasta. Ole kiltti”, Cedrella aneli jälleen uusien kyynelien valuessa hänen poskilleen.

Tyttö myöntyi äitinsä epätoivon vuoksi ja pää painuksissa asteli muutamat ylimmät portaat luokseni. Saatoin nähdä saman tien, ettei hän pitänyt minusta, mutta sillä ei ollut merkitystä. Minäkään en välittänyt mokomasta huoranpenikasta, mutta jos hän pärjäisi työssään, niin en nähnyt mitään syytä, miksei hän voisi elellä palvelijoiden tiloissa ja syödä ruoantähteitä.

”Nyt, näkemiin, Cedrella ”, toivotin kiskaisten oven kiinni, sillä kuulin Casparin askelien äänen koko ajan lähempänä.

Melkein saman tien kulman takaa astelikin esiin virnistyksenomaista hymyä viljelevä mies. Caspar näytti huolettomaan tapaansa hyvin komealta, pitkät tummanruskeat hiukset sekaisin ja paita hieman auki. Charis piti enemmän hänenlaisistaan miehistä kuin jäykistä ja väkinäisen kohteliaista tapauksista. Ennen kaikkea Charis piti miehensä kujeilevasta hymystä, joka ulottui silmiin asti. Vaimonsa huomatessaan miehen virne vain leveni, mutta muuttui kummastuneeksi huomatessaan suttuisen tytön puolisonsa vierellä.

”Ah, tämä on orpotyttö Ninette, jolle lupasin paikan keittiöstä. Ninette, tässä on mieheni Caspar Kyyry.”

Hetken tyttö vain tuijotti Casparia, mutta tervehti lopulta tätä asianmukaisesti. Caspar nyökkäsi tälle, jälleen hymyillen. Hän se jaksoi olla ystävällinen kaikenmaailman syöpäläisillekin!

”Pääset keittiöön kävelemällä oikeanpuoleista käytävää, kunnes tulet pienille portaille. Kävele ne alas ja etsi käsiisi Sarah-niminen nainen. Kerro hänelle, että minä lähetin sinut keittiöpiiaksi niin hän antaa sinulle todennäköisesti ensin vähän ruokaa ja sitten työtehtävät”, ohjeistin tyttöä. Tämä nyökkäsi, aikoen jo lähteä, mutta pysäytin hänet tytön unohdettua jotain tärkeää.

”Kiitos voisi olla paikallaan, tyttö.”

”Kiitoksia”, Ninette mutisi vaivaantuneesti.

”Rouva Kyyry”, kehotin toistamaan.

”Kiitos, rouva Kyyry.”

”Hyvä, nyt voit mennä”, totesin kalseasti. Tyttö näytti olevan asiasta kovin mielissään, sillä melkein juoksi salista Casparin naurun saattelemana.

”Mielenkiintoinen tapaus tämä Ninette. Mistä sinä oikein löysit hänet?”

”Hän kuljeksi pihamaalla ilmiselvästi nälkiintyneenä. Keittiössä on pulaa työntekijöistä, joten palkkasin hänet.”

”Tiedätkö, että minulle tulee hänestä mieleen hieman sisaresi? Se verenpetturi siis”, Caspar naurahti ja muistin jälleen, miksi toisinaan toivoin hänen olevan enemmän tyypillisen aristokraattimiehen kaltainen.